Pori Jazz 2018 – Jazzpossun perjantai

Ruby Rushton päälavalla

Pori Jazzin perjantai käynnistyi hieman raukein ja sateisin tunnelmin. Sääennusteet vaihtelivat Kirjurinluodon konsertin lähestyessä, milloin luvattiin sadetta ja koska taas täpärästi se vältettäisiin – no, saatiin sitä kaivattua sadetta sitten Kirjurille konserttien aikaankin, vaan ei onneksi liiaksi.

Päälavan avasi brittiläinen Ruby Rushton – bändi joka hieman kuulijoita jekuttaa nimen ja useamman levynkannen vaikuttaen joltain 70-lukulaiselta naispuoliselta singer-songwriterilta, Lontoolaisia nuoria kolleja kuitenkin kyseessä. Pori Jazzin taiteellinen johto ansaitsee kiitosta uuden brittijazzin nousun huomioimisessa – Lontoota ennen hienoja artisteja maailmalle tuottanut Manchester on saanut osansa niin tänään paluun tekevän GoGo Penguinin kuin Matthew Halsallin Gondwana Orchestran päästessä tekemään tuttavuutta suomalaisyleisön kanssa ja nyt viime vuonna Shabaka & the Ancestors ja nyt Ruby Rushton edustavat jazzin ehkä mielenkiintoisimpia uusia virtauksia. Erityisesti Ruby Rushtonin musiikki on noteerattu vinyylifriikkien keskuudessa – bändin uusimmat levyjulkaisut ovat nimittäin olleet kovasti kuumia uusia grooveja etsivien levylaarien penkojien mieleen.

Uudessa brittiskenessä kohtaa monta erilaista tapaa ajatella ja tehdä musiikkia, niille ehkä yhteistä on, että uusi maailmaa valloittava brittijazz ei tule perinnettä kunnioittavien koulutusohjelmien ja instituutioiden kautta vaan nousee enemmän marginaalista. Tässä sarjassa tuottaja-multi-instrumentalisti Tenderloniousin (jolta on juuri viime viikkoina ilmestynyt myös omissa nimissä julkaistu levy) johtama Ruby Rushton voidaan nähdä acid jazzin hengen jatkajana – 80- ja 90-luvuilla acid jazz sukupolvi löysi uudestaan 60-luvun lopun ja 70-luvun svengaavampaa jazzia bop-perinteen ulkopuolelta ja teki siitä oman juttunsa, samaa vanhempien groove-ideoiden uutta tulkintaa edustaa tämäkin bändi. Konkreettisena esimerkkinä siitä mitä jäbät diggailevat voidaan ottaa setin päättänyt lainakappale – Herbie Hancockin Butterfly. Näissä piireissä Mwandishi ja Headhunters -hommat ajavat suvereenisti Herbien 60-luvun Blue Note -kauden post-bopin ohi.

Bändin asenteessa oli mukana kuvia ja instituutioita kumartelematonta röyhkeyttä ja itsevarmuutta, pukeutuminen oli rentoa ja Tenderlonious oli lavalla hetkittäin sätkä huulessa ja Leffe-pullo kädessä – vähän sellaista lad asennetta siis.

Soitto kulki mukavasti ja samoin kuin torstain avaajalla rahkeet riittivät isolle ulkolavalle ja sähköinen groove puri pienessä sateessakin. Tenderlonious itse on ehkä merkittävämpi tekijä suunnannäyttäjänä ja ideoijana kuin instrumentalistina, mutta kyllä huilu ja sopraanosaksofoni näpeissä pysyivät – paikoin sopraanolla luriteltiin Coltranen viitoittamilla poluilla makoisan vauhdikkaastikin, joskin ehkä vieressä trumpetisti Nick Walters teki suuremman vaikutuksen solistina.

Keikka ei jää Ruby Rushtonin ainoaksi näillä festivaaleilla – illalla bändi esiintyy Cafe Jazzissa, voitaneen pitää lähes varmana, että pienessä hikisessä tilassa meininki tulee olemaan monin verroin päälavan sateista avausta kovempi vaikka kunnialla nuori bändi selvisi tästäkin.

  • Tenderlonious – huilu, sopraanosaksofoni, elektroniikka
  • Nick Walters – trumpetti
  • Aidan Shepherd – koskettimet
  • Tim Carnegie – rummut

Joona Toivanen Trio

Lokkilavan perjantain yhtenä teemana voidaan pitää minimalistista ilmaisua – sitä herkimmillään edustaa tänä vuonna uusimmalle levyllään Teosto-palkinnon voittanut Joona Toivanen Trio ja myöhemmin päivän mittaan niin akustisen ja elektronisen rajapintoja tutkiva Teppo Mäkysen johtama 3TM kuin GoGo Penguinkin jonka musiikin herättämiä keskeisiä mielleyhtymiä on ”akustisesti soitettu elektroninen musiikki”.

Toivasen trio – bassossa pianistin veli Tapani Toivanen ja rummuissa Olavi Louhivuori – on hitaasti aukeavan ja hillityn ilmaisun taitavana kokoonpanona parhaimmillaan pienissä kamarimusiikkisaleissa, joten ulkolavalla bändi kysyi yleisöltä keskittymiskykyä – parhaiten bändin musiikki alkoi avautua meditatiivisesti märkää nurmikkoa tuijottaen täysin ääniin keskittyen.

Uhkaa ja mahdollisuutta edusti monin tavoin setin ajan jatkunut sade. Lokkilavan lennokas katos ei ole aivan optimaalisesti suunniteltu sateen sattuessa – sen katsomoon päin sojottava siipi nimittäin kerää sadevettä melkoiseksi lätäköksi lavan edustalle kahden penkkirivin väliin ja lätäkköön loiskuva vesi tuottaa myös sen verran lotinaa, että nämä luonnon äänet kilpailivat jo melko tasaveroisesti hennon trion äänten kanssa. Kuitenkin välillä tämä kääntyi eduksi, veden loiske nimittäin tyylillisesti sopi Toivasen trion äänimaailmaan varsin hyvin – ehkä tässä koettiin sattumalta myös jotain ainutkertaista.

  • Joona Toivanen – piano
  • Tapani Toivanen – basso
  • Olavi Louhivuori -rummut

3TM

Perjantain toinen Lokkilavan esiintyjä, rumpali Teppo Mäkysen johtama 3TM joka yhdistelee akustista trioilmaisua elektronisiin mausteisiin soitti ensisijaisesti Emma-palkitun Form -levyn jo tuttua materiaalia. Aika ja kuuntelukerrat ovat tehneet tehtävänsä, ensin ilmaisussaan yllättävistäkin kappaleista on tullut tuttuja ja kokonaiskuvan sijaan huomio keskittyy enemmän nyansseihin. Trion ilmaisu jossa välillä elektroniset äänet ovat hyvinkin hienovaraisia on hieman ulkotilaan haastavaa, mutta nyt kaikki tuntui kuuluvan yleisöön hyvässä tasapainossa.

Livenä korostui kolmen muusikon akustinen ilmaisu – melko paljon mentiin akustisessakin trio hengessä ilman kommervenkkeja. Setin loppupuolella kuultu uusi kappale Lake toi elektroniikan orgaanisemmaksi osaksi Mäkysen arsenaalia – rumpupadeilla ohjaillut soinnut tekivät Mäkysestä myös harmoniainstrumentin soittajan avaten lisää mahdollisuuksia variaatioon etukäteen suunniteltuihin looppeihin verrattuna, lisää 3TM-musiikkia lienee siis tulossa tulevaisuudessakin ja ehkä tämän perusteella tiedossa on vahvempaa synteesiä inhimillisen ja koneistetun välillä.

Mäkysen soitto oli muutenkin vahvasti pääosassa – paikoin naamalta loistavasta hymystä näki että soitto todella maistui. Jussi Kannasteen saksofoni tarjosi oman inhimillisen äänensä ja kyllähän Kannasteen usein toistettuja kuvioita käyttävä suhteellisen nöyrä soittotyyli tähän kokoonpanoon sopii, mutta näyttäviä soolollisia ulostuloja ei Kannaste edes yrittänyt. Luottomies Antti Lötjönen toimi sekä rytmin takaajana että usein sävelletyn melodian keskeisenäkin osana.

  • Teppo Mäkynen – rummut, elektroniikka
  • Jussi Kannaste – saksofoni
  • Antti Lötjönen – basso

Janne Huttunen Quartet

Lokkilavan tauolla oli jälleen mainiosti aikaa käydä tsekkaamassa yksi setti kunnon jazzia lisää ilmaislavan puolella – sateisena perjantainakin uudet festivaalijärjestelyt ovat toimineet jazzin ystävän kannalta erinomaisesti, mielenkiintoista musiikkia pystyy kuuntelemaan lähes tauotta paikasta toiseen siirtyen puoli kahdesta iltapäivällä aamuyön puoli neljään kun jamit päättyvät – makeaa mahan täydeltä siis jazzdiggarille ollut tarjolla, ja vielä sama jatkuu lauantainakin.

Pophittien säveltänä ja tuottajana pääasiassa aiemmin kunnostautunut Janne Huttunen todisti alkuvuonna ilmestyneellä Janne Was Here -levyllään olevansa myös aivan uskottava jazzsaksofonisti ja leaderi. Huttusen hard bop -henkinen jazz sijaitsee tyylikartalla jossain Timo Lassyn ja William Suvanteen lähimaastossa, aivan hyvässä seurassa siis.

Hyvässä seurassa on Huttunen myös kokoamassaan kvartetissa, jossa löytyy rautaista osaamista – pianossa Henri Mäntylä, bassossa Ville Herrala ja rummuissa Jaska Lukkarinen.

Setti eteni odotusten mukaisesti levyn kappaleiden tahdissa ja ilmaislavallakin oli aika mukavasti yleisöä, monet jazzin ystävät olivat hoksanneet että Lokkilavan tauoilla kannattaa poistua maksetulta alueelta ja ruoka- ja juomakojujen palvelukin pelasi joutuisasti. Sadekin taukosi hyväntuulisen musiikin ajaksi.

Ammattitaitoinen suoritus kaikilta tahoilta, kyllä Huttusesta on livenäkin jazzfestivaalin viihdyttäväksi bändinjohtajaksi.

  • Janne Huttunen – tenorisaksofoni
  • Henri Mäntylä – piano
  • Ville Herrala – basso
  • Jaska Lukkarinen – rummut

R+R=NOW

Etukäteen hieman villi kortti festivaalin ohjelmistossa oli Robert Glasperin uusi superkokoonpano R+R=NOW joka vasta festivaalin alla julkaisi levynsä ja on nyt livenäkin kiertueella ensimmäistä kertaa. Kokoonpanon aineksista – enemmän jazziin kallellaan viime aikoina ollut (mm. Herbie Hancockin bändissä Porissa viime vuonna) hiphop-tuottajana maailmanmaineeseen noussut Terrace Martin ja New Orleansin tämän päivän jazzin vahva ääni trumpetisti Christian Scott aTunde Adjuah) toki sai hyvän aavistuksen siitä mitä tuleman todennäköisesti pitää eivätkä ennakkoarvailut pahasti pettäneet.

Glasperin aiemmista bändeistä eniten esillä on ollu Suomessa April Jazzeilla vieraillut Robert Glasper Experiment, joka paljolti ammentaa nu soul ja nyky-r&b laareista. Erityisen hyvin tämän bändin tekemisistä onnistuivat Black Radio -levyt joilla vieraili monia nimekkäitä laulusolisteja – ilman vierailevia solisteja meno sitten oli usein aika takapaksua. Tähän rakoon uumoilin trumpetisti Scott aTunde Adjuahin istuvan ja näin setti näyttikin käyvän – modernia, aika chilliä rytmistä fiilistelyä jossa trumpetin johtava ääni täytti esiin päästessään selvästi tyhjiötä siinä missä Martinin autotune -laulu puolestaan upposi rytmimattoon.

R+R:n setissä oli pientä hauskaa inhimillisyyttä mukana. Yllätysvieraana lavalla pistäytyi aiemmin Jokilavalla Moonchild -yhtyeen kanssa laulanut Amber Navran, joka vierailee R+R:n levylläkin – kuulemma aivan sattumalta, ainakaan Glasper ei tiennyt etukäteen että Navran olisi paikalla. Myöhemmin yleisön joukosta Martinille tarjottiin mansikoita ja kermaa jotka maistuivat apajille hipsineelle Glasperillekin – ihan hauskaa meininkiä, kevensi aika tasapaksuksi rytmifiilistelyksi usein jämähtänyttä musiikkia.

Muutkin bändin jäsenet saivat hetkensä – Taylor McFerrinin Bobby -isän vokaalitaidesaavutukset ovat jääneet laajemmalle yleisölle pahasti Don’t Worry, Be Happy -rallatuksen jättimenestyksen varjoon, vokaalitaide onnistui pojaltakin joka koskettimien ja elektroniikan käytön lisäksi myös paikoin beatboxasi melko onnistuneesti bändin rumpalille lepotauon antaen ja myös ihan soolona Taylor-timeksi nimetyssä segmentissa. Varsinaisessa kompissa niin basisti Derrick Hodge kuin rumpali Justin Tysonkin tekivät vakuuttavaa jälkeä.

Kuitenkin puolentoista tunnin setistä jäi suuhun maku vähän liian tasapaksuna rytmisenä chillailuna, todella mielellään olisi Scott aTunde Adjuahin trumpettia kuunnellut paljonkin enemmän – jazzilmaisun ystävälle selkeämpi määrätietoinen solismi oli setin parasta antia.

Bändin nimi pitemmässä muodossaan on Reflect+Respond=NOW – yhteiskunnallinen kantaaottavuus on Trumpin Yhdysvalloissa jälleen tullut vahvasti takaisin jazziinkin, kannanottoja inhimillisten arvojen ja tasa-arvoisuuden puolesta on näillä festivaaleilla kuultu jo monesta suusta. Taistelu oikeudenmukaisuuden puolesta on far from over niinkuin Vijay Iyerkin eilen spiikissään sanoi.

  • Robert Glasper – koskettimet
  • Terrace Martin – koskettimet, saksofoni, laulu
  • Christian Scott aTunde Adjuah – trumpetti
  • Taylor McFerrin – koskettimet, elektroniikka, beatboxaus
  • Derrick Hodge – basso
  • Justin Tyson – rummut
  • Amber Navran – laulu

GoGo Penguin

Ennen kun Lontoo nousi jälleen uuden brittijazzin kuumaksi keskukseksi Manchesterin pieni paikallisskene oli ehkä tovin Brittein saarten mielenkiintoisin uuden musiikin kehto. Keskeinen pieni levy-yhtiö oli – ja on edelleen – trumpetisti Matthew Halsallin Gondwana Records jolle ensimmäiset levynsä teki nyt toista kertaa Poriin saapunut GoGo Penguin jonka tie vei Gondwanalta sittemmin Blue Noten riveihin.

Bändin vahvasti Esbjörn Svensson Trion musiikista vaikutteita ottanut moderni, melodinen ja elektronisen musiikin rytmien kanssa (akustisesti toteutettuna) flirttaillut ilmaisu teki minuun silloin suuren vaikutuksen ja bändin kehitystä ja taivalta on tullut seurattua ensimmäisestä levystä asti.

Nyt trion noustessa Lokkilavalle aloittamaan settinsä mieleen nousi ajatus, että viimeisen viiden vuoden aikana jazzin trendit ja ilmiöt ovat jo muuttuneet. Yksi vuosikymmenen alkupuolen suosituista ideoista joissa GoGo Penguin oli erityisen hyvä oli nimittäin tuo rumpalien rumpukoneiden jäljittely akustisella setillä – nyt tuntuu että sitä ei enää niin paljon kuule, vaikka musiikkityylien ja akustisen ja koneellisen ilmaisun raja-alue vielä laajalti kiehtookin kuten 3TM aiemmin päivällä osoitti.

GoGo Penguinin Rob Turner on tämän tyylisen rumputyöskentelyn mestari jonka soitossa säilyy konebeattien hypnoottinen tenho, mutta myös inhimillinen variaatio mittakaavassa johon rumpukoneen ohjelmoija ei viitsi lähteä. Turnerin työkalupakissa erityisen tehokkaasti toimivat salamannopeat dynamiikan vaihdot kovasta hiljaiseen ja yllättävät rytmin keskeytykset tai muutokset. Tästä tehokkain esimerkki on One Percent -kappaleen loppu joka kuulostaa vähän jumittavaan jäävältä CD-levyltä – tämä biisi huipennuksineen kuultiin nytkin ja se kirvoitti yleisöstä ehkä päivän raikuvimmat setin keskellä annetut suosionosoitukset.

Bändi on varsin määrätietoisesti kieltänyt soittavansa jazzmusiikkia, vaikka vahvasti pianotriojen sukupuuhun kuuluukin – erityisesti tämä kuuluu Chris Illingworthin minimalistisessa pianonsoitossa jossa perinteistä jazzsooloilua ei kuulla käytännössä koskaan.

Vahvin linkki jazzmaiseen ilmaisuun on bändin puhemieheksikin noussut, ensimmäisen levyn jälkeen bändiin liittynyt basisti Nick Blacka joka soittaa isolla soundilla ja useissa kappaleissa soittaa aivan jazzista käyviä bassosooloja nousten usein keskeiseksi hahmoksi.

Yksi vahvuus Esbjörn Svensson Trion ikimuistoisimpien kappaleiden kuten Goldwrap ja Dodge The Dodo vahvuus jonka harvoin kuulee nostettavan valokeilaan on että perinteisten jazzsoolojen tiputtaminen pois rakenteesta teki tilaa tasapainoisen kappaleen rakenteen ja kehityskaaren hiomiseen. Tällaisten hienosti kasvavien ja tyydyttävästi huipentuvien neliminuuttisten siivujen luomisessa GoGo Penguinilla tuntui olevan ensimmäisillä levyillä luontaista lahjakkuutta – hienoja yleisön huomion vanginneita hetkiä koettiin nytkin Lokkilavalla.

Tuntuu kuitenkin, että neljän studiolevyn taipaleella bändin huippukohta on yhä vahvasti toinen levy 2.0 , kaikissa uusissa kappaleissa ei nimittäin tuota taikaa enää ole. Hieman tuntuu siltä, että saman kaavan toistaminen on käynyt tylsäksi ja trio on etsinyt uusia muotoja. Käyhän se varmaan luovan taiteilijan luonnolle jos huomaa että jokainen uusi biisi on huumaavaan loppuun hitaasti kasvava crescendo.

Torstain hienon keikan jäljiltä Vijay Iyer oli vielä vahvasti mielessä – tuli mieleen, että olisi mukavaa jos Iyerin trion ilmaisusta oppia ottaen GoGo Penguinkin etsisi uusia ilmaisumuotoja panostamalla pitempiin useiden sävellysten kokonaisuuksiin niihin oivaa rytmityksen tajuaan soveltaen.

Pienistä ”ennen oli tämäkin paremmin”-viboista huolimatta GoGo Penguin on yhä oman tyylilajinsa muotovalio – joskin tässäkin suhteessa bändi tuntui aloittaessaan seuraavalta askeleelta E.S.T:n viitoittamalla tiellä ja suunnannäyttäjältä, mutta sittemmin brittijazzin terävin kärki on lähtenyt lontoolaisten vetämänä hieman eri suuntaan. Muhkea soundi piisasi helposti ulkoilmalavallekin ja oisi skaalannut isompaankin tilaan – jos vertasi tätä vuoden 2015 keikkaan niin vuosien kiertueet kasvavilla areenoilla kuuluivat juurikin muhkeampana soundina.

  • Chris Illingworth – piano
  • Nick Blacka – basso
  • Rob Turner – rummut

Ruby Rushton lisäsi kierroksia Cafe Jazzissa

Ilta jatkui tuttuun tapaan Cafe Jazzin puolella jossa lavalle nousi päälavan päivän avannut Ruby Rushton – ennakko-odotukset olivat, että groovaavan lontoolaisnelikon musiikki toimisi intiimimmässä tilassa paljon tehokkaammin kun isolla lavalla ja bändi täytti kyllä pitkällä setillä nämä odotukset.

Kovaa vedettiin ja vaikuttavaa jälkeä tuli. Ehdottomasti parhaimmillaan bändi oli kun puhaltajat – bändin johtohahmo, multi-instrumentalisti Tenderlonious ja trumpetisti Nick Walters pääsivät vauhtiin. Erityisesti Cafe Jazzissa vielä Tenderlonious paransi alkuiltapäivästä vetäen sekä sopraanosaksofonilla että huilulla semmoisella intensiteetillä että oksat pois, hyvää asennetta – kyllä jazzissa solisti saa soittaa niin hyvin ja vahvasti kun osaa! Vaan oli hyvä Walterskin – tämän tyyppisissä bändeissä jossa meno ja meininki voivat olla jazzin traditioita seuraamista tärkeämpiä muusikot voivat usein olla solisteina varsin yksipuolisia, mutta Waltersin hienosti rakennetut soolot näyttivät, että kyllä rahkeet riittävät hienostuneeseenkin jazzilmaisuun.

Valitettavasti puhaltajat eivät koko ajan olleet liekeissä vaan välillä setin intensiteetti laski kun hetki pyörittiin koskettimien parissa – pianisti/kosketinsoittaja Aidan Shepherd ei solistina ollut lähelläkään puhaltajien tasolla eikä Tenderloniouksen Moog-tyyppinen sooloilukaan ollut ihan samalta planeetalta kun vertasi miten räväkästi irtosi puhallus.

Setti huipentui komeaan versioon Wayne Shorterin Footprintsistä joka osoitti että kyllä jazzstandarditkin nuorilta miehiltä irtoavat tarpeen tullen vahvasti.

  • Tenderlonious – huilu, sopraanosaksofoni, elektroniikka
  • Nick Walters – trumpetti
  • Aidan Shepherd – koskettimet
  • Tim Carnegie – rummut

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.