Sexmob – Cinema, Circus & Spaghetti (Sexmob plays Fellini) (+bonus #tbt)

sexmob

Jotkut tarinat tekee mieli kertoa aivan alusta alkaen. Tällainen on tarina Jazzpossun ja Sexmobin suhteesta, jonka herätti eloon bändin uusin julkaisu Cinema, Circus & Spaghetti (Sex Mob plays Fellini). Palatkaamme siis ensin #throwbackthursday hengessä hetkeksi kaukaiselle 1990-luvulle…

Bill Frisell Quartetin keikka Pori Jazzeilla kesällä 1996 herätti Jazzpossun kiinnostuksen jazziin elävänä ja jatkuvasti uudistuvana genrenä – jazz oli siis muutakin kuin yli 25 vuotta vanhoja klassikkolevyjä. Kohta Bill Frisellin yhteyksien kautta löytyi Naked City ja John Zorn. Samana vuonna astui kuvioihin mukaan myös Internet, josta löytyikin nopeasti ajankohtaista tietoa Zornin ympärillä pyörineen New Yorkin downtown avant garde-skenen tekemisistä. Kiitos Internetin Jazzpossu tiesi 90-luvun lopulla paljon enemmän New Yorkin kuin Helsingin jazz-tapahtumista ja uusista bändeistä ja levyistä.

Kun seuraavan kerran Pori Jazzeilla vierailua suunniteltiin 1998 niin kiinnostusta herätti New Yorkilaisen jazzklubin/levy-yhtiön Knitting Factoryn kanssa yhteistyössä toteutettu kattaus jossa soittivat mm. Naked City -kosketinsoittaja Wayne Horvitzin Zony Mash ja Sexmob, joka oli nimeltä tuttu kiitos Internetin jo ennen ensilevyään.

Jazzpossun & äidin muodostaman voimakaksikon suunnitelmaksi muodostui varsin kunnianhimoinen idea ajaa torstaina aamulla Espoosta Poriin Kirjurinluodon konserttiin ja sieltä illalla Knitting Factory -klubille ja sen jälkeen yössä ajo takaisin Espooseen. Mikäpä siinä.

Kirjurinluoto oli 16.7.1998 blues-painotteinen. Kuultiin Clarence ”Gatemouth” Brownia, Taj Mahalia, Donovania ja B.B.Kingiä. Mieleen on tuosta jäänyt aika vähän. Taj Mahalin muistan hyväntuulisesta tanssimisesta, Donovan veti 60-luvun hittejä ja B.B.King oli jonkunlainen pettymys koska en muista juuri lämmenneeni vaikka nuorena kitaristina blues oli ollut lähellä sydäntä totta kai.

Knitting Factoryn tarjonta jäi mieleen positiivisemmin. Etenkin Zony Mashista tuli yksi sen ajan suosikkiyhtyeistä, etenkin hillitön live-versio kitaristi Tim Youngin biisistä Withdrawal Symptoms jäi mieleen. Sex Mobkin jäi positiivisesti mieleen rempseänä ja huumorintajuisena pop-biisejäkin dekonstruoivana nelikkona ja bändin edesottamuksia tuli seurattua noihin aikoihin aktiivisesti.

Internetin mullistukset kuitenkin muuttivat pian sen jälkeen miten ja mistä uutta musiikkia tuli seurattua. New Yorkin jazz-skene pysyi ajan muutoksissa mukana aika huonosti ja sen aktiivinen seuraaminen tippui pikkuhiljaa pois kun paremminkin tuotettua musiikkisisältöä tuli Internettiin ja digitaalisen levityksen vallankumous alkoi Napsterin tuomana.

Sexmobin julkaistessa 2006 uusinta edeltäneen studiolevynsä niin New Yorkin jazzskenen aktiivinen seuranta oli jäänyt jo melkein kokonaan pois ja viime vuonna kun tänään aiheena oleva Cinema, Circus & Spaghetti – Sex Mob Plays Fellini ilmestyi alkuvuodesta 2013 niin se meni totaalisesti ohi ja löysinkin levyn vasta vuotta julkaisun jälkeen, mutta parempi myöhään kun ei milloinkaan.

Siispä päivän varsinaiseen aiheeseen! Maailma Sexmobin ympärillä on muuttunut 15 vuodessa, mutta Sexmob itse ei juurikaan. Kokoonpano on sama – nokkamiehenä Steven Bernstein, joka soittaa Sexmobin riveissä usein mini-pasuunan henkistä slide-trumpettia, saksofoneissa Briggan Krauss, bassossa Tony Scherr ja lyömäsoittimissa Kenny Wollesen. Musiikilliseen tyyliin on myös aina kuulunut jazz-tradition ulkopuolelta tulleiden biisien huumorintajuinen dekonstruktio ja elokuvamusiikki on aina kuulunut ohjelmistoon, tosin yleensä James Bond-musan muodossa – ensi levyltä löytyvät jo Goldfinger ja Live and Let Die ja 2001 ilmestyi koko levyllinen Bond-tulkintoja, joten bändin linjaan sopii oivallisesti nyt käsittelyssä oleva Nino Rotan musiikki Federico Fellinin elokuviin.

Ikä on kuitenkin ehkä leikannut osan pois nenäkkyydestä, siinä missä Bond-musiikin tai vaikkapa Princen versioinnissa on ollut enemmän irvailun makua niin nyt Rotan soundtrack-musiikkiin rempseän dekadentti ote sopii kuin nenä päähän. Ei tule sitä fiilistä, että mennään alkuperäiseen materiaaliin nähden vastakarvaan vaan tulkinnat tukevat alkuperäistä materiaalia. Ehkä onnistunein biisi onkin yllä kuultavissa olevan Amacord (sic), jossa alkuperäisen version henki elää vahvana.

Puhaltimissa Bernstein ja Krauss iloittelevat vapautuneesti. Pääpaino ei ole sooloilulla tai atonaalisella irroittelulla vaan sävellysten melodioita ja harmoinioita kunnioitetaan, vaikka parhaimmillaan/pahimmillaan meno yltyy melkoiseksi punk-jazz paahdoksi Nadia Gray -biisissä.

Erityisesti positiivisesti muusikoista levyllä yllätti basisti Tony Scherr. Jazz-bändeissä sähköbasistit aika usein lähtevät liikaa tangentille joko fuusio-sankaruuden teille Jaco Pastoriuksen hengessä tai jäävät liian näkymättömiksi tai kömpelöiksi, mutta Scherr tavoittaa yllättävän onnistuneesti Sex Mobin yleisen linjan.

Sexmob on löytänyt Nino Rotan musiikista mitä mainioimman alustan omalle tyylilleen ja Jazzpossun makuun lopputulos on oiva sekoitus hauskanpitoa, taiteellista ja tulkinnallista kunnianhimoa ja ennenkaikkea rakkautta hyvään musiikkiin.

Lisänäytettä:

Levyn CD versiota voi tilata Levykauppa Äxästä, LP:tä saa suoraan levy yhtiö Royal Potato Familylta sopuhintaan kolmisentoista euroa + postikulut.

  • Steven Bernstein, slide trumpet, hybrid trumpet, alto horn
  • Briggan Krauss, alto saxophone, baritone saxophone
  • Tony Scherr, electrical bass
  • Kenny Wollesen, drums, congs, log drum, waterphone, vibraphone

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.