I didn’t see it coming

Kesä 2012 oli mitäänsanomaton kesä. Silloin televisiosta tuli urheilua. Oli jalkapallon EM-kisat Puolassa ja Ukrainassa. Sitten oli olympialaiset Lontoossa. Tällaiset asiat – urheiluasiat – määrittivät silloista elämääni merkittävästi. Niiden vuoksi minulla oli sinä kesänä paljon töitä iltaisin ja paljon töitä viikonloppuisin ja paljon töitä yli puolenyön helsinkiläisessä lasikuutiossa, jonka sisällä oli esimerkiksi tietokoneita ja televisioita. On varmasti vieläkin.

Etenkin Lontoon olympiakisoja oli tiedetty Helsingin Sanomien urheilutoimituksessa odottaa kauhulla. Kahden tunnin aikaero on lehden painosaikataulujen kannalta oikeastaan huonoin mahdollinen aikaero. Se merkitsi sitä, että Usain Bolt juoksi satametrisensä melko täsmälleen samaan aikaan, kun lehden ensimmäinen painos oli lähetettävä käsistä pois. Toiseen painokseen kaikki tavattiin kirjoittaa uusiksi. Minä muistaakseni taitoin ja editoin tekstejä, sitähän työ toimituksissa hyvin pitkälti on. Sitten kello olikin jotakuinkin puoli yksi yöllä, ja hyppäsin taas pyöräni selkään ja poljin Kaisaniemen puiston läpi kotiini tuijottamaan seinää.

Kaiken keskellä minä tietysti ajattelin Lontoota, mutta en mitenkään alleviivaavalla tavalla. Ajattelin Lontoota sillä tavoin kuin mitä tahansa aika merkityksetöntä ajatellaan. Mielessä kävi, että kun Lontoossa on olympialaiset, niin kaupunki on varmaan ihan toivottoman tukossa, koska kaupunki on muutenkin toivottoman tukossa. Mielessä kävi myös, että ei Lontoo kyllä ole lempipaikkani maailmassa, koska se on niin iso ja koska siitä on niin vaikeaa saada mitään otetta. Mielessäni ei käynyt, että voisin joskus muuttaa kaupunkiin.

Syitä oli tietysti monia. Minulla oli Helsingissä työ, joka oli ihan kiva työ, vaikka sosiaalinen elämä olikin koko ajan koetuksella. Työ joka tapauksessa oli, ja työstä maksetaan rahaa. Sain katsoa jalkapalloa. Sitten minulla oli Helsingissä kavereita ja ystäviä, ja kaupunki oli muutenkin alkanut tuntua hienolta. Niin hienolta, etten oikeastaan halunnutkaan asua muualla.

Tänä aamuna lähdin juoksemaan, koska tuntui siltä, että pitää lähteä juoksemaan. Ei minun tehnyt mieli mennä, mutta jokin pakotti. Selitin itselleni, kuten aina selitän itselleni, että juokseminen on oivallinen tapa tutustua ympäristöön. Ja nyt ympäristöön on entistäkin perustellumpaa tutustua, sillä muutin juuri viikonloppuna uuteen kaupunginosaan. Bow’hun.

Niin minä juoksin, ja lopulta päädyin Lontoon olympiastadionin viereen. Sillä kohtaa alkoikin tuntua vastaansanomattoman kummalliselta. Vuoden 2012 olympialaisten maamerkit olivat siinä, mutta tällä kertaa minun ja niiden välissä ei ollut helsinkiläisessä lasikuutiossa sijaitsevaa plasmanäyttöä. Minun ja niiden välissä oli lähinnä ilmaa ja varmaankin jotain pusikkoa. Kaikkiallahan on pusikkoa. Pusikon takana oli sarja edellisen elämän symboleita, joiden ohi juoksin pysähtelemättä. Pääni toki pyöri.

Pää tietysti pyörii vähemmästäkin, ja joskus pää pyörii ilman syytä. Muistin taas, että jotenkin olen tosiaankin päätynyt tähän nykyiseen tilanteeseen, jossa lehdessä lukee nimeni alla, että ”kirjoittaja on Lontoossa asuva vapaa toimittaja”. En minä missään vaiheessa ollut järjestänyt elämääni sen mukaan, että päätyisin joskus saamaan itselleni moisen esittelytekstin. Enemmänkin oli kyse siitä, että tuttujeni asunnosta oli vapautumassa huone, johon päätin haluta muuttaa, koska se on mahdollista. Niin minä lähdin Helsingistä, ja niin minä lähdin myös Helsingin Sanomista.

Aluksi ajattelin, että eihän niin voi tehdä. Nyt ajattelen, että se oli yksi elämäni parhaista päätöksistä.

Mitä itse Lontooseen tulee, pidän kaupungista nykyään hyvin paljon. En minä sitäkään osannut odottaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.