Jazzpossun top 5 kotimaiset jazzlevyt 2019

Kootessani blogiin vuosikymmenen ikonisia suomalaisia jazzlevyjä huomasin, että vuosi 2017 oli erityisen hyvä ja rikas jazzvuosi korkeatasoisten levyjen määrällä mitattuna, mutta tämä vuosi vetää ehkä vertoja sillekin. Erityisesti tämän 10+5 listan ulkopuolelle jäi todella monta hienoa levyä.

On miellyttävää, että tyylillisesti huippujulkaisuissa ei näy selkeää tyylillistä trendiä vaan mielenkiintoista jazzia tehdään laajalla kirjolla. Samoin on mukavaa että suomalaisesta jazzista löytyy sekä vakiintuneita kokoonpanoja ja tekijöitä joilla on jo tunnistettava tyylinsä että uusia tulokkaita ja kokoonpanoja.

5. Ilmiliekki Quartet – Land of Real Men

Jazzvuoden annin korkeasta tasosta kertoo jotain se, että pitkään odotettu Ilmiliekki Quartetin instrumentaalilevy Land of Real Men saa tyytyä viidenteen sijaan – eikä tässä livenä G Livelabissa äänitetyssä tunnelmallisessa levyssä ole mitään varsinaista vikaa, se esittelee Ilmiliekin perinteisiä vahvuuksia niin hienoissa melodioissa kuin abstraktimmassa improvisaatiossakin.

4. OK:KO – Syrtti

OK:KO parasi otteitaan hienosta ensilevystä kakkoslevyllään Syrtti, jolla yhtyeen persoonallinen tyyli nousee uusiin korkeuksiin. Heti vahva avaus- ja nimiraita näyttää nelikon olevan ehdottomasti uuden jazzin kerkiryhmiä ja kaikilta bändin muusikoilta voidaan vielä odottaa paljon – rummuissa Okko Saastamoinen, saksofonissa Jarno E.J. Tikka, pianossa Toomas Keski-Säntti ja bassossa Mikael Saastamoinen.

3. Ilkka Arola Sound Tagine – Land Ahead!

Vuoden positiivisen yllättäjä oli lähi-idän ja Välimeren alueen musiikista ammentava trumpetisti Ilkka Arola jonka uusi Sound Tagine -yhtye tarjoili todella maukkaan kattauksen ensimmäisellä levyllään Land Ahead! Erityisesti vaikuttavaa oli johtajan tyylikäs neljännesosasävelaskeltrumpettitaiturointi – musiikki ei kalpene vertailussa kansainvälistä suosiota nauttivien lähi-itäsävytteisten tekijöiden kuten Ibrahim Maalouf tai Yazz Ahmed kanssa.

2. Aki Rissanen – Art in Motion

Pianisti Aki Rissasen trio on ollut Suomessa tämän vuosikymmenen korkeatasoisin trio ja jos vertailee uusinta levyä Art in Motion trion ensimmäiseen niin voi havaita tyylin selkeytyneen ja kiteytyneen. Rissasen musiikin kaksi merkittävintä pilaria – eurooppalainen klassinen musiikki ja elektronisen musiikin inspiroima minimalismi – eivät sinänsä ole ainutlaatuisia, tai edes harvinaisia, ovathan erityisesti elektronisen musiikin vaikutteet akustisessa soitossa ja elektronisen ja akustisen sekoittuminen tämän vuosituhannen keskeisiä jazztrendejä, mutta Rissanen on luonut niiden pohjalle oman tyylinsä, joka on tehnyt triosta yhden suomalaisen jazzin suunnannäyttäjistä.

1. Mortality – Mortality

Mortality -projekti sai alkunsa kitaristi, säveltäjä Tapio Ylisen puolison kuolemasta 2015. Tuolloin syntynsä saaneiden sävellysten tulkitsijoiksi Ylinen pyysi todellisen all-star kokoonpanon – trumpetissa Verneri Pohjola, saksofoneissa Pauli Lyytinen, pianossa Aki Rissanen, kitaroissa Jere Haakana ja yhdellä raidalla Teemu Viinikainen, bassossa Jori Huhtala ja rummuissa Mika Kallio.

Lopputuloksena syntynyt Mortality -levy on korkeatasoisen bändin veroinen suoritus. Ylinen on muusikkona enemmän progehenkisistä asioista tunnettu – joskin hänen Eclipse Music -levy-yhtiönsä on toki merkittävimpiä suomalaisen jazzin julkaisijoita – ja tietynlainen progehenki sävellyksissä toimii erinomaisesti jazzmuusikoiden tulkitsemana. Kappaleissa elää suru, kärsimys ja myös voimakkaasti toivo.

Ei kommentteja

Jazzpossun top 5 ulkomaiset jazzlevyt 2019

Etukäteen ajattelin, että vuosi 2019 ei ollut kansainvälisesti jazzissa mitenkään erityisen merkittävä – ainakin itse kuuntelin merkittävästi vähemmän uusia levyjä kuin 2018 kun paneuduin uutuuksiin oikein toden teolla ja uusia levyjä tuli kuunneltua yli 250.

Huomasin kuitenkin alkaessani koostaa nyt kuudetta kertaa ilmestyvää Jazzpossun top 5 -listaa, että top 5 -paikan arvoisisita levyistä ei ollut minkäänlaista pulaa ja nopeasti täyttyi myös ylimääräinen 10 jonka koin mainitsemisen arvoiseksi.

Bubbling under – 10 muuta tutustumisen arvoista (aakkosjärjestyksessä)

Jos katsoisi vain näitä viime vuosien top vitosia niin voisi jäädä huomaamatta, että uuden brittijazzin nousu on viime aikojen ehkä merkittävin jazztrendi. Kokonaiskuva ehkä hahmottuu paremmin tästä lisäkympistä josta lähes puolet tulee Brittein saarilta.

Yksi ajan teemoista jazzissa tuntuu olevan, että uusi brittijazz ja eurooppalainen jazz muutenkin tunnutaan ottavan taas hieman vakavammin rapakon tuolla puolen. Downbeat -lehden palstatilasta tuntuu koko ajan hieman isompi osuus kertovan Euroopan tapahtumista ja eurooppalaisista muusikoista ja uudet brittijulkaisut tunnetaan ainakin nuorempien diggarien keskuudessa.

5. Allison Miller’s Boom Tic Boom – Glitter Wolf

 

Yhdysvaltalaisen jazzkulttuurin ikäviä puolia on, että vielä löytyy jazzlabeleita jotka julkaisevat musiikkia vain CD:nä ja pitäytyvät poissa streamauspalveluista, joten ainakin jonkun verran hyvää musiikkia menee ohi korvien ihan vain julkaisupolitiikan takia. Onneksi sieltäkin alkaa löytyä jazzia julkaisevia labeleita joiden levyjä saa tilattua jostain EU:n sisältäkin – kymmenen vuotta on jo toiminut Brooklynista käsin Royal Potato Family jonka julkaisuja olen pyrkinyt seuraaman ja sieltä bongasin newyorkilaisrumpali Allison Millerin Boom Tic Boom -kokoonpanon uusimman julkaisun Glitter Wolf.

Olin kuullut bändin jonkunlaisena läpimurtona pidetyn Otis Was a Polar Bear -levyn pari vuotta sitten, mutta tämä uusi iski kyllä kovempaa heti huikealla avausraidalla Congratulations and Condolences.

Boom Tic Boom on hauska yhtye, se on paikoin kamarijazzmaisen arvokas jota korostavat soundissa viulu ja klarinetti paikoin toisinaan taas jopa free jazzin puolelle menevä ja välistä löytyy kaikenlaista latin jazzista muuhun rytmiseen iloitteluun.

4. Theon Cross – Fyah

Tuubisti Theon Cross on tullut kansainvälisesti tunnetuksi Shabaka Hutchingsin johtaman Sons of Kemetin nykyisenä tuuban soittajana. Sons of Kemetin Your Queen is a Reptile oli viime vuoden parhaita levyjä, mutta Crossin uusin omissa nimissä julkaistu Fyah ei sen rinnalla kalpene. Activaten seiniä ravistelevasta bassokkaasta tykittelystä Candace of Meroen letkeään afrobeattiin levy on täynnä vahvaa materiaalia.

Brittijazzin uusien toivojen livekokoonpanoja kuunnellessa tulee joskus mieleen, että ehkä kysyntää on varsinkin festareille ja keikoille enemmän kun tarjontaa. Parhaat tulokset saadaan kun kaikkiin instrumentteihin riittää parasta A-ryhmää ja tällä levyllä näin on – ydintriossa suomalaisyleisöille keällä kahdeltakin festarivierailulta tuttu Nubya Garcia tenorisaksofonissa ja Binker & Moses -duosta tunnetuksi tullut ja We Jazzeillakin nähty Moses Boyd rummuissa.

3. Muriel Grossmann – Reverence

Tietäjät ovat alkaneet tietää Ibizalta käsin toimivan itävaltalaissaksofonisti Muriel Grossmannin erityisesti sen jälkeen kun tallinnalainen RR Gems on julkaissut hänen musiikkiaan vinyylilevyinä – joskin ainakin Jazzrytmit on Suomessa noteerannut jonkun aiemmankin levyn.

Eikä ihme että vinyylipiirit ovat ottaneet Grossmannin omakseen – sen verran väkevää on tämä post-Coltrane spiritual/afro-jazz fiilistely, varsinkin tässä ajassa kun spiritual jazz on yleisestikin tehnyt uutta tulemista ollen myös uuden brittijazzin keskeisiä innoituksen lähteitä. Tuntuukin jotenkin oikealta sijoittaa Grossmann tähän listalle juuri Theon Crossin edelle – hän ansaitsisi suurempaankin näkyvyyttä maailmanlaajuisesti siinä missä Shabaka Hutchings, Nubya Garcia tai Binker Goldinginkin.

2. Jaimie Branch – FLY or DIE 2: bird dogs of paradise

Trumpetisti Jaimie Branch ei tunnu tavanomaiselta jazztähdeltä eikä hänen musiikkinsa tavanomaiselta jazzilta – siinä on oma jäljittelemätön otteensa ja hetkessä tuleva ja menevä inhimillinen rosoisuus. Toinen Fly or Die -on pohjimmiltaan livelevy, vaikka se ei hirveästi livetaltionnilta kuulostakaan. Se on äänitetty Lontoossa – suurimmaksi osin Lontoon uuden skenen keskeisenä areenana joitakin vuosia toimineessa ja nyt lakkautetussa Total Refreshment Centerissä ja osin Cafe Otossa joka on paikallisia keskeisiä free jazzin ja kokeellisen musiikin keikkapaikkoja.

Branchia on ihanan vaikea lokeroida, musiikissa on avant-garden haastavuutta, improvisaation hetkessä elävää vaaran tuntua, mutta myös vastustamattomia ja mieleen jääviä melodioita.

Levyn on julkaissut Chicagolainen International Anthem josta on viime vuosina tullut ehkä vahvimmin ajan hermolla oleva amerikkalainen jazzia julkaiseva labeli ehkä pitkälti verkostoitumisen kautta. Suomessakin on saatu nauttia useista International Anthemilla levyjä julkaisseiden artistien hienoista keikoista – Branchin lisäksi Makaya McCraven ja Jeff Parker ovat käyneet viime vuosina Helsingissä ja ensi vuoden alkupuolella kaikki nähdään täällä jälleen. Jaimie Branch Fly or Die Helsingin G Livelabissa 28.1. ja Tampereen G Livelabissa 29.1.

1. Petter Eldh presents Koma Saxo

Osa eri top 5 -listojen tekemiseen erikseen ”ulkomaisille” ja ”kotimaisille” on että vuosien varrella pääsee määrittelemään mihin näiden välillä sitten raja vedetään. Logiikka sinänsä näiden erottamiseen on selvä – aktiiviselle diggarille joka pääsee läheltäkin seuraamaan Suomessa vaikuttavien muusikoiden kehittymistä ja soittoa kuukaudesta ja vuodesta toiseen on hyvin vaikeaa mitenkään objektiivisesti samalle asteikolle asetella Suomen skenestä tulevia levyjä kansainvälisten julkaisujen kanssa (sikäli kun näissä listoissa nyt paljoa objektiivisuutta on), joten paras puhua niistä erikseen.

Olli Hirvonen tuotti ennakkotapauksen toiseen suuntaan – suomalainen leaderi täysin muuten ulkomaisen New Helsinki bändin kanssa ulkomaisella labelilla päätyi vielä top 5 kotimaisiin ja nyt sitten rajankäyntiä toisesta suunnasta. Yksi suomalainen sideman – tässä tapauksessa suomalainen saksofonisti Mikko Innanen (joka oli ahkera muutenkin levyrintamalla julkaisten omilta kokoonpanoiltaan peräti kolme levyä, tai viisi levyä ja kirjan jos niin haluaa laskea) ja suomalainen We Jazz Records -labeli eivät estä basisti Petter Eldhin johtaman Koma Saxon marssia ulkomaisten julkaisujen listan kärkeen.

Kaikki kritiikki epäsuorasta kotikenttäedusta lienee aiheellista – kuten We Jazz-keikan yhteydessä totesin, Koma Saxo on esiintynyt toistaiseksi livenä yhteensä useammin We Jazz -festareilla kun missään muualla yhteensä, mutta kun kyseessä on kokoonpano joka tarjoili vuoden parhaita livesettejä niin 2018 ja 2019:kin ja Eldhin tuotannon myötä levyllä näytti onnistuneesti itsestään vielä lisää puolia onnistuneen vähän instrumental hiphop -henkisen käsittelyn jälkeen niin ei harmita antaa sille nyt tässä vuoden parhaan tunnustus.

Kolme kovaa saksofonistia ja maanista energiaa pursuava komppipari – melodista tai ihanalla tavalla kaoottista – mahtavaa musiikkia.

Ei kommentteja

Vuosikymmenen kotimaiset jazzlevyt – Osa 4 – 2016 & 2017

Alkaa olla 2010-vuosikymmen paketissa. Tässä juttusarjassa käyn läpi omasta näkökulmastani vuosikymmenen merkittäviä suomalaisia jazzlevyjä – kaksi vuotta kerrallaan, kaksi levyä kultakin vuodelta. Ei välttämättä missään mielessä parhaita tai menestyneimpiä vaan levyjä jotka ovat jääneet mieleeni ilmestymisen aikana tai sitten myöhemmin nousseet mielestäni merkittäviksi tai aikaansa kuvaaviksi.

2016

Aki Rissanen – Amorandom

Mainitsin eilen vuoden 2014 levyjen yhteydessä Aki Rissasen matkasta suomalaisen modernin jazzin kärkinimeksi – tämän levyn myötä aika pitkälti mielestäni tämä muutos tapahtui. Rissasen trio – bassossa Antti Lötjönen ja rummuissa Teppo Mäkynen – oli soittanut yhdessä jo pitkään ja Amorandom -lyhyelokuvakin johon tehty musiikki antoi nimensä tälle trion ensilevytykselle oli ilmestynyt jo 2013.  Kypsyttely kuitenkin kannatti sillä levyllä ja sitä seuraavilla keikoilla trio kuulosti kehittyneen vielä aiemmista Amorandom-livekeikoista ja tästä eteenpäin kaikki Rissasen trion levyt ovat ilmestyessään edustaneet kotimaisen jazzin terävintä kärkeä.

VIRTA – Hurmos

Yllätyn aina kun mietin asiaa jo totean, että äskettäin We Jazz 2019-tapahtumassa omaa yhden illan festarin sisäistä festaria isännöinyt VIRTA on tosiaan seitsemän vuoden aikana tosiaan julkaissut vain kaksi levyä joista ensimmäinen Tales from the Deep Waters on vielä lähempänä EP-pituutta.

VIRTA on nimellistä kokoaan suurempi myös soundissaan, trumpetisti Antti Hevosmaan, kitaristi Heikki Selamon ja rumpali Erik Fräkin trio loihtii paljon kokoonpanoaan isompia äänimaailmoja ja elämyksiä niin levyillä kuin livenä.

2017

OK:KO – Land E.

Näitä katsauksia koostaessa olen huomannut monta asiaa. Yksi huomio oli, että 2017 oli varsin erinomainen jazzvuosi – levyjä joita olisin voinut tähän kelpuuttaa löytyi nopeastikin kymmenkunta. Toisekseen muistan jo vuosia top 5 -levyjä kootessani ajatelleeni tai maininneenikin, että kohta koittanee hetki kun jazzin terävimmässä kärjessä tapahtuu sukupolven vaihdos. Toistaiseksi ovat vielä vakiintuneemmat nimet pitäneet pintansa listojen kärjessä, mutta sen verran hienoja levyjä uusilta kokoonpanoilta tuli muutama vuosi sitten että ehkä tulevaisuudessa jonkunlainen käännekohta ajoitetaan näihin aikoihin.

Yksi vuoden kovista ensilevyttäjistä oli 2016 pohjoismaisen Young Nordic Jazz Comets -showcasen Suomen karsinnan O. Saastamoisen Kvartetti nimellä voittanut OK:KO jonka  persoonallinen, mutta mainiosti pohjois-eurooppalaiseen jazzmielen maisemaan asettuva musiikki voitti puolelleen heti laajaa kannatusta.

Kaisa’s Machine – In the Key of K

Vuoden 2017 Jazzpossun kotimaiseen Top 5:n ylsi tuolloin jo jalansijaa New Yorkista saaneen kitaristi Olli Hirvosen hieno New Helsinki -levy, ehkä sinne olisi pitänyt jälkikäteen ajatellen mahtua myös sittemmin New Yorkissa uraansa edistäneen basisti Kaisa Mäensivun Kaisa’s Machinen mainio levy In the Key of K.

Mielestäni yksi isoja eroja 2010-luvulla suomalaisen jazzin huipulle nousseissa muusikoissa edelliseen vuosikymmeneen verrattuna on se, että nyt nousevan sukupolven muusikoilla on jazzin bop-traditio usein paremmin hanskassa ja enenevässä määrin on kuultu hienoa perinteessä kiinni olevaa jazzia myös nuorilta muusikoilta. Tästä In the Key of K on erinomainen esimerkki eikä ihme, että Mäensivulle on riittänyt keikkoja ja löytynyt tilaa kokoonpanoista New Yorkissakin. Muutenkin kokoonpanosta löytyy instrumentiensa suurimpia lupauksia – saksofonissa Max Zenger, pianossa Mikael Myrskog ja rummuissa Jonatan Sarikoski.


Biisivalintoja näiltä levyiltä löytyy Great Finnish Jazz Albums of the 2010s -soittolistalta.

Avainsanat:
Ei kommentteja

Vuosikymmenen kotimaiset jazzlevyt – Osa 3 – 2014 & 2015

Alkaa olla 2010-vuosikymmen paketissa. Tässä juttusarjassa käyn läpi omasta näkökulmastani vuosikymmenen merkittäviä suomalaisia jazzlevyjä – kaksi vuotta kerrallaan, kaksi levyä kultakin vuodelta. Ei välttämättä missään mielessä parhaita tai menestyneimpiä vaan levyjä jotka ovat jääneet mieleeni ilmestymisen aikana tai sitten myöhemmin nousseet mielestäni merkittäviksi tai aikaansa kuvaaviksi.

2014

2014 on ensimmäinen vuosi kun Jazzpossu julkaisi vuoden top 5 -listan, on siis aika saada vähän vaihtelua ettei mene vanhojen top kakkosten kertaamiseksi – Mopon Beibe oli varmaankin oikea valinta tuolloin vuoden parhaaksi, mutta päästetään nyt kaksi muuta levyä valokeilaan kun Mopo oli esillä debyytillään eilen 2012 nostoissa.

Olavi Louhivuori – Existence

Rumpali Olavi Louhivuoren soololevy Existence ilmestyi joulukuussa 2014 ja We Jazz -festareilta ostettu levy nousi yllättäen kohinalla vuoden suosikkien joukkoon päätyen viikon päästä levyn ostamisesta kolmannelle sijalle tuon vuoden top 5:ssä ja aika on osoittanut tuon valinnan vähintäänkin oikeaksi.

Elektronisen musiikin soundien ja rytmien vaikutus rumpaleihin on ollut yksi tämän vuosikymmenen teemoista ja Existence jossa Louhivuori rumputyöskentely kohtaa elektroniset äänimaailmat komein tuloksin.

Louhivuori on ollut tällä vuosikymmenellä monessa mukana, mutta Existencellä hänen rytmityksen tajunsa ja moniin tyyleihin venyvä taiturillinen, mutta tyylikäs soitto ovat ehkä selkeimmin kuultavissa. Paitsi vahvaa vuosikymmenen ajankuvaa, myös hyvää henkilökuvaa yhdestä suomalaisen jazzkentän vahvoista nimistä 2000-luvulla.

Aki Rissanen // Jussi Lehtonen Quartet with Dave Liebman

Tämä levy ei päässyt aikanaan Jazzpossun top 5:een, mutta aika on ollut sille armollinen – tai ehkä osuvammin voi sanoa, että Jazzpossun maku on siirtynyt siihen suuntaan, että Aki Rissasen ja Jussi Lehtosen nimiä kantavan kvartetin levy tähtisolistinaan Dave Liebman tuntuu kuulostavan joka vuosi paremmalta ja paremmalta (syrjittynä neljäntenä pyöränä jonka nimi ei etukanteen mahtunut basisti Jori Huhtala).

YLEn sittemmin ajasta ikuisuuteen siirtyneellä legendaarisella M1-studiolla äänitetty levy on myös jälkikäteen nähtynä yksi suuri askel Rissasen tiellä suomalaisen modernin jazzin kärkinimeksi.

2015

Jos 2014 teki mieli nostaa muutama aikanaan kärkikaksikosta ja jopa top 5:stä pois jäänyt levy niin 2015 on vuosi jonka aikoinaan kovimmin iskeneet levyt tuntuvat vieläkin ohittamattomilta. 

Verneri Pohjola – Bullhorn

Kun aloitin tämän juttusarjan en ollut ihan varma mitä tästä muodostuu – enkä tätä kirjoittaessa tehnyt vielä päätöksiä neljästä viimeisestä vuodesta – mutta mielessä oli muutamia levyjä jotka varmasti näihin juttuihin päätyisivät ja Verneri Pohjolan Bullhorn oli yksi päällimmäisistä pakollisista vuosikymmenen kohokohdista. Tällä levyllä herkkyys ja vahvuus kohtaavat komeasti. Bullhorn on vahvimpia ehdokkaita vuosikymmenen parhaaksi suomalaiseksi jazzlevyksi ja that’s it.

Ajankohtaiseksi levyn tekee sekin, että juuri äskettäin ilmoitettiin Pohjolan seuraavan levyn The Dead Don’t Dream julkaisukonsertista – uusia sävellyksiä nykyisellä kvartettikokoonpanolla kuullaan Kansallisteatterissa 11.5.2020.

Teddy’s West Coasters – Volume 2

Vahvoista ehdokkaista puheenollen, rumpali Teppo Mäkynen oli etukäteen mielessä vahvimmaksi ehdokkaaksi muusikosta joka esiintyy tämän juttusarjan levyistä useimmilla. Monien huippukokoonpanojen takuurumpali on osoittanut tälläkin vuosikymmenellä kyntensä myös visionäärisenä johtajana ja tuottajana jonka jokainen oma projekti tuntuu omanlaiseltaan, mutta silti omalla tavallaan aidosti Mäkyseltä.

Kuuden puhaltajan West Coasters kokoonpano otti innoitusta 50- ja 60-luvujen Yhdysvaltojen länsirannikon jazzista hienoin tuloksin. Bändin ohjelmistosta julkaistiin kaksi levyä – oma yllättävän vahva mielipiteeni siitä että se on juuri tämä Volume 2 joka on kahdesta parempi on säilynyt vuosien varrella vaikkakin ehkä nyt alkaa tuntua että paljon siihen vaikuttaa se miten hieno yksittäinen biisi Saviour on.


Biisivalintoja näiltä levyiltä löytyy Great Finnish Jazz Albums of the 2010s -soittolistalta.

Avainsanat:
1 kommentti

Vuosikymmenen kotimaiset jazzlevyt – Osa 2 – 2012 & 2013

Alkaa olla 2010-vuosikymmen paketissa. Tässä juttusarjassa käyn läpi omasta näkökulmastani vuosikymmenen merkittäviä suomalaisia jazzlevyjä – kaksi vuotta kerrallaan, kaksi levyä kultakin vuodelta. Ei välttämättä missään mielessä parhaita tai menestyneimpiä vaan levyjä jotka ovat jääneet mieleeni ilmestymisen aikana tai sitten myöhemmin nousseet mielestäni merkittäviksi tai aikaansa kuvaaviksi.

2012

Timo Lassy – In With Lassy

Saksofonisti Timo Lassy on eittämättä tämän vuosituhannen suomalaisen jazzin ikoneita. Five Corners Quintet oli ensimmäisen vuosikymmenen tärkein kokoonpano ja Timo Lassy Band on ollut sen selkeä henkinen jatkaja pitkälti samalla miehityksellä. In With Lassy -levyn välitön cooking session meininki ja varmasti myös julkaisun ajoittuminen niihin aikoihin kun perustin Jazzpossu-blogin ovat tehneet levystä oman suosikkini – hyviä Lassy-levyjä on tullut sitä ennen tai jälkeen, mutta jos tekee mieli laittaa yksi Lassyn biisi soimaan niin useimmiten Where’s the Man lähtee pyörimään.

Ennen nykyisen We Jazz -festivaalin alkua näkyvintä We Jazz -toimintaa olivat Kuudennen linjan klubit – tunnelma oli usein katossa!

 

Mopo – Jee!

Mopo on ollut jazzkentän todellinen väriläiskä tällä vuosikymmenellä ja debyyttilevy Jee! on puhdasta, suodattamatonta Mopoa raaimmillaan. Onko tämä levy hiomaton timantti josta särmät ovat kokemuksen myötä lähteneet vai siemen josta tuleva on kasvanut? Liekö sillä väliä – Jee! on ylitsepursuavan persoonallinen ja aitoudessaan kaikkine jyrkkine kontrasteineen vuosikymmenen parhaita ensilevytyksiä.

Mopoa alkuvaiheessa piirtoheittimellä ”livekuvittanut” ja ensimmäisen levyn kannen taiteillut Anna Tahkola oli mukana menossa jälleen tänä syksynä 10v juhlakeikalla.

2013

Dalindèo – Kallio

Ehkä jälkikäteen ajatellen Dalindèon tyylillinen loikka vuoden 2010 Soundtrack for the Sound Eye -levystä Kallioon ei ollut niin suuri kun miltä se tuolloin tuntui. Edellisellä levyllä vielä paljon kuului Ricky-Tick Recordsin alkuajan nu/club jazz -kaikuja jotka Kalliolla korvasi retrompi kattaus rautalankaa, iskelmää, rocksteadya ja klezmeriäkin – mutta oli Kallion soundissa paljon entuudestaan tuttuakin. Jälkikäteen ajatellen tässä käytiin ehkä myös aika lähellä pistettä jossa hipsterien ironinen gentrifikaatiojazz lipsahtaa jo överin puolesta, mutta kyllä tämä aivan täyden viiden tähden levystä meni ilmestyessään ja vieläkin.

Minulle Dalindèon musiikin kaari tuntuu samanlaiselta kuin kehitys 2000-luvun Five Corners Quintetista 2010-luvun Timo Lassy Bandiin ja näin In With Lassyn ohella Kallio on aivan keskeistä suomijazzin ajankuvaa ja levy joka on kestänyt säännollistä kuuntelua mainiosti.

Dalindèon ”Take the ”A” Train” sai arvoisensa promovideon

Jukka Eskola – Orquesta Bossa

Näinhän siinä on näemmä käynyt, että vuosikymmenen alkupuoli on minulle ollut Ricky-Tick Recordsin kirkkaimmin tuikkineiden tähtien uusien suuntien diggailun aikaa. Jos Dalindèo otti etäisyyttä bossa novaan niin trumpetisti Jukka Eskola paneutui siihen toden teolla ja isolla kokoonpanolla. Tähän mennessä tässä juttusarjassa tämä levy ehkä vahvimmin on aiheuttanut ”onko tästäkin jo tosiaan kuusi vuotta?” -henkisiä tuntemuksia. Tähän varmasti vaikuttaa sekin että Orquesta Bossaa nähtiin lavoilla aina vuoteen 2016 asti ja onhan muutama levyn sävellys jäänyt elämään myös Eskolan nykyisen Soul Trion ohjelmistoon uusin nimin ja sovituksin.

Tästä levystä päätyi hyllyyn myös Japanilaisen Zoundsin ensin julkaisema versio jossa oli yksi laulusolistilla vahvistettu bonusraita mukana – muistaakseni palkittu jazzdiggari Janski Arnimaa hoiti tilauksen tuolloin, kiitokset vielä siitä – hauska osa levyhyllyä!

Oli ilo saada olla yleisönä monilla Live at We Jazzin ensimmäisen kauden keikoilla, useimmat äänitettiin We Jazziin nyt levykaupaksi muuntuneella toimistolla – isomman Orquestan kanssa oltiin lähellä vähän isommassa tilassa.


Biisivalintoja näiltälevyiltä löytyy Great Finnish Jazz Albums of the 2010s -soittolistalta

Avainsanat:
Ei kommentteja

Vuosikymmenen kotimaiset jazzlevyt – Osa 1 – 2010 & 2011

Alkaa olla 2010-vuosikymmen paketissa. Tässä juttusarjassa käyn läpi omasta näkökulmastani vuosikymmenen merkittäviä suomalaisia jazzlevyjä – kaksi vuotta kerrallaan, kaksi levyä kultakin vuodelta. Ei välttämättä missään mielessä parhaita tai menestyneimpiä vaan levyjä jotka ovat jääneet mieleeni ilmestymisen aikana tai sitten myöhemmin nousseet mielestäni merkittäviksi tai aikaansa kuvaaviksi.

2010

Fredator – Bad Jazz

Liskorumpali Fredator (siviilissä pianistina ja jazztoiminnan melkoisena moniottelijana kunnostautunut Jussi Fredriksson) kokosi ympärilleen melkoisen joukon tämän vuosikymmenen keskeisiä jazztekijöitä: saksofoneissa Mikko Innanen, pianossa Aki Rissanen, trumpetissa ja flyygelitorvessa Kalevi Louhivuori – basisti Petri Jaakonaholle tämä levy taitaa olla toistaiseksi ainoa korkeamman profiilin jazzlevytys.

Vuosikymmenen vaihteessa Ricky-Tick Recordsin valtakausi suomalaisen uuden jazzin suunnannäyttäjänä oli tulossa päätökseen ja tyyleissä nu jazz ja klubijazz meininki tekivät tilaa perinteisemmille tyyleille. Myöhempien aikojen Five Corners Quintetin ja Timo Lassyn bändin kaiut kuuluvat Fredatorinkin musiikissa. Tykkäsin tästä levystä kovasti sen ilmestyessä eikä se huonolta kuulosta vieläkään.

Fredatorin tarina saa jatkoa 2020-luvulla – ensi vuonna lavoille nousee uusi Freezer -kokoonpano jossa Fredatorin kanssa musisoivat puhaltaja Max Zenger ja kosketinsoittaja Mikael Myrskog.

Pekka Tuppurainen – Röd /Blå

Mielenkiintoinen tämän ajan ilmiö oli Pekka Tuppuraisen Ilma Records, jonka ranskalaiselle AEONille lisenssoitujen julkaisujen sarjassa Mikko Innanen ja Verneri Pohjolan ja Joonas Riipan muodostama duo julkaisivat varsin kokeellista kamaa ja Aki Rissanen puolestaan muihin julkaisuihin verrattuna verrattaen sovinnaisen soolopianolevyn.

Ilma Recordsin ensimmäisen tulemisen magnum opuksena voi pitää Röd/Blå -tuplalevyä jossa Tuppuraisen johdolla ruotsalainen huipputrumpetisti Magnus Broo, Innanen, Riippa ja Rissanen ja muutamalla raidalla vieraileva Antti Lötjönen loihtivat melkoisen tupla-CD:n kokoisen runsaudensarven suhteellisen hämmentävää musiikkia. Olin itse näihin aikoihin siirtymässä jazzin kuuntelijasta joka kuunteli vuosittain muutamiaa suomalaisia levyjä joka ylitti kiinnostuskynnyksen aktiivisemmaksi skenen seuraajaksi ja aiemmin olin ollut pääasiassa kiinnostunut ulkomaisesta kokeellisemmasta ja avant-garde jazzista joten tämän levyn monipuolinen ja hämmentävä äänimaailma josta paikoin nousi selkeämpää rakennetta kuten esimerkiksi hienoissa Bowie/Eno tulkinnoissa kiinnosti suuresti.

 

2011

Iiro Rantala – Lost Heroes

Lost Heroes oli pianisti Iiro Rantalalle uuden alku – se varsinainen läpimurto saksankielisille markkinoille ja suuri irtiotto Trio Töykeiden varjosta. Sillä tiellä Rantala vieläkin on ja julkaisuja saksalaisella ACT-levymerkillä on kertynyt toistakymmentä ja kokoelmat vielä päälle, mutta Lost Heroes on jäänyt siksi merkkipaaluksi johon kaikkia uusia levyjä verrataan. Eikä syyttä – tämä kymmenen kunnianosoituksen kokonaisuus on vuosikymmenen parhaita suomalaisia jazzlevyjä.

Big Blue – Big Blue

Jyväskylästä alkunsa saanut Big Blue oli ollut olemassa jo pitkään kun tämä ensimmäinen levy sai julkaisunsa italialaisella Cam Jazz -levymerkillä. Uusi suomalainen jazz josta olin innostunut näihin aikoihin oli yleensä joko vahvasti groovepainotteista tai sitten kokeilevaa. Big Blue ja puoliksi samoja muusikoita sisältänyt Kvalda joka julkaisi Blindfold -levynsä samoihin aikoihin edustivat erilaista modernia otetta jazziin. Big Bluen riveistä basisti Jori Huhtala, rumpali Joonas Leppänen ja trumpetisti Jorma Kalevi Louhivuori ovat kaikki sittemmin nousseet myös huomattaviksi omien kokoonpanojensa johtajiksi ja Big Bluen tarina on jatkunut paitsi muutaman hienon kvartettilevyn verran niin myös kavennetun Louhivuoren ja pianisti Antti Kujanpään muodostaman Little Bluen julkaisuin – tämä ensimmäinen on kuitenkin se joka on minulle vahvimmin jäänyt mieleen, minimalistinen Deep Sea Travel ja huikea lopetusraita The Big Blue saivat aikoinaan osakseen runsaasti kuuntelua ja säväyttävät tänäkin päivänä.


Biisivalintoja näiltälevyiltä löytyy Great Finnish Jazz Albums of the 2010s -soittolistalta

Avainsanat:
Ei kommentteja