Pori Jazz 2022 – Torstai

Photo: Olli Sulin

Edellisestä täyden miittakaavan kansainvälisestä Pori Jazzista on jo kulunut kolme vuotta, mutta nyt sitä taas saa. Tänä vuonna on taas jazzia laajasti diggailevalle tarjolla jälleen ”jo liikaakin jazzia”, tänä vuonna tuntuu että itselle mielenkiintoisia artisteja menee enemmän päällekäin kuin ehkä koskaan Pori Jazz -vierailuillani sillä OP-lavalle on buukattu monia mielenkiintoisia uusia fuusiohenkisiä artisteja eikä Lokkilavalla ole oikeastaan tarjolla mitään joka ei kiinnostaisi ja vuorotellen Lokkilavan ja OP-lavan kanssa kun päälavalla tapahtuu niin Poriljongin ilmaislavalla pyörii erinomainen suomalaisen jazzin kattaus.

Puheet siitä miten ”Porissa ei soiteta enää jazzia” eivät ole loppuneet, mutta on hyvä pitää mielessä että pelkästään yli viikon kestävä Poriljongin ilmaisohjeimisto olisi jo pelkästään erittäin kattava katsaus suomalaiseen jazziin ja vaikka se jääkin markkinoinnissa Kirjurinluodon maksullisen alueen ohjelmiston varjoon niin paatuneelle jazzdiggarille se tarjoaa käytännössä puolet mielenkiintoisesta jazzsisällöstä.

Juhani Aaltonen Celebration

Photo: Olli Sulin

Lokkilavan jazztarjonnan avasi viime vuonna 85 vuotta täyttänyt Juhani Aaltonen jonka ensiesiintyminen Porissa tapahtui toisena festivaalivuotena 1967. Juhlakokoonpanossa lavalle saatiin ensin lavalle Aaltosen seuraksi Aaltosen spiikissään ’unelmapianistina’ esittelemä Iro Haarla, basisti Ulf Krokfors ja Pori Jazzin todellinen legenda – kaikilla festareilla soittanut Reiska Laine. On aina hienoa nähdä Reiska Lokkilavalla!

Aaltonen soittaa tällä hetkellä vain huilua, mutta se ei musiikin tenhoa tai luomisvoimaa heikennä. Aaltosen pohdiskeleva ja jopa mystinenkin huilunsoitto luo vahvaa tunnelmaa ja tämä kokoonpano tuki sitä hyvin, erityisesti Haarlan pianolle Aaltosen huilu oli täydellinen kumppani. Krokforsin basso ja Laineen rummut toivat soittoon jäntevyyttä, mutta Aaltosen melodinen mutta linnun lailla vapaastikin liihotteleva huilun soitto johti selvästi joukkoa. Setin kappaleet ovat Aaltosen viime vuosien keikoilla käyneille tuttuja, mutta se ei niiden tenhoa himmennä. Jo 55 vuotta sitten Porissa soittaneilta suomalaisen jazzin legendoilta ei uutta materiaalia kaipaakaan.

Hieman setin puolenvälin jälkeen saatiin lavalle viimeinen juhlistaja – kitaristi Raoul Björkenheim – jonka kanssa Aaltonen teki duolevyn joitakin vuosia sitten. Tässä hengessä kuultiin hieman duomateriaalia jossa Björkenheimin 12-kielinen tarjosi Aaltoselle hieman erilaisen ympäristön kuitenkin samassa hartassa hengessä kuin alun kvartettikin.

Todelliselta huipennukselta tuntui kun kaikki viisi saatiin lopuksi lavalle. Viimeisenä kappaleena kuultiin Edward Vesalan sävellys Together. Osuva valinta nimen, musiikillisen materiaalin ja säveltäjänkin puolesta – olihan Vesala tätä juhlakokoonpanoa vahvasti yhdistävä tekijä.

  • Juhani Aaltonen – huilu
  • Iro Haarla – piano
  • Ulf Krokfors – basso
  • Reiska Laine – rummut
  • Raoul Björkenheim – kitara 

Valtteri Laurell Nonet

Tänä vuonna päälavan ohjelmistosta ainoa joka omissa suunnitelmissa nousi Poriljongin kotimaisen jazztarjonnan yli oli Valtteri Laurell Nonet jolla oli kunnia avata päälava. Laurellin tämän vuoden ohjelmisto on 2016 Elojazzeille sävelletty teoskokonaisuus Tigers Are Better Looking joka julkaistaan tänä vuonna viimein  myös studiolevytyksenä We Jazz lavelilla. Siinä missä muuten festarien ohjelmistossa on pääasiassa jo tuttua materiaalia niin Valtteri Laurell Nonet tuntuu vielä uudelta ja jännittävältä. Sain itse kuulla tätä nonettia jo aiemmin April Jazzeilla,2019  mutta yksi live-esityshän ei tietenkään riitä uuden materiaalin sisäistämiseen joten uusi kierros oli tervetullut ja olihan tuosta jo kolme vuotta kulunut.

Nonettiin on koottu kelpo läjä suomalaista jazzosaamista. Sen mielenkiintoisin puoli on vanhemman koulukunnan swing-mestari Antti Sarpilan nostaminen pääsolistiksi nuoremman sukupolven rinnalle. Saksofoneissa ovat Jussi KannastePope Puolitaival ja Ville Vannemaa, trumpetissa Jukka Eskola, pasuunassa Antti Rissanen, bassossa Ville Herrala ja rummuissa Jaska Lukkarinen – ensiluokkainen porukka!

Nonetin musiikki heijastelee joissain muissakin Laurell Pöyhösen projekteissa esiin päässyttä Ellington-henkistä puolta. Jos Laurell Pöyhöseltä on usein kuultu genreflirttailua ja coolia hipster-groovailua niin kyllä rikas sävelkieli ja laajemman puhallinarsenaalin hyötykäyttökin on hyvin hallussa – korvia hivelevistä harmonioista nautti viileämpänäkin päivänä. Toki mukana on tutun laurellpöyhösmäistä agenttijazziakin joten Dalindèon ja Ricky-Tick Big Bandin musiikin ystävät varmasti pitävät tästäkin.

Totuttuun tapaan arki-iltapäivän kotimaisen jazzin lyhyt piipahdus päälavan glooriassa ei vetänyt kovin paljoa vielä yleisöä Kirjurinluotoon. Ehkä kuitenkin tällä kertaa iltapäiväjazzit vetivät hieman normaalia enemmän väkeä paikalle ja nonetti sai ilmastakin työvoiton kun settiä edeltänyt sade vaihtui pieneksi auringonpaisteeksi pilvien välistä.

  • Valtteri Laurell Pöyhönen – kitara
  • Antti Sarpila – klarinetti
  • Jussi Kannaste – tenorisaksofoni
  • Pope Puolitaival – alttosaksofoni, huilu
  • Ville Vannemaa – baritonisaksofoni, bassoklarinetti
  • Jukka Eskola – trumpetti, flyygelitorvi
  • Antti Rissanen – pasuuna
  • Ville Herrala – basso
  • Jaska Lukkarinen – rummut

Lady Blackbird

Photo: Olli Sulin

Jazzohjelmistosta itselleni etukäteen tuntemattomin oli laulaja Lady Blackbird, taiteilijanimen takana Marley Munroe. Setti alkoi melko pitkällä spirtualistis-Coltranehtavalla instrumentaaliintrohehkutuksella joka sitten ennen pitkää toi lavalle Lady Blackbirdin ja homma lähti käyntiin Summertimella joka sai omaperäisen, mutta ikiklassikolle riittävän uskollisen tulkinnan. Lady Blackbird osoittautui heti alkutahdeista varsin hyväksi laulajaksi jonka ilmeikäs ääni tavoitti jotain hyvin Nina Simonemaista.

Muutama ensimmäinen biisi lupasi hyvää, mutta kun kolmannen kappaleen kohdalla tyyli meni latteammaksi R&B:ksi niin kiinnostus vähän lopahti eikä oikeastaan palannut. Lady Blackbird oli ehdottomasti hyvä soul ja miksei jazzlaulajakin, mutta biisit eivät oikein iskeneet – livenä vielä viihdyttävää, mutta intoa lähteä kuuntelemaan Black Acid Soul -debyyttilevyä keikan jälkeen ei kyllä jäänyt.

  • Marley Munroe – laulu
  • Chris Seefried – kitara
  • Kenneth Crouch -koskettimet
  • Jonny Flaugher – basso
  • Richard Pagano – rummut

Selma Savolainen Horror Vacui

Photo: Olli Sulin

Festariyleisö kammoaa jazztyhjiöitä ja onneksi semmoista ei pääse näillä festareilla syntymään sillä aina kun Lokkilavalla ei soi jazz niin kotimaisin voimin soi jazz Poriljongin ilmaislavalla johon siirtyminen kestää vain muutamia minuutteja Kirjurinluodon maksulliselta festivaalialueelta. Todellinen diggarin jazzfestivaali tapahtuu siis ensisijaisesti tänäkin vuonna Lokkilavan ja Poriljongin väliä suhaten. Katettu Poriljonki tarjosi näin sadukuurojen piinaamana torstaina myös ehkä mukavammat puitteet kuin Lokkilava konsanaan.

Oman ensikosketukseni Poriljonkiin tarjosi laulaja Selma Savolaisen Horror Vacui johon Savolainen on koonnut erittäin kovan kokoonpanon nuorta suomalaista jazzosaamista – pianossa Toomas Keski-Säntti, trumpetissa Tomi Nikku, saksofonissa ja huilussa Max Zenger, bassossa Eero Tikkanen ja rummuissa Okko Saastamoinen.

Heti ensimmäisestä kappaleesta kävi ilmi, että mainion bändin lahjoja ei jätetä käyttämättä kun bändi pisti pystyyn melkoisen myllytyksen Nikun puhaltaessa komean soolon. Savolaisen rooli oli hieman samantyyppinen kuin Kadi Vijalla joka asemoi itsensä yhdeksi instrumentiksi – Horror Vacuikin tuntuu hieman siltä että laulu on yksi elementti muiden joukossa vaikka Savolaisen laulu ja melodiat eivät ihan Vijan tapaan mene instrumentaali-ilmaisun kaltaisiksi.

Ainakaan siis laulajan ylisuuresta egosta ei voida puhua ja Horror Vacuin vahva instrumentaali-ilmaisu nostaa Savolaisen kyvyn säveltäjänä laulusolistin roolin rinnalle kokoonpanon punaisena lankana. Muutama lainakappalekin kuultiin Billy Strayhornilta ja Kurt Weillilta, mutta setin päättänyt Speak Low lähinnä alleviivasi Savolaisen oman materiaalin mielenkiintoisuutta.

Olisiko tässä modernia laulujazzia niille jotka eivät normaalisti pidä laulujazzista? Ainakan Horror Vacui vakuutti Poriljongissa että bändin instrumentalistien lahjoja ei häpeillä käyttää ja maksullista festarialuetta intiimimmissä ja katetussa tilassa bändi huokui parhaimmillaan vahvempaa energiaa kun alkuiltapäivän ohjelmistossa oli sitä ennen kuultu.

  • Selma Savolainen – laulu
  • Toomas Keski-Säntti – piano
  • Tomi Nikku – trumpetti
  • Max Zengeri – bassoklarinetti
  • Eero Tikkanen – basso
  • Okko Saastamoinen – rummut

DOMi & JD BECK

Kosketinsoittaja DOMin ja rumpali JD BECKin duo edustaa uuden sukupolven tekemistä jossa suosio on ensisijaisesti saavutettu somejen kautta jo ennen ensimmäisen levyn ilmestymistäkään. Lähitulevaisuudessa ensimmäisen levynsä julkaisevat somesuosikit ovat olleet sen verran kovassa nosteessa musasomeissa, että piti hetkeksi mennä katsomaan minkälainen meininki duolla on livenä ennen lähes samaan aikaan buukattua Joel Rossia.

Meininkihän oli melko mukava moderni fuusiohehkuttelu. Ehkä duon musiikissa omaan korvaan kuuluu eniten instrumentaali hiphopin henki ja siinä hengessä biisit ilmeisesti vedettiin livenä erittäin lyhyinä näin jazzfestarien näkökulmasta, viidessä minuutissa ehti melkein kaksi biisiä kuulemaan.

Levytettynä DOMin ja JD BECKin musiikki on osittain jopa häpeilemättömän taustamusiikkimaista herkistelyä – lofi-musiikkia rentoutumiseen ja opiskeluun on toki jo lähes meemimäisiin mittasuhteisiin levinnyt juttu. Mukavasti tuntui kuitenkin intensiteettiä olevan live-esiintymisessä lisää. JD Beckin rumputyöskentely erityisesti nosti duon ensimmäisen virallisen julkaisun SMiLE mukavasti korkeammalle intensiteettitasolle lyhyen kuuntelun perusteella.

  • DOMi – koskettimet
  • JD BECK – rummut

Joel Ross ”Good Vibes”

Photo: Olli Sulin

Minulle festarin odotetuimpia kohokohtia oli vibrafonisti Joel Ross jonka levyt ovat edustaneet viime vuosina tämän ajan parasta amerikkalaista jazztarjontaa. Tosin hieman epäillytti etukäteen että perjantaina festareille saadaan myös saman skenen ja tyylin toinen tekijä Immanuel Wilkins jonka kanssa Ross on usein soittanut yhdessä – ettei vain kävisi kuin muutama vuosi sitten tulikuuman Lontoon skenen kanssa kun kysyntää kiertueille ja festareille oli niin paljon että kiertuekokoonpanoihin päätyi yhden nimitekijän seuraksi vähäpätöisiä tekijöitä jokaisen myyvän nimen kiertäessä erikseen sen sijaan että olisi ollut vähemmän aivan huippukokoonpanoja.

On harmi että jazz on niin marginaalissa, että enää ei uusille tyyleille tule yleisesti käytettyjä ja tunnistettuja nimiä sillä Ross mielestäni edustaa viimeisen 15 vuoden aikana noussutta tyylisuuntaa jolle soisi jo jonkun nimen syntyneen. Omiin korviini tällaista jazzia ensimmäiseksi teki Ambrose Akinmusire ja samoilla jäljillä erinomaisia levyjä on saatu mm. Rossilta, Wilkinsiltä, Melissa Aldanalta ja Harish Raghavanilta. Tämänlainen musiikki elää ja hengittää intensiteetin kautta ja livenä on todella suuri ero siinä miten hyvältä setti vaikuttaa riippuen siitä saadaanko intensiteetti ja jännite muodostettua.

Nyt täytyy sanoa, että Rossin tältä Good Vibesiltä se jäi hieman puolitiehen. Mietin hieman Akinmusiren täysin pannukakuksi lässähtänyttä Lokkilava vierailua vuonna 2015 joka lienee jazzin kuuntelu-urani suurin pettymys verrattuna bändin potentiaaliin. No, nyt ei aivan pohjamudissa ryvetty niinkuin sinä kalseana iltana, mutta kun ottaa huomioon että Ross on jazzlevyrintamalla viimeisen viiden vuoden aikana ollut koko maailman top 5 tekijöissä niin ”ihan hyvä” on selvästi pettymys.

Muutaman kerran homma lähti mukavasti nousuun ja täytyy sanoa, että nähtynä livenä Rossin oma vibrafoninsoitto oli vielä vaikuttavampaa kuin levyillä. Vibrafoni on haastava ja helposti muiden jalkoihin jäävä soitin, mutta Rossin soitto näytti että määrätietoisella tykittelyllä homma toimii.  Muutamilla Rossin huippulevyillä soittanut Jeremy Dutton rummuissa teki paikoin hyvää jälkeä intensiteetin kasvattamisessa, mutta täytyy sanoa että saksofonisti Godwin Louisista ei ollut perjantaina oman bändinsä kanssa Lokkilavalle nousevan Wilkinsin korvaajaksi.

Oli tietysti hienoa nähdä vihdoin Ross livenä oman bändinsä kanssa, mutta toivoin että tästä olisi tullut jotain mitä festarivieraat muistelisivat myöhemmin, mutta ei riittänyt tämä esitys täyttämään odotuksia. Lokkilavan äänentoistokin oli vähän oudon vaisusti säädetty. Kanoa Mendenhallin basso kumisi oudon vahvana ja Louisin saksofoni kuului heikosti. Kun Gov’t Mule aloitti melko kaukana sijaitsevalla päälavalla niin Lokkilavan katsomon takaosassa Rossin bändi ja Muuli kuuluivat jokseenkin samalla äänenvoimakkuudella.

  • Joel Ross – vibrafoni, piano
  • Godwin Louis – alttosaksofoni
  • Kanoa Mendenhall – basso
  • Jeremy Dutton – rummut

Raoul Björkenheim Trio

Photo: Olli Sulin

Raoul Björkenheim ja Reiska Laine saivat torstaina toisenkin setin Poriljongin puolella Lokkilavan avauksen lisäksi kun he nousivat lavalle Antti Lötjösen kanssa Raoul Björkenheim Triona.

Björkenheim tunnetaan monipuolisena tekijänä, mutta häneltä on opittu odottamaan jotain free rytinää tai avant-gardeen päin kallellaan olevaa tykittelyä ja tietynlaista omien polkujen kulkemista, mutta mielenkiintoisesti tämä uusi trio soittaa ensisijaisesti standardeja. Ja varsin vakuuttavasti soittaakin, varmasti monille kuulijoille tämä konteksti antaa aivan uutta arvostusta Björkenheimin kitaransoitolle.

Hyvässä hengessä Poriljongin setti lähti liikkeelle Björkenheimille mainiosti istuvin standardein kun alkuun kuultiin Ornette Colemanin räväkkä Ramblin’ jota seurasi herkällä otteella tulkittu Thelonious Monkin Monk’s Mood.

Trioa oli ilo kuunnella ja kappalevalinnat ovat muusikoille osuvia ja ainakin tälle kuuntelijalle kaikki tuttuja. Setti tuntui musiikilta jonka soittamisesta bändi nautti ja silloin nauttii yleisökin.

  • Raoul Björkenheim – kitara
  • Antti Lötjönen – basso
  • Reiska Laine – rummut

Kenny Garrett and Sounds from the Ancestors

Photo: Olli Sulin

Lokkilavan torstain päätti saksofonisti Kenny Garrett joka on viimeistä sukupolvea joka on kirottu olemaan ikuisesti tunnettu siksi, että soitti Miles Davisin bändissä ja niinpä vain juontajan spiikissäkin Garrett esiteltiin muusikkona joka oli soittanut Lokkilavalla aiemminkin Miles kanssa 1987. Kuuskymppisellä Garrettilla on toki runsaasti omiakin ansioita ja häntä voidaan ehdottomasti pitää yhtenä merkittävimmistä 80-luvulla tunnetuksi tulleista saksofonisteista.

Tällä kiertueella Garrett on liikenteessä viimevuotisen Sounds from the Ancestors -levyn materiaalilla joka kartoittaa Garrettin eri vaikutteita vuosien varrelta. Levyn materiaali on suhteellisen kepeää ja bändi oli liikkeellä viihdyttävällä ja hyväntuulisella asenteella. Yleisölle lähdettiin tarjoamaan mukavaa jazzviihdettä ja hommahan toimi.

Bändi kuulosti erittäin hyvältä – jos Joel Rossin Good Vibesilla oli vähän ongelmia saada viestiään perille niin Sounds from the Ancestors oli aivan toista maata. Materiaali kuulosti Porin illassa paremmalta kun levyllä ja kun sadekuurotkin olivat loppuneet niin mikäs siinä nauttiessa musiikista.

Bändissä erityisen vaikutuksen teki rumpali Ronald Bruner jolta irtosi niin rennompi groove kuin kaikki nopeusrajoitukset ylittävä supernopea swing-komppikin.

  • Kenny Garrett – alttosaksofoni
  • Corcoran Holt – basso
  • Rudy Bird – lyömäsoittimet
  • Keith Brown – piano
  • Ronald Bruner – rummut

Kehräämön jamit

Photo: Olli Sulin

Perinteiset jamit tapahtuvat tänäkin vuonna Kehräämöllä, kauppakeskus Puuvillan välittömässä läheisyydessä. Miljöö ja akustiikka on kohdallaan, mutta perinteeksi näyttää muodostuvan sekin että yleisö löytää uuden jamipaikan heikosti jos muistelee vanhaa joenrannan Cafe Jazzia jossa oli yleensä tupa täynnä kun Kirjurinluodolta palasi keskustaan.

Jami-isäntänä toimii jälleen kerran Gunu Karjalainen ja housebändissä soittavat pianisti Tuomo Uusitalo, basisti Nathan Francis ja rumpali Markus Ketola. Jokaisena iltana Lokkilavan jazztarjonnan loppuessa alkavalla avaussetillä on oma johtaja ja teema – torstaina bändiä johti Tomi Nikku Kenny Dorhamin hengessä.

Lavalle saatiin mukavasti aiemmin Kirjurilla soittaneita muusikoita. Kello yhteen mennessä soittamassa kävivät mm. Valtteri Laurell Pöyhönen, Raoul Björkenheim, Jaska Lukkarinen ja Jussi Kannaste ja lisää muusikoita vielä saapui paikalle kun tämä possu lähti yöpuulle. Perjantaina sitten lisää!

Torstai oli kokonaisuutena mainio jazzpäivä jota sadekuurot eivät pilanneet.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.