Pori Jazz 2019 – Torstai

Pori Jazzin järjestelyt Kirjurinluodon pääkonserttien osalta ovat tänä vuonna pääpiirteittäin samankaltaiset kuin viime vuonna. Jazzin ystävän päivät pyörivät Lokkilavan ympärillä jossa jazzia kuullaan neljän setin verran. Näiden väleissä kun maksullisella alueella musiikki soi päälavalla ehtii mainiosti maksullisen alueen portin lähellä sijaitsevalle Poriljonki-lavalle jossa kotimaista ja pohjoismaista jazzia on tarjolla lisää kolmen setin verran – iltapäivän puoli kolmesta illan puoli yhteentoista mahtuu siis noin seitsemän tuntia livejazzia joten vaikka pääkonserttien kolmesta maksullisesta lavasta vain yksi keskittyy vahvasti jazziin, voi jazzin seurassa viettää mainiosti tauotta koko päivän.

Pienenä parannuksena portit avataan tänä vuonna puoli tuntia ennen ensimmäisen bändin setin alkua – joskus viime vuosina pahimmillaan bändi on aloittanut soiton ennenkuin alueelle on päässyt sisään – ja ensimmäiset setit kuullaan pienemmillä Lokki- ja Jokilavoilla joka on oiva ratkaisu sillä ensimmäisten ihmisten valuessa Kirjurinluodolle päälava on tuntunut iltapäivän ensimmäisille bändeille usein liian isolta miljööltä.

Herd

Photo Olli Sulin

Panu Savolaisen johtama vibrafonitrio Herd joka viettää kymmenettä vuottaan. Uran alkutaipaleella 2010 Herd oli koko festivaalin house band ja Savolainen vuoden taiteilija, joten olikin aiheellista saada kokoonpano näyttämään osaamistaan näin juhlavuonna.

VIbrafonitrion haaste kokoonpanona on tasapainoilla suhteellisen herkän ja hiljaisen vibrafonin soundin ympärillä ettei homma mene aivan eteeriseksi tuutulauluksi. Herd on tällä akselilla vuosien varrella kehittynyt ja nyt soundit toimivat hyvin. Basisti Mikko Pellinen on vaihtanut pieneen ukulelebassoon jonka johonkin akustisen kontrabasson ja sähköbasson välimaastoon sijoittuva ääni sopii Herdiin mainiosti ja rumpali Tuomas Timonen osaa hillitä dynamiikkaansaa niin ettei soita liian kovaa mutta hyvällä meiningillä. Lokkilavan olosuhteissa bändi kuulosti hyvältä.

Setissä kuultiin juhlavuoden julkaisun X kappaleita joiden tyylillisessä paletissa on kirjoa Fulhamin kuulaasta melankoliasta jossa vibrafonin kauniista äänestä pääse nauttimaan New Beginningin ja Music for Situationsion vauhdikkaampaan menoon jossa mennään paikoin vetävällä rock-henkisellä poljennolla, usein sävellyksissä kuuluu klassisen musiikin vivahteita joka tuo puolestaan mieleen Iiro Rantalan otteet ja vähän elektronisen musiikinkin vaikutteitakin on, ja onhan niitä vibrafoni-tuutulaulujakin mukana.

Monipuolisuus on toki hyvästä, mutta nyt kun soundi on tasapainossa niin tyyleistä voisi poimia muutamat marjat päältä niin päästäisi vielä uudelle tasolle.

  • Panu Savolainen – vibrafoni
  • Mikko Pellinen – ukulelebasso
  • Tuomas Timonen – rummut

Sanna Ruohoniemi

Poriljongin ensimmäisen setin tarjosi kaksikielisyyden puolesta liputtava Folktinget. Sen tähtenä toimi ainakin kolmella kielellä sujuvasti laulava Tukholmassa useamman vuoden asunut laulaja Sanna Ruohoniemi ruotsalais-suomalaisine bändeineen. Ruohoniemen viime vuonna ilmestynyt toinen levy Start from Nothing oli varsin mainio, joten oli ilo nähdä laulaja Porissa.

Setin avasi sen ainoa suomenkielinen biisi, kansanlaulu Luullahan jotta on lysti olla jonka tulkinnassa oli voimaa. Uusi levy kurotteli ehkä monipuoliseen singer-songwriter suuntaan, livesetti lähti hieman jazzikkaammille urille. Hyvä Monica Zetterlund-henkinen jazzpala oli Bakom fasaden ja scat-lauluakin saatiin kuulla moneen otteeseen. Bändi ei kaihtanut välillä vaihtaa lähes freen puolelle ja Ruohoniemen laulussakin oli varsin erilaisia vivahteita – hieman hauskasti vaikuttaa että ilmeikkään laulajan tyyli vaihtelee laulukielenkin mukaan – välillä mieleen tuli Maija Hapuojankin klassisen laulun suuntaan nojaava laulu.

Setin kaari tuntui hyvin mietityltä, jazzkäänteiden jälkeen singer-songwriter henkisemmät voimalaulut oli sijoitettu setin loppuun. Solivagant ja Reminder olivat vahva lopetus setille.

  • Sanna Ruohoniemi – laulu
  • Thomas Backman – tenorisaksofoni
  • John Holmström – piano
  • Olli Rantala – basso
  • Daniel Olsson – rummut

Superposition!

Photo: Olli Sulin

Rumpali Olavi Louhivuoren johtama Superposition! soitti viime vuonna yhden ensimmäisistä keikoistaan Porissa ilmaislavalla, nyt nimeen oli lisätty pontta huutomerkillä ja ensi vuodeksi levyjulkaisua valmistelevaa kvartettia kuultiin Lokkilavalla. Louhivuoren kanssa bändissä soittavat saksofonistit Adele Sauros ja tämän vuoden Ted Curson -palkinnon saanut Linda Fredriksson ja bassossa nuoren suomalaisen jazzsukupolven sukupolven lupaavimpiin kykyihin kuuluva Mikael Saastamoinen jonka persoonallisia otteita on aina ilo kuulla.

Kahden saksofonin kokoonpano jättää paljon tilaa. Setin avauksessa oli varsin pohjoismainen ECM-henkinen tunnelma, tuntui jotain Jan Garbarekin kaikuja soivan niin Sauroksen kuin Fredrikssoninkin foneissa. Saastamoinen oli odotetun persoonallinen paukautellen jousella kieliä napakasti hakaten pieniä pommeja väleihin sopivasti. Louhivuori jättäytyi tukitoimiin antaen kokoonpanon muiden tähtien tuikkia.

Superposition!in musiikissa erityisesti viehätti vapaamman ja järjestestetympien elementtien vaihtelu ja kontrasti. TIukemmalla marssirytmillä tai vahvalla yksinkertaisella melodialla luotiin rakennetta jonka ympärille sai soveltaa ja luoda. Lopputuloksena keitos jossa jokaisen muusikon tuomat maut erottuivat hienosti ja täydensivät toisiaan.

  • Olavi Louhivuori – rummut
  • Adele Sauros – tenorisaksofoni
  • Linda Fredriksson – baritonisaksofoni, alttosaksofoni
  • Mikael Saastamoinen – basso

Tuomas J. Trio feat. Manuel Dunkel

Photo: Olli Sulin

Viime vuonna ilmestynyt pianisti Tuomas J. Turusen ensimmäinen levy leaderina Megetme oli vuoden ehkä positiivisin levy-yllätys Suomessa jazzin saralla ja se kohosi Jazzpossun arvovaltaisella vuoden ranking-listalla aina toiselle sijalle saakka, joten Tuomas J. Trion setti ilmaislavalla kuului päivän odotettuihin kohokohtiin.

Triossa soittavat bassoa Jori Huhtala ja rumpuja Herdissä aiemmin päivällä jo kunnostautunut Tuomas Timonen ja vierailevana solistina kuultiin lähes koko setin ajan saksofonisti Manuel Dunkelia.

Erityisesti Tuomas J. Triossa ilahduttaa jazzin perinteen sisäistäminen ja tyylitietoinen soitto jossa vahvojen soolojen voima on tunnistettu. Perinnetietoisesti alkoi setti nytkin kun Turunen tyylitteli hetken erinomaisen kauniiseen kesäpäivään sopivasti Summertimea kunnes bändi lähti sitten trio-vetona levyn nimikappaleeseen jossa draivia riitti. Dunkel saatiin lavalle jo toiseen biisiin ja Manun myötä oiva lisäannos vahvaa soolovoimaa – Lost Boysissa kuultiin niin kova soolo että oksat pois. Dunkel on hieno soittaja josta aina on semmoinen fiilis, että hän on jäänyt hieman liian vähälle huomiolle jazzmuusikkopiirien ja paatuneimpien diggarien ulkopuolella – tämän trion musiikin tueksi hän lienee Suomessa paras valinta ja niin levyllä kun livenä Dunkelin soolot olivat huippuhetkien joukossa.

Levyn kappaleiden lisäksi kuultiin muutama uusikin sävellys, joten voi toivoa että trio jatkaa aktiivista toimintaa ja toivottavasti lisää levyjä on tulossa. Tälle kokoonpanolle toivoisi pitkää ikää, niin hyvin homma toimii.

  • Tuomas J. Turunen – piano
  • Jori Huhtala – basso
  • Tuomas Timonen – rummut
  • +Manuel Dunkel – tenorisaksofoni

Ron Carter ”Foursight”

Photo: Olli Sulin

Sitten Lokkilavalle saatiin instrumenttinsa todellinen legenda – Guinnessin ennätystenkirjaankin maailman eniten levyttäneenä jazzbasistina noteerattu Ron Carter Foursight -kvartetteineen.

Suurta levytysten määrää tärkeämpi tekijä Carterin legendastatuksessa lienee hänen roolinsa Miles Davisin 60-luvun legendaarisessa ”toisessa suuressa kvintetissä” Wayne Shorterin, Herbie Hancockin ja Tony Williamsin rinnalla – kuuluuhan tuo bändi kiistatta jazzin historian suurimpiin.

Tuo kvintetti ja sen jäsenet aikoinaan pitkälti määrittelivät post-bop tyylin, jossa mukana oli aina hieman free jazziin ja avant-gardeen päin kallellaan olevaa ilmaisun vapautta. Nyt tyylikkäästi tummiin pukuihin sonnustautunut nelikko – tenorisaksofonissa Jimmy Greene, pianossa Donald Vega ja rummuissa Payton Crossley – oli liikenteessä paljon perinteisemmällä otteella, mikä tietysti rutinoituneelle yli kahden tuhannen levyn miehelle sopii – eihän Carteria minään visionäärisenä johtajana tai suunnannäyttäjänä pidetä.

Mutta jo vain oli bändin soundi kuin samettia ja soitto rullasi vaivattoman oloisesti. Pitkälti standardipohjalta mentiin, mutta jazzin hengessä tulkiten niin ettei oikeastaan ollut enää varma oliko tässä se ensin mieleen tullut tuttu standardi kyseessä vai joku sävelletty variaatio. Niin suussa sulavaa ettei kaikkea taituruutta ehkä osannut arvostaakaan.

Mestarilta kuultiin varsin hieno soolokin, mukana oli hieman Bachiakin niinkuin loppupeleissä aika kamarijazzhenkiseen hillittyyn yleiskuvaan sopi ja ehkä se yksi biisi jota osasi odottaa – Milesille omistettu My Funny Valentine – tuli totta kai.

Photo: Olli Sulin

  • Ron Carter –  basso
  • Donald Vega – piano
  • Jimmy Greene – saksofoni
  • Payton Crossley – rummut

Alder Ego

Photo: Olli Sulin

Ron Carterin Foursightin hellittyä kuulijoiden korvia samettisilla soundeillaan oli aika siirtyä Poriljonkiin kuulijaa haastavammille kalteville pinnoille kun lauteille nousi rumpali Joonas Leppäsen johtama Alder Ego – trumpetissa Tomi Nikku, tenorisaksofonissa Jarno Tikka ja bassossa Teemy Åkerblom.

Leppäsen sävellyksissä löytyy modernia kulmikkuutta ja särmää joka haastaa kuulijaa saamaan itsestään jonkunlaisen otteen. Nyt livenä soitossa oli paikoin mainiota intensiteettiä ja kovaa paahtamista joka helpotti musiikin mukaan heittäytymistä – Leppänen itse pani menemään välillä vimmatusti. Puhaltajat tekivät myös hyvää työtä solisteina – hieman eri strategioilla. Nikusta on kasvanut vahva solisti jonka soitossa oli auktoriteettia joka pisti kuulijan kuuliaisesti seuraamaan tarinan kulkua – odotukset perjantain Tomi Nikku 5tet -setille ovat nyt korkealla.

Tikka sen sijaan soitti kihelmöivästi vähän liiankin sovinnaisia linjoja, eihän sellaisen soiton pitäisi näin moderniin musiikkiin sopia, mutta jotenkin se vaan toimi. Tästä syntyi paikoin jopa hieman absurdikin vaikutelma, nousi ajatus että Tikka sopisi saksofoneineen hyvin vaikkapa johonkin David Lynchin elokuvaan.

 

  • Joonas Leppänen – rummut
  • Tomi Nikku – trumpetti
  • Jarno Tikka – tenorisaksofoni
  • Teemu Åkerblom – basso

Archie Shepp Quartet

Photo: Olli Sulin

Saksofonisti Archie Sheppin voi ikätoverinsa Ron Carterin tavoin laskea kuuluvat jazzin legendojen joukkoon. Shepp oli 60-luvulla nuori tulisielu, yksi merkittävimmistä John Coltranen vanavedessä nousseista sähäköistä free jazz ja avant-garde fonisteista joka otti myös vahvasti kantaa yhteiskunnallisiin asioihin avoimen poliittisillakin levyillä. Myöhemmin 70-luvulla kun ajan radikaalit siirtyivät enemmän sähköiseen suuntaan, Shepp puolestaan siirtyi lähemmäksi jazzin perinteitä ja merkittävästi sovinnaisemman ilmaisun suuntaan.

Nyt Lokkilavalla saatiin läpileikkaus eri tyylejä ja tunnelmia pitkän kokemuksen tuomalla seesteisyydellä kuorrutettuna. Shepp toi mieleen Junnu Aaltosen jonka soitossa samaan tapaan soi vieläkin free jazzin tuli, mutta ilman uhmaa vaan kokemuksella ja hillitysti. Bändi soitti varsin hillityllä volyymilla – hyvä niin sillä Sheppin soittoa ja fraseerausta oli todella ilo kuunnella, en ollut kehdannut liikoja olettaa ikämiehen keikkakunnolta, mutta soitto sujui erittäin komeasti.

Oli hienoa modaalista jazzia kuten setin avannut edesmenneelle pianisti Elmo Hopelle omistettu Hope Two ja Coltrane-laina Wise One, melko viihteellistäkin standardikamaa – Ellingtonin Don’t Get Around Much Anymore joka osoitti että Sheppiltä sujuu laulukin vielä hyvin ja laulaja Estelle Perraultin tulkitsema Stardust ja saatiinhan sitä tulisieluista julistamistakin Sheppin isoäidilleen kirjoittaman Mama Rosen muodossa.

Sen verran erilaista oli setin materiaali että reilu tunti tuntui lyhyeltä ajalta ja ehkä näiltä lähtökohdilta olisi voinut rakentaa kaksisettisen paremmin – vähän nopeasti mentiin nimittäin nyt vallankumouksen julistamisesta boogie all through the night rillutteluun niin hyvin kun kaikki erilliset osat olikin toteutettu.

  • Archie Shepp – tenorisaksofoni, sopraanosaksofoni, laulu
  • Carl Henri Morisset – piano
  • Matyas Szandai – basso
  • Steve McCraven – rummut
  • +Estelle Perrault – laulu

Cafe Jazzin Jamit

Jami-isäntä Gunu Karjalainen – taustalla pianisti Toomas Keski-Säntti. Photo: Olli Sulin

Cafe Jazzin jamit kuuluvat erottamattomasti Pori Jazzeihin – vaikkakin perinteiseen tapaan vähän huonosti festivaalin ohjelmistossa niitä esille tuodaankin. Vähäisestä markkinoinnista ja pääsymaksusta huolimatta Cafe Jazz oli tuttuun tapaan täynnä jazzin ystäviä ja muusikoita iltayhdeltätoista kun Kirjurinluodon jazzohjelmisto oli päättynyt. Jami-isäntänä toimi monen vuoden kokemuksella trumpetisti Mikko ”Gunu” Karjalainen ja lavalla saapuessamme paikalle mainio jamipianisti, OK:KOsta tuttu Toomas Keski-Säntti, bassossa Eero Tikkanen ja rummuissa Jonatan Sarikoski.

Hyvää tunnelmaa ja soittoa piisasi, muutaman tunnin aikana ennen unille lähtemistä lavalla käväisivät myös rumpali Aleksi Heinola, saksofonistit Adele Sauros ja Manuel Dunkel, basistit Jori Huhtala, Mikael Saastamoinen ja Tuomo Purhonen ja todellinen Pori Jazzin legenda Reiska Laine.

Hyvä otos kotimaista jazzosaamista oli siis tarjolla, niinkuin Pori Jazzin jameissa aina.

Jamit Cafe Jazzissa – totta kai! Keski-Säntti/Karjalainen/Huhtala lauteilla. Photo: Olli Sulin

Ei kommentteja

Timo Lassy & Teppo Mäkynen

Saksofonisti Timo Lassy ja rumpali Teppo Mäkynen ovat sukupolvensa suuria suomalaisia jazznimiä joiden yhteistyön hedelmistä on saatu pitkään nauttia aina Five Corners Quintetin ajoista asti. Kaksikon duolevy onkin siis varsin mielenkiintoinen julkaisu.

Ensimmäinen yhteinen sinkku Calling James/Yanki lupaili vapautunutta jammailua aika lailla Timo Lassy Bandista tutuin askelmerkein ja lähempänä levyä julkaistu Zomp oli vielä liikenteessä groove vahvasti edellä, mutta lopullisessa muodossaan levy on ilahduttavasti värikkäämpi.

Värikkäämpi myös kirjaimellisesti – kolmetoista raitaa on kaikki nimetty värien mukaan ja niitä edustaa levyn kansitaiteessa 13 värillistä raitaa. Minimalistisista lähtökohdista on tehty konsepti ja soimmien niukkuus on pyritty musiikissakin kääntämään vahvuudeksi. Jazzissa saksofoni-rummut duoja on ehkä useiten kuultu free jazz -henkisissä jutuissa John Coltranen ja Rashied Alin viitoittamilla poluilla. Niissä kuvioissa ilmaisun voimakkuus korvaa instrumenttien vähyyden, Lassy ja Mäkynen sen sijaan kääntävät minimalistisen ja hypnoottisen ilmaisun edukseen.

Tyyleinä kuullaan levyn alkupuolella aasialaisesta musiikista innoittunutta meditatiivista tunnelmointia, Shelly Mannesta ja Max Roachista innoittunutta jazzfiilistelyä joka sopisi mainiosti spoken wordin tai runonlausunnankin taustallekin (ja saadaan vähän free-roiskeitakin Liberty-kappaleen toisessa osassa) ja levyn loppupuolelle tultaessa vallalle nousevat elektronisen musiikin vaikutteet jota en ollut itseasiassa levyltä odottanut ja loppuun saadaan sooloraitojakin.

Mäkynen on toiminut levyn tuottajana ja Mäkysen kädenjälki levyllä myös enemmän kuuluu. Kokonaisuutena levy muistuttaa yllättävän paljon hengeltään 3TM -projektia ja tyyleissä heijastuvat monet Mäkysen ennenkin diggailemat asiat.

Kahden raskassarjalaisen kohtaaminen tuntuu kuitenkin ehkä aika heppoiselta levyltä jonka on vaikea kuvitella jäävän sellaiseksi kestosuosikiksi mitä näiltä kahdelta on vuosien varrella saatu muissa kokoonpanoissa. Kuitenkin temaattisesti se toimii ja soittimiston niukkuuden kääntäminen palvelemaan musiikin tyylejä on mainio ratkaisu melodiasoitin/rummut duon keskeiseen ongelmaan, joten projektia täytyy tässä mielessä kuitenkin pitää onnistuneena.

Uutta levyä saa We Jazzilta.

  • Timo Lassy – saksofoni
  • Teppo Mäkynen – rummut
Ei kommentteja

Ville Vannemaa Cassiopeia – Ville Vannemaa Cassiopeia

Olen usein miettinyt, että 2010-luvulla suomalaisen jazzin eturiviin noussut sukupolvi on perinnetietoisempaa kuin edellinen Ricky-Tick Records -jengi. Saksofonisti, säveltäjä ja sovittaja Ville Vannemaa on tästä oiva esimerkki joka on taitonsa jo todistanut UMO Helsinki Jazz Orchestran kapellimestarinakin. Jazzaggression-levymerkillä on nyt ilmestynyt Vannemaan ensimmäinen levy leaderina joka kantaa Cassiopeia -kokoonpanon nimeä. Viiden tähden Cassiopeiassa soittavat Vannemaan ohella  New Yorkin jatko-opintivuosilta Suomeen UMOn pasuunoiden äänenjohtajaksi saapuva Kasperi Sarikoski, vibrafonisti Panu Savolainen, basisti Heikko Remmel ja rumpali Jaska Lukkarinen.

Levyn kuusiraitaisen LP version kahdelle puolelle on annettu nimet Bright Side ja Dark Side. Tyylillisesti Bright Side on vahvemmin kiinni jazzin perinteessä kepeällä West Coast cool -asenteella. On vaikea olla rinnastamatta sitä muutaman vuoden takaiseen Teppo Mäkysen Teddy’s WestCoasters -projektiin jossa sekä Vannemaa että Sarikoski soittivat. On mehevää yhteissoittoa ja kaunista harmonista soundia – saksofoni, pasuuna ja vibrafoni soivat yhdessä hienosti. Kaikissa kolmessa valoisan puolen kappalleessa Ei mitään aavistustaHyacinth ja Hurry Up on myös sävellyksissä mieleenjääviä koukkuja ja sooloilu on vapautunutta. Puolen kirkkain helmi on sen päättävä Hurry Up jossa kaikki kokoonpanon vahvuudet ovat hienosti esillä.

Dark Side -puolella tunnelmat ovat hillitymmät. Keinuvalssi on pitkälti Savolaisen vibrafonin vetämä jazzvalssi joka jää hienon Bright Siden jälkeen vähän kasvottomaksi. Sorrow on puolestaan se pakollinen balladi jossa bändin hieno soundimaailma pääsee hyvin esille. LP:n päättää Stars joka tuo mukaan modernimpaa rytmiikaa jossa ei sinänsä ole mitään vikaa – ja erityismaininnan ansaitsee korviahivelevä Savolaisen vibrafonin ja Sarikosken pasuunan outro, mutta Dark Sidestä jää hieman ristiriitaisiin tunnelmiin sillä Bright Side tuntuu siihen verrattuna vahvemmalta ja yhtenäisemmältä kokonaisuudelta ja tämän päivän jazzissa usein kortilla oleva perinteinen svengi on kuitenkin tämän kokoonpanon vahvinta osa-aluetta että siihen olisi voinut keskittyä yhdellä levyllä enemmänkin.

LP:n mukana tuleva CD-versio tarjoaa kaksi raitaa lisää – ehkä tyylillisesti yhden kummallekin LP:n puolelle sopivasti. Ring the Bell on hengeltään hieman modernimpi ja sopisi Dark Sidelle – liekö tätä kappaletta innoittanut Timo Lassyn tuotanto, ainakin se sopisi Lassyn ohjelmistoon mainiosti. Kepeä päätösblues Bacta Tank Blues menisi tyylillisesti puolestaan hyvin Bright Sidelle, svengi imee vahvasti mukaan ja biisi on mitä mainioin päätös levylle.

Bacta Tank Blues on myös velmu nimivalinta. Melko perinteisen jazzlevyn Dark Side -puolen nimestä nimittäin mielellään jättää arviossa Star Wars -heitot heittämättä niin on hauska että levy kuittaa homman itse Stawa-aiheisella nimellä.

Saksofonistina Vannemaa tuo mieleen Jukka Perkon. Sooloilu on sujuvaa ja johdonmukaisen tuntuista. Myös muut muusikot onnistuvat mainiosti ja taitavaa ja hyvin yhteennivoutuvaa soittoa jää helposti ihastelemaan. Jaska Lukkarisella on niin paljon kysyntää monipuolisissa projekteissa että tuntuu aina erityisen hyvältä kuulla hänen työskentelyään jazzkontekstissa – näin nytkin.

Uutta Jazzaggressionin julkaisemaa levyä saa Digeliuksesta – LP:n mukana tulee myös CD-versio.

  • Ville Vannemaa – saksofoni, bassoklarinetti
  • Kasperi Sarikoski – pasuuna
  • Panu Savolainen – vibrafoni
  • Heikko Remmel – basso
  • Jaska Lukkarinen – rummut
Ei kommentteja

Terkel Nørgaard – With Ralph Alessi

Tanskalaisrumpali Terkel Nørgaard on uusin We Jazz Recordsin ulkomaisista kiinnityksestä. Kuten With Ralph Alessi -levyn nimestä voi päätellä on levyllä solistivieraana nimekäs trumpetisti Ralph Alessi joka on tällä vuosikymmenellä kunnostautunut yhtenä ECM Recordsin luottomuusikoista. Kvartetin täydentävät tanskalaiset Søren Gemmer pianossa ja Jesper Thorn bassossa.

Nørgaardin säveltämän musiikin juuret tuntuvat olevan 60-luvun post bopissa. Levyn avaava One tuo mieleen Miles Davisin 60-luvun ”toisen suuren kvartetin”. Ote on moderni – kvartetti ei kaihda kuulijan jättämistä hieman tyhjän päälle ilman tukevaa jalanalusta, mutta ei ole kuitenkaan freestä, joskin Nineteenin soolo päästä Gemmerin takomaan pianoa ceciltaylormaisin ottein.

Levy on varsin raskasta kuunneltavaa, mutta ei yksittäisiä hetkiä lukuunottamatta sellaista joka vetää kuulijaa rehellisesti turpaan vaan pikemminkin sellaista jonka kyydistä putoaa helposti. ABstraktisti numeroin nimettyjen kappaleiden seuraaminen vaatii keskittymistä. Onneksi eritryisesti LP-muodossa levyn rytmitys ja pituus toimivat hyvin – 37 minuuttinen ei tunnu ylipääsemättömän pitkälti ja levyn huippuhetket joissa tunnelma nousee suorastaan fanaattiseksi on sijoitettu levyn puolien loppuun joka tekee kuuntelemisesta palkitsevaa.

A-puolen päättää Thirteen joka tuntuu ensin oudolta kontrastilla herkuttelulta kun Nørgaard ja Alessi soittavat hyvän tovin duona – Nørgaard soittaen jossain toisessa kontekstissa jopa varsin funk-henkisesti groovaavaa komppia johon vastapalloon Alessi tarjoaa suhtellisen abstraktia melodiaa. Viimeiseksi minuutiksi mukaan rynnistävät Gemmer ja Thorn ja kappale imaisee vastustamattomasti mukaansa. Ehkä hienompi vielä on levyn päätös Twelve jonka kuumeisesti poreileva tunnelma tuo vahvasti mieleen Ambrose Akinmusiren musiikin väkevimmillään.

Levyä voi tilata LP:nä tai CD:nä We Jazzilta.

  • Terkel Nørgaard – rummut, sävellykset
  • Ralph Alessi – trumpet
  • Søren Gemmer – piano
  • Jesper Thorn – basso
Ei kommentteja

Jazzpossun kesäkuun 2019 soittolista

Kotimaiset

  • Iiro Rantala – June
  • Hot Heros – Coyotes Chasing Deer

Iiro Rantalan suomalaista kalenteria kuultiin livenä jo viime vuonna, nyt My Finnish Calendar on saamassa levyjulkaisunsa ACTilla.  Ensimmäisenä ennakkoraitana luonnollisesti julkaistu tämän kuun teemabiisi June ja lisää keikkoja Suomessakin näkyy olevan tällä teemalla tulossa tänä vuonna.

Free jazz -trio Hot Heros on pysynyt aktiivisena tänä vuonna monilla rintamilla. On ollut yhteistyökuvia niin Janne Laurilan kuin Hannibalinkin kanssa ja bändi on myös 3/4 viime kuussa esillä uuden levynsä tiimoilla olleesta Matti Salo Quartetista. Nyt ulkona Eclipsellä myös uusi trio-levy Days After the Rodeo jossa tarjolla tiukempaa rypistystä ja herkistelyäkin.

Modernit fuusiot

  • Girls in Airports – Outside Looking In
  • Jonny Mansfield – Silhouette
  • Sean Foran & Stuart McCallum – Skydancer
  • Snarky Puppy – Chrysalis
  • Elephant9 – Farmer’s Secret
  • Ibrahim Maalouf – Happy Face
  • Preservation Hall Jazz Band & Eme Alfonso – Keep Your Head Up
  • Joe Armon-Jones – Icy Roads (Stacked)
  • Ezra Collective – Quest for Coin

Tanskalainen Girls in Airports tunnetaan Suomessa ehkä parhaiten vierailustaan Tampere Jazz Happeningista – tuosta on jo kuusi vuotta aikaa ja muutama levy ilmestynyt sen jälkeen. Tänä vuonna bändi on julkaissut kolme irtoraitaa – en ole nähnyt tarkempaa tietoa levysuunnitelmista mutta jenkkikiertueen alla julkaistu uutukainen Outside Looking In on kuulemma ”third and final single”. Kappale on omistettu alkuvuodesta menehtyneelle Talk Talkin laulaja Mark Hollisille ja tunnelma on synkkä mutta komea.

Brittiläinen Edition Records jatkaa mainiota julkaisujensa sarjaa vibrafonisti/lyömäsoittaja Jonny Mansfieldin Elftetillä. Tässä näyteraidalla Silhouette mukavasti polveilevaa menoa jossa mennään kimurantimmasta fuusiotilutuksesta 70-lukulaisiin proge-kitarakaariin.

Edition Records -yhteyksistä voi joku tuntea myös kitaristi Stuart McCallumin joskin mies lienee tunnetumpi Cinematic Orchestran jäsenenä. McCallumin jo viitisen vuotta sitten äänitettyä duomateriaalia australialaispianisti Sean Foranin kanssa julkaisee nyt Naim Audio jolla on ollut paikoin sormi vahvasti brittijazzin pulssilla mm. Sons of Kemetin ja Yazz Ahmedin levyjen julkaisijana. Tässä näytteenä mainio, hieman menevämpi raita Skydancer jossa on vahvaa patmethenymäistä tunnnelmaa, levyllä usein ollaan ehkä enemmän ralphtowner-tunnelmissa.

Snarky Puppysta on muodostunut jo jonkunlainen Pori Jazzien vakiovieras ja tänäkin kesänä suosittu fuusiobändi saapuu Kirjurinluodolle ja nousee tällä kertaa päälavalle. Suoratoistopalvelut ovat hyvin vahvasti tuoneet singlejen julkaisun takaisin jazziin – uusi raita Chrysalis edustaa hieman poikkeuksellista strategiaa, se on nimittäin ”bonusraita” jo aiemmin keväällä julkaistun Immigrance -levyn sessioista.

Reteät norjalaiset psych-jazz veijarit Elephant9 ovat julkaisseet livemateriaalia äskettäin kahden tuplalevyn verran – toinen peruskokoonpanolla, toinen kitaristi Reine Fiskellä vahvistettuna. Vahvaa draivia löytyy, paikoin tunnelma lähestyy urkuri Larry Youngin hämyimpiä vuosia.

Pari vuotta sitten UMOn solistina Helsingissä vieraillut trumpetisti Ibrahim Maalouf joka tunnetaan ehkä parhaiten lähi-idän musiikkikulttuurin vaikutteiden tuomisesta jazziin ja mikrotonaalisen ilmaisun taitavasta käytöstä valmistautuu uuden levyn julkaisuun. Syyskuussa ilmestyy S3NS, nyt julkaistu siltä näyte raita Happy Face joka on nimensä veroinen.

Iloinen ja riehakas meininki on myös New Orleansin perinteikkään Preservation Hall Jazz Bandin uudella ennakkoraidalla Keep Your Head Up. Uusi levy A Tuba to Cuba kertoo tarinaa bändin matkasta Kuubaan etsimään jazzin juuria paikallisesta musiikkikulttuurista.

Uuden brittiskenen näkyviin kokoonpanoihin kuuluu äskettäin uuden levyn julkaissut Ezra Collective jossa vaikuttava kosketinsoittaja Joe Armon-Jones on myös julkaissut omissa nimissään kaksiraitaisen kymppituumaisen – tässä maistiaisia molemmista.

Afro/spiritualmeininki

  • Ryan Porter – Madiba
  • Ethnic Heritage Ensemble – Freedom Jazz Dance
  • Damon Locks Black Monument Ensemble – The Colors That You Bring
  • Angles 9 – Mali

Liekö Kamasi Washingtonin nostama aallonharja lopullisesti tänä vuonna tyyntynyt – ainakin tuntuu siltä, että Kamasin West-Coast Get Down -skenen pasunisti Ryan Porterin uusi julkaisu Force for Good ei ole herättänyt juuri Internetissä suurempaa huomiota – tosin julkaisu vasta digitaalinen ja fyysiset levyt tulevat myöhemmin myyntiin. Hieman kaluttujen luiden äärellä ollaan siinä mielessä että 83 minuuttisen levyn myyntipuheisiin kuuluu yhä, että materiaali on suurimmaksi osaksi nauhoitettu Kamasin The Epicin ja Kendrick Lamarin To Pimp a Butterflyn sessioiden aikoihin. Aivan hyvää vääntöä kuitenkin ainakin tässä avausraidalla Madiba.

Varsin menevän version Eddie Harrisin Freedom Jazz Dancesta esittää tässä afro-futuristiset tyylit taitava Ethnic Heritage Ensemble – hyvin sopii biisiin vähän tämmöinen hiphopahtava biitti.

Chicagolainen International Anthem levy-yhtiö on varmasti alkanut tulla pikkuhiljaa tutuksi ainakin Helsingin seudun jazzdiggareille. G Livelabissa on nähty labelilla musiikkia julkaisseista nimistä lähivuosina Jeff Parker ja Flow-festareille tänä kesänä saapuva Makaya McCraven, trumpetisti Jaimie Branch kävi viime vuoden We Jazzeilla Anteloperin osana ja nyt Kerava Jazzeilla oman Fly or Die -bändinsä kanssa. Tämän vuoden oleellisia IA-julkaisuja on Damon Locksin Black Monument Ensemble -projekti joka on rakentunut Yhdysvaltojen kansalaisoikeustaistelujen puhesamplejen pohjalle.

Aasinsiltaja seuraavaan aihepiiriin toimikoon pohjoismainen nonetti Angles 9 jonka tuotanto on pitkälti vahvasti freehen kallellaan, mutta uuden levyn raita Mali on vahvasti afrojazzahtava menopala. Viime kuussa tapetilla olleen Fire! Orchestran tavoin myös Angles 9 on kerännyt yllättävän laajan kannattajajoukon Internetissä pohjoismaiseksi vapaata ilmaisua viljeleväksi isommaksi kokoonpanoksi jonka musiikki ei ole yleensä helpoimmasta päästä.

Free/avant

  • Mark Dresser Seven – Ain’t Nothing But a Cyber Coup & You
  • Jonah Parzen-Johnson – Everything is Everything Else – Live in Helsinki 8.12.18
  • Sam Newsome – Sonic Polarity

Angles 9’n tavoin portugalilainen Clean Feed on julkaisijana myös basisti Mark Dresserin Seven -kokoonpanon uudella levyllä. Septetin soundissa on ilmavuutta, mutta varsin korvaa haastavaa tavaraa on tarjolla.

Viime vuoden We Jazzeilla taltioitiin saksofonisti Jonah Parzen-Johnsonin keikka jonka We Jazz on nyt julkaissut kasetilla ja diginä. Konein avitetuksi soolofonimatskuksi ehkä tämä puolestaan aika helppoakin kuunneltavaa. EVerything is Everything Else on jopa leikkisä.

Monipuolista soolosaksofonitaidetta tarjoilee uudella levyllään Chaos Theory: Song Cycles for Prepared Saxophone puhaltaja Sam Newsome. Varsin mielenkiintoista äänentuoton kirjon tutkimusta.

Jazzjazz

  • Doug Carn – Free For All
  • Herlin Riley – Borders Without Lines
  • Avishai Cohen – Face Me
  • Anat Cohen Tentet – Footsteps & Smiles
  • Fred Hersch & WDR Big Band – Rain Waltz

Kosketinsoittaja Doug Carn muistetaan parhaiten 70-luvun Black Jazz -labelin keskeisenä artistina. 70-vuotias veteraani on vieläkin aktiivinen, uudella levyllä Free For All kuullaan Carnia urkujen ääressä West Coast Organ Bandin kanssa. Tässä näytteenä nimiraita – mukiinmenevä versio Wayne Shorterin Art Blakeyn Jazz Messengersille säveltämästä klassikosta.

Rumpali Herlin Riley tunnetaan erityisesti Wynton Marsaliksen luottomiehenä – yhteisiä levytyksiä Marsaliksen kanssa on kertynyt neljällä vuosikymmenellä jo yli 30. Oivia levyjä Riley on tehnyt myös omissa nimissään – uudella levyllä Perpetual Optimism on monta hienoa hetkeä svengaavan bop-perinteen ystäville. Jazz!

Basisti Avishai Cohen on varsin rennoissa tunnelmissa uudella levyllään Arvoles – Continuo ja Seven Seas sijoittuvat varsin korkealle allekirjoittaneen ”2000-luvun parhaat jazzlevyt” -listalla ja vähän laimeaksi uutuus niihin verrattuna jää, mutta kyllähän tästä Face Me -raidasta ainakin kuulee että sama mieshän tässä on kyseessä.

Klarinetisti Anat Cohen on ”sen toisen Avishai Cohenin” sisko ja ehkä tämän hetken kuumin jazzklarinettinimi. Cohenin tentetin musiikissa on mukavaa ettei iloisuutta karteta tai soittamisen riemua säästetä ja varsin mukavia hetkiä on uudella Triple Helix -levyllä joka kansitaiteesta lähtien tuntuu vahvasti seuraavan parin vuoden takaisen Happy Song -levyn jalanjälkiä.

Euroopan merkittävimpiin ja perinteikkäisimpiin big bandeihin kuuluu Kölnissä vaikuttava paikallisen radion WDR Big Band joka on nyt yhdistänyt voimansa pianisti Fred Herschin kanssa. Orkesteria johtaa ja sovituksista vastaa Vince Mendoza jonka kädenjäljistä on Suomessakin saatu nauttia – mm. SibaFesteillä kolmisen vuotta sitten Sibis Alumni Big Bandin ja Sibelius-Akatemian kamariorkesterin yhdistelmäkonsertin kapellimestarina.

 

Avainsanat: ,
Ei kommentteja

Sami Linna Quartet – Sami Linna Quartet

Kitaristi Sami Linna on vaikuttanut suomalaisella jazzkentällä jo pitkään, näkyvimmin ehkä Sibelius-Akatemian lehtorina, mutta nyt ilmestyvä Sami Linna Quartetin nimeä kantava levy on ensimmäinen Linnan nimeä kannessa leaderina kantava julkaisu. Sibiksen toiminnasta ovat tuttuja kvartetin muutkin jäsenet – saksofonissa Jussi Kannaste ja uruissa Mikko Helevä. Ulkomaisena vieraana rummuissa kuullaan useampaan kertaan Suomessa vieraillutta Dana Hallia.

Musiikissa ja levyssä kokonaisuutena on miellyttävä 60-lukulainen tunnelma. Mukana on niin kepeämpää svengaavaa soul jazzia kuten päätösraita Clowns kuin väkevämpää modaalista rypistystä kuten etukäteen lyhyempänä singleversiona julkaistu Mode for Tomorrow. Liekö retrotyylit taitavan levy-yhtiö Timmionin ansiota, että LP:lle sopiva viisiraitainen tuntuu sopivan pituiselta ja toimivalta kokonaisuudelta – jää semmoinen vaikutelma että alle 40 minuuttiselle on onnistuneesti kerätty kvartetin materiaalin parhaat palat.

Intensiivisimmät ja svengaavimmat kohdat levystä ovat kelpo herkuttelua ja ilahduttavasti levyllä on pääasiassa niitä parempia kohtia. Sooloilu sujuu mallikkaasti ja erityisesti Jussi Kannaste innostuu ja onnistuu muutamassa raidassa ilahduttav asti. Jimmy Smithin diskografiasta voimme oppia, että jazz-musiikin historian legendaarisimmillekin urkureille ovat balladit yleensä levyjen kompastuskivi ja niinpä nytkin pakollinen tunnelmanrauhoitus Dreamsville tuntuu laahaavan.

Mainio levy 60-lukulaisen jazzin ystäville ja vuoden positiivisia yllätyksiä.

Uutta levyä saa Timmionin Bandcampista – löytyy rajoitetun painoksen sinistä vinyyliä, perinteistä mustaa LP:tä ja CD:tä. Mode for Tomorrow ja Umoya saatavissa myös lyhyempinä versioina seiskatuumaisella singlellä.

  • Sami Linna – kitara
  • Jussi Kannaste – saksofoni
  • Mikko Helevä – Hammond
  • Dana Hall – rummut
1 kommentti