Pori Jazz 2018 – Jazzpossun torstai

Devon Lamarr Organ Trio 

Pori Jazzien järjestelyissä on tänä vuonna paljon muuttunut Kirjurinluodon maksullisten konserttien ulkopuolella, mutta pääkonsertit sujuvat pitkälti viime vuosina hyväksi havaituin järjestelyin.

Päälavan avaa tänäkin joka päivä jazzbändi kunnes suuremman kansansuosion tyylit ottavat lavan pitkälti haltuunsa loppuillaksi. Usein iso ulkoilmalava on osoittautunut klubiolosuhteissa takuuvarmoille jazzbändeille haasteelliseksi – niin Teddy’s WestCoasters kuin Timo Lassy Band kuin Aki Rissasen triokin on ollut normaalista tasostaan vähemmän säväyttävä näissä olosuhteissa. Nyt kuitenkin torstain aloitukseksi oli Seattlesta tuotu bändi jonka soundi riitti mainiosti – urkuri Devon Lamarrin johtama Devon Lamarr Organ Trio oli Hammond B3 -vetoisine grooveineen isolla lavalla kuin kala vedessä, erityisesti rumpali David McGraw’n bassorummussa oli riittävää jytinää ja vetoa ja kitaristi Jimmy Jamesin sopivasti rosoinen kitarasoundi tuottivat tasapainoisen soundin.

Trion musiikki nojasi Hammondin peruskuvastoon, aika 70-lukulaisella otteella – omien sävellysten lisäksi lainakappaleena kuultiin mm. Big John Pattonin Memphis alunperin vuodelta ’70. Ei mitään kovin uutta kuultu Hammond-jazzin saralta, mutta perusasiat olivat hallussa – Lamarrin soitossa pelasi hyvin niin sormio kuin jalkiokin, James oli ehkä hieman vaisu solistina ja parempi tekijä rytmikitaristina, mutta viihdyttävästi 45 minuuttinen setti kulki alusta loppuun.

Bändi on julkaissut ensimmäisen levynsä alunperin kaksi vuotta sitten, mutta sen jälkeen on löytänyt sille laajemaa jakelua ja se on julkaistu laajemmin ja suoratoistopalveluissa tänä vuonna ja trio on nyt myös ensimmäisellä Euroopan-kiertueellaan. Bändi on myös juuri ollut studiossa äänittämässä toisen levynsä – siltäkin kuultiin muutama valinta. Mahdollisia tulevaisuuden nimiä siis kyseessä.

Tänään DL03 urakoi Porissa kahden keikan jälkeen, tämä alkuiltapäivän lyhyt setti olikin ehkä vasta esimakua myöhemmän illan Puistolavan ilmaiskeikalle.

  • Delvon Lamarr – Hammond-urut
  • Jimmy James – kitara
  • David McGraw – rummut

Jarmo Saari Republic

Tänäkin vuonna pääkonserttien jazztarjonta keskittyy vahvasti Lokkilavalle muiden tyylien ja genrejen ollessa tarjolla päälavalla ja Jokilavalla. Konsertit on rytmitetty viime vuotiseen tapaan – pienemmillä, toisistaan eri suuntaan osoittavilla lavoilla tapahtuu samaan aikaan vuorotellen päälavan kanssa, näin päälavan meteli ei pääse häiritsemään herkempää jazztarjontaa.

Lokkilavan tarjonnan avasi välittömästi Delvon Lamarrin lopetettua uutta tulemista tekevä Jarmo Saari Republic joka julkaisi juuri ennen festivaaleja uuden Helsinki Mavericks EP:n joka vielä myöhemmin kasvaa kokonaisen levyn mittoihin.

Kitaristi Jarmo Saaren johtama Republic on kokoonpanoltaan varsin poikkeuksellinen – siinä soittaa kitaristin ohella kolme lyömäsoittajaa – rumpusettien takana Olavi Louhivuori ja Sami Kuoppamäki ja lyömäsoitinarsenaalin maestrona Mamba Assefa.

Jotenkin keskeiseltä ominaisuudelta tuntuu, että samplein ja loopein lisävärejä loihtiva orkesteri onnistuu kuulostamaan paljon kokoonpanoaan perinteisemmältä bändiltä – tämä tuntuu välillä hienolta saavutukselta, välillä taas siltä että poikkeuksellinen kokoonpano menee hieman hukkaan – vaan onpahan kuitenkin vahvaa rytmiikkaa aina tarjolla, siitä voi olla varma.

Musiikillisessa tyylissä yhdistyy vähän 90-luvun mieleentuova maailmanmusiikin ja fuusiojazzin liitto yhdistettynä laajaan skaalaan sähkökitaran erilaisia ilmaisumuotoja. Välillä bändi tuntuu laajaa musiikillista perintöä syleilevältä kunnianosoitukselta maailman monimuotoisuudelle – taustasamplet tuovat mieleen paikon Herbie Hancockin Headhuntersin, välillä The Who’n Baba O’Rileyn, Saaren kitaroinnissa on metallihenkistä power chordien voimaa ja välillä Jimi Hendrixin melodista otetta – monimausteinen jambalaya oli siis tarjolla.

Paikoin kuitenkin monista aineista tuli ehkä vähän tasamakuista soppaa, Saari tekee hienoa työtä monien elementtien tuomisessa ainoana ei-lyömäsoittajana, mutta vähän terävämpää kärkeä ja yhdistävää punaista lankaa jäi kaipaamaan – uudelta EP:ltä kohokohdaksi nousee Creole Wedding jossa Timo Lassy solistina ottaa homman haltuun omalla tunnistettavalla tyylillään.

  • Jarmo Saari – kitara
  • Abdissa ”Mamba” Assefa – lyömäsoittimet
  • Olavi Louhivuori – rummut
  • Sami Kuoppamäki – rummut

Kari Antila & Karri Luhtala Organ Brothers

Porilaisten keskuudessa yleisesti ja Mr. Pori Jazzin – Jyrki Kankaan – suunnasta erityisesti paljon kritiikkiä on saanut päätös siirtää festivaalin ilmaisohjelmisto perinteiseltä Jazzkadulta Kirjurinluodolle Jazzpuistoon. Erityisesti Kirjurinluodon konsertteihin saapuvalle ulkopaikkakuntalaiselle tämä muutos näin paikan päällä koettuna tuntuu kuitenkin täysin positiiviselta asialta – nyt ilmaiskonsertit ovat myös helposti Lokkilavalta tavoitettavissa ja uusi Jazzpuisto tuntuu mukavalta festivaalialueelta itsessäänkin. Vahvasti kansan suussa elävä sutkaus siitä ettei Pori Jazzeilla ole enää jazzia on siis paitsi täysin väärässä nyt myös enemmän väärässä kuin koskaa sillä Lokkilavan jazztarjonnasta nauttivat saavat helposti lisättyä päiväänsä kaksi settiä ihan oikeaa jazzia lisää viime vuosiin verrattuna.

Nyt kahden iltapäivän ensimmäisen Lokkilavan bändin välissä kerkesi mainiosti kuuntelemaan hyvin toisenlaista Hammond/kitara -trioa kun mitä päälavalla aiemmin kuultiin. Kari Antila & Karri Luhtala Organ Brothers yhdistää pitkään Belgiassakin vaikuttaneen kitaristi Kari Antilan ja puolestaan Italiassa omaa uraa rakentaneen urkuri Karri Luhtalan voimat, kolmantena pyöränä rummuissa Tuomas Timonen.

Antilan ja Luhtalan tiet olivat kohdanneet jo 15 vuotta sitten Belgiassa jossa Antila oli opiskelemassa maisterilinjalla ja Luhtala puolestaan vaihto-oppilaana. Yksi Luhtalan tavoitteista vaihtovuodelle oli löytää Hammond B3-urut, joita sielläpäin maailmaa liikkuu merkittävästi Suomea enemmän – onhan näitä urkuja Antwerpenissä valmistettukin. Urut silloin löytyivät, mutta kun ne Antilan avustuksella roudattiin kämpille niin ne olivat valitettavasti 15 senttiä liian leveät Luhtalan opiskelijakämpän ovesta mahtuakseen – no ei siinä auttanut nuoren urkurin muuta kun hommata uusi kämppä. Ilmeisesti samat urut olivat vieläkin mukana Puistolavalla. Bändin nimihahmojen yhteinen historia ulottuu siis pitkälle, joskin tämä trio on ollut toiminnassa vasta noin vuoden.

Juuri uuden levynsä julkaissut trio soitti omia sävellyksiä – alkusetissä Antilan ja loppusetissä Luhtalan kynästä. Jos Devon Lamarrin trio otti työvoiton vahvalla poljennolla päälavasta niin Antila, Luhtala ja Timonen soittivat hienovaraisen tyylikkäästi ja nyansseilla. Erityisesti Timosen hienovarainen ote oli vahva kontrasti alkupäivän rytmisiin vyörytyksiin verratuna – onhan Timonen uransa varrella soittanut pitkään vibrafonitriossa ja myös mm. useamman naislaulajan ja kanteleenkin taustalla, joten tyylikäs muut huomioon ottava komppaus lienee hänen erikoisalaansa.

Antila on tunnettu perinteisen jazzkitaran taitajana, paljon mentiin nytkin perinteisin soundein, mutta vähän sähköisempää räväkkyyttäkin Antila haki soundeissa poistuen mukavuusalueeltaan – ei tosin aivan onnistuneesti, Pat Methenyn kitarasyntsasoundit mieleen tuovien soundien fuusiohtava sooloilu jäi Antilan taidot tuntien vähän kömpelön oloiseksi. Luhtala pitäytyi Hammondin tutuissa kuvioissa, omissa sooloissaan onnistuneesti välillä tunnelmaa nostaen.

Trio on juuri julkaissut ensimmäisen levynsä More – sitä oli nyt aivan ensimmäisen kerran keikan jälkeen saatavilla.

  • Kari Antila – kitarat
  • Karri Luhtala – Hammond
  • Tuomas Timonen – rummut

Terje Rypdal Conspiracy

Viime vuonna 70 vuotta täyttänyt norjalaiskitaristi Terje Rypdal nousi kansainvälisesti tunnetuksi nimeksi jo 60-luvun lopulla samoihin aikoihin saksofonisti Jan Garbarekin kanssa ja 70-luvulla näiden herrojen ECM -levytykset muodostivat pitkälti ns. norjalaisen vuonojazzin peruskivet – tämä tyyli elää vieläkin, niin osittain vanhentuneena stereotyyppinä, mutta myös elävänä vaikuttajana uusien pohjoismaisten jazzsukupolvien musiikilliseen ilmaisuun.

Nyt Poriin Rypdal toi uuden Conspiracy -yhtyeensä, erikoisvieraana tällä keikalla tanskalaistrumpetisti Palle Mikkelborg joka on tehnyt pitkään yhteistyötä Rypdalin kanssa, mutta muistetaan myös Miles Davisin Aura -levyn säveltäjänä, sovittajana ja tuottajana.

Conspiracyssa soittavat Rypdalin ohella kosketinsoittaja Rune Tylden, basisti Endre Hareide Hallre ja rumpali Pål Thowsen – tämän ydinryhmän musiikki noudatti ennakko-odotusten mukaista linjaa – eteerisiä syntetisaattorimattoja jotka paikoin nousivat rock-henkisimmiksi aalloiksi, kuulokuvia joissa kokonaisuus oli yksilöllisyyttä tärkeämpää. Vaikka Rypdalin herkkä maalailu sinänsä iski näin livenä paremmin kuin levyltä niin show’n pitkälti varasti kuitenkin Mikkelborg, jonka soitossa oli todella hienoa haurasta voimaa. Valkeahiuksinen Mikkelborg soitti vuoroin trumpetti tai flyygelitorvi osoittaen kohti lattiaa, välillä kohti taivasta ottaen tilan ja ajan haltuun harkituin sävelin. Se oli pohjoismaista selkeälinjaista jazzilmaisua parhaimmillaan – näillä poluilla taivaltaa vielä nykyään Verneri Pohjolakin usein – mutta myös tuli selväksi miksi sellainen jazzin legenda kuin Miles viimeisinä vuosinaan levytti Mikkelborgin teoksen, samanlaista vähemmän-voi-olla-enemmän henkeä soitossa oli ja taisi lavaesiintyminenkin olla Milesin 80-luvun tyylin kanssa samasta puusta veistettyä.

Setti oli erittäin onnistunut siivu klassista ECM -tunnelmointia – ennakko-odotukset ylittyivät runsaastikin Mikkelborgin ansiosta.

  • Terje Rypdal – kitara
  • Palle Mikkelborg – trumpetti, flyygelitorvi
  • Rune Tylden – koskettimet
  • Endre Hareide Hallre – basso
  • Pål Thowsen – rummut

Vijay Iyer Sextet

Yksi festivaalin etukäteen ajatellen odotetuimmista esiintyjistä oli pianisti Vijay Iyerin sekstetti. Niinkuin viime kerrallakin Poriin tullessaan muutamia vuosia sitten, Iyer saapui nytkin juuri kruunattuna Downbeat -lehden kriitikkoäänestyksen suurimpana voittajana – 66. kerran järjestetyssä äänestyksessä voitto irtosi niin parhaan artistin kuin yhtyeen kategorioissa juuri tämän sekstetin kanssa.

Tätä sekstettiä voi pitää kahden nykyjazzin huippukokoonpanon yhteenliittymänä – Iyerin juhlitusta triosta on mukana basisti Stephan Crump ja alttosaksofonisti Steve Lehmanin muutama vuosi sitten Tampereella vierailleessa oktetissa ovat pitkään soittaneet yhdessä Lehman itse, tenorisaksofonisti Mark Isham ja rumpali Tyshawn Sorey – tällä Euroopan kiertueella tosin rummuissa nuorempi tulokas Jeremy Dutton.

Sekstetin kuudes nimi, kornettia ja flyygelitorvea elektroniikalla höystettynä soittava Graham Haynes on nykyjazzia seuraaville oudompi nimi, mutta kun zoomaa vähän ulospäin niin hän paljastuukin täydelliseksi lisäksi kokoonpanoon – Haynes on rumpalilegenda Roy Haynesin poika, eli siis Iyerin trion vakiorumpali Marcus Gilmoren setä, uransa alussa Haynes oli perustamassa Steve Colemanin kanssa Five Elementsiä – Colemanin soiton kaikuja kuulee vahvasti niin Lehmanin kuin Ishamin soitossa – ja sen jälkeen soittanut elektronista musiikkia ja hiphopiia, molemmat Iyerin musiikkia säännöllisesti inspiroivia tyylejä.

Odotetun  vahvasti sekstetti tuuttasi kokonaisuutena levyltä tuttuja teemoja. Iyerin trion parhaita ominaisuuksia on ollut jännitteiden rakentaminen ja purkaminen ja tätä puolta kuului myös sekstetin musiikissa – tosin se aivan paras ominaisuus jossa trion kanssa Iyer osaa kutoa monta sävellystä yhteen puolisen tuntia kestäviksi kokonaisuuksiksi jäi puuttumaan kun nyt vedettiin pakolliset kierrokset kunkin puhaltajan omia sooloja ja tovi triosoittoa, nämä osat eivät kunnolla yhdistyneet vaikka sinänsä erillisinä osina olivatkin hyviä  ja nälkäisenä odotti että koska saadaan kaikki kuusi taas lavalle.

Bändin jäsenten erilaiset tyylit toimivat kutkuttavasti yhteen – Lehman ja Isham ovat samantyylisiä, vahvasti omia rytmejään täsmällisellä soitolla biisin pulssia vastaan kilpailuttavia sähäköitä tekijöitä, Haynes puolestaan hyvinkin suurpiirteinen, sähköisten efektien tehden hänen soitostaan rytmisesti häilyvää. Kokonaisuus pysyy erilaisten tyylien kautta mielenkiintoisena ja on sinänsä hauskaa että se koneita käyttävä kaveri on rytmisesti vapaimmalla pensselillä maalaava.

Bändi ei pettänyt mainion Far From Over -levyn asettamia odotuksia, mutta toisin kuin Iyerin trio niin sekstetti ei pannut livenä merkittävästi paremmaksi – vaan voiko sitä vaatia, tällaisenaankin bändi on tämän päivän jazzia sen korkeimmalla tasolla.

  • Vijay Iyer – piano, sähköpiano
  • Steve Lehman – alttosaksofoni
  • Mark Isham – tenorisaksofoni
  • Graham Haynes – kornetti, flyygelitorvi, elektroniikka
  • Stephan Crump – basso
  • Jeremy Dutton – rummut

Mikko Innanen 10+

Kaksi vuotta sitten Mikko Innanen mainitsi We Jazz -festivaaleilla 10+ -yhtyeen konsertin yhteydessä, että tuolloin 10 tuumaisena vinyylilevynäkin julkaistua ohjelmistoa soitettaisiin viimeistä kertaa – nyt onneksi nämä puheet osoittautuivat katteettomiksi kun rempseä kokoonpano entistä ehompana huipensi Iyerin sekstetin maailmantähtien jälkeen torstai-illan Lokkilavan ohjelmiston noin jo tutuin sävelin.

Entistä ehompana erityisesti sen vuoksi, että Jukka Eskolan paikalle kokoonpanoon oli saatu ruotsalainen Magnus Broo joka on erityisesti kunnostautunut free jazzin ja avant-garden puolella ja oli tässä hallitun kaoottisesti myrskyävässä ryhmässä kuin kala vedessä ja solistina setin ykkönen itsevarmoin ja vahvoin sooloin – hyvin sooloilivat tosin myös Innanen itse johtajan elkein, luottopianisti Seppo Kantonen ja tenorisaksofonisti Pauli Lyytinen.

Villiys ja arvaamattomuus on kuulunut jazzin torvisektioihin New Orleansin alkuvuosista lähtien, tätä perinnettä vaalivat Duke Ellington ja Charles Mingus ja vetivät Yhdysvalloissa äärimmilleen 60-luvulla Ornette Colemanin ja John Coltranen isojen kokoonpanojen free jazz -projektit. Tähän jatkumoon sijoittuu 10+:nkin vahva tuuttaus ja tukeva kahden basistin ja rumpalin pohja – ja hienosti sijoittuukin. Sävellyksissä kuuluu Ornetten bluesimman tuotannon kaikuja – viitataanpa yhdessä kappaleen nimessäkin Ornetten Blues Connotationiin – ja eksplisiittisesti mainittiin innoituksen lähteenä myös Yusef Lateef.

Eurooppalaisessa jazzissa uusia suuria, big bandia pienempiä ja villimpiä ja vapaampia kokoonpanoja vieläkin säännöllisesti ilmestyy – kunnianhimoisempi ilmaisu ja sovitukset kiinnostavat muusikoita. Tässä sarjassa ei 10+:n tarvi hävetä vaan arvosana tästäkin keikasta on nimen mukainen.

  • Mikko Innanen – saksofonit
  • Jussi Kannaste – tenorisaksofoni
  • Pauli Lyytinen – tenorisaksofoni
  • Verneri Pohjola – trumpetti
  • Magnus Broo – trumpetti
  • Jari Hongisto – pasuuna
  • Juho Viljanen – pasuuna
  • Seppo Kantonen – piano
  • Ville Herrala – basso
  • Eero Tikkanen – basso
  • Mika Kallio – rummut
  • Joonas Riippa – rummut

Husband Cafe Jazzissa

Illalla ehdittiin vielä kuulemaan viimeinen tunti Husbandin settiä Cafe Jazzissa. Vuonna 2000 perustettu Husband on aina ollut hyvän bilebändin maineessa ja nautinnollista kitaravetoista jyystöä oli tarjolla taaskin – kitaroissa taiturit Marzi Nyman ja Warre Vartiainen ja kompissa todellista kotimaista peruskalliota studiomuusikoiden kermaan kuuluvien basisti Harri Rantasen ja rumpali Anssi Nykäsen muodossa.

Komppi vetää tiukasti ja tasaisesti ja jättää estradin auki hihattomille kitarasankareille jotka vuorotellen lempivät kuusikielisiään herkästi, mutta päättäväisesti – materiaali voisi sinänsä olla hyvinkin juustoisaa tavaraa ja lähes kornia, mutta kaverit uskovat tekemiseensä niin aidosti, että pakkohan sitä on livenä diggailla.

  • Marzi Nyman – kitara
  • Warre Vartiainen – kitara
  • Harri Rantanen – basso
  • Anssi Nykänen – rummut

Torstai-illan jamit

”Jamit jatkuu…” – sivussa hämärissä pianon takana Alexi Tuomarila, keskellä basisti Juuso Rinta, Verneri Pohjola, Alessandro D’Anna ja Jussi Kannaste.

Perinteiseen tapaan Cafe Jazzissa jammaillaan joka ilta keskiyöstä eteenpäin illan bändin lopetettua – jami-isäntänä tehtävään vakiintunut Mikko ”Gunu” Karjalainen – vitsit voivat olla joka vuosi (tai ilta) samat, mutta rutinoituneesti ja letkeästi homma toimii mukavasti.

Housebandissa soittavat tänä vuonna Gunun lisäksi pianisti Alexi Tuomarila, äskettäin Erik Lindströmin stipendillä palkittu nuori basisti Juuso Rinta ja aivan hurja italialaislähtöinen rumpali Alessandro D’Anna jonka vauhdikkaasta soitosta on saatu viime aikoina Helsingissäkin nauttia. Night in Tunisia lähti komeaksi aluksi ja erityisesti D’Annan otteissa oli vakuuttava standardien tulkinnan tajua – Alessandron standardien soittoa voi muuten nyt kuulla uudella digitaalisesti saatavilla olevalla levyllä Standards Time joka on taltioitu kesäkuussa Helsingissä Tenho RestoBarissa.

Kiitos illan 10+ -keikan, kovia suomalaisnimiä oli paikalla mukavasti, ensimmäisten tuntien aikana lavalle nousivat mm. trumpetisti Verneri Pohjola, saksofonisti Jussi Kannaste, pianisti-tohtori Riitta Paakki ja erottamattomasti Pori Jazziin kuuluva rumpalilegenda Reiska Laine jonka uran vaiheista on myös festivaalin aikana julkaistu uusi kirja jota Cafe Jazzissa on saatavilla.

Säännöllisiä jameja toivoisi Suomessa näkevän tiheämminkin – ja ehkä nähdäänkin, onhan Helsingissäkin oltu tällä rintamalla taas aktiivisempia niin G Livelabilla kuin Koko Jazz Clubillakin Jazzmuusikot ry:n toimesta. Jameissa nimittäin hauskalla tavalla oppivat jazzilmaisun keskeisiä asioita niin soittajat kuin kuulijatkin. Aikana jolloin omien sävellysten tekeminen kuuluu nuorten muusikoiden ja bändien tekemiseen erottamattomasti, jamit ovat oiva tapa pitää standardit elossa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.