Joskus on kotia ikävä

Viime vuonna olin päättänyt matkata joulun alla Lontoosta Suomeen maita ja meriä pitkin. Kaikki eivät ymmärtäneet. Minusta se oli mahtavaa. Olen aina pitänyt matkustamisesta sinänsä, siirtymisestä. Siirtyminen on minusta monesti jopa jännittävämpää kuin itse kohteessa oleminen.

Tällaiselta näytti viime joulukuussa Odensen ja Kööpenhaminan välisessä Tanskassa.

Niin minä sitten menin bussilla Lontoosta Kölniin ystäväni luo ja sieltä kahden päivän ja yhden yön jälkeen junalla Kööpenhaminaan, missä vaihdoin Tukholman-junaan. Tukholmassa menin Burger Kingiin, missä ostin hampurilaisaterian. Kun kuljin tarjottimen kanssa kohti vapaata pöytää rinkkani ja kitarani kanssa, tarjotin lipesi. Hampurilainen jäi syöntikuntoon, mutta ranskanperunat eivät jääneet syönti- eikä juoma juontikuntoon. Menin metroon. Menin laivaan. Menin hyttiin. Hytissä oli televisio. Televisio näytti laivayhtiön mainoskanavaa, jonka sisältö koostui pääasiassa risteilyaikataulun esittämisestä luettelonomaisessa muodossa.

Sillä kohtaa, Tukholman Värtahamnen-satamassa joulukuisen keskiviikon alkuiltana laivan ikkunattomassa hytissä, se iski. Laivan kanava näytti Visit Finland -promovideota. Videon taustalla soi tämä laulu, arvatenkin Riihimäellä valmistunut. Yhtäkkiä hahmotin enemmän kuin koskaan, missä olen ja minne menen.

Itketti. Ei siksi, että olisi tuntunut pahalta, eikä välttämättä siksikään, että olisi tuntunut hyvältä. Tiesin vain, että tuntui. Videolla näkyi onnellisia ihmisiä hyppimässä järveen auringonpaisteessa ja muuta vastaavaa. Asiat eivät videon ihmisillä olleet huonosti, mutta laulu meni mollissa. (Olisin upottanut mainosvideon tähän, mikäli olisin löytänyt sen internetistä.)

Se hetki oli tietenkin ihmeellinen. Olin ollut kuukausien verran Suomen ulkopuolella (eikä tämä tietysti ole mikään erityisen pitkä aika, jos joihinkin muihin aikoihin vertaa), ja tulevan yön aikana asia muuttuisi. Olin tehnyt matkaa sillä kohtaa melkein tasan kolme vuorokautta. Ensin saarivaltio oli vaihtunut Keski-Eurooppaan ja sitten Keski-Eurooppa pohjoismaiseen joulukuiseen harmauteen. Englanti oli vaihtumassa Suomeksi siis vaiheittain – sellaista ei lentäen koe. Lopulta olin siinä, niin lähellä Suomea kuin Suomen ulkopuolella on mahdollista olla: ruotsinlaivan hytissä tukholmalaisessa satamassa.

Olen tietysti tietoinen, että jos laiva olisi ollut viemässä minua melkeinpä mihin tahansa muualle kuin sinne minne se lopulta minut vei, asia ei olisi sanottavammin merkinnyt. Tuo hetki oli kuitenkin hieno.

Seuraavat kolme viikkoa olivat hyvää aikaa. Oli jännittävää. Lyhyemmiltäkin matkoilta Suomeen palaaminen on aina kiehtonut, siksikin, että sitten Suomea voi katsoa ulkomaisin silmin, mutta nyt tässä oli toki kaikkea muutakin. Vertailu on epäreilu, mutta Lontooseen palatessa siltä – että Lontooseen palaaminen olisi jotenkin erityisen kiehtovaa – ei ole tuntunut vielä koskaan.

Matkallani Lontoosta Järvenpäähän kosketin jalallani Suomea ensi kerran Turussa.

Ehkä minulle tulee ikävä Lontoota sitten, kun en enää asu täällä. Mutta nyt minulla on vähän ikävä Suomea, on ehkä ollut koko ajan.

3 kommenttia kirjoitukseen Joskus on kotia ikävä

  1. Joonas kommentoi:

    Ihan tälläiseltä ulkomusiikilliselta kantilta, matkustitko tuon koko matkan itseksesi, vai oliko sulla seuraa?

    Itse nimittäin matkustin vain Bremenistä Kölniin ja takaisin yksin junalla, ja jo se tuntui pitkältä matkalta. Onneksi oli Spotifyssä offline soittolistoja ja kirjoja luettavana reissulle.

  2. Johannes Laitila Johannes Laitila kommentoi:

    Yksin matkustin, kuten tavallista. Jollain oudolla tavalla pidän siitä kovasti, enkä muista sanottavammin pitkästyneeni. (Tai sitten aika kultaa osan muistoista.) En myöskään muista, että minulla olisi ollut edes erityisesti luettavaa tai offline-soittolistoja matkassa. Jotenkin se aika vain kului. Vaan kiinnostava kokemus se oli, voin suositella! Vaikka onkin vähän lentämistä kalliimpaa.

  3. Joonas kommentoi:

    Vasta opettelen tälläistä matkustustapaa näin ”vanhalla iällä” :) Olen kyllä aina pitänyt junamatkustamisesta, bussit eivät vain oikein edelleenkään miellytä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.