Anton Eger – Æ

Ruotsalaisrumpali Anton Eger tunnetaan ehkä nykyään parhaiten Phronesiksen rumpalina ja hänet on Suomessa nähty myös Marius Nesetin bändissä ja aiemmin Nesetin kanssa myös JazzKamikazessa jonka riveistä nämä muusikot nousivat aikanaan kansainvälisesti tunnetuiksi. Egerin tavaramerkiksi on noissa kokoonpanoissa muodostunut vauhdikas virtuoosimainen soitto ja vahva lavakarisma, nyt ensilevyllä meininki on hyvinkin erilainen noihin akustisiin soundeihin perustuviin kokoonpanoihin sillä omissa nimissä helmikuussa ilmestyvän esikoislevyn Æ henki on vahvasti elektronisen musiikin värittämä. Bändissä mukana britit kitaristi Matt Calvert ja basisti Robin Mullarkey ja toisena tuottajana Petter Eldh jonka suomalaiset jazzin ystävät tuntevat varmasti paremmin akustisen basson persoonallisena taitajana, mutta kiinnostus elektroniseen musiikkiin on näkynyt ennenkin mm. Lucia Cadotschin Speak Low -projektin remix-levyn kautta.

Elektronisen muusikin vaikutteiden omaksuminen jazzmusiikissa ja koneellisen ja inhimillisen ilmaisun sekoittaminen on jo ehkä tässä vaihessa pitemmän ajan megatrendi joka heijastuu nuorten muusikkosukupolvien tekemisessä monin tavoin. Eurooppalaisessa jazzissa Esbjörnin Svenssonin trion vaikutus tällaisessa ilmaisussa oli suuri jo viime vuosikymmenellä, mutta Eger ei tunnu tällä levyllä tämän tradition jatkajalta vaan ote on vähän uudempi. Epätasaisia, yllättävästi vaihtuvia tahtilajeja riittää – vähän huolimattomasti tehdystä samplesta jossa kaikki ei mene ihan tasan on tullut oma estetiikkansa.

Estetiikasta puheen ollen levyn ulkoasu ja musiikillinen ilmaisukin tuo mileen vaporwaven, tuon elektronisen musiikin tyylin joka ei ehkä ihan ole osannut valita onko se enemmän vakavasti otettava musiikkisuuntaus vai Internet-meemi. Levyn kansitaiteessa on pinkkiä ja  kannessa Kalifornian palmuja, sisältä löytyy postikortti Egeristä poseeraamassa pinkissä topissa aurinkoisella palmujen kehystämällä kadulla. Soundeistakin löytyy retrohenkistä vaporwave-soundia – vähän ollaan 8-bittisiä, pikselitaidetta, Polaroid ja venynyt VHS-nauha. Hommaa voisi jopa luonnehtia lakonisesti ”tyyli ennen tarkoitusta”-henkiseksi, mutta ehkä kuitenkin tuntuu siltä, että Eger onnistuu olemaan elektronisen musiikin kokeiluissaan paremmin tämän vuosikymmenen kulttuurin aallonharjalla kun keskiverto jazzari. Levy koostuu kymmenestä raidasta, mutta oikeastaan voisi puhua kahdestakymmenestä. studioraitojen perässä kuullaan nimittäin Egerin puhelimella äänittämällä pieniä välisoittoja – nimet on erotettu kolmella +-merkillä. Tämä selittää osan siitä minkälaista dadaa nimipuolella tarjotaan Sugaruzd +++ pT?irl MIP +++ hH ja niin edelleen.

Levyn oheisteksti tyytyy sanomaan, että yhtä lukuunottamatta välisoittojen nimet ovat kaksikirjaimisia. Tarkkaavainen kuulija tosin ehkä näki verhon tuolle puolen – ?irl MIP +++ hH:n hH:sta nimittäin pomppasi korvaan Herbie Hancockin Mwandishi-bändin Ostinato (Suite for Angela)n bassolinja – Hoo Hoo. Liekö jokainen näistä saanut inspiraationsa joltain tietyltä muusikolta – ehkä Oxford Supernova +++ jCn lopussa voi kuulla Coltrane changesia, mutta siihen loppuivat tämän kuulijan ideat. Kertokaa jos keksitte lisää kunhan levyn kuulette.

Kun vertaa levyä vastaavanlaisiin akustisistakin kokoonpanoista tunnettujen jazz-muusikoiden elektronisiin kokeiluihin Æ on ehkä vähemmän persoonallinen, mutta tuntuu toisaalta määrätietoisemmalta, tuntuu siltä että Egerillä on ollut levylle visio joka on saatu taltioitua. Tämä kääntyy suurimmaksi osaksi levyn vahvuudeksi.

Levy ilmestyy helmikuun 8. Edition Recordsin julkaisemana – sitä voi nyt ennakkotilata LP:nä tai CD:nä.

  • Anton Eger – rummut, lyömäsoittimet, koskettimet
  • Petter Eldh – syntetisaattorit, basso
  • Matt Calvert – kitarat, syntetisaattorit, eloelektroniikka
  • Robin Mullarkey – basso
  • + vierailijoita
Ei kommentteja

Jazzpossun tammikuun 2019 soittolista

Laitetaan vuosi käyntiin tuoreella jazzilla!

Outi Tarkiaisen säveltäjänkyvyt big bandille noteerattiin laajasti Into the Woodland Silence -levyllä, nyt Tarkiaisen sävellyksiä Norrbotten Big Bandin tulkitsemana on tarjolla lisää uudella Unpainted Portraits -levyllä.

Suomalaisille jo tutuksi käyneellä brittiläisellä Edition Recordsilla on monta mielenkiintoista rautaa tulessa tällä hetkellä – kitaristi Ant Law’n Life I Know ilmestyi jo viime vuoden puolella, mutta tulossa olevilta 2019 julkaisuilta on hienoja ennakkoraitoja nyt kuultavissa.

Phronesiksesta tuttu rumpali Anton Egerin ensilevy AE ottaa vahvasti elektronisen otteen musiikkiin, saksofonisti Mark Lockheartia on ehkä todennäköisimmin kuullut kokeellisen Polar Bearin riveissä – nyt ote kuulostaa perinteisemmältä jazzilta, ehkä mieleen voi tulla Loose Tubes 80-luvulta jossa Lockheart vaikutti, Suomessakin April Jazzeilla taannoin käynyt saksofonisti Chris Potter kuuluu maailman terävimpään kärkeen soittimensa taitajana – ensimmäisellä näytteellä on ehkä yllättävänkin fuusiohenkinen ote, Brad Mehldaun bändistä tuttu rumpali Jeff Ballard puolestaan vetää aika ambientisti – bändissä mukana mm. kitaristi Lionel Loueke ja Bad Plus-basisti Reid Anderson. Ehkä riemastuttavin näistä biiseistä on kuitenkin tuubisti Daniel Herskedalin Batten Down the Harches – sen verran hauskasti tuuban vetämänä homma kulkee.

2019 onkin ehkä tuubajazzin luvattu vuosi sillä alkuvuoden odotetuimpia julkaisuja on Sons of Kemet -tuubisti Theon Crossin Fyah – kahdella julkaistulla raidalla meininkin on erittäin kova, mukana hoteista brittinimistä saksofonisti Nubya Garcia ja rummuissa Moses Boyd.

Muutakin mielenkiintoista musaa on juuri ilmestynyt tai kohta tulossa – mm.  Olavi Louhivuoren kanssa yhteistyöstä ehkä Suomessa parhaiten tunnettu Mats Eilertsen on julkaisemassa levyn ECM:llä, Tampereella vieraillut Rymden joka tekee parhaansa ollakseen jotain muuta kun ”Esbjörn Svensson Trio Bugge Wesseltoftilla korvattuna”, We Jazz -festareiden yksi kovimmista oli Koma Saxo – siinä vaikuttaneet Petter Eldh ja Christian Lillinger ovat julkaisseet triolevyn äskettäin pianisti Kaja Drakslerin kanssa ja kukapa ei nauttisi Super Mario -coverista – playlistlla asialla Alfredo Rodriguez ja Pedrito Martines.

Ei kommentteja

Jazzpossun top 5 kotimaiset jazzlevyt 2018

Suomalaisen jazzin kärki vuonna 2018 tuntui leveältä ja monipuoliselta. Viiden levyn nostaminen muiden yläpuolelle ja etenkin niiden keskinäinen järjestely oli siis haastava urakka. Useamman vuoden on tuntunut, että kohta kotimaisen jazzin terävimmässä kärjessä tapahtunee sukupolvenvaihdos, mutta vielä listan kärkeen nousi tuttu nimi.

+12 mainiota levyä

Koska viisi on liian vähän, tässä tusinan verran muita huomionarvoista levyä.

  • Aapo Heinonen Quintet – Tara
  • Alder Ego – II 
  • Alf Forsman, Tapani Varis, Eero Savela – Atmosfärg
  • Emma Salokoski & Ilmiliekki Quartet – Ligger du fortfarande i sängen
  • Gourmet – En Garde
  • Hot Heros – Folkjazz from Finland
  • Jussi Fredriksson Trio – !
  • Kari Ikonen Trio – Wind, Frost and Radiation
  • Martti Vesala Soundpost Quintet – Stars Aligned
  • Riitta Paakki Quartet – Live at Koko Jazz Club
  • Sound and Fury – Charismata
  • William Suvanne – Chess ’n Jazz

5. Jori Huhtala 3 – Jori Huhtala 3

Basisti Jori Huhtalan trio-levy tuntui reippaalta askeleelta eteenpäin verrattuna muutaman vuoden takaisiin hieman isomman kokoonpanon Jori Huhtala 5:n. Erityisesti Jori Huhtala 3 kokoonpano tuntui suorastaan nerokkaalta – niin pianisti Aki Rissanen kuin saksofonisti Jussi Kannastekin taitavat pienessä kokoonpanossa hieman minimalistisen soiton ja rummuttomassa triossa johtajan basso on vahvasti aina esillä.

4. Verneri Pohjola & Mika Kallio – Animal Image

Trumpetisti Verneri Pohjolan ja rumpali Mika Kallion duo-levyä olin odottanut kuin kuuta nousevaa aina sen jälkeen kun näin duon livenä joitakin vuosia sitten. Nyt se sitten saatiin Perttu Saksan dokumentin soundtrackin muodossa. Arve Henriksenin minimalistisemman puolen vahvasti mieleen tuova levy soi kuin luminen metsä – tunnelma on parhaimmillaan maaginen ja ehkä kaikista parhaimmillaan musiikki on livenä kuultuna elokuvan yhteydessä, tämän kokemiseen oli onneksi vuoden varrella useampi mahdollisuus.

3. Mopo – Mopocalypse

Mopon uusimmalla levyllä oli aistittavissa jonkunlaista rauhoittumista ja anarkiatason laskua, mutta löytyy sieltä sitä tuttua rypistystäkin ja vapaan, omaehtoisen soittamisen riemua – ja onhan ne tunteella soitetut balladitkin hyviä biisejä. Se on Mopon levyistä ehkä tasalaatuisin, mutta toisaalta ensimmäisen levyn rankoissa tunnelmanvaihdoissa oli oma viehätyksensä.

2. Tuomas J. Trio – Megetme

Vuoden huippulevyistä suurin yllättäjä oli pianisti Tuomas J. Turusen johtaman Tuomas J. Trion Megetme joka paljastui erinomaisen kypsäksi ja monipuoliseksi jazzin perinteessä kiinni olevaksi levyksi joka on kestänyt kuuntelua. Triossa soittavat bassoa Jori Huhtala ja rumpuja Tuomas Timonen, mutta erittäin vahvan lisän tuo myös joillain raidoilla vieraileva saksofonisti Manuel Dunkel jonka soittoa parhaimmillaan levy taltioi muutamaankin otteeseen.

1. Timo Lassy – Moves

Hieman paradoksaalisesti vuoden listan kärkeen nousevasta Timo Lassyn Moves -levystä olisi varmaan enemmän negatiivista sanottavaa kuin muista kärkilevyistä – kattavasti Lassyn viime vuosien yhteistyökumppaneita ja projekteja läpikäyvä levy tuntuu pitkältä ja kokoonpanojen ja vierailijoiden vaihdellessa tilkkutäkkimäiseltä. Yli tunnin levystä tiivistettyä hyvin yhdellekin LP:lle mahtuvan tiukan kokonaisuuden.

Mutta jotain taikaa levyssä kuitenkin on – erityisesti Eero Koivistoisen kanssa tehdyt raidat ovat kestäneet kuuntelua. Mopon tavoin Lassykin on vaihtanut vähän rennommalle vaihteelle, nyt mukana on vähemmän menevää soul jazzia joka on ollut Timo Lassy Bandin kovinta aluetta sen kymmenen vuotisen taipaleen ajan, mutta ehkä ajan mukana muuttuminen on kuitenkin vielä parempaa.

Ei kommentteja

Jazzpossun joulukuun 2019 soittolista – vuoden parhaita kotimaisia jazzbiisejä


Vuoden lopussa luokaamme katse kuluneeseen vuoteen – vähän normaalia pitempi kolmituntinen sisältää 29 mieleen jäänyttä biisiä vuoden varrelta.

Avainsanat: ,
Ei kommentteja

Jazzpossun top 5 ulkomaiset jazzlevyt 2018

Tänä vuonna panostin uusien levyjen aktiiviseen kuunteluun ja vuoden 2018 jazzjulkaisuja tuli kuunneltua ainakin 250 levyn verran joten pulaa uudesta musiikista ei ole – pikemminkin haaste nostaa vain 5 levyä muiden yläpuolelle jättää tunteen että varmasti huomion arvoisia levyjä jää mainitsematta.  Toisaalta tästä joukosta vahvimmin mieleen jääneet näin vuoden päättyessä ovat ainakin selvinneet kovasta seulasta.

5. Kristjan Randalu – Absence

Virolaislähtöinen pianisti Kristjan Randalu tarjoilee Absence -levyllä tyylipuhtaan siivun kuulasta pohjoiseurooppalaista ECM-tunnelmointia kitaristi Ben Monderin ja rumpali Markku Ounaskarin kanssa. Impressionistiset äänimaailmat vetoavat ja sähkökitaran tyylikäs käyttö tuo hyvän lisän trion palettiin.

Manfred Eicherin johtama ECM oli tänäkin vuonna yksi keskeisiä uuden jazzin julkaisijoita noin kolmellakymmenellä uudella levyllä – klassikkolabeli viettää ensi vuonna 50-vuotisjuhlia.

4. Christian McBride – Christian McBride’s New Jawn

En ole odottanut kovin paljoa basisti Christian McBriden levytyksiltä – hänen trionsa levyt ovat olleet mukiinmenevää mutta kovin turvallista perus mainstreamjazzia (joskin silläkin on maailmassa vielä paikkansa). Olikin yllätys, että uusi New Jawn -kvartetti soittaa melko seikkailullista musiikkia – perinnetietoista toki sekin, pianoton saksofoni-trumpetti-basso-rummut nelikko on vahvasti Ornette Colemanin akustisten bändien jalanjäljillä. Loppuvuoden suurin positiivinen yllättäjä on tässä.

3. Slow is the New Fast – Slow

Pohjoismaista jazzia parhaimmillaan tänä vuonna edusti norjalainen Slow is the New Fast jonka levy Slow oli yksi oman vuoden kuunnelluimpia. Vaikutteita löytyy niin kansanmusiikista kuin modernista klassisestakin ja ilmaisussa yhdistyvät melodisuus ja paikoin hyvinkin abstrakti soitto.

2. Sons of Kemet – Your Queen is a Reptile

Uuden brittiläisen jazzin nousu näkyi vuonna 2018 lukuisina uusina julkaisuina – Lontoon seudulta tuntui tulevan uusia julkaisuja lähes jatkuvalla syötöllä. Saksofonisti Shabaka Hutchingsin johtaman Sons of Kemetin uusi levy Your Queen is a Reptile oli tässä joukossa ikoninen – se on rohkeaa ja kuvia kumartamatonta musiikkia, avoimen poliittista brittiläisen monarkian ja luokkayhteiskunnan kritiikissään. Rohkea on bändin instrumentaatiokin – tenorisaksofoni, tuuba ja kaksi rumpalia.

Karibialaisten soca-rytmien inspiroima tyyli tekee Sons of Kemetin musiikista tietyllä tavalla yksitoikkoista, mutta toistossa on myös voimaa ja määrätietoisesti saman linjan toistaminen on tehnyt bändin soundista jo ikonisen ja helposti tunnistettavan.

1. Joshua Redman – Still Dreaming

Saksofonisti Joshua Redman ei ole minulle ikinä tuntunut isänsä Dewey Redmanin pojalta vaikka tenorisaksofonisteja molemmat – sen verran eri suuntaan tyylillisesti on poika lähtenyt kun free jazziin ja avant-gardeen kallellaan ollut isänsä.

Vaikka siihen Still Dreaming -levyn nimikin viittaa niin en ollut ensimmäistä kertaa levyä kuunnellessani tietoinen että levy on tribuutti Old and New Dreams -yhtyeelle joka 70- ja 80-luvuilla puolestaan piti yllä Ornette Colemanin 50- ja 60-luvun akustisten bändien tyyliä Ornetten itsensä vaihdettua jyrkästi suuntaa sähköiseen free funkkiin, soittajina silloin Ornetten entisiä soittokumppaneita – trumpetissa Don Cherry, bassossa Charlie Haden, rummuissa Ed Blackwell ja Ornetten paikalla siis Dewey Redman.

Nyt bändissä tämän ajan huippuja – trumpetissa Ron Miles, bassossa Scott Colley ja rummuissa Brian Blade. Eivät ehkä kukaan Ornette-henkisen musiikin erikoismiehiä, mutta ehkä siksi tämä levy onnistuukin niin hyvin. Siinä on esikuviensa villiyttä ja vapautta, mutta myös vahvaa draivia ja mukaansatempaavuutta joka tekee siitä yllättävän helppoa kuunneltavaa – levy tekee monimutkaisesta yksinkertaisen tuntuista taitavasti ja edustaa sukupolvien rajojen yli kurottavaa jazzia parhaimmillaan.

Joshua Redman on tulossa Suomeen huhtikuussa April Jazzeille Espooseen – liput myynnissä nyt 27.4. konserttiin jossa Redmanin trion kanssa esiintyy Valtteri Laurell Nonet feat. Antti Sarpila.  

Näitä vuoden parhaita levyjä voit kuunnella myös Spotify-soittolistalta.

1 kommentti

Emma Salokoski & Ilmiliekki Quartet – Ligger du fortfarande i sängen?

Emma Salokosen ja Ilmiliekki Quartetin edellisestä levystä Vi sålde våra hemman ehti kulua jo lähes kymmenen vuotta ennen uutta Ligger du fortfarande i sängen? -julkaisua eikä Ilmiliekiltä ole saatu siinä välissä uutta levyä markkinoille. Jazzia livenä seuraaville bändi on kuitenkin ollut säännöllisesti kuvioissa mukana viime vuosina – onhan yhden jo äänitetyn studioalbumin julkaisua saatu TUM Recordsilta odotella jo nelisen vuotta ja uusi instrumentaalimateriaali on käynyt jo keikoilla tutuksi.

Mutta ei enempää Ilmiliekin instrumentaalimusiikista – Salokosken ja kvartetin yhteiset projektit ovat nimittäin aina tuntuneet enemmän hieman eri bändiltä, se on vahvempi synteesi kuin vain nimekkään kvartetin vahvistaminen laulusolistilla. Kokoonpano on pysynyt vuosien varrella samana – trumpetissa Verneri Pohjola, pianossa Tuomo Prättälä, bassossa juuri Jazzmuusikot ry:n vuoden jazzmuusikkoksi valitsema Antti Lötjönen ja rummuissa Olavi Louhivuori. Edellisen levyn tapaan tälläkin kertaa tarjolla on ruotsinkielisiä lauluja, mutta siinä missä Vi sålde våra hemman oli enemmän kansanmusiikkiperinteestä ammentavaa jazz på finlandssvenskaa niin nyt ote on hieman modernimpi – uusi ohjelmisto koostuu omista sävellyksistä suomenruotsalaisten ja ruotsalaisten runoilijoiden teksteihin, toteutettuna lämpimän akustisin soundein.

Levyn tunnelma on kiireetön. Prättälän piano soi kauniisti usein impressionistisin sävyin ja Pohjolan lyyrinen puoli on vahvasti esillä toisena vahvana melodisena äänenä. Musiikki tuntuu orgaaniselta ja kirjaimellisesti jotenkin luonnolliselta – se on kuin lumisade, tuuli puissa tai hiljaa virtaava joki. Kiistatta miellyttävä kuuntelukokemus, mutta ehkä vähän liikaakin – alunperin runoina julkaistuihin teksteihin herkempi ote on ehkä liiankin turvallinen valinta, tässä suhteessa levyltä jäi kaipaamaan Anni Elifin viime vuotisen Edith Södergrann -levyn räväkämpää otetta.

Huomaavaisuudesta kuulijaa ja tekstejä kohtaan levy saa täydet pisteet siitä, että ruotsinkieliset runot löytyvät levyn oheismateriaalista käännettynä niin suomeksi kuin englanniksikin – myös LP versiossa. Salokoski myös tulkitsee tekstit hyvinkin selkeästi artikuloiden joka tuntuu ehkä jopa vähän teatraaliselta, mutta tekee teksteihin paneutumisesta miellyttävää. Teksteistä esille nousee erityisesti Birgitta Bouchtin ilkikurisestikin modernia, hektistä elämänmenoa havainnoiva Du lyckligt lottade jonka eräs säe antaa levylle nimensäkin. Prättälän sävellyksessä on myös hieman levyn yleisilmettä enemmän dynamiikkaa ja hieman abstraktiakin otetta joka tekee raidasta levyn huippuhetken.

Uutta Svartin julkaisemaa levyä saa Digeliuksesta (LP , CD) tai Levykauppa Äxästä (LP , CD).

  • Emma Salokoski – laulu
  • Verneri Pohjola – trumpetti
  • Tuomo Prättälä – piano
  • Antti Lötjönen – basso
  • Olavi Louhivuori – rummut
Ei kommentteja