Quintonal – Quintonal

quintonal

 

Vuonna 1974 Conservatoire De Musique De Montrealin saksofoninsoitonopettaja ja jazz-orkesterin johtaja Nick Ayoub päätti perustaa opiskelijoista pienemmän jazz-kokoonpanon – syntyi Quintonal joka soitti ajan hengen mukaista sähköistä funk-jazzia.

Vuonna 1976 bändi pääsi 60:n keikan jazzin historiaa nuorille muusikoille valottaneelle kiertueelle ja kiertueen ohessa bändi julkaisi neljän raidan 7-tuumaisen EP:n jossa oli kaksi coveria: Boplicity ja That’s a Plenty ja kaksi omaa sävellystä Antoine ja Sept-Quatre. Pienen 300 kappaleen painoksen omakustanteesta tuli haluttu keräilykohde kanadalaisen jazzin diggareiden keskuudessa oivana esimerkkinä sinänsä vähän levyillä asti päätyneestä sähköisestä funk-jazz tyylistä.

”Ja siinä sitten se tarina”, luultiin pitkään kunnes puhelinkeskustelussa alkuperäisen basisti Jean Pellerinin ja nykyään Suomesta käsin DJ/keräilijä Fredrik Lavikin pyörittämän Jazzaggression -levymerkin välillä kävi ilmi, että bändi oli itse asiassa käynyt aikoinaan kaksi kertaa studiossa ja Pellerin oli 2000-luvulla onnistunut pelastamaan ajan hampaan kalvamilta nauhoilta. Nyt näitä Quintonalin äänityksiä on julkaistu Jazzaggressionilla 17 raidan verran – mukana kolme neljästä alkuperäisen EP:n biiseistä ja 14 ennen julkaisematonta.

Näin neljän vuosikymmenen jälkeen nuoruuden into välittyy vielä tuoreena levyltä. Funkin groovet viehättävät vieläkin monia nuoria soittajia – eikä ihme, funkin rytmien puitteissa on hyvä vapautuneesti jamitella ja sitä menoa tälläkin levyllä on yllin kyllin. Nuorilla miehillä ei ole balladeille aikaa – rauhallisemminkin alkavat kappaleet antautuvat ennemmin tai myöhemmin imeville vilkkaamille rytmeille soolojen taustalle.

Levyn kohokohta ja mielestäni paras esimerkki sen keskeisistä ominaisuuksista on Ballade Pour Lianne (yllä upotteena), joka rauhallisemman teemansa jälkeen lähtee sooloihin reippaan anteeksipyytelemättömällä kahden soinnun meiningillä jossa viihdytään viitisen minuuttia – iäkkäämmille jazzareille moinen harmoninen staattisuus olisi kauhistus. Miles oli näihin aikoihin vienyt modaalisen funkkinsa niin pitkälle että huumaavaa rytmi upotti, mutta Quintonalin pojille menevä ja melodinen sooloilu maittaa – musiikissa on paljon samaa henkeä kuin Olli Ahvenlahden 70-luvun klassikoissa, mutta enemmän nuoruuden huoletonta innostusta päälle.

Kokonaisuutena 70 minuuttinen rytmipaketti ei aivan jaksa maaliin asti, mutta eipä siitä koskaan varsinaista kokonaisuutta aikoinaan sorvattukaan. Tämän paikkaa kuitenkin vilpitön dokumenttiarvo nuorista jazz-muusikoista 70-luvulla ja heidän musiikkinsa sykkeestä joka tavoittaa paljon oleellista joka hiotummissa tuotannoissa ja markkinavoimien karsinnassa usein katoaa.

Levyn virallinen julkaisupäivä on 5.2. ja jälleenmyyjien listasta löytyvät Suomesta Viiskulman Digelius ja Eronen. Levyä voi myös ennakkotilata suoraan Jazzaggressionilta.

  • Martin Fournier, saksofonit
  • Pierre Lafrenaye, trumpetti
  • Daniel Mercure, koskettimet
  • Jean Pellerin, sähköbasso
  • Pierre Pilon, rummut

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.