Flow 2019: Sunnuntain jazzit ja The Cure

Katu Kaiku

Katu Kaiku soitti settinsä festivaaliviikonlopun kurjimmissa keleissä

Keväällä toisen levynsä Luna julkaissut Katu Kaiku trio – puhaltimissa ja nyt myös laulussa Adele Sauros, bassossa Mikael Saastamoinen ja rummuissa Erik Fräki – on soittanut yhdessä jo kuusi vuotta ja Young Nordic Jazz Comets-karsintavoitostakin on vierähtänyt jo neljä vuotta mutta bändi jotenkin tuntuu yhä uudelta lupaukselta, jolta vielä odottaa tulevaisuudessa lisää.

Uusi levy ja nykyinen keikkameininki tuntuu jopa uudelta alulta – sen verran paljon bändin soundiin vaikuttaa Saastamoisen vaihtaminen sähköbassoon. Jazzkokoonpanoissa kuulee yllättävänkin harvoin omaperäisiä ja ilmaisuvoimaisia sähköbasisteja ja Saastamoinen on tällä saralla raikas tuulahdus.

Uusi materiaali on luonteeltaan melankolista ja tempoltaan verkkaista. Se tuntui Suvilahdessa sadepäivän jazzilta, koettiinhan trion setin aikana festariviikonlopun kovimmat sadekuurotkin. Sadepilvissä oli hopeareunuksensa – paikalle saapunut yleisö nimittäin hakeutui etsimään sateensuojaa eturivistä Balloon -lavan ilmapallon alta jonka ansiosta setti oli ainakin minulle tämän vuoden Flow’n intiimein kokemus.

Adele Sauros // Mikael Saastamoinen // Erik Fräki

  • Adele Sauros – tenorisaksofoni, laulu, huilu
  • Mikael Saastamoinen – basso
  • Erik Fräki – rummut

Pharoah Sanders Quartet

Pharoah Sanders Quartet Nordea Globe Balloon -lavalla

Ei ollut ollenkaan itsestään selvää, että Pharoah Sandersista tulisi ajan myötä ikoninen hahmo hänen noustessaan laajempien jazzyleisöjen tietoisuuteen John Coltranen bändin jäsenenä 60-luvun puolessa välissä. Tuolloin Coltranen tyylillinen kehitys jakoi mielipiteitä ja saman kohtalon koki Sanderskin – nykyään klassikoksi tunnustettu legendaarinen Karma -levy sai ilmestyessään mm. DownBeat -lehden kriitikko John Litweilerilta yhden tähden ja tylyn lyhyen arvion.

Aika on kuitenkin osoittanut Sandersin musiikin kestävän voiman ja hänen ja Alice Coltranen pitkälti määrittelemä yleisesti spiritual jazziksi kutsuttu tyyli on tälläkin vuosikymmenellä ajankohtainen niin Kamasi Washingtonin kuin nuoren Lontoon jazzsukupolven saksofonistien kuten Shabaka Hutchingsin ja lauantaina Flow’ssa esiintynyt Nubya Garcian yhtenä keskeisenä inspiraation lähteenä.

Keikka alkoi kihelmöivästi kvartetin muiden jäsenten noustessa lavalle – pianossa Benito Gonzalez ja bassossa ja rummuissa Sandersin edelliseltä Pori Jazz -vierailultakin tutut Oli Hayhurst ja Gene Calderazzo – ja alkaessa soittaa tunnelmallisesti modaalisesti aaltoillen Coltranen Welcomea jonka tahtiin hitaasti legenda itse saapui lavalle talutettuna. Ikä painaa 78-vuotiasta Sandersia jo selvästi, mutta konsertin tunnelmaa se ei suinkaan haittaa – ilmassa oli selvää kiitollisuuden tuntua siitä että tämäkin legenda on vielä keskuudessamme.

Illan ensimmäinen 45 minuutin setti kulki suurimman osan ajasta odotusten mukaan 60- ja 70-luvun afro/spiritual materiaalin parissa – Welcomea seurasi kuolematon klassikko The Creator Has a Master Plan jonka jatkoksi riemukas High Life tutuin sanattomine lauluineen, kaikki taidettiin kuulla viisi vuotta sitten Porinkin setissä. Sandersin soitto oli ehkä vielä asteen seesteytynyt ja nuotit harventuneet ikävuosien myötä – on myönnettävä että muutamaa vuotta iäkkäämpi Porissa tänä vuonna soittanut saman sukupolven Archie Shepp on huomattavasti vetreämmässä soittokunnossa nykyään, mutta kyllä joku taika on Sandersilla vielä tallella ja ajatuksella valitut nuotit ja hyväntuulinen hidas jammailu ja rytmikkäät taputukset sai yleisön hymyilemään ja hurraamaan.

Setin viimeinen kappalevalinta olikin sitten pieni yllätys kun bändi lähti ripeätempoiseen tulkintaan Coltranen Giant Stepsista – pientä näyttöä kai siitä että ei tässä vielä hautaan valmiita olla vaikka pianisti Gonzalezilta tunnetusti haastavan sointukierron ripeätempoinen navigointi soolo-osuuksissaan vakuuttavammin sujuikin.

Mutta oli se silti vaan kova vieläkin.

Pharoah Sanders

  • Pharoah Sanders – tenorisaksofoni, laulu
  • Benito Gonzalez – piano
  • Oli Hayhurst – basso
  • Gene Calderazzo – rummut

The Cure

Shake Dog Shake

The Curesta tuli aikoinaan Wish -levyn ilmestymisen jälkeen ’92 yksi suosikkibändeistäni, mutta en koskaan ollut nähnyt bändiä livenä, joten päätin lähteä katsastamaan bändin nykyisen keikkakunnon Pharoah Sandersin toisen setin aikana.

Kiinnostukseni Curen uuteen musiikkiin lopahti viimeistään suhteelliseen surkeaan Wild Mood Swings -levyyn vuonna 1996 enkä ollut juuri seurannut bändin tekemisiä sen jälkeen, joten vielä keikkapäivän aamuna bändin kokoonpano ja nykyinen ohjelmisto olivat yllätyksiä kun katsoin netistä mitä mahtoi olla tulossa ja kuka Robert Smithin kanssa nykyään bändissä soittaa.

Oli hieman ikävä huomata Porl – nyttemmin Pearl – Thompsonin poistuneen riveistä ja vetäytyneen Mojaven autiomaahan keskittyäkseen maalauksiinsa kuin Captain Beefheart ikään, mutta korvaajana on jo kohta 10 vuotta ollut vähintäänkin kelvokas kaveri Reeves Gabrels joka tuli 80- ja 90-luvuilla tunnetuksi David Bowien kitaristina.

Muuten kasassa olikin sitten 90-luvusta asti yhdessä ollut kokoonpano – bassossa bändin soundille keskeinen hahmo Simon Gallup joka on ollut mukana muutaman vuoden taukoa lukuunottamatta jo 70-luvun lopulta, koskettimissa Roger O’Donnell ja rummuissa Jason Cooper ja 90-luvulta kuulosti bändin ominainen soundikin, Disintegration ja Wish –ajoilta tuttu tuuhea äänimatto oli bändiin tuolloin ihastuneelle mieluisaa kuultavaa.

Itseltään ihastuttavasti kuulosti myös sympaattinen pandameikin ja mustiinpukeutumisen tyyli-ikoni Robert Smith, joskin ihan ei taida ääni enää kaikkea jaksaa – setin vanhempaa materiaalia edustaneet Seventeen Secondsin biisit Play for Today ja A Forest vedettiin paikoittain levytettyjä versioita matalammalta ja löysemmin.

Materiaalia kuultiin 70-luvun lopun Boys Don’t Crysta vuoden 2000 Bloodflowers levyn 39’iin. Yleisesti ottaen sovitukset olivat melko uskollisia tutuille levyversioille ja bändin soundi tuntui muuttuvan hieman biisien iän mukaan ja saman aikakauden biisejä kuultiin tyypillisesti useampia peräkkäin. Mielenkiintoisesti ehkä vahvimmin uusiin kuosiin puetuille tuntuivat biisit vuosilta jolloin Gallup ei soittanut bändissä bassoa – Shake Dog ShakeThe Caterpillar ja The Walk tuntuivat nyt jykevämmiltä.

Parhaiten tosiaan resonoivat materiaali ja bändi soundi 80- ja 90-lukujen vaihteen tuotantoa Disintegration ja Wish -levyiltä soitettaessa – erityisesti From The Edge of the Deep Green Sea kuulosti nyt järjettömän hyvältä.  

Muiden viime viikkojen keikkojen settilistoihin verrattuna melkein kahden ja puolen tunnin keikka noudatti suurimmaksi osaksi samoja suuntaviivoja. Oli hieman harmillista että muut viime viikkojen keikkojen avanneet ja lopettaneet Plainsong ja Disintegration loistivat nyt poissaolollaan, mutta toisaalta Suvilahdessa saatiin kuulla muutama biisi bändin 80-luvun alun goottimasiskauden synkeältä huipentumalta Pornographylta.

Friday I’m in Love

  • Robert Smith – laulu, kitarat, huilu
  • Reeves Gabrels – kitarat
  • Roger O’Donnell – koskettimet
  • Simon Gallup – basso
  • Jason Cooper – rummut

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.