Richard Bona, Alfredo Rodriguez ja Pedrito Martinez avasivat tämän vuoden Savoy JAZZFestin

Savoy JAZZFest on tänä vuonna nelipäiväinen

Tänä vuonna nelipäiväiseksi laajentunut Savoy JAZZFest käynnisti toisen vuotensa ohjelmiston vauhdikkaasti kun Savoy-teatterin lavalle nousivat maineikas kamerunilaislähtöinen basisti Richard Bona ja Kuubasta kotoisin olevat pianisti Alfredo Rodriguez ja lyömäsoittaja Pedrito Martinez.

Festivaalin taiteellisen johtajana toista vuotta toimivan trumpetisti Jukka Eskolan avajaissanojen jälkeen käytiin heti asiaan. Virtuoosimuusikkojen hyväntuulisessa ja viihdyttävässä kahden setin konsertissa skaala liikkui tanssittavista lattaribiiseistä herkkiin balladeihin. Afro-kuubalaiset tunnelmat olivat eniten pinnassa, mutta suvereenisti niihin yhdistyivät monet muutkin maailmanmusiikin fuusioiden vivahteet. Michael Jacksonin Thrillerkin kuultiin seitsemänjakoiseen tahtilajiin sovitettuna Martinezin esitellessä tanssitaitojaan. Bona ja Rodriguez saivat musiikilliset soolohetkensä – Bona osoitti omassaan laulutaitojaan ja hieman beatboxaustakin rakentaen looppauksen avulla vaivattoman oloisesti muutaman useamman äänen muodostaman pienen kokonaisuuden, vakuuttavaa jälkeä.

Viihteellisyyttä ei siis illasta puuttunut, Bona huvitti myös yleisöä humoristisilla välispiikeillään ja tunnelma kohosi kaksisettisen edetessä. Muutaman viimeisen biisin aikana osa yleisöstä nousi salin penkkiriveiltä tanssimaankin. Tuntui melkein että kaksi ja puoli tuntia väliaikoineen kestänyt keikka loppui kesken.

IKIZAKI täydessä vauhdissa Bar Havenissa

Festivaalin pääyhteistyökumppanina toimii Hotel Haven muutaman korttelin päässä Unioninkadulla ja tänä vuonna jokaisen konserttipäivän päätteeksi Bar Havenissa kuullaan livejazzia puolille öin asti. Ensimmäisen illan jatkobändi oli varsin mielenkiintoinen – Aki Rissasen ja rumpali Robert Ikizin viime vuonna EP:n julkaissut duoprojekti IKIZAKI jossa Rissanen pääsee kunnolla herkuttelemaan sähköisillä koskettimilla joita löytyi joka lähtöön. Nyt kuulin bändiä ensimmäistä kertaa livenä ja se iski paremmin kuin viime vuoden levyltä. Kosketinsoitinarsenaali tarjosi hyvin vaihtelua äänimaailmaan – sähköpianolla Rissanen loi varsin 70-lukulaisia varhaisen fuusiojazzin tunnelmia kun taas muut koskettimet toivat modernimpaa elektronista särmää. Ikiz oli rummuissa vakuuttava, erityisesti toisen setin loppua kohti hän löi lisää löylyä oikein kunnolla.

  • Richard Bona – basso, laulu
  • Alfredo Rodriguez – piano
  • Pedrito Martinez – lyömäsoittimet

IKIZAKI

  • Aki Rissanen – koskettimet
  • Robert Ikiz – rummut

Savoy JAZZFest jatkuu sunnuntaihin seuraavasti:

  • Perjantai 6.3. klo 19: UMO solistinaan Joyce Moreno, Tom Harrell Infinity Quintet 
  • Lauantai 7.3. klo 19: Adam Ben Ezra solo, Ricky-Tick Big Band solistina Elena Pinderhughes 
  • Sunnuntai 8.3. klo 15: Johanna Försti, levynjulkaisukonsertti 

Jatkoklubit Bar Havenissa (ilmainen sisäänpääsy):

  • Perjantai 6.3. klo 22 alkaen: Joel Remmel Trio feat. Jukka Eskola
  • Lauantai 7.3. klo 22 alkaen: Jukka Perko & co, Parker 100 v
  • Sunnuntai 8.3. klo 17.30 alkaen: Linda Fredriksson – Juniper

Richard Bona, Alfredo Rodriguez & Pedrito Martinez Savoy-teatterissa ja Ikizaki Bar Havenissa 5.3.2020

Ei kommentteja

Sointi Jazz Orchestra avasi klubi-illat Kapsäkissä kahdella konsertolla

SJOn johtaja Rasmus Soini avasi ensimmäisen klubi-illan

Vuonna 2013 perustettu Sointi Jazz Orchestra on tehnyt ilahduttavasti töitä niin suomalaisen big band -kentän elävöittämiseksi kuin oman palettinsa laajentamiseksi. Tämän alkuvuoden uusi avaus on kahden klubi-illan sarja musiikkiteatteri Kapsäkissä. Eilen ensimmäisessä illassa kuultiin kahdelta kotimaiselta säveltäjältä vanhoja teoksia SJO:lle uudelleen sovitettuina Kahden konserton illassa ja huhtikuussa kuullaan uusia sävellyksiä yhdeltätoista säveltäjältä teemalla Kapina.

Luotain -teoksen säveltäjä Henri Lyysaari esitteli sävellyksen historiaa

Illan ensimmäisen teoksen Luotain juuret ovat Turussa. Turkulaislähtöisen Henri Lyysaaren sävellys voitti Turku Jazz Orchestran big band -sävellyskilpailun vuonna 2016 ja Turusta lähtöisin oli myös tähtisolisti Max Zenger joka toimi solistina aikoinaan myös kantaesityksessä.

Luotaimen solistina toimi Max Zenger

Tätä iltaa varten Lyysaari oli sovittanut ja muokannut teosta – ottaen huomioon myös Sointi Jazz Orchestran tavaramerkiksikin muodostuneen laajan puhallinkirjon. Kokonaisuutena lähemmäs tunnin kestoinen, moniosainen Luotain oli varsin tyylikäs ja korvaa myötäilevä elämys. Tyylikästä ja varsin hillittyä oli myös solisti Zengerin soitto. Vuosien varrella on tuntunut siltä, että karttuva kokemus ja itsevarmuus kuuluvat Zengerin soitossa erityisesti suurempien kokoonpanojen solistina selkeytenä ja konstailemattomuutena – turhaa kukkoilua ja erikoisuudentavoittelua välttäen. Nyt tosin tämä melkein jo kostautuikin Kalevi Louhivuoren uhatessa varastaa valokeilan kahdella todella komealla soololla takarivistä – kerran trumpetilla ja kerran flyygelitorvella.

Kitaristi/säveltäjä Esa Onttosen Noin viisi kappaletta saksofonille ja big bandille -teoksen edellisestä esityksestä Helsingissä oli vierähtänyt melkein 20 vuotta

Räväkämpi pläjäys oli kitaristi Esa Onttosen Noin viisi kappaletta saksofonille ja big bandille jonka UMO kantaesitti 2001. Tuona vuonna ensimmäisen levynsä julkaisi Gourmet josta monet jazzdiggarit ehkä Onttosen parhaiten soittajana ja säveltäjänä tuntevat ja Gourmet’n riveissä vaikutti ja vaikuttaa myös solisti Mikko Innanen – Zengerin tavoin hänkin sävellyksen kantaesityksen solisti.

Tämäkin teos oli saanut hieman muokkauksia osakseen – Innasen osiot oli alunperin kirjoitettu sopraano-, altto- ja baritonisaksofoheille, nyt selvittiin altolla ja barskalla.

Solistina Mikko Innanen

Teos oli varsinainen ilopilleri tarjoillen levein pensselinvedoin varsin erilaisia tunnelmia – paikoin jopa yhtäaikaa – ja Innanen pääsi solistina hyödyntämään likipitäen koko skaalaansa. Oli herkkä ja sydämellistä melodioilla herkuttelua, kiertoilmahengitystekniikaa hyväksi käyttäneitä pitempiä hypnoottisia jotkut Evan Parkerin tekemiset mieleen tuovia toistuvia jaksoja ja räväkkää vapaampaa ilmaisua Ornette Colemanin perintöä kunnioittaen.

Aivan huikea hetki oli teoksen noin neljäs osa Jokeri: Uudet valtiot jossa kuumeinen vapaamuotoinen kompin ja Innasen vetämä tykitys yhdistyi yhtäkkiä vaskien virsimäisellä hartaudella vetämiin hymneihin. Näiden kahden samaan aikaan yleisön huomiosta kilvoitelleen maailman välillä Innanen vielä solistina onnistui itse liikkumaan puolelta toiselle. Niin Kapsäkin yleisö kuin orkesterinjohtaja Soini silminnähden nauttivat tästä ilotulituksesta.

Pianossa tuttuun tapaan Aleksis Liukko

Kevään toinen Sointi-klubi Kapina järjestetään perjantaina 3.4. klo 19

Ilta esittelee monipuolisen kattauksen kiinnostavia kantaesityksiä nuorilta suomalaisilta säveltäjiltä, jotka pohtivat kapinallisuutta musiikin keinoin. Konsertissa ensi kertaa kuultavista uusista teoksista vastaavat Tytti ArolaTeemu Eerola, Joonas LeppänenAleksis LiukkoHenri LyysaariTomi NikkuMikko SarvanneSelma SavolainenPekka SeppänenOskari Siirtola sekä Rasmus Soini.

Sointi Jazz Orchestra joht. Rasmus Soini

Solisteina:

  • Luotain – Max Zenger – alttosaksofoni
  • Noin viisi kappaletta saksofonille ja big bandille – Mikko Innanen – altto- ja baritonisaksofonit
  • Saksofonit:
  • Petteri Hietamäki, Sami Leponiemi, Frans Thomsson, Janne Saarinen, Pekka Seppänen
  • Trumpetit:
  • Tomi Nikku, Kalevi Louhivuori, Joona Kilponen, Jasmin Afaneh
  • Käyrätorvi:
  • Hannes Kaukoranta
  • Pasuunat:
  • Aaro Huopainen, Panu Luukkonen, Jay Kortehisto
  • Tuuba:
  • Ville Niemelä
  • Komppi:
  • Aleksis Liukko, piano, Esa Onttonen, kitara, Oskari Siirtola, basso, Joona Räsänen, rummut

Sointi Jazz Orchestra – kahden konserton ilta musiikkiteatteri Kapsäkissä 4.3.2020

Ei kommentteja

Gil Scott-Heron – We’re new again (A reimagining by Makaya McCraven)

Gil Scott-Heronia kutsuttiin rapin kummisedäksi. Erityisesti vuonna 1970 Bob Thielen Flying Dutchman -levymerkin julkaisema Small Talk at 125th and Lenox jossa Scott-Heron lausui rytmikkäästi vahvasti yhteiskunnallisesti kantaa ottavia tekstejään lyömäsoitinten säestämänä oli yksi paalu perustuksissa joille rap ja hiphop myöhemmin rakennettiin. Scott-Heronin musiikillinen ura suuntautui tuon debyytin jälkeen spoken wordista souliin ja r&b:hin kosketinsoittaja Brian Jacksonista tullessa tärkeä aisapari. Uran huippuvuodet kestivät 80-luvun alkuun, 90-luvulla ilmestyi vielä yksi levy, sitten kokaiini vei ja 2000-luvun alussa huumeongelmat veivät muutamaksi vuodeksi vankilaan.

Ura olisi voinut päättyä tähän, mutta brittiläisen XL -levy-yhtiön omistaja RIchard Russellilla oli toisia ajatuksia. Russell pyysi Scott-Heronin studioon ja vuosien 2007 ja 2009 välillä pidetyistä sessioista muodostui I’m New Here -levy jossa Scott-Heronin hyvin henkilökohtaiset tekstit elämänkokemusten patinoimalla äänellä kerrottuna yhdistyivät varsin pelkistettyihin musiikillisiin taustoihin. 2010 julkaistu levy antoi Scott-Heronille vielä uralle vielä hetken nostetta – hänet nähtiin tuolloin myös Pori Jazzeilla, mutta tien loppu ei ollut kaukana. Gil Scott-Heron kuoli keväällä 2011.

Scott-Heron piti I’m New Hereä enemmän Russellin levynä ja projektina kuin omanaan. ”All the dreams you show up in are not your own,” kuten hän totesi The New Yorkerin haastattelussa. Studiomateriaali onkin herätetty henkiin nyt jo toistamiseen – ensimmäinen remix-versio levystä saatiin vielä Scott-Heronin ollessa elossa 2011. I’m New Heren musiikillista maailmaa innoittaneen The xx -yhtyeen Jamie xx teki Russellin pyynnöstä levystä oman versionsa We’re New Here jossa materiaali sai garage/dubstep -vaikutteiset kuoret. Ja sitten vihdoin päästää päivän varsinaiseen aiheeseen – nyt 2020 kymmenen vuotta alkuperäisen levyn julkaisun jälkeen Russell antoi materiaalin uudelleenkäsiteltäväksi rumpali/tuottaja Makaya McCravenille ja syntyi We’re New Again.

Kolme erilaista versiota – New York is Killing Me

We’re New Againista tekee erityisen mielenkiintoisen Suomessakin keikoilla useampaan kertaan viime vuosina nähdyn McCravenin otteesta tuottamiseen ja studiotyöskentelyyn. Tuottaja aktiivisena toimijana studiossa on ollut jazzille ehkä pikemminkin uhka kuin mahdollisuus. Jazz-LP:iden kultaisella kaudella 50-luvun puolesta välistä 60-luvun puoleen väliin jazztuottajat olivat tunnettuja tyyppejä joihin usein levymerkitkin ruumiillistuivat – Bob Thielen, Creed Taylorin, Alfred Lionin ja Orrin Keepnewsin kaltaisten tuottajien vaikutus oli merkittävä ja nimet ovat vieläkin jazzin ystäville tuttuja, mutta studiossa muusikot pitkälti hoitivat homman ja mielestäni suuri syy siihen miksi jazz-LP:t saavuttivat taiteellisen huippunsa rock-LP:itä ennen oli juuri muusikoiden ammattitaito – lukemattomia klassikkolevyjä tehtiin yhden päivän äänityssessioissa Rudy Van Gelderin studiolla.

60-luvulla studioteknologian kehitys ja erityisesti moniraitanauhoitus avasivat uusia mahdollisuuksia musiikin työstämiseen studiossa. Studiosta tuli instrumentti ja tuottajasta yhä useammin yksi ”bändin jäsenistä” – George Martinin asema ”viidentenä Beatlena” tästä varmasti tunnetuimpana esimerkkinä. Jazzin spontaaniin henkeen tämä ei kovin luontevasti sopinut. Miles Davis oli tässäkin asiassa aallonharjalla – tuottaja Teo Macero käsitteli ja leikkasi ja järjesteli In a Silent Way ja Bitches Brew levyjen äänitettyä materiaalia huomattavasti eivätkä tulokset huonoja olleet, levyt ovat säilyttäneet klassikkostatuksensa syystä, mutta kovin yleiseksi studiotuotanto ei jazzissa tullut.

70-luvulla tuottajan kädenjälki alkoi yhä useammin kuulua musiikissa vahvemmin, jazzissakin – Mizellin veljekset jotka tuottivat mm. Donald Byrdin, Bobbi Humphreyn ja Gary Bartzin levyjä ovat tästä yksi hyvä esimerkki. Äänimaailmaltaan vahvemmin tuottajan roolia korosvata jazz otti kuitenkin aimo harppauksen kohti ajan soulia ja r&b:tä ja myöhemmin discoakin mikä monia jazzin ystäviä harmitti eikä aivan rajatonta hyväksyntää noille soundeille ole tullut vieläkään. Siitä eteenpäin yhä useammin tuottajat käyttivät jazzin elementtejä ja tekivät niistä sitten jotain muuta, enenevässä määrin samplayksen kautta. Jazzlevyn remix tarkoitti minulle pitkään sitä, että jazzlevyltä on otettu jotain koukkuja ja melodioita ja taustalle vaihdettu tasaisesti junnaava konebiitti – yleensä jazzin henki ja improvisaatio loistaa tämän jälkeen poissaolollaan.

McCraven on kuitenkin toista maata ja mikä hänestä tekee erityisen mielenkiintoisen tuottajan on, että sen sijaan että hän karsisi jazzin äänimaailmaa ja poistaisi orgaanista groovea niin We’re New Again osoittaa että hän pystyy sitä jopa lisäämään materiaaliin jossa sitä ei aiemmin ollut – We’re New Again kuulostaa musiikilliselta anniltaan paljon enemmän siltä 70-luvun soul/jazz -musiikilta jota Scott-Heronin oma tuotanto pitkälti edustaa kuin I’m New Here ja onnistuu siinä saumattomasti. Siinä missä Jamie xx:n näkemyksessä Scott-Heronin spoken wordia pilkottiin niin paljon että sitä ei aina edes tunnistanut niin nyt se on taas vahvasti takaisin keskiössä ja kuulostaa siltä kuin se ja tämä musiikki olisivat aina tehty toisilleen.

Uutta musiikillista materiaalia on osittain äänitetty levyä varten, mukana tuttuja McCravenin yhteistyökumppaneita – mm. basisti Junius Paul, kitaristi Jeff Parker, vibrafonisti Joel Ross – mutta oman merkittävän lisänsä tuo se, että McCraven on samplannyt myös omien vanhempiensa tekemää musiikkia. Scott-Heronin tekstien vahvinta ydintä On Coming from a Broken Home -muistelu kasvamisesta miehettömässä ympäristössä isoäidin luona ja kasvamisesta tässä ympäristössä – näin McCraven yhdistää tuotannon myös levyn teemoihin, vaikkakin uusi ja vanha materiaali sulautuukin yhteen niin saumattomasti että tutustumatta levyn takakannen krediitteihin tai muuhun oheismateriaaliin sitä tuskin panisi merkille.

Jos 60-luvulla alkaneessa kehityksessä tuottajasta tuli yksi muusikoista niin nykyään yhä useammin muusikosta tulee tuottaja ja nykyään tämä ei tarkoita enää välttämättä orgaanisen grooven, jazzin hengen tai spontaaniuuden tunnun uhraamista. Pohjoismaissa tästä saatiin hyvä näyte viime vuonna Petter Eldhin Koma Saxo -levyn jälkituotantotyöstä – tässä kehityksessä maailmanlaajuisesti McCraven on ehkä johtava tekijä ja We’re New Here on siitä tähän mennessä paras esimerkki – onhan tällä kertaa helposti saatavilla niin levyn alkuperäinen asu kuin yksi hyvin erilainen remix-näkemys. Suosittelen erityisesti vertailevaan kuunteluun!

Uutta levyä voi tilata Levykauppa Äxän kautta – LP , CD.

  • Gil Scott-Heron – laulu, piano (sample)
  • Makaya McCraven – tuotanto, rummut, kitara, basso
  • Jeff Parker – kitara
  • Brandee Younger – harppu
  • Joel Ross – vibrafoni
  • Greg Spero – koskettimet
  • Junius Paul – basso
  • Ben Lamar Gay – diddley bow, lyömäsoittimet
  • Fred Jackson – saksofoni
  • Kim Jordan, Michelle Hutcherson, Tiona Hall, Tyria Stokes – laulu
Ei kommentteja

Ville Herrala – Pu:

Basisti Ville Herralan Pu: soolobassolevy tasapainoilee kokeellisen ja helposti lähestyttävän ja sulatettavan välimaastossa. Puolituntisella 14-raitaisella kuullaan suurinpiirtein tasapuolisesti ja vuorotellen näppäilyhenkisintekniikoin ja jousella soittamista – kaikkia raitoja yhdistävänä tekijänä ettei niissä pyritä selkeän melodian soittamiseen tai perinteiseltä basson ensembleroolilta kuulostavaan soittoon. Kovin tavanomaiseksi kuuntelukokemukseksi levyä ei siis voi kuvata, mutta raitojen lyhyt kesto ja vaihteleva tunnelma tekevät levystä ehkä yllättävänkin miellyttävää kuunneltavaa ja siinä mielessä konstailematonta meininkiä että levyllä pitäydytään puhtaasti akustisissa äänissä ilman jälkiäänityksiä.

Soolokontrabasso on haaste, erityisesti levytettynä. Jazzbasistin soololevylle ei oikein ole muodostunut vakiosapluunaa, mutta Herralan lähestyminen erilaisten äänten ja vaihtelevien soittotekniikoiden kautta tuntuu melko tuoreelta ja toimivalta idealta. Jazzbändeissä basson rooli on usein varsin samanlainen, mutta kuten Pu: osaltaan osoittaa niin kontrabasson tarjoamat eri äänenmuodostusmahdollisuudet ovat laajat.

Rakenteeltaan ja raitojen kestoltaan Pu: tuo mieleen jotkut rumpalien breakbeat/sample henkiset soololevyt, kuten Medeski, Martin & Woodista tutun Billy Martinin Illy B Eats -sarjan. Välillä Pu: kuulostaakin pieneltä haasteelta – minkälaista musiikkia voisi olla olemassa jossa basso ottaisi tällaisen roolin?

Kokonaisuutena Pu: onnistuu oivasti välttämään kontrabassosooloilulle ominaisen puisevuuden ja on hyvä osoitus soittimen erilaisista äänenmuodostusmahdollisuuksista. Se ei kuitenkaan nouse varsinaisesti instrumentaationsa rajoitusten yläpuolelle, joten sen rooli tulevaisuudessa tullee olemaan yksi omaperäinen esimerkki soolobassolevystä.

Uutta levyä voi ostaa julkaisija We Jazzilta. Ville Herralan voi nähdä soolokeikoilla Turku Jazz Festivalin avauskonsertissa 5.3. Bar Ö:ssä ja Helsingissä Savoy-teatterissa Kenny Barron & Dave Holland Trion lämppärinä 19.3.

  • Ville Herrala – basso
Avainsanat:
Ei kommentteja

Jazzpossun UMO Helsinki Jazz Orchestra feat. Nina Mya Overcast – The Music of Ed Partyka -kilpailu

UMO Helsinki Jazz Orchestra tarttuu uuden taiteellisen johtajansa ja pääkapellimestarinsa Ed Partykan musiikkiin.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun UMO Helsinki soittaa uuden johtajansa sävellyksiä ja sovituksia hänen johtamanaan. Konserteissa keskitytään miehen uusimpiin Kopfkino ja In The Tradition -albumeihin, jotka hän on levyttänyt oman Ed Partyka Jazz Orchestransa kanssa.

Konserteissa kuullaan Partykan omat sävellykset Summer of My Discontent ja nimikkokappale Overcast, sekä hänen sovituksiaan mm. Duke Ellingtonin, Wayne Shorterin ja Joe Lovanon klassikoista. Jazzlaulaja Nina Mya debytoi konserteissa UMO Helsinki Jazz Orchestran solistina.

Yhteistyössä G Livelabin kanssa Jazzpossu tarjoaa kolmelle onnekkaalle voittajalle seuralaisineen liput Helsingin keikalle.

  • TO 27.2.2020 KLO 19.00 // G LIVELAB, TAMPERE
  • PE 28.2.2020 KLO 20.00 // G LIVELAB, HELSINKI

Osallistu kilpailuun 27.2. kello 12 mennessä tämän linkin takaa.

Ei kommentteja

Jazzpossun helmikuun 2020 soittolista

3xKunnianosoitukset – Ilkka ”Emu” Lehtinen

  • Alex Jønsson – Emu
  • Plop – Emu
  • Sunna Gunlaugs feat. Verneri Pohjola – Emu

Loppuvuodesta 2017 edesmenneen Digelius-levykaupan legendaarisen Ilkka ”Emu” Lehtisen muistolle on omistanut uudella levyllään tanskalaiskitaristi Alex Jønsson joka esiintyi muutaman kerran levykauppakeikallakin Digeliuksessa. Hienona yksityiskohtana kaunis tribuuttiraita alkaa laulavan kulhon kilahduksella kuten Emu tapasi avata Digeliuksen konsertit – alkuvuoden suosikkiraitojani!

Tämän kuun pieneksi sivuteemaksi muodostui kolminkertaisuus joten sen kunniaksi kaksi muutakin Emulle omistettua ja hänen mukaansa nimettyä raitaa Plopilta ja Verneri Pohjolalta Sunna Gunlaugsin trion kanssa.

3xKunnianosoitukset – Lyle Mays

  • Pat Metheny Group – James
  • Pat Metheny Group – Phase Dance
  • Pat Metheny Group – Song for Bilbao

Kosketinsoittaja Lyle Mays kuoli 10. helmikuuta. Hän julkaisi omissa nimissään viisi levyä ja erinäisiä sideman-levytyksiä kertyi parikymmentä, mutta minulle (ja varmasti monille muille) hän oli ensisijaisesti kitaristi Pat Methenyn aisapari aikanaan mainstream-suosiota nauttineessa Pat Metheny Groupissa jonka pehmot soundit muodostuivat ikonisiksi. Tässä kolme suosikkiraitaani PMG:n alkuvuosien ECM-levytyksiltä.

3xKunnianosoitukset – Jon Christensen

  • Ralph Towner – Piscean Dance
  • Keith Jarrett – Country
  • The Esoteric Circle – Rabalder

Jos oli Pat Metheny Group yhden aikakauden ikoninen ECM-artisti niin vuosikymmeniä keskeinen luottomies oli 18. helmikuuta ajasta ikuisuuteen siirtynyt norjalaisrumpali Jon Christensen jonka tyyli oli suuri tekijä niin ”ECM-soundin” kuin ”norjalaisen vuonojazzin” stereotyypeiksi muodostuneiden mielikuvien määrittelyssä.

Tässä muutama tyylinäyte – viime vuonna Porissa Validi Karkia -klubilla vierailleen kitaristi Ralph Townerin Piscean Dance 70-luvun puolestavälistä on yllättävän funk-henkinen, Keith Jarrettin iki-ihana Country edustaa pitkälti samaa ECM-pehmoilua kuin PMG ja George Russellin tuottama vuonna 1969 äänitetty The Esoteric Circle -biisi Rabalder taltioi useita tulevia ECM-legendoja uransa alussa – bändissä Christensenin lisäksi Jan GarbarekTerje Rypdal ja Arild Andersen.

3xShabaka Hutchings

  • The Comet is Coming – Summon the Fire
  • Shabaka and the Ancestors – The Coming of the Strange Ones
  • Sons of Kemet – Inner Babylon

Helmikuussa Suomessakin konsertoi The Comet is Coming – yksi Lontoon skenen johtohahmo Shabaka Hutchingsin kolmesta kokoonpanosta. Tänä vuonna näistä vahvimmin valokeilassa tulee olemaan Shabaka and the Ancestors jonka tulevalta levyltä on juuri julkaistu toinen ennakkoraita – tämä kokoonpano tulossa siis kesällä Pori Jazzeille. Kun nyt 3x -teema oli vuorossa niin keskeinen klassikkoraita myös Shabakan kolmannelta kokoonpanolta Sons of Kemet.

Uutta musiikkia Suomesta ja suomalaisilta

  • Ville Herrala – Pu: 1
  • Mikko Iivanainen – Fox Family
  • Anna Inginmaa – Kesäyön melankoliaa
  • ’N Stuff – Should Have Seen It Miles Before
  • Timo Lassy & Ricky-Tick Big Band Brass – Sweet Spot
  • Iiro Rantala – Freedom

Kotimaisista uutuuksista noteerattakoon ensin muutama sooloinstrumentaalilevy. Basisti Ville Herralan ensimmäinen soololevy Pu: on mielenkiintoinen kokoelma miniatyyrejä jotka tutkivat kontrabasson eri äänentuottamismahdollisuuksia ja soittotekniikoita. Kitaristi Mikko Iivanaisen A River Runs Through It on puolestaan rauhallinen luontoretki täynnä heleää ja tunnelmallista kitarointia.

Sitten muutama lauluraita – Anna Inginmaan levyn julkaisukonsertti lähestyy, laittakaa kalenteriin 21.3. Korjaamolla. Kaksi näytettä ilmestynyt, tässä niistä ensimmäinen Kesäyön melankoliaaTuomo NopparinTeemu Vänskän ja Jori Pesosen perustaman ’N Stuff -kollektiivin uudella 20 minuuttisella neljän raidan EP:llä Kiss of Goodbye kuullaan melkoista kavalkadia huippumuusikoita – rentoja lattarirytmejä maustetaan jousi- ja torvisektioin, laulusolistina Kadi Vija.

Vuoden odotetuimmista julkaisuista pettymystä eu tuota Timo Lassyn ja Ricky-Tick Big Band Brass -sektion livetaltiointi Big Brass joka tavoittaa paikoin maagista konserttitunnelmaa.

Iiro Rantalan Playing Gershwin livelevy Die Deutsche Kammerphilharmonie Bremenin kanssa sen sijaan tuntuu viime vuoden hienon My Finnish Calendarin jälkeen välityöltä. Gershwiniä tulkitaan Rhapsody in Bluen ja Porgy and Bess Suiteverran ja lisäksi levyltä löytyy suurella kamariorkesterilla ryyditettyjä tulkintoja Rantalan omasta materiaalista joka ehkä Gershwin-palojakin enemmän Rantalan faneja kiinnostaa.

Uutta musiikkia ulkomailta

  • Pat Metheny – Everything Explained
  • Kenny Barron / Dave Holland Trio – Without Deception
  • Wolfgang Muthspiel, Scott Colley, Brian Blade – Everything I Love
  • Tim Berne’s Snakeoil – The Amazing Mr. 7
  • Fazer – Gahu Dub
  • Gil Scott-Heron – New York is Killing Me

Pat Metheny pääsköön ääneen vielä kerran tällä soittiksella – uusi From This Place levy on mahtipontinen ja muhkea musiikkipaketti joka miellyttänee edellisestä Kin -levystä diggailleitta.

Pianisti Kenny Barron ja basistilegenda Dave Holland ovat tulossa Suomeen We Jazz -keikalle Savoy Teatteriin 19.3. Uusi levy Johnathan Blaken vahvistamalta triolta on myös tulossa – nimibiisi Without Deception kuultavissa nyt.

Tulevaa triomusiikkia ECM:ltä edustaa itävaltalaissyntyinen kitaristi Wolfgang Muthspiel soittokavereina basisti Scott Colley ja rumpali Brian Blade. Hienostunutta ja svengaavaa jazzia näytebiisin perusteella luvassa.

Muuten aika pehmeän ja korvaa miellyttävän soittiksen avant-gardepläjäyksen tarjotkoon Tim Bernen Snakeoil jota tällä kokoonpanon neljännellä levyllä vahvistaa tutun kokoonpanon lisäksi kitaristi Marc Ducret.

Müncheniläinen Squama -levy-yhtiö on alkanut herättää koko ajan hieman enemmän huomiota Suomessa. Tätä toki auttaa levymerkin ykkösnyrkin suomalaisittain kiinnostava bändinnimi Fazer – tämän vuoden uusi julkaisu on splitti, b-puolella rumpali Simon Poppin yhden miehen ambient-bändi Popp.

Loppuun vielä yksi näyte tässä kuussa ilmestyneeltä Makaya McCravenin uudelleentyöstöstä Gil Scott-Heronin I’m New Herestä. New York is Killing Me saa nyt Scott-Heronin puhelaulun taustalle vahvempaa groovea ja vahvaa modaalijazzhenkistä pianismia.

 

 

 

Ei kommentteja