Matkustin eilen junasysteemillä, jota kutsutaan overgroundiksi ja joka kulkee ensin maan alla ja vasta sitten maan päällä, kohti etelää. Olo oli väsyneenraukea, kohmeloinen ja aamupäiväisen kuulas. Vastapäätä istui mies ja sen tyttöystävä tai jokin vastaava. Ne olivat ehkä ikäisiäni. Niillä oli vauva. Nainen höpötteli vauvalle ja näytti hyväntuuliselta. Huomasin, etten ärsyyntynyt. Korvillani oli napit, joista kuului esimerkiksi seuraavaa.

Ryan Adamsin Demolition-levy on levy, jota ei koskaan mainita, kun puhutaan Adamsin parhaista levyistä. Minusta pitäisi kyllä mainita. Esimerkiksi tämä Starting to Hurt on niin mahtava laulu. Tulee olo, että minä pikemminkin lennän kuin liikun maan pinnalla. Lisäksi Ryan Adamsin huuto kertosäkeessä on armotonta ja pakahduttavaa. Tulee olo, että Ryan Adams on tosissaan. Kohta sattuu. En tiedä, miksi se juuri eilen kuulosti niin kovin hienolta.

Myös tästä saman levyn laulusta, avausraidasta, tuli kiva olo. This is where the summer ends, siinä lauletaan, mikä ehkä sopi hetkeen. Lisäksi siinä lauletaan, että going nuclear, mikä ehkä sopi hetkeen myös. Sitten sen lopussa Adams taas karjuu, tällä kertaa virkettä give me an answer toistaen. Minäkin voisin karjua niin, jos minulla sattuisi kyseisellä hetkellä olemaan sellainen ääni ja sellaista asiaa.

Ryan Adams on vähän kummallinen tapaus. Aina toisinaan unohdan rakastavani joitain hänen laulujaan, kuten esimerkiksi näitä kahta tässä.