April Jazz 2014 – 3. päivä – The Kenny Garrett Quintet

 

The Kenny Garrett Quintetgarrett_april_2

Torstaina Tapiola-salin lavalle nousi saksofonisti Kenny Garrettin kvintetti. Omissa nimissä julkaistuja levyjä on kolmen kymmenen vuoden aikana kertynyt parikymmentä, mutta useimmat yhdistävät vieläkin Garrettin nimen viiden vuoden pätkään Miles Davisin viimeisten aikojen bändissä.

Heti keikan alusta bändin olennainen ominaisuus oli isous. Tapiola-salin kokoisessa tilassa monelta pieneltä jazz-kokoonpanolta loppuu jo paukut ja kuulija alkaa kaivata intiimimpää miljöötä, mutta Garrettin kvintetti oli selvästi tottunut isoihin areenoihin. Etenkin rumpali McClenty Hunter paukutti semmoisella tarmolla kannuja keikan alkupuolella, että ihmetteli oikein miten mahtaa puhti riittää puolentoista tunnin tauottomaan settiin. Kuulosti yllättävän erilaiselta kuin Garrettin uusimmilla levyillä.

Ison soundin kanssa joutui valitettavasti liiaksi taistelemaan Garrett itse, sillä alto- ja etenkin sopranosaksofoni olivat usein vaarassa jäädä muun jylinän alle. Spiikeistä oli lähes mahdoton saada selvää. Kokonaisuutena bändi olikin parhaimmillaan kun meno rauhoittui hetkeksi yhden lyhyen balladin ajaksi.

Jos oli pauhu kunnon stadionjazz-tasoa niin mittavia olivat biisitkin. Puolentoista tunnin settiin niitä mahtui kuusi, useampi venyi parikymmenminuuttiseksi tahkoamiseksi. Tästä seurasi tietynlainen geneerisyyden leima, lisää persoonallisuutta jäi kaipaamaan.

Kappaleista parhaiten vetosi kolmantena kuultu 5/4 tahtilajissa kulkenut post-Coltrane henkisissä spiritualistis/mystisisissä tunnelmissa liikkunut kappale (oiskohan ollut uusimman levyn Pushing the World Away nimibiisi?). Garrettin levyistä Jazzpossulle läheisin onkin 2006 ilmestynyt Beyond the Wall, jossa liikuttiin Coltranen perinnön hengessä – alunperin pianistina piti tuolloin toimia McCoy Tynerin ja toisessa saksofonissa vieraili eilen Pori Jazziin vahvistettu Pharoah Sanders. Tätä henkeä olisi toivonut keikalle enemmänkin.

Konsertin lopuksi Garrett otti asiakseen yleisön innostamisen. Viimeinen biisi Happy People kesti liki puoli tuntia ja Garrett houkutteli luonnostaan jähmeää espoolaisyleisöä taputtamaan ja laulamaan mukana ja sai jopa tuloksiakin. Mukava hyvän mielen lopetus, vaikkakin 20 minuutin rytmin hakkaus onkin ehkä liioittelua. Musiikista ei tarvi aina löytyä mitään sen syvempiä tasoja, usein ihan vaan rytmistä ja tunnelmasta nauttiminen riittää pitkälle.

Kun vertasi konserttia edellisen illan Marius Nesettiin niin väistämättä tuli mieleen, että tänä päivänä amerikkalaisen ja eurooppalaisen jazzin polut kulkevat jo pitkälti erillään. Jos pitkään tilanne oli se, että jazzin synnyinmaan virtauksia ja tyylejä täällä Euroopassa jäljiteltiin niin tänä päivänä tällainen Garrettin edustama amerikkalaisen mainstream jazzin traditio tuntuu etäiseltä Jazzpossun pohjoismaalaisiin korviin.

garrett_blur_lzn

  • Kenny Garrett, saksofonit
  • Corcoran Holt, basso
  • Vernell Brown, piano
  • McClenty Hunter, rummut
  • Rudy Bird, perkussiot

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.