Onko tässä kaikkien aikojen Manic Street Preachers -single? On, koska b-puolet.

Pääsiäinen. Tänä vuonna se on koostunut Manic Street Preachersin harvinaisuuksien kuuntelemisesta ja sen äimistelystä, miten niin hyviä b-puolia voi olla olemassa ja miten niin hyviä b-puolia on saatettu jättää pois Lipstick Traces -kokoelmalta (2003).

Tämä ajatus lähti liikkeelle pitkänäperjantaina, kun ystäväni Jani eli Jani Matti Juhani eli vanha kunnon Jann Wilde soitti minulle puhelun. Puhuimme niitä näitä, ja sitten puhuimme Manic Street Preachersin b-puolista, ja sitten puhuimme Lipstick Traces -kokoelmasta, ja sitten Jani mainitsi tämän laulun, Montana/Autumn/78:n.

Tänä pääsiäisenä olen kuunnellut sitä repeatilla. Montana/Autumn/78 on yksi Manicsin parhaista lauluista, ja SE ON B-PUOLI JOTA EI OLE MISSÄÄN MUUALLA KUIN IF YOU TOLERATE THIS YOUR CHILDREN WILL BE NEXT -SINGLEN KOLMOSRAITANA. Se on jätetty pois kokoelmalta. Se on käsittämätöntä. Melkein rikollista.

16-vuotiaana minä kuuntelin tätäkin laulua paljon, ja osasin tietysti sanat ulkoa, ja opettelin tietysti soinnut pianolla, ja soitin ja lauloin. Jotkin asiat syöpyvät päähän, kuten se, että tämä kyllä varmasti meni A:sta (meni). Pidin laulusta paljon, se oli yksi suosikeistani jo silloin. Nyt, vuosien jälkeen, laulu palasi mieleen, ja se oli vielä parempi kuin muistin.

If You Tolerate This Your Children Will Be Next on ehkä Manicsin tunnetuin yksittäinen laulu, mutta molemmat sen b-puolista olisivat aivan yhtä hyvin voineet olla singlejä. Niin kuin vaikka tämä Prologue to History.

Pannaanpa tähän vielä se a-puolikin, niin voitte ymmärtää, miten kokonaisvaltaisen hyvästä kolmen laulun kokoelmasta tässä puhutaan. Prologue to History ja Montana/Autumn/78 ovat vähintään yhtä hyviä lauluja kuin tämä alla oleva.

Yksi musiikillinenkin juttu näitä kolmea laulua yhdistää: Sean Mooren mahtavat ysärirumpukompit. Niin, Sean Moore, vanha rumpali-idolini ja vanha suosikkini Manic Street Preachersin jäsenistöstä. Siitä ehkä silti enemmän joskus toiste.

Ei kommentteja

Olen hävittäjälentäjä ilman silmiä

Mistäänhän ei tiedä.

Tämän viikon ehkä kymmenentenä tuntina tuli mieleen, kuinka olen vuosien ajan miettinyt, miltä tuntuisi, jos tämän laulun alku ja loppu kertoisivat minun elämästäni. Juuri sillä hetkellä, maanantaiaamuna, minusta tuntui, ettei tarvitse miettiä.

Sitten eksyin. Menin sinne, minne aina jotenkin päädyn vaikken haluaisi. Minä haluaisin niin kovasti pitää silmät auki ja nähdä ihan kaikkiin maailman suuntiin, mutta sitten tulee vastaan jokin seinä. Sitten siihen seinään törmää. Sitten minusta tulee päänsisäinen erakko, joka ei vain näe eikä ymmärrä eikä osaa.

Olen joskus selittämättömän ja todella onnellinen, ja se tietysti tuntuu todella ihmeelliseltä, koska minulla on valtava tarve kokea kaikki asiat armottomasti ja täysillä. Minulla on valtava tarve tuntea. Onnellisuus on tunne, ja sellainen tunne vallitsi viikonloppuna, mutta koska satun olemaan minä, se on myös tunne, joka kerta toisensa jälkeen tuntuu pakenevan päästä. Eilen lopulta tuntuikin kaikelta muulta, ja siinä itkemisessä ja surussa ja kaiken kamaluudessa oli outoa turvaa, sillä tavoin kuin tuossa alla olevassa laulussa. Ei sen ehkä ihan niin pitäisi mennä, että I’m just dying to be unhappy again.

And if happiness won’t come to me, hand me the nitrous gas.

Oikeastaan minusta tuntuu myös täsmälleen tältä. Aikaa on.

Ei kommentteja

Ja meie kõik sõidame külmale maale

Viimeisen viikon aikana vähän joka paikassa on puhuttu punkista. Esimerkiksi itäpasilalaisen lounasravintolan naapuripöydässä on puhuttu.

”Se voittajakappale on ihan kauhee”, itäpasilalaisen lounasravintolan naapuripöydän täti päivitteli, ja siinähän päivitteli.

Koska viimeisen viikon aikana vähän joka paikassa on puhuttu punkista, minä puhun siitä nyt tässä. Minusta punk ei keskimäärin ole kovin hyvää musiikkia, mutta silloin on, jos se on tehty 1980-luvun lopun Tallinnassa.

Lõppend valge liblika suvi / Uue maailma algus on see / Elasime suve üle, elame ka talve / Elame kevadet oodates

Viime aikoina olen kuunnellut hämmästyttävän paljon J.M.K.E.-yhtyeen debyyttialbumia Külmale maale (1989). Se on hyvä levy. Siellä on hyviä melodioita. Popmelodioita. Se ei ole punkpoppia, mutta se on punkkia. Minä en jaksa kirjoittaa. Joten tässä vielä muutama laulu upotuksena. Ja maininta siitä, että on paljon poliittisia sanoja. Ja maininta siitä, että aika siistiä, että Neuvostoliitossa on ehditty tehdä tämmöistä. Ja pohdinta, joka koskee sitä, kuinka mietityttää, mistä on neuvostoaikoina hankittu ne vaikutteet, jotka ovat ajaneet tekemään punkkia, joka kuulostaa tältä punkilta, jota vielä tässä viimeisessä relatiivisivulauseessa käsittelen, rakas lukija.

Huomenna vietän Suomenlahden takana noin seitsemän tuntia.

Avainsanat: , , ,
Ei kommentteja

Oli siis helmikuu

Avasin äsken television. Sieltä tulee jalkapalloa. Ottelu pelataan Itä-Lontoossa. Toissa kuussa olin itsekin paikassa, josta kamera nyt kuvaa välittää. Eikä silloin oikein mikään ollut kuin nyt.

Tämä helmikuu on ollut ensimmäinen kokonainen kalenterikuukausi, jonka olen asunut Helsingissä sitten heinäkuun 2013. Elämä tässä helmikuussa on ollut hengästyttävää, ei oikeastaan ollenkaan harmaata, hetkittäin isosti epämääräistä, useimmiten aika ihmeellistä ja outoa, jatkuvasti ennakoimatonta. Olen juossut, en ole pysähtynyt. Olen vaihtanut hahmottoman kotityön virastoon, urheilun joukkoliikenteeseen ja jonkin johonkin.

Tästä kuukaudesta minua muistuttavat loppuelämäni ajan muun muassa nämä laulut:

Aika tihentyy, ja tuuli on kylmä. Istun metrossa tai pyöräilen Teollisuuskatua pitkin. Vieressä näkyy Itäväylä tai merkityksettömiä toimistorakennuksia.

Asfaltinpinnasta nousseen lian tahrimasta ikkunasta näkyy suuri katu. Sitä katua pitkin olen kulkenut jo kauan sitten, kuten lokakuun ensimmäisenä päivänä vuonna 2001. Se sama ikkuna oli siinä. Ehkä katsoin sen läpi silloinkin. Minä aina kuvittelen, että laulussa mainittu sateessa katolla seinään nojaava, ukkosta toivova poika seisoo sen kadun toisella puolella, ja sitten minä ajattelen, että oikeastaan voisin vain lentää.

Kaikista lauluista tärkein on silti tämä.

Ei kommentteja

Johanneksen musiikkiblokin sisustusnurkkaus

Tervehdys täältä viihtyisästä kaupunkiyksiöstä, jossa olen käyttänyt murrettuja värejä (en tosin välttämättä ole, mutta jos kirjoittaa sisustamisesta, noin voi sanoa vaikkei oikeasti tarkoittaisi mitään), ripustanut tauluja (no en ole, kyllä te tiedätte, etten ole yhtään etevä ostamaan kehyksiä tai mitään niiden keskelle) ja sinitarran avustamana kiinnittänyt seinille hyvin rumia ja täysin ryppyisiä julisteita (olen oikeasti! Yksi julisteista on Vilnan joukkoliikennekartta, koska siinä on liettuankielisiä paikannimiä, ja liettua tietysti kiinnostaa, koska kylillä puhutaan – ”kylillä puhutaan”, olkaa hyvä ja ampukaa – , että liettua on yksi parhaiten säilyneistä indoeurooppalaisista kielistä).

Keskityn tässä tekstissä tuohon sinitarraa ja rumia ja ryppyisiä julisteita käsittelevään osuuteen. Kävi nimittäin niin, että kolme seinille kiinnittämääni julistetta – Absoluuttisen Nollapisteen melko häiritsevä Sampsi Namipala -juliste, lontoolaisen Scared to Dance -indieklubin melko mitäänsanomaton juliste ja liettualaisen pääkaupungin melko halvalta näyttävä joukkoliikennekartta – olivat kukin pudonneet seinältä alas sinä aikana, kun olin tapaamassa kummityttöäni Helsingin Lauttasaaressa maanantai-illan verran. Viihdytin kummityttöä heiluttelemalla silmälasejani hassusti. Tyttö melkein nauroi. Näin se tapahtui: tartuin molemmilla etusormillani kiinni korvieni takaa, silmälasieni sangoista, ja aloin nytkyttää. Syntyi vaikutelma, jossa silmälasit heiluivat päässä keskenään, ilman näkyvää syytä. Puolivuotias ei ehkä tajunnut mitään ja olisi ehkä melkein nauranut myös muuntyyppisestä syystä. Tarjoan silti maljakollisen olutta sille, joka tekee saman piilolinsseillä.

Tällä tavoin se Absoluuttinen Nollapiste -juliste ennen putoamistaan roikkuu. Huomatkaa valokuvan paska laatu.

Niin ei minulla nyt kovin paljon ollut siitä sisustamisesta itse asiassa sanottavaa. Upotan tähän kuitenkin kaksi laulua.

Absoluuttisen Nollapisteen laulun Savu meihin siksi, että siinä lauletaan julisteiden kaatumisesta niskaan.

Death Cab for Cutien laulun Death of an Interior Decorator otsikkonsa vuoksi.

2 kommenttia

Tähän joku sanaleikki, esim. ”Pimeys voittaa” tai ”Pimeyden tango” tai ”Pimeyden ydin” ja tohon alle vähän asiaa koskevaa tekstiä

aika tihentyy

Suomessa on tällainen yhtye kuin Pimeys. Ne julkaisivat eilen eli perjantaina uuden levyn. Tiedättekö, kuinka joskus tuntuu siltä, että vaikkei levyltä ole kuullut kuin kaksi kappaletta ja ehkä kolmannenkin, mutta vain ehkä, ajattelee silti, että levy on varmasti hyvä? Tiedättekö, kuinka joskus ajatus katoaa?

Olen tykännyt Pimeydestä ennenkin. Ykköslevyn avausraita, yhtyeen nimikkolaulu, on mestariteos. Joiltain muilta osin eka levy Muut on jo menneet (2013) on ehkä vielä makuuni suhteutettuna turhan epätasainen. Sen sijaan tämä toinen on ollut tehokuuntelussa siihen tapaan, ettei ole tehnyt mieli kuunnella muuta. Että kun miettii, mitä levyä seuraavaksi kuuntelisi, ei oikeasti edes mieti, koska tietää.

Esimerkiksi tämän sinkkulohkaisun Hetki vielä kohta ”Ja pitääkö auringon paistaa, kun haluaisi jäädä vain nukkumaan” ja sitä seuraava uliseminen tuntuvat aina jotenkin niin hienoilta. Hidas aamu, aurinko paistaa, silti vähän asiat pään sisällä vinossa, mutta uliseminen helpottaa.

Tykkään myös levyn kertosäkeistä, esimerkiksi kappaleessa Nuoruuden kaupunki.

Tykkään myös kappaleesta Nostokurjet, jonka kohtaa ”Itäväylän liikenne haraa vastaan” kuuntelin metrojunassa Siilitien ja Itäkeskuksen välissä tänään. Se oli sattuvaa.

Tykkään myös kappaleesta Ei saa luovuttaa, joka on varmaan livenä tosi hyvä.

Tykkään myös Pekka Nisun ja Joel Mäkisen laulaja-lauluntekijätandemista, joka toimii paremmin kuin koskaan.

Tykkään myös siitä, että 31. tammikuuta yhtye soittaa levynjulkaisukeikkansa Helsingin Tavastialla, ja siitä, että asun nykyään samassa kaupungissa.

Alla Spotify-upotus. Kaupastakin levyä saa.

Ei kommentteja