jaZZanti: Heikki Sarmanto Solo levynjulkaisukonsertti & keskustelutilaisuus Laulumiehissä 25.9.

sarmanto_1

Heikki Sarmanto Solo -levynjulkaisukonsertti

Yllättävää kyllä Heikki Sarmanto, yksi suomalaisen jazzin tuotteliaista uranuurtajista, ei ole koskaan aiemmin julkaissut soolopianolevyä eikä soittanut Helsingissä soolopianokonserttia ennen eilistä syksyn jaZZanti -sarjan avannutta keikkaa. 

Nykyinen soolopianovaihe alkoi viitisen vuotta sitten New Yorkista – Sarmantoa pyydettiin esittämään omaa mittavaa sävellystuotantoaan soolona, mutta materiaaliksi hän valitsi kuitenkin ’suuren amerikkalaisen laulukirjan’ kuolemattomat klassikot, joita hän kutsuu omaksi musiikilliseksi korkeakoulukseen.

Konserttien jälkeen Sarmanto suoritti mittavan äänitysprojektin, jonka tuotoksia on nyt julkaistu levyllinen turkulaisen Artie Musicin toimesta ja lisää on tulossa – viime vuosina syntyneestä yli 1200:sta otosta julkaistaan tänä syksynä mp3-muodossa peräti 400 oton erä yhtenä julkaisuna.

Tulkintoja klassikkosävelmistä oli ohjelmistossa Laulumiehissä järjestetyllä keikallakin. Paradoksaalista kyllä tuntui siltä, että taiteilija päästi nyt yleisön itseään lähemmäksi soittamalla muiden sävelmiä – oltiin jossain mielessä Sarmannon oman musiikin juurilla, vanhemmassa maaperässä mihin oman musiikin siemenet on kylvetty.

Vuonna -39 syntynyt maestro oli hyväntuulinen ja hyvässä vireessä – soitto kulki ja polveili moniin suuntiin. Sävelmissä soi nostalgia ja menneen maailman eleganssi, välillä jäi oikein miettimään miksi 1900-luvun alkupuolen kauniita ja rikkaita harmonioita kuulee nykyään musiikissa niin harvoin.

sarmanto_2

 

  • Heikki Sarmanto – piano

Keskustelutilaisuus

sarmanto_3

 

Konserttia seurasi vapaamuotoinen keskustelutilaisuus, josta tuli melkoista polveilua aiheesta toiseen – lämmitti jazzbloggaajan sydäntä kuulla, että selvästi kysyntää kunnon keskustelulle jazzin ystävien keskuudessa vielä on ja mielipiteitä ja ajatuksia löytyy.

Keskustelun alusti ”Jazzpastori” Markku Salo, teemaksi oli ilmoitettu Kypsyykö jazz vanhetessaan? – Salo kunnianhimoisesti lähti rakentamaan jazzin historiaa Heikki Sarmantoon asti Søren Kierkegaardin filosofisten ajatusten päälle 50-luvun individualistisesta bebopparista 60 luvun esteettis-yhteisöllisiin free jazz kollektiiveihin kohti jotain mystistä ulottuvuutta, mutta yleisön aktiivisuuden kautta sivuraiteillehan siitä voimakkaasti lähdettiin.

Sarmannon pitkäaikainen ystävä Risto Suurla piti ansiokkaan puheenvuoron Sarmannon elämäntyön merkittävyydestä ja vaikeuksista joita uraauurtava jazz-muusikko joutui 60- ja 70-luvulla kokemaan. Jazzbloggaajaa ilahduttavasti Suurla nosti esille Internetin tarjoamat mahdollisuudet – Sarmannon musiikin pitkään suurilla levy-yhtiöillä olleet oikeudet on saatu neuvoteltua takaisin artistille ja Suurlan digitaaliseen muotoon siirtäneitä nuotteja ja levyjä voidaan nyt myydä Sarmannon oman nettikaupan kautta niin että suurin osa tuotoista menee suoraan taiteilijalle siinä missä ennen oikeudenomistajat paitsi vetivät enemmän välistä myös antoivat musiikin homehtua arkistoissa.

Siitä sitten keskustelu eteni kulttuuripoliittisille urille taiteen valtion tukiin ja jazzmusiikin nykytilaan jne. Puhetta ja tunteen paloa riitti! Ei siinä Sarmanto itse juuri ääneen päässyt.

Jazzpossun versio tapahtumista

Konsertin jälkeen jäin miettimään sitä vähän kesken jäänyttä Jazzpastorin alustusta – paikoitellen se sivusi vahvasti omia ajatuksiani, mutta toimii mielestäni vähän paremmin kun jättää Kierkegaardin pois ja keskittyy ehkä jazzin teemoista keskeisimpään – vapauteen – tässä oma versioni tarinasta.

Suuri läpimurto jazzmusiikissa afroamerikkalaisen vapauden unelman tapahtuu juurikin bebop-kaudella josta Jazzpastorikin lähti. Charlie Parkerin kaltaiset muusikot ottivat improvisoinnin ja soolojen kautta ilmaisun ohjat omiin käsiinsä – jazzmuusikko ei enää soittanut tanssijoiden palvelijana tai laulajan tukena vaan nosti taiteellisen itseilmaisun pääosaan. Musiikin kautta köyhistäkin oloista tulleet mustat soittajat saivat äänensä kuuluviin ja valokeilan itseensä ja nousivat tukijoukoista valokeilaan.

Sen jälkeen 50- ja 60-luvuilla jazzmuusikot laajensivat vapauttaan kahdella rintamalla – musiikin muodot ja rakenteet murtuivat myös jazzissa niinkuin 1900-luvun alkupuolen trendi oli kuvataiteessa ja eurooppalaisessa taidemusiikissa ja toisaalta kollektiivinen luovuus edistyi – kaikille muusikoille alkoi löytyä enemmän tilaa omalle ilmaisulle ja siirryttiin yhden solistin improvisoinnista kohti kollektiivista.

Vapaus alkaa levitä taiteellisesta ilmaisusta muuallekkin – osittain tarkoituksella, osittain pakon edessä. 60-luvun puolessa välissä tapahtuu vallankumous rock-musiikissa ja yhtäkkiä rock kahmaisee yhä kasvavan osan musiikkibisneksestä – jazzarit reagoivat ottamalla julkaisutoiminnan omiin käsiinsä, syntyy Jazzpastorinkin esille nostamia muusikoiden yhteenliittymiä ja osuuskuntia ja muusikoiden kokonaan hallitsemia levy-yhtiöitä. Muusikot saavat vapauden levy-yhtiöiden politiikasta ja päättävät siitä mitä julkaistaan ja miten itse – entistä puhtaampaa taiteellista mutta myös taloudellista vapautta kaikkine vastuineen.

Ilmiö leviää 60- ja 70-lukujen vaihteessa julkaisutoiminnasta keikkoihinkin. New Yorkin jazzklubeilla ei enää riitä keikkoja niin loft jazz skene vie keikat muusikoiden hallitsemiin hylättyihin entisiin tehdastiloihin.

Jazzin tarina afroamerikkalaisen vapauden unelman kulttuurisena toteutumisena on kuitenkin traaginen – taloudelliset realiteetit kaatavat jazzlabelin toisensa perään. Saavutettuaan vapauden paitsi taiteellisesti niin myös julkaisu- ja keikkapuolella jazzin kaupalliset rahkeet eivät riitä ja melko yleisen mielipiteen mukaan jazzin kehitys loppuukin oikeastaan 70-luvulle.

Tarinahan on kuitenkin musiikin ystävien onneksi monipuolisempi ja jatkuu muutamassakin eri haarassa. Afroamerikkalainen musiikkikulttuuri ei pysähdy jazzin mukana vaan löytää taloudellisen menestyksen ja entistä suuremman suosion muissa genreissä discon, soulin, r’n’b:n ja hieman myöhemmin hip hopin kautta – kaikissa mukana myös jazzin geenejä. Toinen haara löytyy kun palataan alkuperäisessä aikajanassa sinne mistä löytyy Heikki Sarmanto.

Viimeistään 60-luvulla nimittäin jazzin kulttuurillinen liekki palaa niin voimallisesti, että kipinät leviävät Yhdysvalloista ja afroamerikkalaisesta kulttuurista laajasti myös muihin maihin ja jazzin ihanteet ja ideat leviävät luoviin nuoriin muusikoihin yli valtio ja genrerajojen. Uskallanpa väittää, että paljon myös 60-luvun rock-musiikin taiteellisen vallankumouksen ideoita tulee suoraan jazzista – saksofonit vaan vaihtuvat sähkökitaroihin.

Keskustelutilaisuudessa Sarmanto sanoi ettei juuri välitä ”jazz”-sanasta, mutta kehui nykyistä luovan rytmimusiikin tilaan ja Jazzpastorikin totesi, että moni jazztapahtuma voisi moninkertaistaa yleisönsä vaihtamalla genren ”world musiciksi” koskematta sinänsä musiikilliseen sisältöön.

Näinhän se on, luova rytmimusiikki on tänä päivänä todella monimuotoista ja se niin individualistinen että kollektivistinen luova ilmaisu joka jazzpiireissä aikanaan hioutui kaikuu tänäkin päivänä ympäri maailmaa eri muodoissa. Jazzin historia genren alkuajoista Heikki Sarmantoon on siis tavallaan se runko josta versoaa tänä päivänä melkoinen puu jonka suomalaisen oksan tyvessä ovat Sarmannon kaltaiset hahmot jotka toivat nämä ideat ja ajatukset aikoinaan maahamme. Olkaamme me luovan rytmimusiikin ystävät tästä heille kiitollisia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.