Tampere Jazz Happening 2014 – Lauantai Pakkahuoneella

tjh_possu

Vuodesta 1982 asti järjestetty Tampere Jazz Happening osoitti jälleen kerran, että onnistuneen jazzfestarin ei tarvitse kosiskella yleisöä selvästi genren ulkopuolisilla tähtiesiintyjillä vaan tasokkaalla jazziin keskittyvällä ohjelmistollakin voi vielä yleisöä tavoittaa sillä tapahtuman konsertit ovat jälleen kerran kutakuinkin täynnä – alustavien tietojen mukaan festivaalin täyttöaste tulee olemaan noin 90% – ja festivaali nauttii jazzkansan arvostusta. Myös Tullikamarin kulttuurikeskuksen tunnelmalliset tilat ovat tällaiselle tapahtumalle mitä parhaat.

Jazzpossu osallistui Happeningiin tänä vuonna lauantaina Pakkahuoneella jossa lavalle nousi kuusi kansainvälistä vierasta – melko monipuolinen ja innostava festaripäivä!

Sons of Kemet

sonsofkemet0365b

Photo: Maarit Kytöharju

Brittiläisessä Sons of Kemetissä on keskeistä sen kokoaan paljon isompi soundi. Johtavana äänenä toimii Shabaka Huthingsin ärhäkkä tenorisaksofoni jossa on vähän nuoren Gato Barbierin tyylistä terävää vimmaa. Taustalla on kaksi rumpalia – Mark Sanders ja Seb Rochford jotka onnistuvat yhdessä kuulostamaan paljon isommaltakin lyömäsoitinjoukolta marssimassa kaduilla protestijoukkona luovan rytmimusiikin valtiontuen kasvattamisen puolelta. Neljäntenä lenkkinä on Chris Barrettin tuuba joka hoitaa paitsi basson tontin niin saa jotenkin kokonaisuuden kuulostamaan isommalta kuin kaksihenkiseltä torvisektiolta; oisikohan peruja siitä että jazz-konteksteissa harvemmin tuubaa kuulee ja yleensä sitten ison sektion pohjana. Barrett oli tuubistina myös verrattoman vikkelä, joka oli suureksi avuksi sooloilussa.

Levyllä isomman kokoonpanon illuusiota kasvattaa vielä Hutchingsin klarinetti, mutta nyt livenä mentiin pelkän tenorin voimalla. Vähän pelkisti palettia monitunnelmaisemmasta Burn -levystä, mutta jäi selkeä fokus – suurella sydämellä mukaantempaavaa rytmitykitystä. Tällä oisi varmaan saanut loppuillasta tanssitkin pystyyn.

  • Shabaka Hutchings – tenorisaksofoni
  • Chris Barrett – tuuba
  • Mark Sanders – rummut
  • Seb Rochford – rummut

Karl Seglem Quartet

karlseglemquartet0481mb

Photo: Maarit Kytöharju

Norjalaisen jazzspektrin akustista ja melodista laitaa edusti saksofonisti Karl Seglemin kvartetti. Musiikissa eli vahvasti yksi pohjoismaisen jazzin yleisistä kontrasteista – pelkistetyn, riisutun ja karunkin coolin ja tunnelmallisen melodisen lämmön yhdistelmä. Kansanmusiikin vaikutteita ei pelätty käyttää vaan ne puskivat pintaan melodialinjoissa ja Seglemin fraseerauksessa. Myös puhaltajan toisena soittimena käyttämä pukin sarvi todisti että bändi tekee jazzia oman kotiseutunsa musiikillisista lähtökohdista.

Kaunista, kuulasta ja tyylikästä pohjoismaista musiikkia, joka ei varsinaisesti haasta stereotypioita, mutta hoitaa homman sellaisella tyylikkyydellä että ei voi valittaa.

  • Karl Seglem – tenorisaksofoni, pukin sarvi
  • Andreas Ulvo – piano
  • Roger Arntzen – basso
  • Jonas H. Sjøvaag – rummut

Django Bates’ Beloved

djangobatesbeloved0673mb

Photo: Maarit Kytöharju

54-vuotias brittipianisti Django Bates on ikäisekseen kovin nuorekas, rennosti farkkuihin, värikkääseen t-paitaan ja villamyssyyn sonnustatunut Bates olisi käynyt ulkoiselta olemukseltaan puolet nuoremmasta. Nuorekkuuden intoa ja uhmakkuutta on myös Beloved -trion vauhdikkaissa ja nokkelissa tulkinnoissa Charlie Parkerin musiikista joka muodostaa bändin ohjelmiston pohjan Batesin omien sävellysten ohella.

Bebop-fonistin Confirmation taipui jo niin mutkalle avausbiisinä että Jazzpossu ihmetteli mahtaako ymmärrys riittää koko tunnin settiin tämmöistä vetelyä, mutta onneksi vähän suoraviivaisempaakin matskua tuli että pysyi jotenkuten kärryillä. Vahvasti puolelleen bändi voitti kuulijat alkupuolen leikkisän svengaavassa tulkinnassa Parkerin ehkä tarttuvimmasta sävellyksestä My Little Suede Shoes. Siinä kuultiin myös ensimmäistä kertaa akustisen pianon kanssa epävireeseen tökättyä sähköpianoa – tämä mahdollisti hauskat mikrotonaaliset juoksutukset ja toimi tehokeinona yllättävän hyvin.

Beloved-trion muut jäsenet ovat Batesin entisiä oppilaita hänen ajaltaan Kööpenhaminan Rytmisk Musikkonservatoriumin professorina – bassossa ruotsalainen Petter Eldh ja rummuissa Peter Bruun. Tässä kokoonpanossa he jäivät vielä entisen opettajansa pursuavan virtuositeetin varjoon, mutta ovat kyllä mainioita soittajia – erityisesti Petter Eldh on jäänyt Jazzpossun mieleen erittäin positiivisesti Marius Nesetin bändin basistina bändin keikalla Espoon April Jazzeilla.

  • Django Bates, piano
  • Petter Eldh, basso
  • Peter Bruun, rummut

Mathias Eick Quintet

mathiaseickquintet0787m

Photo: Maarit Kytöharju

Puolentoista tunnin ruokatauon jälkeen musiikki jatkui illan keikoilla. Heti alkuun saatiin päivän kovin sähköinen vyörytys norjalaisen Mathias Eickin kvintetiltä.

Seglemin tavoin Eickinkin musiikista jäi vahvana oleellisena elementtinä mieleen kontrasti – Eickin bändissä tämä kulmakivi oli voimakkaan sähköisesti mylläävän taustan ja sen päälle voitokkaana kohoavan Eickin rauhallisen ja melodisen trumpetin vastakkainasettelu.

Sons of Kemetin tavoin Eickin bändissäkin on kaksi rumpalia – aivan yhtä rikasta yhteispeliä kuin Kemetin pojilla ei Gard Nilssenin ja Torstein Lofthusin soitosta syntynyt vaan lopputulos oli monipuolisen rytmiikan sijaan enemmän yksi iso monoliitti. Ensimmäisen biisin aikana tuntui jo että rummut upottavat bändin kaksi viimeistä jäsentä alleen – Andreas Ulvon särösoundista sähköpianoa ja Audun Erlienin bassoa sai tosissaan vähän etsiä korkealla volyymilla soitetun musiikin joukosta, mutta onneksi se siitä sittei tasapainottui loppusetiksi. Erlienin soundit olivat tosin silti varsin avaruudellisen kaikuvaiset niinkuin bassosoolo myöhemmin osoitti – vähän terävyyttä olisi bassoon toivonut rytmiikan selkeyttämiseksi.

Jylhä setti kuitenkin – Eickillä on hieno melodiantaju ja eteerisen trumpetin vastakkainasettelu voimakkaaseen taustaan toimii.

  • Mathias Eick – trumpetti
  • Andreas Ulvo – koskettimet
  • Audun Erlien – basso
  • Gard Nilssen – rummut
  • Torstein Lofthus – rummut

ICP Orchestra

icporchestra1039mb

Photo: Maarit Kytöharju

Eurooppalaisen avant-gardejazzin vanhimpia instituutioita on Misha Mengelbergin, Han Benninkin ja Willem Breukerin 1967 perustama ICP Orchestra – Instant Composers Pool. Jonkunlaisena missiona siis säveltämisen ja improvisoinnin rajan hälventäminen. Alkuperäisjäsenistä Tampereelle saapui enää Han Bennink johtajahahmo pianisti Misha Mengelbergin kunnon ollessa liian huono keikkareissuille. Mengelbergin tuuraajaksi vain tälle Tampereen keikalle oli saatu Amerikasta avant-garde piirien nimekäs hahmo Uri Caine.

Kymmenhenkisen orkesterin täysin vapaa improvisointi olisi semmoinen resepti mitä harva jaksaisi kuunnella, joten ICP:kin paljolti laimentaa impro-elementtejä keinonaan salamannopea vaihtelu perinteisen Ellingtoniinkin palaavan harmonisen orkesterisoiton ja vapaiden töräysten välillä. Bändi jakautui myös paikoitellen pienemmiksi kokoonpanoiksi että vähän väheämminkin tiheää free-jaksoa kuultiin.

Setin yllättäväksi tähdeksi nousi sellisti Tristan Honsinger joka otti yhtäkkiä bändin haltuun vahvasti fyysisin konduktööri/instant-säveltäjän ottein ja antoi sektio kerrallaan riemukkaasti komentoja muiden vapaaseen improvisointiin. Vallan abstraktin törinän yhdistäminen liikkuvaan ihmisvartaloon näytti että ei tarvita paljon visuaalista kosketuspintaa kun hälyinenkin ääni näyttäytyy yleisölle aivan uudessa valossa riemastuttavana performanssina.

Tämän jälkeen vielä Honsinger riemastutti toisen kerran hoilaamalla antaumuksellisesti Lavoro/Moten Swing kappaleessa jossa hyvin tuli esille hollantilaiskokoonpanon ihastuttavan iloinen suhtautuminen avant-gardeen.

Ihan kaikki ei setin aikana toiminut, mutta pitäähän sen verran kokeellisuutta olla avant-gardessa että ihan aina kuulija ei pysy kärryillä.

  • Han Bennink – rummut
  • Ab Baars – klarinetti, tenorisaksofoni
  • Tobias Delius – saksofonit
  • Ernst Glerum – basso
  • Thomas Heberer – trumpetti
  • Tristan Honsinger – sello
  • Michael Moore – klarinetti, saksofonit
  • Mary Oliver – viulu
  • Wolter Wierbos – trombone
  • Uri Caine – piano

Bill Frisell – Guitar in the Space Age

billfrisell1326mb

Photo: Maarit Kytöharju

Pakkahuoneen illan päättäneen Bill Frisellin keikka alkoi mielenkiintoisella yllätysvieraalla kun lavalle nousi nykyään Rovaniemellä asuva muusikko/runoilija Gary Heffern lausumaan otteen runokirjastaan Unholy Dreams bändin tunnelmallisen taustan päälle. Heffernin tarina on sinänsä mielenkiintoinen – hänet adoptoitiin suomalaisesta orpokodista Kaliforniaan jossa hänestä tuli merkittävä tekijä San Diegon alueen punk-piireissä. Suomalaiset sukujuuret paljastuivat miehelle vasta myöhemmin ja 2006 hän muutti juurilleen Rovaniemelle jossa vieläkin asuu.

Lyhyen runollisen tuokion jälkeen päästiin sitten varsinaiseen asiaan, eli Frisellin tulkintoihin nuoruutensa kitaramusiikista. Uutta levyä pidin liiankin kiikkustuoli/Reino-tohveli nostalgia-henkisenä  – liveltä toivoin joko vähän räväkämpää otetta tai sitten soittajista huokuvaa sydämellistä henkilökohtaisuutta – vähän molempia saatiinkin, mutta ei aivan riittänyt nostamaan Jazzpossun makuun tätä projektia nostalgiakuopasta johon 70-luvulla syntyneen on vaikea samaistua.

Oli erittäin mukava nähdä Frisell soittamassa materiaalia livenä – iloisesta hymystä näki että mies nauttii näiden biisien soittamisesta. Bändin tasolla tosin fiilistelyn ytimeen pääsivät todenteolla vain Frisell ja steel-kitaristi Greg Leisz joiden yhteissoitto nousi paikoin maagisiin sfääreihin. Basisti Tony Scherr ja John Zornin luottorumpali Kenny Wollesen paloivat livenäkin aika säästöliekillä – 60-luvun rock/country biisien rytmiseen pohjaan ei ole näissä sovituksissa ihan hirveästi kajottu.

Muutama biisi sai vähän levyä ronskimman käsittelyn joka paransi niitä tuntuvasti – Tired of Waiting for You, Rumble ja Rebel Rouser kohosivat nyt korkeammalle – tosin Rumble oli vieläkin kovin köykäinen tulkinta tästä röyhkeästä asenne-klassikosta – tämän kun olisi 25 vuotta sitten kuullut Frisellin kitarasta Zornin Naked Cityn riveissä!

Nyt 63-vuotiaan Frisellin kitaransoitto on sinänsä ihailtavaa kuunneltavaa ja tyylitaju on kyllä kohdallaan. Kädet liikkuvat hämäävänkin hitaasti – tässä iässä sormet näyttävät tietävän hyvissä ajoin missä niiden on määrä olla.

  • Bill Frisell – kitara
  • Greg Leisz – kitara, steel-kitara
  • Tony Scherr – basso
  • Kenny Wollesen – rummut

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.