We Jazz 2021 sunnuntain salakeikat ja yhteenveto

Salakeikat

Tänä vuonna We Jazz päättyi jo perinteiseen salakeikkaan johon saatiin kuitenkin muutamakin uusi twisti. Salasettejä ja esiintyjiä oli tällä kertaa kaksi ja kuulijat vietiin tällä kertaa tapahtumapaikalle Villa Smedsiin keskustasta bussilla. Paikka soveltui konsertille mainiosti – vanhan hevostilan juhlasali oli kodikas ja riittävän iso tila – tuntui hyvältä ajatukselta että tila oli sellainen jossa ei ole jazzkonsertteja nähty, mutta kapasiteetin ja miljöön puolesta voitaisiin aivan hyvin säännöllisestikin nähdä.

Ensimmäinen setti oli konseptiltaan sitä mitä edellisten salakeikkojen perusteella arvelin – muutenkin festareille osallistuneiden muusikoiden kohtaaminen uudessa kokoonpanossa, salaesiintyjinä basisti/tuottaja Petter Eldh ja rumpali Jason Nazary. Elektroniikka/basso/rummut pohjalta saatiin kuulla odotetun kokeellista improvisointia joka myös nauhoitettiin, joten ehkä sitä kuullaan muodossa tai toisessa myöhemminkin.

Enemmän tai vähemmän kansainvälisesti tunnettujen soittajien tälle festivaalille ainutlaatuisena toteutettu kohtaaminen on aina toki mielenkiintoinen tapaus, mutta olisi ehkä vähän ohkaiseksi jäänyt jos tämä olisi ollut ainoa setti jota lähdettiin Vantaalle kuulemaan.

  • Petter Eldh – basso
  • Jason Nazary – rummut, elektroniikka

Toinen yllätyskeikka olikin sitten huomattavasti yllättävämpi ja vielä yllättävämpi erityisesti positiivisessa mielessä. Festivaalille oli nimittäin salaa muilta esiintyjiltä ja vierailta eri hotelliin yöpymäänkin tuotu kovan luokan kansainvälinen vieras – rumpali Paal Nilssen-Love joka soitti duona vanhan soittokumppaninsa Scorch Triosta, Raoul Björkenheimin, kanssa ensimmäistä kertaa kolmeentoista vuoteen. Verraton yllätys – etenkin kun olin autuaasti jo unohtanut, että tämä duohan oli buukattu viimeisenä esiintyjänä kalkkiviivoilla perutulle 2020 festarille.

Settiin mahtui odotetusti vahvaa free-rytinää, mutta myös hienovaraisempaa luovaa ilmaisua. Molemmat soittajat pääsivät esittelemään monipuolisuuttaan luovassa improvisoinnissa – erityisesti Björkenheim toi hienosti erilaisin kitaroin perinteisestä sähkökitarasta, 12-kieliseen ja Tampere Jazz happeningissakin nähtyyn hauskaan minikitaraan vaihtaen settiin hyvinkin erilaisia sävyjä.

Tämä duo edusti ainakin minulle salakeikkatarjontaa parhaimmillaan – ennalta-arvaamaton ja tälle festivaalille uniikki kokemus jossa oli kuitenkin taustalla pitempi historia ja painoarvo, setti joka olisi aivan hyvin ansainnut paikkansa myös normaalissa ohjelmistossa yhtenä vetovoimatekijänä.

  • Raoul Björkenheim – kitara
  • Paal Nilssen Love – rummut

Yhteenveto

Omat mietteeni tämän vuoden We Jazzista pyörivät pitkälti vuodesta 2013 järjestetyn festivaalin historian, ennakko-odotusten ja niiden täyttämisen ja yllätysten ympärillä.

We Jazz on aina pyrkinyt tarjoamaan vaihtelua ja yllätyksiä, mutta festarivuosien edetessä tapahtumasta on tullut helpommin ennalta arvattava, mutta tämä ei ole huono asia. Jo ensimmäisestä festivaalista vaihtelevat tapahtumapaikat ovat kuuluneet konseptiin – visio tulevaisuuden jazzutopiasta jossa jazz soi erilaisissa paikoissa ympäri Helsinkiä elää vieläkin vahvana ja erottaa We Jazzin kaikista muista Suomen kansainvälisistä jazzfestivaaleista. Eri tapahtumapaikat tosin olivat lähes kaikki jo tuttuja edellisiltä vuosilta, mutta tämä on suurimmaksi osaksi hyvä juttu – jokaisen illan hengen viestiminen osittain tapahtumapaikalla niille jotka eivät esiintyjiä tunne etukäteen on kelpo keino, en panisi pahakseni jos eri illat ja paikat olisi vielä selkeämmin rakennettu teemojen ympärille. Eri tapahtumapaikat tekevät jo luonnostaan We Jazzista monipuolisen tuntuisen tapahtuman. Helsingin seudun kaikille mahdollisille jazzkeikoille mielellään menevien paatuneiden varttuneiden addiktien kesken tosin istumapaikkojen vähyys monilla keikkapaikoilla nousi viikolla säännölliseksi puheenaiheeksi.

We Jazzin levyjulkaisutoiminnan lähdettyä mukavasti käyntiin, noin puolet tämän vuoden ohjelmistosta koostui We Jazzin julkaisemista artisteista. Tämä lienee luonnollinen ja välttämätönkin kehityssuunta – olisi toki outoa jos esimerkiksi Linda Fredrikssonin Juniperia ei olisi kuultu livenä We Jazzissa ja olisi negatiivinen yllätys jos Timo Lassy ei esiintyisi We Jazzeilla. Tämän hieman negatiivisempi naapuri-ilmiö oli, että erityisesti peruneiden artistien paikkausten jälkeen ohjelmistossa oli useampia samoja esiintyjiä kuin kesällä Odysseuksessa käytännössä samalla ohjelmistolla. Nyt kun ilmeisesti ensi vuonnakin sekä Odysseus että We Jazz järjestetään niin tähän on syytä kiinnittää jonkun verran huomiota – vaikka jazzkeikat suhteellisen hyvin kestävätkin sitä että saman bändin soittamassa samoja biisejä voi hyvinkin käydä kuuntelemassa useita kertoja. Kokonaisuutena kuitenkin tänä vuonna ohjelmisto tuntui riittävän raikkaalta – vuoden Suomen jazzfestaritarjonnassa oli paikoin selvästi maku että nyt saatiin 2020 järjestämättä jäänyt tapahtuma ”vuoden myöhässä”, tätä tuntua ei We Jazzista lainkaan jäänyt.

Ohjelmistosta omiksi kohokohdiksi nousivat suurimmaksi osaksi uudet tuttavuudet ja ohjelmistot – Amanda Whiting, Iro Haarla presents: Leo Records, Nik Bärtsch, Ilmiliekki Quartet+Atomic rautaisena kahden bändin iltana ja Linda Fredrikssonin Juniper. Paljon hyvää musiikkia mahtui kahdeksaan päivään eikä toteutuneessa ohjelmistossa ollut suuria pettymyksiä – peräti kolmen mielenkiintoisen brittiartistin peruminen teki tosin ohjelmiston monipuolisuudelle ja kansainväliselle monimuotoisuudelle hallaa vaikka mainiot korvaajat järjestyivätkin. Myöhään ohjelmistoon lisätty puheohjelma oli mielenkiintoista ja ehdottomasti hyvä lisä ja se että en ehtinyt seuraamaan Koma Saxo Industriesin studiotyöskentelydemoa jäi harmittamaan – lisää sellaista!

Kiitos vielä tämän vuoden festivaalista kaikille muusikoille (erityiskiitokset niille jotka toivat levymyyntitiskille uutta mukavaa ostettavaa), We Jazzin mukavalle väelle, vapaaehtoisille, tapahtumapaikkojen henkilökunnalle ja kaikille muille yleisössä! Ensi vuonna taas uudestaan!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.