UMO Helsinki Jazz Orchestra – Music of Haarla, Heinilä, Kasurinen & Rönkä

UMO Helsinki Jazz Orchestran nettisivujen mukaan uusi Music of Haarla, Heinilä, Kasurinen & Rönkä on tämän suomalaisen big band -kulttuurin ja koko järjestäytyneen jazztoiminnan suuren instituution jo kuudeskymmenesensimmäinen levyjulkaisu. On valitettavan yleistä, että big bandien levyt jäävät yleensä varsin vähälle huomiolle jazzlevydiggarien maailmassa eikä UMOnkaan merkittävästä tuotannosta kovin usein muisteta puhua.

Viime joulukuussa ilmestynyt levy esittelee musiikkia neljältä suomalaiselta säveltäjältä. Nuorta, nousevaa sukupolvea edustavat Sampo Kasurinen ja Artturi Rönkä ja kokeneempaakaartia Iro Haarla ja jo 80- ja 90-luvuilla monta vuotta UMOn riveissä soittanut ja myöhemmin kapellimestarija ja muutaman vuoden taiteellisena johtajanakin toiminut Kari ”Sonny” Heinilä.

Levyn avaa Röngän En Ut joka on oheismateriaalin mukaan saanut innoituksensa Sibeliuksen ja Bob Brookmeyerin tyyleistä. Sävellys tuntuu etenevän aalloissa fanfaarin omaisen alkusoiton muuttuessa ensin tunnelmaltaan arvoitukselliseksi ja jopa uhkaavaksi rauhoittuakseen Manuel Dunkelin hienon saksofonisoolon taustalleja päätyen triumfanttisen huipennuksen jälkeen levollisen harmoniseen C-duurilopetukseen.

Tätä seuraa yksi levyn helmistä – Heinilän oivasti nimetty Neo-Noir. Internetin jazzkeskusteluissa toistuu muutamia jazzmusiikkiin liittyviä toiveita johon aktiivisillakin jazzin kuuntelijoilla on varsin vähän hyviä musiikkisuosituksia – film noir -henkinen jazz kuuluu ehdottomasti näihin. Vaikka on suhteellisen selvää minkälaista musiikkia haetaan niin Miles Davisin Ascenseur pour l’échafaud soundtrackin ja Bob Beldenin 2000-luvun alun Black Dahlia -levyn lisäksi ei kovin paljoa tule mieleen jos ei  Bohren & der Club of Goren kaltaiseen uudempaan doom jazziin lähdetä. Vaan nytpä löytyy oiva noir-tunnelmapala Heinilän kynästä pahimpaan mustavalkoisen kyynistelyn nälkään. Solistina toimii Jouni Järvelä jolle Heinilä on kappaleenerityisesti säveltänyt.

Seuraavaksi vuorossa on toinen Röngän sävellys Sarabande joka puolestaan hakee innoistuksensa barokkimusiikista. Tehokkaasti teemaansa toistava sävellys on sekä juhlava, että dramaattinenkin. Seppo Kantosen vähäeleinen pianosoolo muuntaa tunnelmaa tehokkaasti tuoden sävellykseen uuden ulottuvuuden.

Levyn lehdistömateriaali pelottelee Kasurisen Four Dances I: Waltzin yhteydessä ”fraktaalilinjoilla jotka saattavat avautua analysoimalla nuotteja, mutta eivät välttämättä pelkästään kuuntelemalla”. Paikoin jopa kolmijakoiseksi ihan kuuntelemalla tunnistettava valssi osoittautuu kuitenkin melko miellyttäväksi kuuntelukokemukseksi. Vertailukohdiksi on mainittu Alban Bergin ja Arnold Schönbergin kaltaisia 1900-luvun modernisteja ja sävellys onkin paljon lähempänä modernia taidemusiikkia kuin big band -jazzia.

Levyn päättää Haarlan komea On the Edge of the World jonka innoitus on historiallisissa ajoissa kun Länsi-Irlannin saarten ajateltiin olevan maailman reuna. Haarla soittaa raidalla itse harppua ja harpun ja big bandin yhteissoundi on erittäin komeaa kuultavaa. Luonnonvoiman lailla jylläävä soundi jättää miettimään miksi harppua ei useammin kuulla big bandin tukena.

Kokonaisuutena Music of Haarla, Heinilä, Kasurinen & Rönkä esittelee uuden suomalaisen big band -musiikin runsasta kirjoa ihailtavan monipuolisesti. Vuosikymmeniä toimineilla instituutioilla on aina vaarana jäädä jumittamaan vanhan perintönsä vaalijoiksi, Music of Haarla, Heinilä, Kasurinen & Rönkä todistaa että UMO Helsinki Jazz Orchestra tarjoaa suomalaisille kunnianhimoisille jazzsäveltäjille alustan rohkeillekin kokeiluille ja suuren kokoonpanon mahdollisuuksien kartoittamiselle.

Uutta levyä saa CD:nä ja diginä julkaisija Eclipsen Bandcampista.

UMO Helsinki Jazz Orchestra joht. Kirmo Lintinen

Saksofonit ja puupuhaltimet
Jouni Järvelä: alttosaksofoni (2), sopraanosaksofoni (1, 3, 4), Bb klarinetti (4, 5), huilu (5) // Sampo Kasurinen: alttosaksofoni (1, 3, 4), alttohuilu (2), huilu (5) // Ville Vannemaa: tenorisaksofoni (1, 3, 4, 5), huilu (2, 4) // Manuel Dunkel: tenorisaksofoni (3, 4, 5), sopraanosaksofoni (1), alttohuilu (2, 4, 5) // Mikko Mäkinen: baritonisaksofoni (1, 3, 4, 5), bassoklarinetti (2, 4), Bb klarinetti (4)

Trumpetit ja flyygelitorvet
Teemu Mattsson (lead), Timo Paasonen, Mikko Pettinen, Tero Saarti

Pasuunat
Heikki Tuhkanen (lead), Mikko Mustonen (tuuba raidalla 5), Pekka Laukkanen, Mikael Långbacka (bassopasuuna)

Komppi
Seppo Kantonen: piano (1–4)
Juho Kivivuori: kontrabasso (1–4)
Ulf Krokfors: kontrabasso (5)
Markus Ketola: rummut ja perkussiot
Iro Haarla: harppu (5)
Ville Syrjäläinen: vibrafoni (4)

Ei kommentteja

Elin Forkelid – Elin Forkelid Plays for Trane

John Coltranesta on tullut jazzin historian suurista saksofoneista ehkä viimeisimpien sukupolvien soittajien esikuvista tärkein ja erityisesti Coltranen 60-luvun musiikin kaikuja kuulee uudessa jazzissa säännöllisesti. Tukholmalaisen jazzklubi Faschingin jazzin suuruuksia kunnioittavan konserttisarjan innoittamana Coltranen musiikkiin on tarttunut myös ruotsalaissaksofonisti Elin Forkelid, joka ehkä parhaiten tunnetaan yhtenä Anna Högberg Attack -kokoonpanon saksofonisteista.

Elin Forkelid Plays for Trane -levyllä Forkelid yhtyeineen – kitarassa David Stackenäs, vibrafonissa Mattias Ståhl, bassossa Vilhelm Bromander ja rummuissa Jon Fält – lähestyy Coltranen musiikkia eri tulokulmista. Levyn avaa mielenkiintoisesti Compassion, joka on erityisesti tulkinta Coltranen kuoleman jälkeen julkaistulta First Meditations -levyn versiosta – vuoden ’66 Coltranen free-kauden Meditations -levyn versiosta on nimittäin jo koko tulkinnan teemaksi nostettu First Meditationsin avaava riffi huuhtoutunut pois vapaan musiikin virran tieltä. Tässä versiossa romuluisesti kalisevat lyömäsoittimet pitävät tätä teemaa elossa Forkelidin, Stackenäsin ja Ståhlin innostuessa maukkaaseen free-rytistelyyn.

Väkevän alun jälkeen levyn tunnelma on odotettua herkempi, Central Park WestDear Lord ja After the Rain vedetään kaikki tunnelmalliseen balladityyliin. Kokoonpanon eduksi osoittautuu moni-ilmeisyys, kitara, vibrafoni ja lyömäsoittimet toimivat yhteisen soundin luomiseksi mainiosti, haettiin sitten vapaampaa kolinaa tai seesteistä tunnelmaa.

Ogunde ja pitkä tulkinta Alabamasta kasvattavat seesteisistä aluista puolestaan villit free-soolomyrskyt joissa erityisesti Stackenäsin kitarointi ihastuttaa.

Toinen alkuperäistä materiaalia mielenkiintoisesti muunteleva kohokohta Compassionin lisäksi on Resolution jonka teemaa Forkelid lähestyy salakavalan varovaisesti muun bändin luoman arvoituksellisen äänimaton päälle. Fältin rummut ja lyömäsoittimet ovat jälleen suuressa roolissa.

Levy onnistuu parhaiten kun alkuperäiseen materiaaliin otetaan vähän etäisyyttä ja tulkitaan eri tavalla, balladit on kauniisti tulkittu mutta eivät ehkä houkuttele samalla tavalla uusiin kuuntelukertoihin ja vähän suoraviivaisemmissa lähestymisissä jää kaipaamaan Coltranen oman bändin mahtavaa draivia.

Elin Forkelid Plays for Trane on kuitenkin kelpo paketti niin Coltranen musiikin kuin uudesta ruotsalaisesta jazzista kiinnostuneille kuuntelijoille. Ottaen huomioon että tämä kokoonpano esiintyi ensimmäistä kertaa tällä materiaalilla, sen yhteissoundi toimii erinomaisesti useammassa eri tyylissä.

Uutta levyä voi ostaa Forkelidin Bandcampista LP:nä, CD:nä ja diginä. CD:tä voi kysellä myös Digeliuksesta.

  • Elin Forkelid – saksofonit
  • David Stackenäs – kitara
  • Mattias Ståhl – vibrafoni
  • Vilhelm Bromander – basso
  • Jon Fält – rummut, lyömäsoittimet
Ei kommentteja

Hannu Salama & Hepa Halme – Lähtöpassi tulevaan

Kirjailija Hannu Salama (84) ja puhaltaja Hepa Halme ovat tehneet uuden kirjallisen äänilevyn Lähtöpassi tulevaan. Monin tavoin se jatkaa viisi vuotta aiemmin ilmestyneen Auringonnousun talosta helvetin kuuseen –levyn jalanjäljissä, mutta konseptissa on myös keskeisiä muutoksiakin.

Suomalaisen modernin kirjallisuuden merkkimiehen luenta ja teksti on vieläkin väkevää – äänenpainoissa on pirullista piikittelyä ja kokeneen näkijän viisautta. Musiikkipuolella tätä tukee oivasti Vapaat radikaalit -kokoonpano jossa rytmipuoli hoituu pitkälti Arttu Tolosen rumpukoneella. Pehmeämmät konerytmit jättävät Salaman äänelle enemmän tilaa – joskus koneilla saa inhimillisempääkin.

Musiikillinen melodista ulottuvuutta tarjoilevat Halmeen ohella trumpetisti Matti Riikonen, kitaristi Esa Onttonen ja jouhikonsoittaja Pekko Käppi. Musiikki on hengeltään hypnoottista ja shamanistista jamittelua joka konerytmiikan tavoin jättää ihmisen äänelle riittävästi tilaa.

Lopputulos on levy jonka seuraan mielellään uppoaa. Niinkin syvälle ettei Salaman tekstien kokonaisuutta tule edes miettineeksi, tärkeämmältä tuntuu rytmin virta ja lausunnan poljento josta välillä tajuntaan painuvat yksittäiset sanat tai säkeet. Tuntuu, että tätä levyä voisi kuunnella vaikka kuinka pitkään. Oheismateriaalissa Salama kertoo, että monet tekstit ovat syntyneet tekniikalla jossa esimerkiksi sanomalehdestä on poimittu 12-20 sanaa ja mahdollisimman paljon vain niitä toistamalla tuottamalla kokonaisuus jossa on järjellinen sisältö. Teksteihin jää tulkinnanvaraa, se houkuttelee kuuntelemaan uudestaan – jospa tällä kerralla huomaisin jonkun uuden kulman tai viittauksen.

Pitkään suomalaisten jazzia julkaisevien levy-yhtiöiden eliittiin kuulunut Petri Haussilan TUM Records ei ole viime vuosina kovin monia levyjä julkaissut. Olikin ilo pitkästä aikaa saada käsiinsä jälleen yksi erinomaisesti tuotettu kokonaisuus, TUMin CD-julkaisujen lisämateriaali hakee maailmanlaajuisesti vertaistaan.

Uutta levyä myyvät mm. Digelius ja Levykauppa Äx.

  • Hannu Salama – tekstit ja lausunta
  • Hepa Halme  – tenorisaksofoni, huilu, bassohuilu, lyömäsoittimet
  • Matti Riikonen  – trumpetti, flyygelitorvi
  • Esa Onttonen  – kitara, bassokitara
  • Arttu Tolonen  – syntetisaattori, rumpukone, efektit
  • +Pekko Käppi  – jouhikko
1 kommentti

Jazzpossun joulukuun 2020 soittolista

Tämän kuun soittolista on vain puolitoistatuntinen sillä tällä viikolla ilmestyi myös 40 raidan katsaus koko vuoden parhaisiin (löytyy tämänkin jutun lopusta).

Uusista kotimaisista julkaisuista  tarjolla Hannu Salaman ja Hepa Halmeen paluu – Lähtöpassi tulevaan tarjoaa tenhoavalla bluesahtavalla jamittelulla ryyditettyä Salaman vahvaa spoken word -runoutta, Nujakan mainiota free jazzia, menevää boppia Gunu Karjalaisen Fellowshipilta ja Varre VartiaiseltaUMO Helsinki Jazz Orchestralta Sonny Heinilän nimensä veroinen sävellys Neo-Noir, näyte vielä digijulkaisuaan odottavan Kari Ikosen levyn Maqiano-laitteen mahdollistamasta arabialaissävyisestä ilmaisusta ja jo alkuvuodesta ilmestynyt Raoul Björkenheimin Salar Winds joka taisi jäädä ilmestyessään noteeraamatta.

Ulkomaisissa uutuuksissa jazzia ja bluesia kuuluu kahdella kehutulla soundtrackilla – Pixarin uusi animaatio Soul liikkuu vahvasti jazzin maailmassa – soundtrackin jazzhommista vastuussa Jon Batiste – ja varhaista blues-kulttuuria puolestaan kuvaa Netflixin tuotanto Ma Rainey’s Black Bottom jonka musiikista vastaa Branford Marsalis.

Vuoden kehutuimpiin levyihin lukeutuu kesällä ilmestynyt Maria Schneiderin Data Lords – digialustoilla tarjolla vain single Sputnik. Jazz is Dead -sarjassa Ali Shaheed Muhammadin ja Adrian Yongen kanssa esillä kaksi vanhojen vuosikymmenten nimeä solisteina – sarjan jo ilmestyneessä 5. osassa solistina Black Jazz -kulttilevymerkillä erityisesti aikanaan vaikuttanut Doug Carn ja tulevasta tuotannosta näyte jossa solistina saksofonisti Gary Bartz.

Loppuun näytteitä tulevilta levyiltä – ECM:ltä tulossa Joe Lovanoa ja Shai Maestroa, Kamashi Washingtonin bändistä maailmanmaineeseen noussut Cameron Graves lupailee vahvaa fuusiota tulevalta Seven -levyltä näytebiisillä RedPat Metheny puolestaan siirtyy klassisen kitaran suuntaan tulevalla levyllä Road to the Sun jossa Methenyn sävellyksiä esittää Los Angeles Guitar Quartet ja Edition Recordsilta tulossa jälleen mainiota pohjoismaista jazzia, Eyolf Dalen BEING -levyn julkaisu tapahtuu ensi helmikuussa.

Ja tässä vielä lisäkuuntelemiseksi 40 raitaa vuoden 2020 parhailta jazzlevyiltä:

Avainsanat: ,
Ei kommentteja

Jazzpossun top 5 kotimaiset jazzlevyt 2020

Vuosi 2020 oli esiintyville taiteilijoille äärimmäisen haastava, mutta jazzlevyjen osalta tarjonta oli runsasta ja myös suomalaisista levyistä oli helppo löytää 20 suosituksen arvoista ja monta mielenkiintoista levyä jäi vielä ulkopuolellekin

Suomessa julkaistiin jazzia laajalla tyylien kirjolla – ”akateemisella” bop-jazzilla oli harvinaisen vahva vuosi Jussi Lehtosen, Riitta Paakin ja Markus Niittysen vahvojen julkaisujen vetämänä (Niittysen Flashbacks ei esiinny listalla koska EP:nä se rajautui ulkopuolelle), mutta vuoteen mahtui myös vahvaa freetä, hyviä big band levyjä ja kaikenlaista  muutakin.

15 muuta huomionarvoista levyä

  • Aaltonen/Kullhammar/Heikinheimo/Meaas Svendsen – The Father, The Sons & The Junnu
  • Aili Ikonen – Suru ei oo suora viiva
  • AINON – Drought
  • Dalindèo – Follow the Dark Money
  • Gourmet – New Habitat
  • JAF Trio – JAF Trio
  • Kari Ikonen – Impressions, Improvisations & Compositions
  • Mikko Pettinen Why Not – Two Suites for the Change
  • Pauli Lyytinen Magnetia Orkesteri – Hypnosis
  • Riitta Paakki Quartet – Piste
  • Sointi Jazz Orchestra – Kolibri
  • Superposition – Superposition
  • Talambo – Delusions of Grandeur
  • UMO Helsinki Jazz Orchestra – Music of Haarla, Heinilä, Kasurinen & Rönkä
  • Ville herrala – Pu:

5. Jussi Lehtonen Quartet – Connection

(Eclipse Music)

Jussi Lehtosen nykyinen kvartetti toimii hyvin ja Sibelius-Akatemia – Koko Jazz Club -akselilla kukoistavan modernin bopin saralla Connection on poikkeuksellisen hyvä levy, joskin tämän tyyppinen jazz lienee kuitenkin parasta livenä koettuna. Hyvää soittoa, hyvät soundit – mitä sitä muuta tarvii.

4. Timo Lassy – Big Brass (Live at Savoy Theatre Helsinki)

(Membran/Must Have Jazz)

Keikkojen, kiertueiden ja levyjen kokonaisuudessa Timo Lassyn ”reflektioperiodi” useamman vuoden yhteistyöprojekteja samalla levylle keränneen Movesin ja Timo Lassy Bandin 10-vuotisjuhlakiertueen ja saman aikakauden kattava paketti Ricky-Tick Big Band Brassin kanssa tehtyjä tulkintoja isolla vaskisektiolla on jo alkanut toistaakin itseään, mutta Savoyssa livenä taltioitu Big Brass tuntuu kuitenkin erinomaiselta julkaisulta. Se toimii kappaleiden osalta Timo Lassy Bandin aikakauden retrospektinä, Valtteri Laurell Pöyhösen sovitukset tuovat siihen jotain uutta ja paikoin on onnistuttu taltioimaan levylle live-tilanteen taikaakin.

3. Antti Lötjönen Quintet East – Antti Lötjönen Quintet East

(We Jazz)

Basisti Antti Lötjösen ensimmäinen levy leaderina paljastaa musiikillisen persoonallisuuden joka on etäämpänä valtavirrasta Charlie Haden/Don Cherry/Ornette Coleman -suunnassa mitä Lötjösen muusta, laajasta diskografiasta olisi voinut kuvitella. Suomalaisen jazzin 2000-luvun luottohahmo lukemattomien kokoonpanojen kompissa ei ole pelännyt persoonallisuuden näyttämistä omalla levyllään.

2. Hot Heros feat. Iro Haarla – Vodjanoi

(Karkia Mistika)

Pianisti Iro Haarla rauhoittaa Hot Heros -trioa ja vaikka Hot Herosin jäsenet ovat säveltäneet yhtä lukuunottamatta kaikki raidat on tämä kohtaaminen lähellä Haarlan omaa musiikillista maailmaa – onnistunut synteesi. Se on osoittautunut myös levyksi joka syvenee kun sitä enemmän kuuntelee.

1. Verneri Pohjola – The Dead Don’t Dream

(Edition Records)

Kuten totesin Verneri Pohjolan The Dead Don’t Dreamista sen ilmestyessä, sen heikkous verrattuna edelliseen kvartettilevy Bullhorniin ettei se enää tunnu suurelta loikalta eteenpäin Pohjolan uralla ja ilmaisussa. Kvartetin miehitys on muuttunut edellisestä, mutta henki on pitkälti sama – Bullhorn oli 2010-luvun suomalaista jazzia parhaimmillaan eikä The Dead Don’t Dream ole Pekkaa pahempi (huom. nokkela viittaus yhteen välissä ilmestyneeseen levyyn).

Näiden listojen tekemisessä oli paljon valintoja, The Dead Don’t Dreamin valinta omaksi suosikikseni vuoden suomalaisista jazzlevyistä oli näistä helpoimmasta päästä.


Kappalevalintojani tämän vuoden hienosta tarjonnasta, niin kotimaisesta kuin ulkomaisesta voit kuunnella oheiselta soittolistalta – kahden Spotifystä puuttuvan levyn tilalla maistiaiset kahdelta hienolta EP:ltä, ulkomailta Maishan Open the Gates ja Suomesta Markus Niittynen Bandin Flashbacks:

Ei kommentteja

Jazzpossun top 5 ulkomaiset jazzlevyt 2020

Jazzvuosi 2020 tarjosi monenlaista hyvää jazzia ulkomailta. Maanosien väliset vaakakupit kallistuivat enemmän Pohjois-Amerikan suuntaan, on alkanut hieman tuntua, että viime vuosina suurta kohua ja kiinnostusta herättäneen Lontoon uuden jazzaallon korkein aallonharja saattaa olla ohi, vaikka muutamia vahvoja näyttöjä saatiinkin.

Sen sijaan UMG:n nykyään omistama klassikkolevymerkki Blue Note oli tänä päättyvänä vuonna erityisen vahva – ja vielä perinteisemmän jazzin saralla. Paljon tämän vuoden parasta amerikkalaista jazzia julkaistiin juuri Blue Notella ja vinyylin ystäviä on ilahduttanut myös vireä uudelleenjulkaisutoiminta – vanhoja Blue Note -klassikoita ilmestyy peräti kolmessa eri sarjassa joita kaikkia on kiitelty hyvästä äänenlaadusta.

Koska hyvää tarjontaa löytyy niin otetaan tänä vuonna top 5:n päälle +15 huomionarvoista levyä ulkomailta.

15 muuta huomionarvoista levyä

  • Ambrose Akinmusire – on the tender spot of each calloused moment
  • Anna Högberg Attack – Lena
  • Bill Frisell – Valentine
  • Dave Douglas – Dizzy Atmosphere
  • Gil Scott-Heron/Makaya McCraven – We’re New Again
  • GoGo Penguin – GoGo Penguin
  • Jeff Parker – Suite for Max Brown
  • Joshua Redman /Brad Mehldau/Christian McBride/Brian Blade – RoundAgain
  • Lucia Cadotsch – Speak Low II
  • Muriel Grossmann – Quiet Earth
  • Otis Sandsjö – Y-Otis 2
  • Pat Metheny – From This Place
  • Rudresh Mahanthappa – Hero Trio
  • Shabaka and the Ancestors – We Are Sent Here By History
  • Yussef Dayes Trio – Welcome to the Hills

5. Roots Magic – Take Root Among the Stars

(Clean Feed)

Italialainen Roots Magic yhdistelee musiikissaan vanhaa bluesia ja free jazzia, ollaan siis syvällä afroamerikkalaisen musiikin afrikkalaisemmissa juurissa. Kappaleet perustuvat bändien suosikkien sävellyksiin, mutta useampaan on myös lisätty uusia, bändin jäsenten säveltämiä osuuksia. Kunnianosoitukset saavat mm.Sun Ra, Kalaparusha Maurice McIntyre, Charles Tyler, Phil Cohran, Ornette Coleman ja Charley Patton.

Syvää spiritual jazzia, sähäkkää freetä ja rouhevaa bluesia – kaikki erittäin tyylitajuisesti tulkittuna. Take Root Among the Stars on mainio paketti tämän kaltaisen musiikin ystäville – jos Roots Magic tulisi Lontoosta eikä Roomasta, veikkaisin että sen levyt olisivat paljon laajemmin tunnettuja.

4. Nubya Garcia – Source

(Concord Jazz)

Kahden EP-mittaisen julkaisun jälkeen Nubya Garcian ensimmäistä pitkää julkaisua olikin jo odotettu. Kansainvälistä mainetta tälle myös mm. Maishassa soittavalle saksofonistille oli jo kerinnyt kertyä sen verran, että hänet nähtiin bändeineen Suomessakin 2019 niin Pori Jazzeilla kuin Flow’ssakin ja nyt tuota musiikkia saatiin vihdoin levyllinen eikä se pettänyt odotuksia – jos ei ehkä niitä hirveästi ylittänytkään.

Kuten nuoren sukupolven brittijazzissa yleisestikin, kohtaavat Garcian musiikissa erilaiset musiikkityylit – maukasta afroelementtien ja -rytmien keitosta. Shabaka Hutchings lienee vieläkin Lontoon skenen keulakuva, mutta Garcia näytti että ei se mikään yhden miehen vetämä juna ole.

3. Immanuel Wilkins – Omega

(Blue Note)

Kiinnitin huomiota saksofonisti Immanuel Wilkinsin soittoon vibrafonisti Joel Rossin vuoden 2019 KingMaker -levyllä ja panin nimen muistiin. Omaa debyyttiä 23-vuotiaalta ei tarvinnut onneksi kauaa odotella ja Omega ylitti vielä odotukset.

Vielä heinäkuussa uusin Ambrose Akinmusiren levy oli tämän vuoden suosikkejani, mutta loppuvuosi toi tullessaan vielä parempia samaa tyyliä edustavia levyjä – Wilkinsiäkin mentoroineen Akinmusiren musiikin vaikutusta tähänkään levyyn ei voine kieltää. Omega on erittäin vakuuttava debyyttilevytys.

2. Matthew Halsall – Salute to the Sun

(Gondwana Records)

Trumpetisti Matthew Halsall on määrätietoisella työllään saavuttanut Suomessakin jo merkittävästi kannatusta jazzvinyylidiggarien keskuudessa. Ennen Lontoon jazzin uutta nousua, Halsallin Gondwana Recordsin julkaisut tekivät Manchesterista hetkeksi ehkä Brittein saarten kiinnostavimman alueen uudelle jazzille.

Viime vuosina Halsall on julkaissut useamman levyn arkistojen aarteita, nyt oli vihdoin uuden materiaalin aika uudella kokoonpanolla. Henki on kuitenkin sama kuin sitä edeltäneellä Porissakin vierailleella Gondwana Orchestralla – täyteläistä ja rentoa spiritual jazzia, voisi ehkä puhua easy listening -versiosta Alice Coltranesta (positiivisssa mielessä!), tällä saralla yksi maailman parhaista kokoonpanoista tällä hetkellä.

1. Joel Ross – Who Are You?

(Blue Note)

Kuulin vibrafonisti Joel Rossista ensimmäistä kertaa Chicagolaisrumpali Makaya McCravenin yhteydessä muutama vuosi sitten – McCravenin bändissä Ross kävi myös Helsingissä tammikuussa. Jo viime vuoden Blue Noten debyytti KingMaker antoi osviittaa, että hänestä on tulossa myös merkittävä johtaja ja säveltäjä ja ainakin Jazzpossulle tämän lopullisesti todisti uusi levy Who Are You? joka on uutta amerikkalaista jazzia parhaimmillaan. Jazzin perinteitä, uusia ideoita, melodiikkaa, dynaamiikkaa, dramatiikkaa – melkein kaikkea mitä jazzmusiikilta toivoo löytyy.


Kappalevalintojani tämän vuoden hienosta tarjonnasta, niin kotimaisesta kuin ulkomaisesta voit kuunnella oheiselta soittolistalta – kahden Spotifystä puuttuvan levyn tilalla maistiaiset kahdelta hienolta EP:ltä, ulkomailta Maishan Open the Gates ja Suomesta Markus Niittynen Bandin Flashbacks:

Ei kommentteja