UMO & Kerkko Koskinen – Kymmenen vuotta täyttänyt Agatha-teos heräsi eloon G Livelabissa

Kerkko Koskinen & UMO

 

UMO Jazz Orchestra ja Kerkko Koskinen juhlistivat 10 vuotta sitten levytettyä Agatha -teosta pienimuotoisella kiertueella joka alkoi tiistainpääkaupunkiseudulla joka alkoi tiistaina Vuotalon iltapäiväkonsertilla, jatkui Espoossa Sellosalissa keskiviikkona ja päättyi perjantai-iltana G Livelabille. Aikoinaan Ricky-Tickin julkaisema levy jäi ilman vinyylipainosta, mutta samalla tuli sekin korjattua kun Svart Records julkaisi nyt levyn niin mustana kuin läpinäkyvänä tupla-LP:nä.

Pienenä alkupalana UMO soitti alkuun Koskisen säveltämää elokuva- ja teatterimusiikkia. Lyhyet alkupalat vedettiin turhia venyttämättä – 20 minuutin introon mahtui 10 eri sävellystä Kansallisteatterin Othellosta, Johanna Vuoksenmaan elokuvista Nousukausi ja 21 tapaa pilata avioliitto ja Lauri Maijalan elokuvasta Juoppohullun päiväkirja. Hauskoja pieniä juttuja joissa välähteli samanlaisia tyylejä ja tunnelmia kuin Agathassakin – vauhdikasta agenttijazzia, dramatiikkaa ja vapautunutta genreflirttailua. Hyvin allekirjoittaneen mielestä aikaa on kestänyt ylimääräisin puhaltajin vahvistetun Five Corners Quintetin Othello -musiikki jota Ricky-Tick julkaisi 12 minuuttisen EP:n verran, joten oikealla paikallaan heti alkuun kuultu dramaattinen, mutta svengaava The Opening oli allekirjoittaneelle erityisen mukava kuulla livenä, vaikkakin se ainoaksi Othello biisiksi jäikin.

Lyhyen tauon jälkeen siirryttiin varsinaiseen asiaan. Agatha kuultiin konsertissa kokonaan – käsiohjelmasta poissaolollaan loistanut laulubiisi Riemukaaret kuultiin odotetusti encorena. Kappalejärjestykseen oli tehty pieni onnistunut muutos – levyn avaava ja myös sen vahvoin raita Crooked Room oli siirretty varsinaisen setin loppuun huipennukseksi, toimi hyvin näin. Ultra Bran ohjelmistosta tähän teokseen tullut Helsinki-Vantaakin oli ehkä paremmin sijoitettu Agatha-setin avaajaksi.

Levyllä kuultiin käyrätorvia ja patarumpuja ja trumpettisolistina Verneri Pohjolaa, nyt mentiin UMOn omin voimin perinteisellä big band -miehityksellä eikä musiikki tuosta mitenkään kärsinyt. Solistipuolella toki jazzmusiikin historiasta levyn musiikista ehkä vahvimpana vertailukohtana monista kohdista nousee Miles Davisin ja Gil Evansin yhteistyö joka toki erinomaisen hyvin sopii juuri Verneri Pohjolalle, mutta vahvoja solisteja nousi takarivin trumpeteista nytkin – Mikko Pettinen uljaimpana totuttuun tapaan ottaen soolohetket itsevarmasti haltuun, vieressä Tero Saarti onnistui puolestaan lyyrisemmässä trumpettisolismissa. Eturivin saksofonisteiltakin saatiin kuulla hyviä sooloja, eniten äänessä oli Jouni Järvelä, mutta myös Olli Ojajärvi ja Pepa Päivinen olivat hyvin esillä. Kuitenkin vahvasti Agatha jäi mieleen enemmän kuitenkin säveltäjän teoksena eikä huippuluokan luovien soolojen mahdollistajana.

Suurimman osan keikasta pianon ääressä oli Seppo Kantonen, Koskinen itse nousi lavalle Faziolin ääreen vasta varsinaisen setin päättäneessa Crooked Roomissa jossa soitossa olikin sitten vahvaa dramaattista intensiteettiä lyhyttä lava-aikaa paikkaamassa.

Kokonaisuutena setti todisti, että Agatha puolustaa paikkaansa yhtenä UMOn tärkeimmistä viime vuosikymmenen levytyksistä ja on hieno sulka Koskisenkin diskografiassa ja kestää kuuntelua ja soittamista mainiosti vieläkin – paremmin kuin moni muu Ricky-Tick ajan proggis.  Hieman viihteellistä, mutta kuitenkin kunnianhimoista tavaraa – hieman dekadenttiä rock/pop-säveltäjä karkkikaupassa tunnelmaa hyvällä tavalla.

Jos ei Agatha saanut aivan saman suuruusluokan massoja liikkeelle kun Koskisen sävellyksiin luottaneen Ultra Bran paluu niin kyllä G Livelabillekin oli kerääntynyt mukavan kokoinen ja teoksen esittämisestä innostunut yleisö – suosionosoituksista kuuli että tätä oli odotettu.

Kerkko Koskinen – Photo: Johanna Virtanen

  • UMO Jazz Orchestra
  • joht. Mikko Hassinen
  • Kerkko Koskinen, sävellykset, piano & laulu

UMO Jazz Orchestra ja Kerkko Koskinen G Livelabilla 27.10.2017

Ei kommentteja

KYN: Loitsut

Kansainvälistäkin arvostusta ja kilpailumenestystä viime vuosina runsaasti kerännyt akateeminen naiskuoro KYN kantaesitti lauantaina Suvilahden Kattilahallissa Jukka Linkolan säveltämän uuden Loitsut -teoksen kahteen kertaan, itse osallistuin iltapäivän ensimmäiseen konserttiin kolmelta ja seitsemältä sali täyttyi toisenkin kerran.

Kaija Viitasalon johtama KYN on jo pitkään ohjelmistossa painottanut etnistä jazzia ja Linkolan sävellyksiä ja sovituksia on kuulunut kuoron ohjelmistoon jo pitkään – erityisesti aikoinaan Eija Ahvon alunperin Kuinka myöhään valvoo blues? -levyllä tulkitsemia lauluja kuoro on laulanut ja 90-luvulta asti. 2011 julkaistiin ensimmäinen laajempi tilausteos Outo kantele -sarja jonka jatkoksi uusi Loitsut -sopii mainiosti – samaa sävelkieltä ja tunnelmaa ja sitä kuoron fokuksessa olevaa etnistä jazzia – lisää jazzhenkeä tuomassa mukana oli myös vibrafonisti Panu Savolainen – oli nytkin tarjolla.

Kattilahalli oli allekirjoittaneelle pääasiassa ennestään tuttu Flow -festivaalin Other Sound -tarjonnan näyttämönä. Ison festivaalin hulinassa marginaalimusiikkiin keskittyvä tila on vaikuttanut jopa intiimiltä, mutta nyt konserttiin se oli ilmeisen tietoisesti jätetty avarasti. Yleisö istui hallin laidoilla, keskelle jäi avoin tila johon olisi mahtunut tiiviisti pakattuna ainakin yhdeksän kuoroa. Tätä tilaa ja avaruutta kuoro käytti hyväkseen liikkuen ympäri tilaa, jakautuen välillä pienemmiksi ryhmiksi ja taas kerääntyen yhdeksi massaksi. Näkemistäni KYNin tuotannoista tämä olikin ehdottomasti visuaalisin – ohjaajana tässä toimi tanssija Janne Marja-Aho –  ja varmasti myös musiikki kuulosti käytännössä erilaiselta salin eri puolille.

Visuaalisuutta toivat lisää myös Mika Venhovaaran valaistus ja VJ Hellstonen salin seinille heijastetut kuvat. Nämä molemmat tosin kärsivät iltapäiväesityksessä ainakin siitä että ulko-ovea vasten olevien verhojen välistä pilkottava auringonsäde myös valaisi tilaa.

Musiikkipuolella paljon oli puhelaulua ja shamanistista manaamista niinkuin teoksen nimestä voi päätellä. Aivan täysin pakanallisissa tai todellisuutta omaan tahtoon taivuttavissa merkeissä ei liikuttu – kansanloitsuista muokattujen tekstien henki oli ehkä suurimmaksi osaksi pikemminkin toiveikas ja oman aseman luonnonvoimien armoilla tunnustava. Tämä tematiikka toimi mainiosti hieman normaalia isomman tilan kanssa joka kuoron piti koreografian kautta pyrkiä ottamaan haltuun.

Teoksen rytmitys oli hieman outo – selkeäksi huippukohdaksi kohosi vahvasta koreografiastakin hyötynyt Kalastusloitsu joka oli sijoitettu suunnilleen sarjan puoleen väliin. Toiselle puoliskolle olisi loppua kohti vahvempaa nostatusta kaivannut, nyt meni vähän ’pitkiksi jäähyväisiksi’.

Konsertin päätti sisäänrakennettu encore – kuoro kiipesi Kattilahallin toiseen kerrokseen laulamaan Linkolan vanhemmasta tuotannosta pitempään kuuluneen Suuren meren – tämä päätös oli komea niin visuaalisesti kuin musiikillisistekin.

  • KYN
  • joht. Kaija Viitasalo

KYN Suvilahden Kattilahallissa 21.10.2017

 

Ei kommentteja

UMO & Kerkko Koskinen Agatha G Livelab 27.10. – voita konserttiliput kilpailussa

Nämä kaksi eivät suomalaisyleisölle varmasti esittelyjä kaipaa – UMO ja Kerkko Koskinen juhlistavat Agatha-levyn kymmenvuotisjuhlaa G Livelabilla perjantaina 27.10. Yhteistyössä G Livelabin kanssa Jazzpossu tarjoaa kahdelle onnekkaalle kahden hengen lippupaketin tälle keikalle.

OSALLISTU TÄÄLLÄ

Ei kommentteja

Jazzstandardit tutuksi 3: Oleo

Jazzstandardit ovat paitsi merkittävä osa jazzmusiikin yhteistä perimää niin myös oiva tapa konkreettisesti hahmottaa eri aikakausien ja jazzmuusikoiden tyylejä. Tässä uudessa juttusarjassa esitellään tunnettuja jazzstandardeja, niiden historiaa ja eri tulkintoja. Lisää tulkintoja löytyy artikkelisarjan edetessä päivittyvältä Spotify-soittolistalta.

Sarjan ensimmäisessä osassa kun puhuttiin Donna Lee’stä oli puhetta myös bebop-muusikoiden taipumuksesta kirjoittaa uusia melodioita tuttujen sointukulkujen päälle. Taiteelliselta kantilta ajateltuna näissä usein tiivistyy soolojen aikana tehty instant composing ja näin standardiksi päätynyt biisi usein kiteyttää ehkä monenkin soittajan työkalupakista löytyneitä ideoita ja lickejä kuten Donna Leestä kuultiin. Raadollisempi syy tällaisten contrafactien (niinkuin niitä englanniksi kutsutaan) syntyyn on kuitenkin se, että tällä tavoin muusikot saivat soittaa soolonsa tutuille sointukuluille ja välttää rojaltimaksut alkuperäisen melodian säveltäjälle ja saada nuokin rovot sitten omaan taskuun.

Näistä aihioista yleisimmäksi on noussut George Gershwinin Girl Crazy -musikaaliin säveltämä 1930 julkaistu I Got Rhythm jonka 32-tahtista muotoa ja sointuja, yleensä tosin pienin muutoksin, on käytetty jazzkappaleiden pohjana lukemattomia kertoja – sointuihin ja rakenteeseen viitataan nimellä rhythm changes, suomeksi puhutaan myös rytmikierrosta. Tässä alkuperäisen I Got Rhythmin kiekaisee malliksi vuonna 1931 alkuperäisessä Girl Crazyn Broadway-produktiossa sen laulanut voimakkaasta äänestään tunnettu Ethel Merman.

Päivän varsinaisena aiheena olevan Oleon sävelsi saksofonisti Sonny Rollins, joka toi biisin Miles Davisin johtamiin sessioihin jotka pidettiin legendaarisessa Van Gelder Studiossa jouluaattona 1954. Tämän sarjan edellisessä osassa tapasimme Milesin kesällä 1955 tekemässä triumfanttisen paluun yleisöjen eteen huumekoukusta toistaiseksi irti päässeenä, mutta oli Miles jo voimissaan ja kuivilla edellisenä vuotena niinkuin nämä äänitykset todistavat.

Rollins itse oli tuolloin vielä suhteellisen nuori, vasta 23 vuotias, mutta meriittejä alkoi jo olla kasassa. Jo koulupoikana hän soitti samassa bändissä Jackie McLeanin ja Kenny Drew’n kanssa ja 19 vuotiaana hän soitti pianisti Bud Powellin Modernists -kokoonpanossa Fats Navarron ja Roy Haynesin kanssa. Kaksi ensimmäistä omiin nimiin menevää levyäkin oli jo paketissa, niillä mukana mm. Modern Jazz Quartet ja Art Blakey, mutta ne saisivat odottaa julkaisuaan vuoteen ’56.

Vahvasti nousussa oleva tähti siis ja viimeistään muutaman vuoden sisään Rollinsista viimeistään tuli yksi jazzin tärkeimmistä saksofonisteista. Vahvaa luomiskautta kuvatkoon sekin, että näissä sessioissa äänitettiin kolme Rollinsin sävellystä – Oleo, Airegin ja Doxy jotka kaikki jäivät elämään jazzstandardeina.

Oleo on rytmisesti leikittelevä ja se usein soitetaan nopealla tempolla ja sen muotoa voi olla hankala kappaletta ennen tuntemattoman hahmottaa, mutta onneksi tuo aivan ensimmäinen levytys joka julkaistiin joulukuussa 1957 Milesin Bags Groove -levyllä tarjoaa helpon lähestymiskulman biisiin Percy Heathin basson nakuttaessa tasaista tahtia.

Biisi vietti monta vuotta Milesin bändin ohjelmistossa selviten miehistön vaihdoksista – Rollinsin tilalle Milesin bändiin tuli itse John Coltrane ja hieman tätä myöhemmin pianoon Bill Evans ja kokoonpano joka tulisi tekemään keväällä ’59 yhden kaikkien aikojen legendaarisimmista jazzlevyistä – Kind of Blue – oli kasassa. Tältä kokoonpanolta taltioitiin live-otto Oleosta New Yorkin Plaza Hotellissa syyskuussa ’58 ja biisi päätyi saman vuoden joulukuussa myös Evansin toiselle omalle trio-levylle Everybody Digs Bill Evans. Sittemmin Evansia ei juuri kuultu ripeän bopin parissa, mutta hyvin sujui tuokin. Levyn etukannessa on tyyliteltynä muiden muusikoiden kehuja.

”I’ve sure learned a lot from Bill Evans. He plays the piano like it should be played.” – Miles Davis

Alkuvuodesta ’62 mielenkiintoisen version levytti kitaristi Grant Green, vaikkakin tuo sessio jäi vuosikausiksi Blue Noten arkistoon päästen päivänvaloon vasta vuonna 1980. Tässä erikoisuutena toistuva sävellajin vaihto joka Oleon ennestään tuntevalle kuulijalle aiheuttaa mukavaa pientä lisäjännitettä – samalla tuttua mutta kuitenkin yllättävää.

Biisin piti ohjelmistossaan myös Sonny Rollins itse. Ajan hengen mukaisesti John Coltranen tavoin Rollinskin lähti 60-luvulla kokeellisemmille urille. Melkoinen irtiotto Rollinsin diskografiassa vapaamman ilmaisun suuntaan oli kesällä ’62 livenä äänitetty Our Man in Jazz, jossa trumpetissa Don Cherry – Ornette Colemanin uusien radikaalien ideoiden vaikutus kuuluu selvänä yli 25 minuuttisessa levyn avaavassa Oleossa.

Pitemmän päälle Oleo ei kuitenkaan ole yleensä ollut mikään uusien tyylillisten avauksien esittelybiisi vaan  Donna Leen tavoin myös Oleo on usein päätynyt teknisen taituruuden ja perinteisen bop-soiton nopeatompoiseksi showcaseksi jossa paahdetaan kaikille jazzmuusikoille tutulla erikoistaipaleella mutkat suoriksi tuhatta ja sataa. Kitaristi George Bensonista tuli pitemmän päälle enemmän viihteellisestä ja hidastempoisemmasta smooth jazzista tunnettu tyyppi, mutta vielä vuonna 1973 New Jerseyssä Casa Caribe -klubilla oli ruuti kuivaa ja meno huima.

Hengästyttävän rivakkaa oli meininki myös Atlanttin toisella puolella Utrechtissa kesäkuussa 1974 kun lavalla olivat Tanskaan 60-luvulla juurtunut pianisti Kenny Drew ja legendaarinen tanskalaisbasisti Niels-Henning Ørsted Pedersen. Tempo on pojilla vähän enemmän kuin kohdallaan eikä turhia jäädä jaarittelemaan.

Suomessa Oleota ei ole kovin usein levytetty. Ainoa allekirjoittaneen mieleen tuleva versio löytyy The Quintet nimellä itseään kutsuneen kokoonpanon levyltä Contrasts. Bändissä soittavat saksofoneissa Manuel Dunkel ja Mikko Innanen, pianossa Georgos Kontrafouris, bassossa Wade Mikkola ja rummuissa Klaus Suonsaari. Viisikon ote kappaleeseen on moderni – teema vedetään vahvalla rytmisellä jännitteellä josta sitten vaihdetaan vapaalle svengiin soolojen ajaksi, monesti kaluttu luu tuntuu bändin käsissä yllätykselliseltä ja tuoreelta. Upotetta ei tähän hätään artikkeliin löyty, mutta tämä tulkinta löytyy artikkelisarjan Spotify-soittolistalta.

Aiemmin sarjassa käsitelty:

  1. Donna Lee
  2. ’Round Midnight

Ei kommentteja

April Jazz Club – Kasvoja ja Viba

April Jazz Club on pyörinyt jo varsin tiuhaan tahtiin tänä syksynä Tapiolan Garden Hotellin aulassa perjantaisin, mutta itse pääsin paikalle tarkastamaan syksykauden tunnelman vasta nyt ensimmäistä kertaa. Zenonin Akhilleuksen ja kilpikonnan tavoin avautumistaan lähestyvä Länsimetro on tuonut hieman lisää elämää ja ravintolatoimintaa Tapiolaan (joskin paljon, paljon enemmän tämän vaiheen pääteasemalle Matinkylän Isoon Omenaan), mutta selvästi vieläkin tämä yksi Suomen toiseksi suurimman kaupungin keskuksista sulkeutuu ja hiljenee hyvissä ajoin perjantain alkuillasta, joten siinä mielessä tilausta klubitoiminnalle Espoossa luulisi olevan.

Kasvoja

Kalle Kontio, Aili Pokela, Tuure Leppänen

Perinteiseen tapaan klubi-ilta alkoi nuorten muusikoiden tahtiin. Yleensä Apri Jazz Clubeilla on kuultu Espoon musiikkiopisto Ebelin opiskelijoita, mutta tällä kertaa nuori Kasvoja trio muotoisena koostui Sibelius-lukion opiskelijoista – laulaja Anni Pokela vastasi myös sanoista ja sävellyksistä, tällä kertaa pianossa bändin vakituinen rumpali Kalle Kontio ja kitarassa Tuure Leppänen.

Parinkymmenen minuutin setti oli herkkää indie-fiilistelyä, Pokelan sanoituksissa oli ajatusta – mitä nyt keski-ikäisen ihmisen korvaan Havannan anglismi ’pöydät on kääntyneet’ kuulosi hirveän kököltä, mutta koska se on noteerattu tällä viikolla myös Piffin Rogessa niin kai se sitten on nykyään jo yleisessä käytössä.

Verrattuna normaalisti viisihenkisen Kasvojen netistä löytyvään materiaaliin, pienemmän kokoonpanon sovituksiin oli saatu miellyttävästi erilaista henkeä. Kitaristi Leppänen oli tässä avainasemassa, Kontion jäädessä taka-alan komppaajaksi.

Aina mukava kuulla nuorten musisointia ja kyllä lukiolaisiltakin jo ihan hyvin näyttää biisinteko onnistuvan.

Anni Pokelan ja Kasvojen musiikkia voi tsekata Soundcloudista

  • Anni Pokela: laulu
  • Kalle Kontio: piano
  • Tuure Leppänen: kitara

Viba

Toomas Keski-Säntti, Heikko Remmel, Virva Immonen

Illan pääesiintyjä oli vajaa vuosi sitten perustettu laulaja Virma Immosen johtama Viba. Äskettäin Sibelius-Akatemiasta valmistuneen Immosen sanoituksissa ja sävellyksissä on hyvin henkilökohtainen singer-songwriter henki ja ne voisi varmasti pukea muihinkin tyylillisiin vaatteisiin, mutta Viban meininki oli kokonaisuutena hyvinkin vahvasti jazz josta piti huolen säestävä pianotrio jossa soittavat OK:KOssa kunnostautuneet pianisti Toomas Keski-Säntti, rumpali Okko Saastamoinen ja koko ajan enemmän Helsingin jazz-piireissä esille nouseva virolaislähtöinen basisti Heikko Remmel joka on tänä vuonna kelvannut mm. Mikko Innasen ja Teppo Mäkysen soittokumppaniksi.

Immosen lauluun oman laajemman luovuuden akselinsa toi hienovarainen elektroniikan käyttö, mutta mihinkään scat-hommiin ei ruvettu, improvisaation hoiti aivan riittävästi pianotrio ja mitä mainioimmin toimi yleisesti ottaen bändin dynamiikka jossa Immosen laulun takana pojat ottivat coolisti, mutta kierroksia ja volyymia lisättiin sitten instrumentaaliosioihin joissa etenkin Keski-Säntin piano oli hienosti esillä joskin myös Saastamoinen ja Remmel olivat muusikot paikallaan. Jos vertaa tätä soittoa OK:KOon niin basistina Remmel on OK:KOn Mikael saastamoiseen verrattuna perinteisempi ja suoraviivaisempi jämäkkä tukijalka ja tässä laulajan ja laulujen vetämässä kokoonpanossa tämä tuntui juuri oikealta tyyliltä.

Jos tuli tällä viikolla kehuttua eilen uuden levynsä julkaisseen Aili Ikosen kykyjä itse sanoituksia tekevänä jazzlaulajana niin kyllä Immonenkin kehut ansaitsee ja ehkä hänessä olisi ainesta Ikostakin paremmin tekemään uraa erityiaesti jazzahtavana laulajalauluntekijä-henkisenä hahmona, ainakin jos bändi taustalla on näin mainio.

Viban musiikkia voi kuulla kolmen kappaleen verran Soundcloudissa

Okko Saastamoinen

  • Virva Immonen: laulu
  • Toomas Keski-Säntti: koskettimet
  • Heikko Remmel: kontrabasso
  • Okko Saastamoinen: rummut

April Jazz Club -iltoja vietetään Tapiolassa tänä vuonna vielä kolmesti:

  • 27.10. Jukka Eskola Soul Trio
  • 10.11. Varre Vartiainen Quartet feat. Yoran Vroom
  • 24.11. Dominic J Marshall Trio

Kasvoja ja Viba April Jazz Clubilla Sokos Hotel Tapiola Gardenissa 14.10.2017

Ei kommentteja

Yazz Ahmed – La Saboteuse

Trumpetisti Yazz Ahmedin loppukeväästä ilmestynyt uusi levy La Saboteuse tuntuu olevan vahvasti kiinni monissa tämän ajan keskeisissä jazzin ympärillä pyörivissä ilmiöissä.

Se on ennakkoluulotonta modernia fuusiota jossa eri musiikkityylejä sekoitetaan vapaasti – tämän uuden sukupolven käsissä ei enää ole kyse jazz-muusikoista jotka yrittävät vedota suurempiin yleisöihin pop-vivahtein vaan aidosti luovaa musiikintekemisestä omaksi koetuista lähtökohdista – nyt vahvimpina vivahteina Bahrainissa syntyneen, mutta jo 9 vuotiaasta asti Isossa-Britanniassa asuneen trumpetistin musiikissa kuuluvat toisaalta arabialainen musiikki ja toisaalta melodinen, moderni brittijazz, mutta myös nykypäivän indie rock on paikoin eksplisiittisestikin läsnä.

Se on mainio esimerkki nyt nousevan sukupolven kasvavasta naisedustuksesta myös instrumentalisteina ja vahvoina bändin johtajina – usein mieleen nousee levyä kuunnellessa toinenkin huomiota herättänyt nuori brittitrumpetistinainen Laura Jurd.

Ennen kaikkea se on jälleen vahva näyttö siitä, miten Lontoosta on tullut yksi tämän hetken mielenkiintoisimmista jazzmusiikin skeneistä, erityisesti erilaisten kulttuurien sulatusuunina ja paikkana jossa ennakkoluuloton ja persoonallinen musiikin tekeminen on vanhoja vakiintuneita instituutioita vahvempi tie suurempaan huomioon ja menestykseen.

Tyylillisesti levyltä löytyy skaalaa hyvinkin abstraktista ja elektronisin efektein murretusta tunnelmoinnista (The Space Between the Fish and the Moon) vahvasti rytmivetoiseen materiaaliin. Näkyvimmät hahmot ovat luonnollisesti Ahmed itse, vibrafonisti Lewis Wright, mutta erityisesti viime vuosien aikana uuden brittijazzin keskeiseksi hahmoksi noussut Shabaka Hutchings joka tällä kertaa soittaa tutun tenorisaksofonin sijaan bassoklarinettia niin tyylillä kuin taidolla. Kuten arvata saattaa kun keskeiset instrumentit ovat trumpetti, flyygelitorvi, vibrafoni ja bassoklarinetti niin on levyn äänimaailma viimeisen päälle ihanaa pumpulia korville.

Kolmella raidalla kolmestatoista levyllä vieraileva ruotsalaiskitaristi Samuel Hällkvist tekee myös hienoa jälkeä Al Emadi kappaleessa takaperin äänitetyltä kuulostavilla soundeilla jotka tuovat vahvasti mieleen Bill Frisellin vahvimmat hetket maailmanmusiikin vaikutteiden parissa.

Vielä parantamisenkin varaa tosin on, mikäli jazzissa tärkeimmäksi kokee sen improvisoinnin ja taidokkaan sooloilun – levyn helmiksi nousevat nimittäin sen kaksi indie rock -versiointia joissa alkuperäisen sävellyksen rooli jää sooloja tai muotojen rikkomista keskeisemmäksi. Ahmed on aiemmin tehnyt yhteistyötä Radioheadin ja These New Puritansin kanssa – molempien tuotannosta mukana on nyt yksi biisi, Bloom Radioheadin King of Limbsiltä jossa alkuperäiselläkin kuullaan Ahmedin flyygelitorvea ja These New Puritansilta Organ Eternal. Molemmat ovat aivan nappiversioita ja ainakin tälle kuulijalle selvästi alkuperäisiään parempia raitoja. Kummassakin tapauksessa hieman eteerisestä ja elektronisesta alkuperäisestä on tiivistetty melodiasta olennainen joka hieman epävarman laulun sijaan soi nyt kauniisti itsevarmana puhallinmelodiana. Mahtavia biisejä, erityisesti Organ Eternal lienee allekirjoittaneen ehdottomasti eniten toistosoittoa osakseen saanut uusi kappale tänä vuonna.

Jos haluaa ymmärtää mihin jazz on menossa vuonna 2017, on tämä levy yksinkertaisesti pakkohankinta.

Levyä voi tilata CD:nä tai aivan erinomaisen komeana LP:nä Bandcampin kautta. Sitä voi myös kuunnella Spotifyssa.

  • Yazz Ahmed, trumpetti, flyygelitorvi
  • Shabaka Hutchings, bassoklarinetti
  • Noel Langley, trumpetti
  • Lewis Wright, vibrafoni
  • Samuel Hällkvist, kitara
  • Dave Manington, basso
  • Dudley Phillips, basso
  • Corrina Silvester, lyömäsoittimet
  • Martin France, rummut
Ei kommentteja