Joulukalenteri: Jazzpossun Top 5 kotimaiset jazzlevyt 2014

Alkuvuodesta kotimaisella jazzlevyrintamalla tuntui olevan aika hiljaista, mutta loppuvuodesta rytisi hyviä julkaisuja sitten ripeämpään tahtiin, joten vuoden top 5:n riitti tunkua. Ihan ylivoimaista hittilevyä ei tänä vuonna tullut – listan neljän kärjestä kaikkia tuli vakavasti harkittua ykköspaikalle viime viikkoina.

Kuten ulkomaisten levyjenkin tapauksessa lista on täysin subjektiivinen ja mikä vaan positiivinen juttu voi nostaa levyn asemia Jazzpossun silmissä. Tärkein kriteeri näissäkin lienee kuitenkin se, että onko levyä tehnyt mieli kuunnella arvostelun kirjoittamisen jälkeenkin.

5. Iiro Rantala String Trio – Anyone with a Heart

Iiro Rantalan uuden piano-sello-viulu trion Anyone with a Heart paljastaa Rantalan häpeilemättömänä romantikkona jota kuitenkin loppupeleissä kiinnostaa melodia. Levy on pelkistetyn melodinen ja kaikki ylimääräinen kikkailu on karsittu pois – näytetään suurta sydäntä ja samalla korostetaan sitä että mitään panssareita tai tehokeinoja ei ole päällä.

ACT-levymerkin Siggi Loch on tuonut pintaan Rantalan sisintä onnistuneesti jo useamman levyn ajan ja taas kerran loppuvaikutelma on se, että parhaimmillaan pelkistämällä päästään todellisen itseilmaisun pariin.

Levy ei kokonaisuutena jaksa loppuun asti, mutta se paljastaa parhaimmillaan Iiro Rantalan intiiminä hahmona tavalla johon Trio Töykeät ei ikinä pystynyt. Ilmaisuvoimaa riittää vaikka minne – levystä on jäänyt vahvana mieleen ajatus että elokuva jonka soundtrack on Anyone with a Heart olisi todennäköisesti täysosuma pienimuotoisena aidosti koskettavana inhimillisenä elämyksenä.

4. Sid Hille Contemporary Collective – Outer Space (From the Perspective of My Record Player)

Sid Hillen luotsaama Contemporary Collective  on aivan häkellyttävän onnistunut kevyttä sävellystä ja luotsaamista vahvaan improvisointiin yhdistelevä projekti. Yhden raidan 40-minuuttinen levy nousee ajateltuna kokonaisuutena kauas pitkien free-improvisaatioiden yläpuolelle ja sitäpaitsi jazz- ja klasarielementtejä yhdistelevä kokoonpano kuulostaa kaikissa esittämissään muodoissa erinomaiselta.

Vuoden levyistä suhteutettuina lähtökohtiinsa juuri tämä levy ylitti parhaiten odotukset – haastava konsepti realisoitui hämmentävän hyvin – mutta lopputulos silti jää aika raskaaksi kokonaisuudeksi toistuvaan kuunteluun.

3. Olavi Louhivuori – Existence

Olavi Louhivuoren soololevy pisti tämänkin listan aivan uusiksi raikkaalla asennoitumisellaan siihen missä konteksteissa jazzin alle luokiteltavaa musiikkia Suomessa tehdään ja hyvä niin.

Jazzpossu on kaipaillut Suomeen bändejä jotka aidosti rakentavat Esbjörn Svensson Trion avaamalle uralle modernien vaikutteiden ja jazz-asenteen yhdistävää ilmaisua yli sen yhden biisin/levy ja Louhivuori pistää komeasti paremmaksi tarjoilemalla levyllisen ilmaisua joka suorastaan huutaa olevansa tässä vuosituhannessa kiinni.

Louhivuoren postrock-henkinen dramatiikan taju on Oddarrangin riveissäkin mainioksi havaittu, mutta nyt pelkistetymmässä muodossa se iskee tajuntaan kuin moukari – Existence soi pohjimmiltaan korvissa kuin hätähuuto – siis jumalauta mikä käyntikortti rumpali-Louhivuorelle ja lupaus siitä mitä taivaallista voisikaan tapahtua jos tähän elementtiin tarraisi kiinni joku paikallinen tulevaisuuden Björk tai Sigur Ros.

Siis nyt oikeesti monipuolinen bändi pystyyn tukemaan tämän lyömäsoitinlahjakkuuden tätä puolta! Oikeesti hei nyt heti! Suuret asiat odottavat!

2. Markus Pesonen Hendectet – Padme

Ei sille mitään mahda, Markus Pesonen on aivan huikea säveltäjä – teokset ovat paitsi teknisesti ja tunnelmallisesti mielenkiintoisia niin niistä muodostuu elävä kuva Pesosesta henkilönä. On vaikea palauttaa mieliin ketään joka olisi ison kokoonpanon kontekstissa äärimmäisen henkilökohtaisessa ilmaisussa Pesosen veroinen – suorastaan häikäisevän persoonallinen ja omaleimainen suoritus. Iso kokoonpano soi ilmeikkäästi ja monimuotoisesti, mutta paketin päällimmäisenä aina loistaa Pesosen oma persoonallinen sinetti – 11 henkinen bändi tavalla tai toisella puhuu yleisölle johtajansa äänellä.

 

1. Mopo – Beibe

Ei ole haastavaa löytää argumentteja tai narratiiveja joissa Mopon Beiben nostaminen jazzvuoden tärkeimmäksi julkaisuksi on suorastaan naiivi teko. Mopo on helppo sivuuttaa hupaisaa erikoisuudentavoittelua hakevana läppänä tai anarkistisena piikittelynä mutta ken tämän virheen tekee sivuuttaa ison palan persoonallisinta ja aidointa itseilmaisua mitä Helsingin jazzpiireillä on tarjota.

Beiben suurin voima on siinä miten se täydentää Mopon paletin venymään entistä paremmin erilaisiin livesetteihin humoristisesta groovesta haudanvakaviin kontrasteihin – vähän hassun ulkokuoren alla muhii rikas keitos. Oli miten oli, Mopon matka jatkuu – se on tänä päivänä aidosti omaperäinen suomalainen jazz-ilmiö jonka hepulointia, häröilyä ja vakavoitumista on aina nautinto seurata ja kaikki jotka tuomitsevat sen pelkkänä huumoripläjäyksenä tai jäniskevennyksenä ovat vain auttamattomasti väärässä.

Suomalaisessa jazzissa Mopo on tänä päivänä persoonallisin ja inhimillisin otus jonka kohtaamista odottaa innolla joka kerta ja siitä jazzissa on loppupeleissä kyse.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.