Pori Jazz 2018 – Jazzpossun lauantai

Kaisa’s Machine

Pori Jazzin maksullisten konserttien yleisesti pääpäivänä pidetty lauantai oli pyhitetty naisvetoisille kokoonpanoille – hieno ele, sillä vuosikaudet naisten rooli jazzissa on pitkään ollut lähinnä laulusolisteina ja muutos on ollut hidasta, ovathan jazzmuusikoiden aktiiviurat hyvinkin pitkiä. Täydellinen sukupolvien vaihdos kestää vuosikymmeniä.

Päälavan avasi yksi nuorista lupaavista kotimaisista naissoittajista – Pori Jazzin vuoden nousevana kykynä palkittu basisti Kaisa Mäensivu Kaisa’s Machine yhtyeineen.  Bändi on täynnä nousevia kykyjä niinkuin Mäensivu spiikkissänkin totesi; pianisti Mikael Myrskog sai tämän tunnustuksen 2016 ja saksofonisti Max Zenger 2017. Paineet siis ensi vuodelle kvartetin täydentävälle rumpali Jonatan Sarikoskelle.

Mielestäni muutaman vuoden ajan on jo tuntunut siltä, että suomalaisen jazzin sukupolven vaihdos on tulossa ja nuoret muusikot jotka ovat aloittaneet levytysuransa Ricky-Tick Recordsin lopettamisen jälkeen siirtyvät uuden jazzin terävimpään kärkeen, mutta vielä ovat Verneri Pohjolan, Timo Lassyn, Aki Rissasen ja Teppo Mäkysen kaltaiset 200-luvun alussa esiin tulleet soittajat edustaneet sitä paikallista huippua.

Kaisa’s Machine kuuluu haastajien parhaimmistoon, viime vuotinen In the Key of K -levy todisti, että jazzin perinne, tyyli ja toteutus on nelikolla erinomaisesti hanskassa. Onpahan bändi päässyt kesäkuussa suorittamaan ensiesiintymisensä New Yorkissakin, jossa Mäensivu nykyään paljon vaikuttaa eri kokoonpanoissa soittaen.

Levyn biisejä soitettiin keikallakin. Mäensivun omissa sävellyksissä on hyvä modernin jazzin meininki ja soittajien suorituksessa levyllä ja erityisesti nyt päälavan keikalla ilahdutti dynamiikan taju, erityisesti Myrskog ja Sarikoski osasivat lisätä kierroksia hyvällä ajoituksella saaden musiikin elämään. 60-lukulaista post-bop henkeä sykkivä Turn & Return oli jäänyt levyltä mieleen huippuhetkenä ja oli ilo kuulla se nyt livenä.

Kirjurin päälavan avanneet jazzsetit olivat kokonaisuutena erittäin onnistuneita ja paransivat edellisistä vuosista, sillä nyt niiden suurin heikkous oli että ne jättivät nälkäiseksi – kullekin bändille oli nimittäin varattu vain 40 minuuttia josta pidettiin tiukasti kiinni ja silloinkin jazzdiggari joutui viimeisen biisin kuuntelemaan Lokkilavalle kävellessään – eihän toki seuraavan mielenkiintoisen jazzsetin alkua parane missata. Ehkä tämäkin kuitenkin parempi kuin joidenkin aikaisempien vuosien tilanne jossa pahimmillaan ensimmäinen bändi on aloittanut soittamaan ennenkuin portit on yleisölle avattu.

  • Kaisa Mäensivu – basso
  • Max Zenger – saksofoni
  • Mikael Myrskog – piano
  • Jonatan Sarikoski – rummut

Emma Salokoski & Ilmiliekki Quartet

Lokkilavalle lauantain alkuun hyvän yleisön olivat vetäneet laulaja Emma Salokoski ja Ilmiliekki Quartet. Alunperin festivaaleilla piti esiintyä moderniin jazzin naisista ehkä suurimman, 82-vuotiaan Carla Bleyn, joka kuitenkin joutui perumaan keikan terveyssyistä. Salokoski ja Ilmiliekki olivat mainio paikkaus, sillä yhdessä ja Ilmiliekki Quartet erikseen ovat ajankohtaisia nimiä jazzdiggarien innokkaasti odottavien tulevien levyjen takia – alkuvuodesta Salokoski ja Ilmiliekki olivat studiossa taltioimassa uutta materiaalia jota nyt keikkalakin kuultiin, levy ilmestyy marraskuun alussa Svartin julkaisemana, Ilmiliekki Quartet sen sijaan nelikkona äänitti livelevyn G Livelabissa – tämän julkaisu ilmeisesti ensivuoden puolella brittiläisen Edition Recordsin toimesta.

Jos päälavalla juuri tätä settiä ennen esiintynyt Kaisa’s Machine edustaa uuden soittajasukupolven haastajien kärkikastia niin Ilmiliekki Quartet oli 2000-luvun alun keskeisiä kokoonpanoja josta tutuksi tulivat sittemmin näihin päiviin ja varmasti vielä pitkälle tulevaisuuteenkin kiintotähdiksi jääneet trumpetisti Verneri Pohjola, alati keikoilla ja festivaaleilla Suomessa läsnä lukemattomien kokoonpanojen luottobasisti Antti Lötjönen ja näillä Pori Jazzeilla erityisesti uurastanut rumpali Olavi Louhivuori. Laajempaakin mainetta jazzin ulkopuolella mm. soul-laulajana on vuosien varrella niittänyt pianisti Tuomo Prättälä jota ei kuitenkaan parane aliarvioida taitavana jazzpianistina.

Bändi on tehnyt hieman hitaasti uutta tulemista vuoden 2014 Jazz Finland -showcase festivaaleilta lähtien. Uusi studiolevy on jäänyt jonottamaan julkaisuaan TUM Recordsin sivuraiteelle, mutta keikoilla bändiä on viime vuosina onneksi säännöllisesti nähty ja näitä tulevat uudet levyt varmasti poikivat paljon lisääkin.

Salokosken ja Ilmiliekin uusi yhteinen materiaali on edellisen levyn tapaan ruotsinkielistä – onhan ruotsi Salokosken äidinkieli – mutta siinä missä Vi Splde Våra Hemman nojasi paljon kansanlauluihin niin uusi materiaali koostuu bändin jäsenten sävellyksistä runollisiin teksteihin eri lähteistä.

Tekstien keskeistä sisältöä ja kirjoittajien taustoitusta Salokoski teki välispiikeissä oivasti. Aforismin omaiset kiteytykset saivat yleisön virittymään etukäteen kuhunkin sävellykseen ja makustelemaan sen teemoja ja tulkintaa enemmän ajatuksella. Sadekaan ei latistanut tunnelmaa.

Lyyrinen herkkyys ja kaihoinen kauneus olivat päällimmäiset tunnelmat, mutta kontrastiakin saatiin instrumenttipuolelta. Vaikka Verneri Pohjolan vahvuus soittajana ja säveltäjänä on perinteisesti ollut vahva melodiantaju niin hänellä on myös aina ollut kiinnostusta poiketa myös seikkailullisemman ilmaisun puolelle ja tämä puoli tuntuu vuosien varrella paljon kehittyneen ja nytkin siitä saatiin erinomaisesti toimivia välähdyksiä.

Setti nosti ennakko-odotuksia tulevaa levyä kohtaan – jos edellinen levy tarjosi kohokohtinaan muutamia hienoja tulkintoja tutuista kansanlauluklassikoista niin fokuksen pitäminen bändin omassa, hienossa sävellystuotannossa voi hyvinkin tehdä vielä suuremman vaikutuksen

  • Emma Salokoski – laulu
  • Verneri Pohjola – trumpetti
  • Tuomo Prättälä – piano
  • Antti Lötjönen – basso
  • Olavi Louhivuori – rummut

Aili Ikonen

Lyhyiden päivän avaussettien lisäksi jazzilla ei tänä vuonna ollut paljon asiaa päälavalle, mutta samapa tuo jazzdiggarille ilmaisen Puistolavan paikatessa lähinnä kotimaisella mainiolla jazztarjonnalla Lokkilavan aukot.

Poikkeuksen tähän muodosti laulaja Aili Ikonen bändeineen joka nelihenkisellä jousisektiolla vahvistettuna nousi päälavalle esittämään Ikosen uusimman Piirrä minut -levyn materiaalia.

Ikonen on ollut jazzlaulajaksi varsin monipuolisesti erilaisissa projekteissa mukana uransa aikana. Kvaldassa pohjoismainen kuulas jazz lähenteli niin intiimiä taide-poppia kuin vapaampaakin ilmaisua, tiivistunnelmaiseen joka ahdistavaan kokeelliseen ilmaisuun Ikonen heittäytyi vierailussaan Kallio Slaakin levyllä ja taiteellisesti kunnianhimoisempaan sävellettyyn ilmaisuun puolestaan Outi Tarkiaisen Into the Woodland Silencella. Ikosen nimeä suuremmalla kirjasinkoolla kantavissa levyissä voi ehkä nähdä kehityskaareen perinteestä nykyisyyteen – vanhimpina julkaisuina tribuutti Ella Fitzgeraldille ja suomalaisen jazz-iskelmän perinnekuvastoa hauskasti tulkinnut Jazzbasilli, sitten omaa suomenkielistä sävellys- ja sanoitustuotantoa ensin hieman perinteisemmällä poljennolla Laulan -levyllä ja tämän kehityskulun huipentumana hieno uusin levy Piirrä minut viime syksyllä joka uskottavasti esitteli Ikosen modernina tarpeen tullen jazzaavasti svengaavana laulaja-lauluntekijänä – erityisesti sanoitukset ovat ensisijaisesti jazzlaulajana tunnetun taiteilijan kynästä lähteneiksi poikkeuksellisen onnistuneita, vaikka onhan Ikosen lahjat sanoittajana noteerattu jo Kvaldan vuosinakin.

Sama bändi on kulkenut Ikosen kanssa Ella-tribuutista asti – trumpetissa ja flyygelitorvessa Janne Toivonen, tenorisaksofonissa, huilussa ja klarinetissa William Suvanne, pianossa Tuomas J. Turunen, bassossa Mikko Pellinen ja rummuissa Mikko Arlin. Erityisen ilahduttavaa ja erityisesti livekeikoilla toimivaa tässä bändissä on, että tarjolla on useampi vahva solisti joka piti tälläkin kertaa setin instrumentaali-ilmaisun ystävillekin mielenkiintoisena niin Toivosen, Suvanteen kuin Turusen onnistuessa vahvoissa sooloissa.

Hienon lisän toi jousikvartetti – viuluissa Maija Linkola ja Mikaela Palmu, alttoviulussa Lotta Poijärvi ja sellossa Markus Hohti. Setin ja levynkin paras hetki nimittäin on komeasti jousilla kuorrutettu pakahduttava balladi Että näkisin sinut taas.

Luettuani Jouko Kirstilän jutun edellisen lauantain Jazzpuiston Celebrating Joni Mitchell -keikasta olin miettinyt Pori Jazz -viikon mittaan Mitchellin uran vahvinta jazzista vaikuttunutta vaihetta joka alkoi osapuilleen Jaco Pastoriuksen liityttyä bändiin nousten sen musiikilliseksi johtajaksi jatkuen aina Mingus -levyn kiertueeseen jossa Mitchelliä tuki ensiluokkaisista jazzmuusikoista koostunut bändi – Michael Brecker, Pat Metheny, Lyle Mays, Jaco Pastorius, Don Alias… Tuota kiertuetta on julkaistu niin levyllä kuin videolla ja DVD:lläkin ja kun katselin Ikosen hyväntuulista, svengailevaa olemusta lavalla niin jotenkin siitä tuli Jonikin mieleen jazzvaiheensa huipulla vaikka musiikkityyli sinänsä vähän erilainen onkin.

Ei voi muuta kuin toivoa, että Ikoselta kuullaan tulevaisuudessakin niin jazzstandardien ja klassikoiden tulkintoja kuin tätä mainiota omaakin tuotantoa.

  • Aili Ikonen – laulu, viulu
  • Janne Toivonen – trumpetti, flyygelitorvi
  • William Suvanne – tenorisaksofoni, huilu, klarinetti
  • Tuomas J. Turunen – piano
  • Mikko Pellinen – basso
  • Mikko Arlin – rummut
  • Maija Linkola – viulu
  • Mikaela Palmu – viulu
  • Lotta Poijärvi – alttoviulu
  • Markus Hohti – sello

Iro Haarla Quartet

Alkuperäisillä buukkauksilla yksi lauantain todellinen täky oli keikkansa peruuttamaan joutuneen Carla Bleyn ja tämän vuoden Ted Curson -palkinnon festivaaleilla saaneen pianisti Iro Haarlan näkeminen samalla lavalla – onhan Haarla paitsi pitkänlinjan suomalaisen modernin jazzin merkittävä hahmo niin pianistina kuin säveltäjänäkin, mutta myös sen takia, että Haarla levytti muutamia vuosia sitten Bleyn sävellyksiä niitä  Paul Bleyn trion ensimmäisissä levytyksissäkin soittaneen Barry Altschulin kanssa ja juuri festivaalin alla nämä julkaistiin Around Again –levyllä (jota ei tosin näkynyt Kirjurinluodon levynmyyntipisteessä kun siellä Aili Ikosen setin yhteydessä nopeasti pistäydyin, mutta Digeliuksesta ainakin sai jo ennen Kirjurinluodon konserttien alkua).

No, Bleytä ei siis tällä kertaa nähty Porissa, mutta kyllä etenkin näin lauantain naisten päivänä Haarla omilla sävellyksillään oli ilman ulkomaista vetoapuakin kotimaisista mahdollisista buukkauksista ykkösnimi.

Kvartetissa soittivat Haarlan lisäksi saksofonisti Juhani Aaltonen jota eivät ikävuodet tunnu paljoa painavan, basisti Ulf Krokfors ja rumpali Markku Ounaskari – Haarlan pitkäaikaisia yhteistyökumppaneita kaikki, mutta tässä muodossa kvartettina uusi kokoonpano.

Haarlan olemuksesta, musiikin teemoista ja tulkinnoista paistaa vahvana läpi suuri nöyryys – sävellysten aiheissa toistuvat niin luontoaiheet, eläimet ja ilmiöt, kuin uskonnollisetkit teemat joita Haarla käsittelee kunnioituksella.

Haarlan ja Aaltosen soittotyylit toimivat setissä yhteen liki täydellisesti – molemmat loivat tahoillaan ja yhdessä hiljaista myrskyä jossa toisaalta soitettiin seesteisesti ja määrätietoisen rauhallisesti, mutta myös sooloissa lähdettiin vahvasti free jazz ilmaisunkin puolelle, tosin kutkuttelevasti ilman nuoruuden uhoa ja voimaa kokemuksen tuomalla osaamisella. Aaltosen herkempi tapa soittaa niin että Coltranen 60-luvun tulenpalava henki vielä ilmaisussa elää tuntui suorastaan nerokkaalta.

Lauantain vahvojen naisten teemaan liittyen Haarla oli säveltänyt uuden kappaleen joka oli omistettu Dakotassa Standing Rockin reservaatissa puhtaita juomavesiä uhkaavan Dakota Access Pipeline -projektin vastaiseen taisteluun osallistuneelle matriarkalle – koruton kauneus ja myllertävämpi sooloilu yhdistyivät tässäkin teoksessa.

Haarla oli silminnähden otettu niin Ted Curson -palkinnosta kuin naisten päivästäkin.  Pitkään kumppaninsa Edward Vesalan varjoon jääneelle pianisti-säveltäjälle kaikki tällaiset kunnianosoitukset kernaasti suo – ne on ansaittu.

  • Iro Haarla – piano
  • Juhani Aaltonen – saksofoni
  • Ulf Krokfors – basso
  • Markku Ounaskari – rummut

Olavi Louhivuori: Superposition!

Lokkilavan iltapäivän settien välissä ehti kuuntelemaan Ilmiliekin riveissä aiemmin päivällä soittaneen Olavi Louhivuoren uutta Superposition! -projektia joka soitti Pori Jazzien Puistolavalla toisen keikkansa.

Ilmainen Puistolava ei ollut sinänsä mukana lauantain naisten päivässä, mutta Superposition sopi teemaan siinä mielessä, että siinä soittaa kaksi nuoren sukupolven keskeistä naissaksofonistia – Moposta parhaiten tunnettu Linda Fredriksson ja Adele Sauros, joka on ollut vahvasti esillä Young Nordic Jazz Cometsin Suomen karsinnan 2015 voittaneessa Katu Kaiku -kokoonpanossa ja myös omalla kvartetillaan. Kvartetin täydentää basistilupaus Mikael Saastamoinen.

Louhivuoren projekteissa on viime vuosina kuultu paljon elektroniikkaa – tämä bändi ottaa askeleen perinteisempään suuntaan, harmoniasoittimettoman nelikon ilmaisussa jossa suunniteltu kohtaa vapaan voi kuulla kaikuja jazzin perinteestä Ornette Colemanin kvarteteista Don Cherryn kanssa ja mainostekstissäkin mainituista Edward Vesalan ja Tomasz Stankon projekteista.

Kahden saksofonin harmonioita, hieman pelkistetyn oloisia teemoja ja tilaa luovuudelle – uudella kokoonpanolla on paljon mahdollisuuksia ja toivottavasti bändiä pääsee vielä kuulemaan paremman ajan kanssa intiimimpiin tiloihin.

  • Olavi Louhivuori – rummut
  • Linda Fredriksson – saksofoni
  • Adele Sauros – saksofoni
  • Mikael Saastamoinen – basso

Yazz Ahmed

Yksi ennakkoon eniten odottamistani kokoonpanoista Pori Jazzin ohjelmistossa oli brittiläis-bahrainilainen trumpetisti Yazz Ahmed jonka viime vuotinen La Saboteuse levy oli suorastaan erinomainen löytäen onnistuneesti synteesin arabialaisen musiikkiperinteen, luovan ilmaisun ja modernin popin vaikutteiden aineksista.

Kiertuebändi Hafla Band koostuu levyn ydinmuusikoista, suurimpana erona levyyn se, että uuden brittiskenen ehkä kirkkain tähti Shabaka Hutchings joka soittaa bassoklarinettia levyllä joillain raidoilla ei ole tässä bändissä mukana jättäen vastuun klarinettihommista George Crowleyn harteille.

Bändin parasta antia livenä oli kaunis yhteissoundi  – Ahmedin trumpetti ja flyygelitorvi, Crowleyn bassoklarinetti ja Wyldin vibrafoni soivat yhteen sävelletyissä osioissa tenhoavasti ja soundi sopii hyvin arabialaissävyisille sävellyksille – pieniä yhtymäkohtia saattoi kuulla klarinetin kautta myös klezmeriin.

Mutta missä perjantaina erityisesti Cafe Jazzin klubikeikalla toisen nousevan brittikokoonpanon, Ruby Rushtonin, puhaltajat onnistuivat odotuksia paremmin, Hafla band jäi setissä vajaaksi. Vahvoja sooloja ja teemojen kehittelyä ja levyversiota korkeammalle tasolle nousevaa livehehkumista nimittäin setissä jäi kaipaamaan – nyt bändi ehkä parhaimmillaan soitti levyn materiaalia odotetuin tavoin. Levyltä lähes pakonomaista uudelleen ja uudelleen kuuntelua innoittanut lainakappale Organ Eternal huipensi livesetinkin, mutta ei siinä sitä hekumallista vetoa ollut joka teki levytetystä versiosta yhden vuoden 2017 koukuttavimmista levytetyistä jazzraidoista.

Ahmed itse oli solistina porukan vahvoin – lyyrisen soiton lisäksi Ahmed käytti myös elektroniikkaa tosin tavalla josta oli vaikea muodostaa mielipidettä oliko se paikoin rohkeaa vai vain epäonnistunutta, sen verran terävän pistäväksi pörinäksi nimittäin elektronisesti vahvasti muokattu ja loopattu äänimauste paikoin nimittäin meni.

Paremmin elektroniikkaa käytettiin muutamassa samplejen päälle rakennetut kappaleet joissa elektronisen elementin alkulähde auttoi kuulijan sävellyksen punaisen langan äärelle – tällaisia kappaleita olivat La Saboteuse -levyä vanhempaa tuotantoa edustaneet Whispering Gallery joka perustui Ahmedin St Paulin katedraalissa äänittämiin ääniin ja A Paradise in the Hold jonka innoituksena olivat Bahrainilaisten helmenkalastajien laulamat laulut.

Yhteenvetona siis viime vuoden jazzlevyistä aivan kiinnostavimmasta päästä olevaa musiikkia joka sinänsä toimi livenäkin, mutta tulkinta ei yltänyt materiaalin tasolle.

  • Yazz Ahmed – trumpetti, flyygelitorvi, elektroniikka
  • George Crowley – bassoklarinetti
  • Ralph Wyld – vibrafoni
  • Naadia Sheriff – koskettimet
  • Dudley Phillips – basso
  • Martin France – rummut
  • Corrina Silvester – lyömäsoittimet
Ei kommentteja

Pori Jazz 2018 – Jazzpossun perjantai

Ruby Rushton päälavalla

Pori Jazzin perjantai käynnistyi hieman raukein ja sateisin tunnelmin. Sääennusteet vaihtelivat Kirjurinluodon konsertin lähestyessä, milloin luvattiin sadetta ja koska taas täpärästi se vältettäisiin – no, saatiin sitä kaivattua sadetta sitten Kirjurille konserttien aikaankin, vaan ei onneksi liiaksi.

Päälavan avasi brittiläinen Ruby Rushton – bändi joka hieman kuulijoita jekuttaa nimen ja useamman levynkannen vaikuttaen joltain 70-lukulaiselta naispuoliselta singer-songwriterilta, Lontoolaisia nuoria kolleja kuitenkin kyseessä. Pori Jazzin taiteellinen johto ansaitsee kiitosta uuden brittijazzin nousun huomioimisessa – Lontoota ennen hienoja artisteja maailmalle tuottanut Manchester on saanut osansa niin tänään paluun tekevän GoGo Penguinin kuin Matthew Halsallin Gondwana Orchestran päästessä tekemään tuttavuutta suomalaisyleisön kanssa ja nyt viime vuonna Shabaka & the Ancestors ja nyt Ruby Rushton edustavat jazzin ehkä mielenkiintoisimpia uusia virtauksia. Erityisesti Ruby Rushtonin musiikki on noteerattu vinyylifriikkien keskuudessa – bändin uusimmat levyjulkaisut ovat nimittäin olleet kovasti kuumia uusia grooveja etsivien levylaarien penkojien mieleen.

Uudessa brittiskenessä kohtaa monta erilaista tapaa ajatella ja tehdä musiikkia, niille ehkä yhteistä on, että uusi maailmaa valloittava brittijazz ei tule perinnettä kunnioittavien koulutusohjelmien ja instituutioiden kautta vaan nousee enemmän marginaalista. Tässä sarjassa tuottaja-multi-instrumentalisti Tenderloniousin (jolta on juuri viime viikkoina ilmestynyt myös omissa nimissä julkaistu levy) johtama Ruby Rushton voidaan nähdä acid jazzin hengen jatkajana – 80- ja 90-luvuilla acid jazz sukupolvi löysi uudestaan 60-luvun lopun ja 70-luvun svengaavampaa jazzia bop-perinteen ulkopuolelta ja teki siitä oman juttunsa, samaa vanhempien groove-ideoiden uutta tulkintaa edustaa tämäkin bändi. Konkreettisena esimerkkinä siitä mitä jäbät diggailevat voidaan ottaa setin päättänyt lainakappale – Herbie Hancockin Butterfly. Näissä piireissä Mwandishi ja Headhunters -hommat ajavat suvereenisti Herbien 60-luvun Blue Note -kauden post-bopin ohi.

Bändin asenteessa oli mukana kuvia ja instituutioita kumartelematonta röyhkeyttä ja itsevarmuutta, pukeutuminen oli rentoa ja Tenderlonious oli lavalla hetkittäin sätkä huulessa ja Leffe-pullo kädessä – vähän sellaista lad asennetta siis.

Soitto kulki mukavasti ja samoin kuin torstain avaajalla rahkeet riittivät isolle ulkolavalle ja sähköinen groove puri pienessä sateessakin. Tenderlonious itse on ehkä merkittävämpi tekijä suunnannäyttäjänä ja ideoijana kuin instrumentalistina, mutta kyllä huilu ja sopraanosaksofoni näpeissä pysyivät – paikoin sopraanolla luriteltiin Coltranen viitoittamilla poluilla makoisan vauhdikkaastikin, joskin ehkä vieressä trumpetisti Nick Walters teki suuremman vaikutuksen solistina.

Keikka ei jää Ruby Rushtonin ainoaksi näillä festivaaleilla – illalla bändi esiintyy Cafe Jazzissa, voitaneen pitää lähes varmana, että pienessä hikisessä tilassa meininki tulee olemaan monin verroin päälavan sateista avausta kovempi vaikka kunnialla nuori bändi selvisi tästäkin.

  • Tenderlonious – huilu, sopraanosaksofoni, elektroniikka
  • Nick Walters – trumpetti
  • Aidan Shepherd – koskettimet
  • Tim Carnegie – rummut

Joona Toivanen Trio

Lokkilavan perjantain yhtenä teemana voidaan pitää minimalistista ilmaisua – sitä herkimmillään edustaa tänä vuonna uusimmalle levyllään Teosto-palkinnon voittanut Joona Toivanen Trio ja myöhemmin päivän mittaan niin akustisen ja elektronisen rajapintoja tutkiva Teppo Mäkysen johtama 3TM kuin GoGo Penguinkin jonka musiikin herättämiä keskeisiä mielleyhtymiä on ”akustisesti soitettu elektroninen musiikki”.

Toivasen trio – bassossa pianistin veli Tapani Toivanen ja rummuissa Olavi Louhivuori – on hitaasti aukeavan ja hillityn ilmaisun taitavana kokoonpanona parhaimmillaan pienissä kamarimusiikkisaleissa, joten ulkolavalla bändi kysyi yleisöltä keskittymiskykyä – parhaiten bändin musiikki alkoi avautua meditatiivisesti märkää nurmikkoa tuijottaen täysin ääniin keskittyen.

Uhkaa ja mahdollisuutta edusti monin tavoin setin ajan jatkunut sade. Lokkilavan lennokas katos ei ole aivan optimaalisesti suunniteltu sateen sattuessa – sen katsomoon päin sojottava siipi nimittäin kerää sadevettä melkoiseksi lätäköksi lavan edustalle kahden penkkirivin väliin ja lätäkköön loiskuva vesi tuottaa myös sen verran lotinaa, että nämä luonnon äänet kilpailivat jo melko tasaveroisesti hennon trion äänten kanssa. Kuitenkin välillä tämä kääntyi eduksi, veden loiske nimittäin tyylillisesti sopi Toivasen trion äänimaailmaan varsin hyvin – ehkä tässä koettiin sattumalta myös jotain ainutkertaista.

  • Joona Toivanen – piano
  • Tapani Toivanen – basso
  • Olavi Louhivuori -rummut

3TM

Perjantain toinen Lokkilavan esiintyjä, rumpali Teppo Mäkysen johtama 3TM joka yhdistelee akustista trioilmaisua elektronisiin mausteisiin soitti ensisijaisesti Emma-palkitun Form -levyn jo tuttua materiaalia. Aika ja kuuntelukerrat ovat tehneet tehtävänsä, ensin ilmaisussaan yllättävistäkin kappaleista on tullut tuttuja ja kokonaiskuvan sijaan huomio keskittyy enemmän nyansseihin. Trion ilmaisu jossa välillä elektroniset äänet ovat hyvinkin hienovaraisia on hieman ulkotilaan haastavaa, mutta nyt kaikki tuntui kuuluvan yleisöön hyvässä tasapainossa.

Livenä korostui kolmen muusikon akustinen ilmaisu – melko paljon mentiin akustisessakin trio hengessä ilman kommervenkkeja. Setin loppupuolella kuultu uusi kappale Lake toi elektroniikan orgaanisemmaksi osaksi Mäkysen arsenaalia – rumpupadeilla ohjaillut soinnut tekivät Mäkysestä myös harmoniainstrumentin soittajan avaten lisää mahdollisuuksia variaatioon etukäteen suunniteltuihin looppeihin verrattuna, lisää 3TM-musiikkia lienee siis tulossa tulevaisuudessakin ja ehkä tämän perusteella tiedossa on vahvempaa synteesiä inhimillisen ja koneistetun välillä.

Mäkysen soitto oli muutenkin vahvasti pääosassa – paikoin naamalta loistavasta hymystä näki että soitto todella maistui. Jussi Kannasteen saksofoni tarjosi oman inhimillisen äänensä ja kyllähän Kannasteen usein toistettuja kuvioita käyttävä suhteellisen nöyrä soittotyyli tähän kokoonpanoon sopii, mutta näyttäviä soolollisia ulostuloja ei Kannaste edes yrittänyt. Luottomies Antti Lötjönen toimi sekä rytmin takaajana että usein sävelletyn melodian keskeisenäkin osana.

  • Teppo Mäkynen – rummut, elektroniikka
  • Jussi Kannaste – saksofoni
  • Antti Lötjönen – basso

Janne Huttunen Quartet

Lokkilavan tauolla oli jälleen mainiosti aikaa käydä tsekkaamassa yksi setti kunnon jazzia lisää ilmaislavan puolella – sateisena perjantainakin uudet festivaalijärjestelyt ovat toimineet jazzin ystävän kannalta erinomaisesti, mielenkiintoista musiikkia pystyy kuuntelemaan lähes tauotta paikasta toiseen siirtyen puoli kahdesta iltapäivällä aamuyön puoli neljään kun jamit päättyvät – makeaa mahan täydeltä siis jazzdiggarille ollut tarjolla, ja vielä sama jatkuu lauantainakin.

Pophittien säveltänä ja tuottajana pääasiassa aiemmin kunnostautunut Janne Huttunen todisti alkuvuonna ilmestyneellä Janne Was Here -levyllään olevansa myös aivan uskottava jazzsaksofonisti ja leaderi. Huttusen hard bop -henkinen jazz sijaitsee tyylikartalla jossain Timo Lassyn ja William Suvanteen lähimaastossa, aivan hyvässä seurassa siis.

Hyvässä seurassa on Huttunen myös kokoamassaan kvartetissa, jossa löytyy rautaista osaamista – pianossa Henri Mäntylä, bassossa Ville Herrala ja rummuissa Jaska Lukkarinen.

Setti eteni odotusten mukaisesti levyn kappaleiden tahdissa ja ilmaislavallakin oli aika mukavasti yleisöä, monet jazzin ystävät olivat hoksanneet että Lokkilavan tauoilla kannattaa poistua maksetulta alueelta ja ruoka- ja juomakojujen palvelukin pelasi joutuisasti. Sadekin taukosi hyväntuulisen musiikin ajaksi.

Ammattitaitoinen suoritus kaikilta tahoilta, kyllä Huttusesta on livenäkin jazzfestivaalin viihdyttäväksi bändinjohtajaksi.

  • Janne Huttunen – tenorisaksofoni
  • Henri Mäntylä – piano
  • Ville Herrala – basso
  • Jaska Lukkarinen – rummut

R+R=NOW

Etukäteen hieman villi kortti festivaalin ohjelmistossa oli Robert Glasperin uusi superkokoonpano R+R=NOW joka vasta festivaalin alla julkaisi levynsä ja on nyt livenäkin kiertueella ensimmäistä kertaa. Kokoonpanon aineksista – enemmän jazziin kallellaan viime aikoina ollut (mm. Herbie Hancockin bändissä Porissa viime vuonna) hiphop-tuottajana maailmanmaineeseen noussut Terrace Martin ja New Orleansin tämän päivän jazzin vahva ääni trumpetisti Christian Scott aTunde Adjuah) toki sai hyvän aavistuksen siitä mitä tuleman todennäköisesti pitää eivätkä ennakkoarvailut pahasti pettäneet.

Glasperin aiemmista bändeistä eniten esillä on ollu Suomessa April Jazzeilla vieraillut Robert Glasper Experiment, joka paljolti ammentaa nu soul ja nyky-r&b laareista. Erityisen hyvin tämän bändin tekemisistä onnistuivat Black Radio -levyt joilla vieraili monia nimekkäitä laulusolisteja – ilman vierailevia solisteja meno sitten oli usein aika takapaksua. Tähän rakoon uumoilin trumpetisti Scott aTunde Adjuahin istuvan ja näin setti näyttikin käyvän – modernia, aika chilliä rytmistä fiilistelyä jossa trumpetin johtava ääni täytti esiin päästessään selvästi tyhjiötä siinä missä Martinin autotune -laulu puolestaan upposi rytmimattoon.

R+R:n setissä oli pientä hauskaa inhimillisyyttä mukana. Yllätysvieraana lavalla pistäytyi aiemmin Jokilavalla Moonchild -yhtyeen kanssa laulanut Amber Navran, joka vierailee R+R:n levylläkin – kuulemma aivan sattumalta, ainakaan Glasper ei tiennyt etukäteen että Navran olisi paikalla. Myöhemmin yleisön joukosta Martinille tarjottiin mansikoita ja kermaa jotka maistuivat apajille hipsineelle Glasperillekin – ihan hauskaa meininkiä, kevensi aika tasapaksuksi rytmifiilistelyksi usein jämähtänyttä musiikkia.

Muutkin bändin jäsenet saivat hetkensä – Taylor McFerrinin Bobby -isän vokaalitaidesaavutukset ovat jääneet laajemmalle yleisölle pahasti Don’t Worry, Be Happy -rallatuksen jättimenestyksen varjoon, vokaalitaide onnistui pojaltakin joka koskettimien ja elektroniikan käytön lisäksi myös paikoin beatboxasi melko onnistuneesti bändin rumpalille lepotauon antaen ja myös ihan soolona Taylor-timeksi nimetyssä segmentissa. Varsinaisessa kompissa niin basisti Derrick Hodge kuin rumpali Justin Tysonkin tekivät vakuuttavaa jälkeä.

Kuitenkin puolentoista tunnin setistä jäi suuhun maku vähän liian tasapaksuna rytmisenä chillailuna, todella mielellään olisi Scott aTunde Adjuahin trumpettia kuunnellut paljonkin enemmän – jazzilmaisun ystävälle selkeämpi määrätietoinen solismi oli setin parasta antia.

Bändin nimi pitemmässä muodossaan on Reflect+Respond=NOW – yhteiskunnallinen kantaaottavuus on Trumpin Yhdysvalloissa jälleen tullut vahvasti takaisin jazziinkin, kannanottoja inhimillisten arvojen ja tasa-arvoisuuden puolesta on näillä festivaaleilla kuultu jo monesta suusta. Taistelu oikeudenmukaisuuden puolesta on far from over niinkuin Vijay Iyerkin eilen spiikissään sanoi.

  • Robert Glasper – koskettimet
  • Terrace Martin – koskettimet, saksofoni, laulu
  • Christian Scott aTunde Adjuah – trumpetti
  • Taylor McFerrin – koskettimet, elektroniikka, beatboxaus
  • Derrick Hodge – basso
  • Justin Tyson – rummut
  • Amber Navran – laulu

GoGo Penguin

Ennen kun Lontoo nousi jälleen uuden brittijazzin kuumaksi keskukseksi Manchesterin pieni paikallisskene oli ehkä tovin Brittein saarten mielenkiintoisin uuden musiikin kehto. Keskeinen pieni levy-yhtiö oli – ja on edelleen – trumpetisti Matthew Halsallin Gondwana Records jolle ensimmäiset levynsä teki nyt toista kertaa Poriin saapunut GoGo Penguin jonka tie vei Gondwanalta sittemmin Blue Noten riveihin.

Bändin vahvasti Esbjörn Svensson Trion musiikista vaikutteita ottanut moderni, melodinen ja elektronisen musiikin rytmien kanssa (akustisesti toteutettuna) flirttaillut ilmaisu teki minuun silloin suuren vaikutuksen ja bändin kehitystä ja taivalta on tullut seurattua ensimmäisestä levystä asti.

Nyt trion noustessa Lokkilavalle aloittamaan settinsä mieleen nousi ajatus, että viimeisen viiden vuoden aikana jazzin trendit ja ilmiöt ovat jo muuttuneet. Yksi vuosikymmenen alkupuolen suosituista ideoista joissa GoGo Penguin oli erityisen hyvä oli nimittäin tuo rumpalien rumpukoneiden jäljittely akustisella setillä – nyt tuntuu että sitä ei enää niin paljon kuule, vaikka musiikkityylien ja akustisen ja koneellisen ilmaisun raja-alue vielä laajalti kiehtookin kuten 3TM aiemmin päivällä osoitti.

GoGo Penguinin Rob Turner on tämän tyylisen rumputyöskentelyn mestari jonka soitossa säilyy konebeattien hypnoottinen tenho, mutta myös inhimillinen variaatio mittakaavassa johon rumpukoneen ohjelmoija ei viitsi lähteä. Turnerin työkalupakissa erityisen tehokkaasti toimivat salamannopeat dynamiikan vaihdot kovasta hiljaiseen ja yllättävät rytmin keskeytykset tai muutokset. Tästä tehokkain esimerkki on One Percent -kappaleen loppu joka kuulostaa vähän jumittavaan jäävältä CD-levyltä – tämä biisi huipennuksineen kuultiin nytkin ja se kirvoitti yleisöstä ehkä päivän raikuvimmat setin keskellä annetut suosionosoitukset.

Bändi on varsin määrätietoisesti kieltänyt soittavansa jazzmusiikkia, vaikka vahvasti pianotriojen sukupuuhun kuuluukin – erityisesti tämä kuuluu Chris Illingworthin minimalistisessa pianonsoitossa jossa perinteistä jazzsooloilua ei kuulla käytännössä koskaan.

Vahvin linkki jazzmaiseen ilmaisuun on bändin puhemieheksikin noussut, ensimmäisen levyn jälkeen bändiin liittynyt basisti Nick Blacka joka soittaa isolla soundilla ja useissa kappaleissa soittaa aivan jazzista käyviä bassosooloja nousten usein keskeiseksi hahmoksi.

Yksi vahvuus Esbjörn Svensson Trion ikimuistoisimpien kappaleiden kuten Goldwrap ja Dodge The Dodo vahvuus jonka harvoin kuulee nostettavan valokeilaan on että perinteisten jazzsoolojen tiputtaminen pois rakenteesta teki tilaa tasapainoisen kappaleen rakenteen ja kehityskaaren hiomiseen. Tällaisten hienosti kasvavien ja tyydyttävästi huipentuvien neliminuuttisten siivujen luomisessa GoGo Penguinilla tuntui olevan ensimmäisillä levyillä luontaista lahjakkuutta – hienoja yleisön huomion vanginneita hetkiä koettiin nytkin Lokkilavalla.

Tuntuu kuitenkin, että neljän studiolevyn taipaleella bändin huippukohta on yhä vahvasti toinen levy 2.0 , kaikissa uusissa kappaleissa ei nimittäin tuota taikaa enää ole. Hieman tuntuu siltä, että saman kaavan toistaminen on käynyt tylsäksi ja trio on etsinyt uusia muotoja. Käyhän se varmaan luovan taiteilijan luonnolle jos huomaa että jokainen uusi biisi on huumaavaan loppuun hitaasti kasvava crescendo.

Torstain hienon keikan jäljiltä Vijay Iyer oli vielä vahvasti mielessä – tuli mieleen, että olisi mukavaa jos Iyerin trion ilmaisusta oppia ottaen GoGo Penguinkin etsisi uusia ilmaisumuotoja panostamalla pitempiin useiden sävellysten kokonaisuuksiin niihin oivaa rytmityksen tajuaan soveltaen.

Pienistä ”ennen oli tämäkin paremmin”-viboista huolimatta GoGo Penguin on yhä oman tyylilajinsa muotovalio – joskin tässäkin suhteessa bändi tuntui aloittaessaan seuraavalta askeleelta E.S.T:n viitoittamalla tiellä ja suunnannäyttäjältä, mutta sittemmin brittijazzin terävin kärki on lähtenyt lontoolaisten vetämänä hieman eri suuntaan. Muhkea soundi piisasi helposti ulkoilmalavallekin ja oisi skaalannut isompaankin tilaan – jos vertasi tätä vuoden 2015 keikkaan niin vuosien kiertueet kasvavilla areenoilla kuuluivat juurikin muhkeampana soundina.

  • Chris Illingworth – piano
  • Nick Blacka – basso
  • Rob Turner – rummut

Ruby Rushton lisäsi kierroksia Cafe Jazzissa

Ilta jatkui tuttuun tapaan Cafe Jazzin puolella jossa lavalle nousi päälavan päivän avannut Ruby Rushton – ennakko-odotukset olivat, että groovaavan lontoolaisnelikon musiikki toimisi intiimimmässä tilassa paljon tehokkaammin kun isolla lavalla ja bändi täytti kyllä pitkällä setillä nämä odotukset.

Kovaa vedettiin ja vaikuttavaa jälkeä tuli. Ehdottomasti parhaimmillaan bändi oli kun puhaltajat – bändin johtohahmo, multi-instrumentalisti Tenderlonious ja trumpetisti Nick Walters pääsivät vauhtiin. Erityisesti Cafe Jazzissa vielä Tenderlonious paransi alkuiltapäivästä vetäen sekä sopraanosaksofonilla että huilulla semmoisella intensiteetillä että oksat pois, hyvää asennetta – kyllä jazzissa solisti saa soittaa niin hyvin ja vahvasti kun osaa! Vaan oli hyvä Walterskin – tämän tyyppisissä bändeissä jossa meno ja meininki voivat olla jazzin traditioita seuraamista tärkeämpiä muusikot voivat usein olla solisteina varsin yksipuolisia, mutta Waltersin hienosti rakennetut soolot näyttivät, että kyllä rahkeet riittävät hienostuneeseenkin jazzilmaisuun.

Valitettavasti puhaltajat eivät koko ajan olleet liekeissä vaan välillä setin intensiteetti laski kun hetki pyörittiin koskettimien parissa – pianisti/kosketinsoittaja Aidan Shepherd ei solistina ollut lähelläkään puhaltajien tasolla eikä Tenderloniouksen Moog-tyyppinen sooloilukaan ollut ihan samalta planeetalta kun vertasi miten räväkästi irtosi puhallus.

Setti huipentui komeaan versioon Wayne Shorterin Footprintsistä joka osoitti että kyllä jazzstandarditkin nuorilta miehiltä irtoavat tarpeen tullen vahvasti.

  • Tenderlonious – huilu, sopraanosaksofoni, elektroniikka
  • Nick Walters – trumpetti
  • Aidan Shepherd – koskettimet
  • Tim Carnegie – rummut
Ei kommentteja

Pori Jazz 2018 – Jazzpossun torstai

Devon Lamarr Organ Trio 

Pori Jazzien järjestelyissä on tänä vuonna paljon muuttunut Kirjurinluodon maksullisten konserttien ulkopuolella, mutta pääkonsertit sujuvat pitkälti viime vuosina hyväksi havaituin järjestelyin.

Päälavan avaa tänäkin joka päivä jazzbändi kunnes suuremman kansansuosion tyylit ottavat lavan pitkälti haltuunsa loppuillaksi. Usein iso ulkoilmalava on osoittautunut klubiolosuhteissa takuuvarmoille jazzbändeille haasteelliseksi – niin Teddy’s WestCoasters kuin Timo Lassy Band kuin Aki Rissasen triokin on ollut normaalista tasostaan vähemmän säväyttävä näissä olosuhteissa. Nyt kuitenkin torstain aloitukseksi oli Seattlesta tuotu bändi jonka soundi riitti mainiosti – urkuri Devon Lamarrin johtama Devon Lamarr Organ Trio oli Hammond B3 -vetoisine grooveineen isolla lavalla kuin kala vedessä, erityisesti rumpali David McGraw’n bassorummussa oli riittävää jytinää ja vetoa ja kitaristi Jimmy Jamesin sopivasti rosoinen kitarasoundi tuottivat tasapainoisen soundin.

Trion musiikki nojasi Hammondin peruskuvastoon, aika 70-lukulaisella otteella – omien sävellysten lisäksi lainakappaleena kuultiin mm. Big John Pattonin Memphis alunperin vuodelta ’70. Ei mitään kovin uutta kuultu Hammond-jazzin saralta, mutta perusasiat olivat hallussa – Lamarrin soitossa pelasi hyvin niin sormio kuin jalkiokin, James oli ehkä hieman vaisu solistina ja parempi tekijä rytmikitaristina, mutta viihdyttävästi 45 minuuttinen setti kulki alusta loppuun.

Bändi on julkaissut ensimmäisen levynsä alunperin kaksi vuotta sitten, mutta sen jälkeen on löytänyt sille laajemaa jakelua ja se on julkaistu laajemmin ja suoratoistopalveluissa tänä vuonna ja trio on nyt myös ensimmäisellä Euroopan-kiertueellaan. Bändi on myös juuri ollut studiossa äänittämässä toisen levynsä – siltäkin kuultiin muutama valinta. Mahdollisia tulevaisuuden nimiä siis kyseessä.

Tänään DL03 urakoi Porissa kahden keikan jälkeen, tämä alkuiltapäivän lyhyt setti olikin ehkä vasta esimakua myöhemmän illan Puistolavan ilmaiskeikalle.

  • Delvon Lamarr – Hammond-urut
  • Jimmy James – kitara
  • David McGraw – rummut

Jarmo Saari Republic

Tänäkin vuonna pääkonserttien jazztarjonta keskittyy vahvasti Lokkilavalle muiden tyylien ja genrejen ollessa tarjolla päälavalla ja Jokilavalla. Konsertit on rytmitetty viime vuotiseen tapaan – pienemmillä, toisistaan eri suuntaan osoittavilla lavoilla tapahtuu samaan aikaan vuorotellen päälavan kanssa, näin päälavan meteli ei pääse häiritsemään herkempää jazztarjontaa.

Lokkilavan tarjonnan avasi välittömästi Delvon Lamarrin lopetettua uutta tulemista tekevä Jarmo Saari Republic joka julkaisi juuri ennen festivaaleja uuden Helsinki Mavericks EP:n joka vielä myöhemmin kasvaa kokonaisen levyn mittoihin.

Kitaristi Jarmo Saaren johtama Republic on kokoonpanoltaan varsin poikkeuksellinen – siinä soittaa kitaristin ohella kolme lyömäsoittajaa – rumpusettien takana Olavi Louhivuori ja Sami Kuoppamäki ja lyömäsoitinarsenaalin maestrona Mamba Assefa.

Jotenkin keskeiseltä ominaisuudelta tuntuu, että samplein ja loopein lisävärejä loihtiva orkesteri onnistuu kuulostamaan paljon kokoonpanoaan perinteisemmältä bändiltä – tämä tuntuu välillä hienolta saavutukselta, välillä taas siltä että poikkeuksellinen kokoonpano menee hieman hukkaan – vaan onpahan kuitenkin vahvaa rytmiikkaa aina tarjolla, siitä voi olla varma.

Musiikillisessa tyylissä yhdistyy vähän 90-luvun mieleentuova maailmanmusiikin ja fuusiojazzin liitto yhdistettynä laajaan skaalaan sähkökitaran erilaisia ilmaisumuotoja. Välillä bändi tuntuu laajaa musiikillista perintöä syleilevältä kunnianosoitukselta maailman monimuotoisuudelle – taustasamplet tuovat mieleen paikon Herbie Hancockin Headhuntersin, välillä The Who’n Baba O’Rileyn, Saaren kitaroinnissa on metallihenkistä power chordien voimaa ja välillä Jimi Hendrixin melodista otetta – monimausteinen jambalaya oli siis tarjolla.

Paikoin kuitenkin monista aineista tuli ehkä vähän tasamakuista soppaa, Saari tekee hienoa työtä monien elementtien tuomisessa ainoana ei-lyömäsoittajana, mutta vähän terävämpää kärkeä ja yhdistävää punaista lankaa jäi kaipaamaan – uudelta EP:ltä kohokohdaksi nousee Creole Wedding jossa Timo Lassy solistina ottaa homman haltuun omalla tunnistettavalla tyylillään.

  • Jarmo Saari – kitara
  • Abdissa ”Mamba” Assefa – lyömäsoittimet
  • Olavi Louhivuori – rummut
  • Sami Kuoppamäki – rummut

Kari Antila & Karri Luhtala Organ Brothers

Porilaisten keskuudessa yleisesti ja Mr. Pori Jazzin – Jyrki Kankaan – suunnasta erityisesti paljon kritiikkiä on saanut päätös siirtää festivaalin ilmaisohjelmisto perinteiseltä Jazzkadulta Kirjurinluodolle Jazzpuistoon. Erityisesti Kirjurinluodon konsertteihin saapuvalle ulkopaikkakuntalaiselle tämä muutos näin paikan päällä koettuna tuntuu kuitenkin täysin positiiviselta asialta – nyt ilmaiskonsertit ovat myös helposti Lokkilavalta tavoitettavissa ja uusi Jazzpuisto tuntuu mukavalta festivaalialueelta itsessäänkin. Vahvasti kansan suussa elävä sutkaus siitä ettei Pori Jazzeilla ole enää jazzia on siis paitsi täysin väärässä nyt myös enemmän väärässä kuin koskaa sillä Lokkilavan jazztarjonnasta nauttivat saavat helposti lisättyä päiväänsä kaksi settiä ihan oikeaa jazzia lisää viime vuosiin verrattuna.

Nyt kahden iltapäivän ensimmäisen Lokkilavan bändin välissä kerkesi mainiosti kuuntelemaan hyvin toisenlaista Hammond/kitara -trioa kun mitä päälavalla aiemmin kuultiin. Kari Antila & Karri Luhtala Organ Brothers yhdistää pitkään Belgiassakin vaikuttaneen kitaristi Kari Antilan ja puolestaan Italiassa omaa uraa rakentaneen urkuri Karri Luhtalan voimat, kolmantena pyöränä rummuissa Tuomas Timonen.

Antilan ja Luhtalan tiet olivat kohdanneet jo 15 vuotta sitten Belgiassa jossa Antila oli opiskelemassa maisterilinjalla ja Luhtala puolestaan vaihto-oppilaana. Yksi Luhtalan tavoitteista vaihtovuodelle oli löytää Hammond B3-urut, joita sielläpäin maailmaa liikkuu merkittävästi Suomea enemmän – onhan näitä urkuja Antwerpenissä valmistettukin. Urut silloin löytyivät, mutta kun ne Antilan avustuksella roudattiin kämpille niin ne olivat valitettavasti 15 senttiä liian leveät Luhtalan opiskelijakämpän ovesta mahtuakseen – no ei siinä auttanut nuoren urkurin muuta kun hommata uusi kämppä. Ilmeisesti samat urut olivat vieläkin mukana Puistolavalla. Bändin nimihahmojen yhteinen historia ulottuu siis pitkälle, joskin tämä trio on ollut toiminnassa vasta noin vuoden.

Juuri uuden levynsä julkaissut trio soitti omia sävellyksiä – alkusetissä Antilan ja loppusetissä Luhtalan kynästä. Jos Devon Lamarrin trio otti työvoiton vahvalla poljennolla päälavasta niin Antila, Luhtala ja Timonen soittivat hienovaraisen tyylikkäästi ja nyansseilla. Erityisesti Timosen hienovarainen ote oli vahva kontrasti alkupäivän rytmisiin vyörytyksiin verratuna – onhan Timonen uransa varrella soittanut pitkään vibrafonitriossa ja myös mm. useamman naislaulajan ja kanteleenkin taustalla, joten tyylikäs muut huomioon ottava komppaus lienee hänen erikoisalaansa.

Antila on tunnettu perinteisen jazzkitaran taitajana, paljon mentiin nytkin perinteisin soundein, mutta vähän sähköisempää räväkkyyttäkin Antila haki soundeissa poistuen mukavuusalueeltaan – ei tosin aivan onnistuneesti, Pat Methenyn kitarasyntsasoundit mieleen tuovien soundien fuusiohtava sooloilu jäi Antilan taidot tuntien vähän kömpelön oloiseksi. Luhtala pitäytyi Hammondin tutuissa kuvioissa, omissa sooloissaan onnistuneesti välillä tunnelmaa nostaen.

Trio on juuri julkaissut ensimmäisen levynsä More – sitä oli nyt aivan ensimmäisen kerran keikan jälkeen saatavilla.

  • Kari Antila – kitarat
  • Karri Luhtala – Hammond
  • Tuomas Timonen – rummut

Terje Rypdal Conspiracy

Viime vuonna 70 vuotta täyttänyt norjalaiskitaristi Terje Rypdal nousi kansainvälisesti tunnetuksi nimeksi jo 60-luvun lopulla samoihin aikoihin saksofonisti Jan Garbarekin kanssa ja 70-luvulla näiden herrojen ECM -levytykset muodostivat pitkälti ns. norjalaisen vuonojazzin peruskivet – tämä tyyli elää vieläkin, niin osittain vanhentuneena stereotyyppinä, mutta myös elävänä vaikuttajana uusien pohjoismaisten jazzsukupolvien musiikilliseen ilmaisuun.

Nyt Poriin Rypdal toi uuden Conspiracy -yhtyeensä, erikoisvieraana tällä keikalla tanskalaistrumpetisti Palle Mikkelborg joka on tehnyt pitkään yhteistyötä Rypdalin kanssa, mutta muistetaan myös Miles Davisin Aura -levyn säveltäjänä, sovittajana ja tuottajana.

Conspiracyssa soittavat Rypdalin ohella kosketinsoittaja Rune Tylden, basisti Endre Hareide Hallre ja rumpali Pål Thowsen – tämän ydinryhmän musiikki noudatti ennakko-odotusten mukaista linjaa – eteerisiä syntetisaattorimattoja jotka paikoin nousivat rock-henkisimmiksi aalloiksi, kuulokuvia joissa kokonaisuus oli yksilöllisyyttä tärkeämpää. Vaikka Rypdalin herkkä maalailu sinänsä iski näin livenä paremmin kuin levyltä niin show’n pitkälti varasti kuitenkin Mikkelborg, jonka soitossa oli todella hienoa haurasta voimaa. Valkeahiuksinen Mikkelborg soitti vuoroin trumpetti tai flyygelitorvi osoittaen kohti lattiaa, välillä kohti taivasta ottaen tilan ja ajan haltuun harkituin sävelin. Se oli pohjoismaista selkeälinjaista jazzilmaisua parhaimmillaan – näillä poluilla taivaltaa vielä nykyään Verneri Pohjolakin usein – mutta myös tuli selväksi miksi sellainen jazzin legenda kuin Miles viimeisinä vuosinaan levytti Mikkelborgin teoksen, samanlaista vähemmän-voi-olla-enemmän henkeä soitossa oli ja taisi lavaesiintyminenkin olla Milesin 80-luvun tyylin kanssa samasta puusta veistettyä.

Setti oli erittäin onnistunut siivu klassista ECM -tunnelmointia – ennakko-odotukset ylittyivät runsaastikin Mikkelborgin ansiosta.

  • Terje Rypdal – kitara
  • Palle Mikkelborg – trumpetti, flyygelitorvi
  • Rune Tylden – koskettimet
  • Endre Hareide Hallre – basso
  • Pål Thowsen – rummut

Vijay Iyer Sextet

Yksi festivaalin etukäteen ajatellen odotetuimmista esiintyjistä oli pianisti Vijay Iyerin sekstetti. Niinkuin viime kerrallakin Poriin tullessaan muutamia vuosia sitten, Iyer saapui nytkin juuri kruunattuna Downbeat -lehden kriitikkoäänestyksen suurimpana voittajana – 66. kerran järjestetyssä äänestyksessä voitto irtosi niin parhaan artistin kuin yhtyeen kategorioissa juuri tämän sekstetin kanssa.

Tätä sekstettiä voi pitää kahden nykyjazzin huippukokoonpanon yhteenliittymänä – Iyerin juhlitusta triosta on mukana basisti Stephan Crump ja alttosaksofonisti Steve Lehmanin muutama vuosi sitten Tampereella vierailleessa oktetissa ovat pitkään soittaneet yhdessä Lehman itse, tenorisaksofonisti Mark Isham ja rumpali Tyshawn Sorey – tällä Euroopan kiertueella tosin rummuissa nuorempi tulokas Jeremy Dutton.

Sekstetin kuudes nimi, kornettia ja flyygelitorvea elektroniikalla höystettynä soittava Graham Haynes on nykyjazzia seuraaville oudompi nimi, mutta kun zoomaa vähän ulospäin niin hän paljastuukin täydelliseksi lisäksi kokoonpanoon – Haynes on rumpalilegenda Roy Haynesin poika, eli siis Iyerin trion vakiorumpali Marcus Gilmoren setä, uransa alussa Haynes oli perustamassa Steve Colemanin kanssa Five Elementsiä – Colemanin soiton kaikuja kuulee vahvasti niin Lehmanin kuin Ishamin soitossa – ja sen jälkeen soittanut elektronista musiikkia ja hiphopiia, molemmat Iyerin musiikkia säännöllisesti inspiroivia tyylejä.

Odotetun  vahvasti sekstetti tuuttasi kokonaisuutena levyltä tuttuja teemoja. Iyerin trion parhaita ominaisuuksia on ollut jännitteiden rakentaminen ja purkaminen ja tätä puolta kuului myös sekstetin musiikissa – tosin se aivan paras ominaisuus jossa trion kanssa Iyer osaa kutoa monta sävellystä yhteen puolisen tuntia kestäviksi kokonaisuuksiksi jäi puuttumaan kun nyt vedettiin pakolliset kierrokset kunkin puhaltajan omia sooloja ja tovi triosoittoa, nämä osat eivät kunnolla yhdistyneet vaikka sinänsä erillisinä osina olivatkin hyviä  ja nälkäisenä odotti että koska saadaan kaikki kuusi taas lavalle.

Bändin jäsenten erilaiset tyylit toimivat kutkuttavasti yhteen – Lehman ja Isham ovat samantyylisiä, vahvasti omia rytmejään täsmällisellä soitolla biisin pulssia vastaan kilpailuttavia sähäköitä tekijöitä, Haynes puolestaan hyvinkin suurpiirteinen, sähköisten efektien tehden hänen soitostaan rytmisesti häilyvää. Kokonaisuus pysyy erilaisten tyylien kautta mielenkiintoisena ja on sinänsä hauskaa että se koneita käyttävä kaveri on rytmisesti vapaimmalla pensselillä maalaava.

Bändi ei pettänyt mainion Far From Over -levyn asettamia odotuksia, mutta toisin kuin Iyerin trio niin sekstetti ei pannut livenä merkittävästi paremmaksi – vaan voiko sitä vaatia, tällaisenaankin bändi on tämän päivän jazzia sen korkeimmalla tasolla.

  • Vijay Iyer – piano, sähköpiano
  • Steve Lehman – alttosaksofoni
  • Mark Isham – tenorisaksofoni
  • Graham Haynes – kornetti, flyygelitorvi, elektroniikka
  • Stephan Crump – basso
  • Jeremy Dutton – rummut

Mikko Innanen 10+

Kaksi vuotta sitten Mikko Innanen mainitsi We Jazz -festivaaleilla 10+ -yhtyeen konsertin yhteydessä, että tuolloin 10 tuumaisena vinyylilevynäkin julkaistua ohjelmistoa soitettaisiin viimeistä kertaa – nyt onneksi nämä puheet osoittautuivat katteettomiksi kun rempseä kokoonpano entistä ehompana huipensi Iyerin sekstetin maailmantähtien jälkeen torstai-illan Lokkilavan ohjelmiston noin jo tutuin sävelin.

Entistä ehompana erityisesti sen vuoksi, että Jukka Eskolan paikalle kokoonpanoon oli saatu ruotsalainen Magnus Broo joka on erityisesti kunnostautunut free jazzin ja avant-garden puolella ja oli tässä hallitun kaoottisesti myrskyävässä ryhmässä kuin kala vedessä ja solistina setin ykkönen itsevarmoin ja vahvoin sooloin – hyvin sooloilivat tosin myös Innanen itse johtajan elkein, luottopianisti Seppo Kantonen ja tenorisaksofonisti Pauli Lyytinen.

Villiys ja arvaamattomuus on kuulunut jazzin torvisektioihin New Orleansin alkuvuosista lähtien, tätä perinnettä vaalivat Duke Ellington ja Charles Mingus ja vetivät Yhdysvalloissa äärimmilleen 60-luvulla Ornette Colemanin ja John Coltranen isojen kokoonpanojen free jazz -projektit. Tähän jatkumoon sijoittuu 10+:nkin vahva tuuttaus ja tukeva kahden basistin ja rumpalin pohja – ja hienosti sijoittuukin. Sävellyksissä kuuluu Ornetten bluesimman tuotannon kaikuja – viitataanpa yhdessä kappaleen nimessäkin Ornetten Blues Connotationiin – ja eksplisiittisesti mainittiin innoituksen lähteenä myös Yusef Lateef.

Eurooppalaisessa jazzissa uusia suuria, big bandia pienempiä ja villimpiä ja vapaampia kokoonpanoja vieläkin säännöllisesti ilmestyy – kunnianhimoisempi ilmaisu ja sovitukset kiinnostavat muusikoita. Tässä sarjassa ei 10+:n tarvi hävetä vaan arvosana tästäkin keikasta on nimen mukainen.

  • Mikko Innanen – saksofonit
  • Jussi Kannaste – tenorisaksofoni
  • Pauli Lyytinen – tenorisaksofoni
  • Verneri Pohjola – trumpetti
  • Magnus Broo – trumpetti
  • Jari Hongisto – pasuuna
  • Juho Viljanen – pasuuna
  • Seppo Kantonen – piano
  • Ville Herrala – basso
  • Eero Tikkanen – basso
  • Mika Kallio – rummut
  • Joonas Riippa – rummut

Husband Cafe Jazzissa

Illalla ehdittiin vielä kuulemaan viimeinen tunti Husbandin settiä Cafe Jazzissa. Vuonna 2000 perustettu Husband on aina ollut hyvän bilebändin maineessa ja nautinnollista kitaravetoista jyystöä oli tarjolla taaskin – kitaroissa taiturit Marzi Nyman ja Warre Vartiainen ja kompissa todellista kotimaista peruskalliota studiomuusikoiden kermaan kuuluvien basisti Harri Rantasen ja rumpali Anssi Nykäsen muodossa.

Komppi vetää tiukasti ja tasaisesti ja jättää estradin auki hihattomille kitarasankareille jotka vuorotellen lempivät kuusikielisiään herkästi, mutta päättäväisesti – materiaali voisi sinänsä olla hyvinkin juustoisaa tavaraa ja lähes kornia, mutta kaverit uskovat tekemiseensä niin aidosti, että pakkohan sitä on livenä diggailla.

  • Marzi Nyman – kitara
  • Warre Vartiainen – kitara
  • Harri Rantanen – basso
  • Anssi Nykänen – rummut

Torstai-illan jamit

”Jamit jatkuu…” – sivussa hämärissä pianon takana Alexi Tuomarila, keskellä basisti Juuso Rinta, Verneri Pohjola, Alessandro D’Anna ja Jussi Kannaste.

Perinteiseen tapaan Cafe Jazzissa jammaillaan joka ilta keskiyöstä eteenpäin illan bändin lopetettua – jami-isäntänä tehtävään vakiintunut Mikko ”Gunu” Karjalainen – vitsit voivat olla joka vuosi (tai ilta) samat, mutta rutinoituneesti ja letkeästi homma toimii mukavasti.

Housebandissa soittavat tänä vuonna Gunun lisäksi pianisti Alexi Tuomarila, äskettäin Erik Lindströmin stipendillä palkittu nuori basisti Juuso Rinta ja aivan hurja italialaislähtöinen rumpali Alessandro D’Anna jonka vauhdikkaasta soitosta on saatu viime aikoina Helsingissäkin nauttia. Night in Tunisia lähti komeaksi aluksi ja erityisesti D’Annan otteissa oli vakuuttava standardien tulkinnan tajua – Alessandron standardien soittoa voi muuten nyt kuulla uudella digitaalisesti saatavilla olevalla levyllä Standards Time joka on taltioitu kesäkuussa Helsingissä Tenho RestoBarissa.

Kiitos illan 10+ -keikan, kovia suomalaisnimiä oli paikalla mukavasti, ensimmäisten tuntien aikana lavalle nousivat mm. trumpetisti Verneri Pohjola, saksofonisti Jussi Kannaste, pianisti-tohtori Riitta Paakki ja erottamattomasti Pori Jazziin kuuluva rumpalilegenda Reiska Laine jonka uran vaiheista on myös festivaalin aikana julkaistu uusi kirja jota Cafe Jazzissa on saatavilla.

Säännöllisiä jameja toivoisi Suomessa näkevän tiheämminkin – ja ehkä nähdäänkin, onhan Helsingissäkin oltu tällä rintamalla taas aktiivisempia niin G Livelabilla kuin Koko Jazz Clubillakin Jazzmuusikot ry:n toimesta. Jameissa nimittäin hauskalla tavalla oppivat jazzilmaisun keskeisiä asioita niin soittajat kuin kuulijatkin. Aikana jolloin omien sävellysten tekeminen kuuluu nuorten muusikoiden ja bändien tekemiseen erottamattomasti, jamit ovat oiva tapa pitää standardit elossa.

Ei kommentteja

John Coltrane – Both Directions at Once: The Lost Album

Jazzin kadonneita äänityksiä ja aiemmin julkaisemattomia harvinaisuuksia ja keikkatallenteita, radioäänityksiä ja ties mitä erityisesti 50- ja 60-lukujen kultakausilta on julkaistu niin paljon vuosien varrella, että ihan jokaisesta ennen julkaisemattomasta jazzin suuruuden hengentuotteesta ei oikein enää jaksa innostua. Tässä sarjassa kuitenkin harvinaisen mielenkiintoinen löytö on John Coltranen Both Directions at Once nimellä nyt julkaisunsa saanut sessio maaliskuulta 1963 joka sisältää studioäänityksiä eri kappaleista, mukana kaksi ennen julkaisematonta sävellystä, kokonaisen levyn verran ja toisen mokoman vaihtoehtoisia ottoja, niiden numeroinnista päätellen vielä julkaisemattomiakin ottoja jää arkistoon.

Kuusikymmentäluvun alkupuolella jazz ei ollut vielä menettänyt valta-asemaansa LP-levyjen ykkösgenrenä rockille. Rudy Van Gelderin studiolla New Jerseyssä taottiin kun rauta oli kuumaa – äänityksiä tehtiin käytännössä päivittäin ja tulevia klassikkolevyjä taltioitiin nauhalle käytännössä joka viikko. Siinä määrin paljon materiaalia syntyi, että levy-yhtiöt jättivät paljon hyvääkin kamaa silloin julkaisematta – ja silti hengästyttäviä määriä julkaisuja ahkerimmilta sepiltä julkaistiin, kaksi levyä vuodessa leaderilta oli yleistä ja monia sivukeikkoja päälle.

Valtaosa nimekkäiden artistien kokonaisen levyn mittaisista nauhoituksista julkaistiin jo vuosikymmeniä sitten, tämä uusi Coltranen sessio säilyi julkaisemattomana Impulse! -levy-yhtiön hukattua alkuperäiset nauhat muuton yhteydessä(!?) , Van Gelder oli tehnyt ylimääräiset kopiot vaimo Juanita Naimalle ja näiden nauhojen tuloa julkisuuteen viime vuosikymmenellä voidaan uudesta julkaisusta kiittää.

Aikajanalla sessio sijoittui John Coltrane & Johnny Hartman levyn äänityksiä edeltävälle päivälle. Impulse! paikkaili tuolloin Coltranen uusimpien kokeilujen pirstaloinutta julkisuuskuvaa julkaisemalla hieman perinteisempää materiaalia, yhteislevy Duke Ellingtonin kanssa oli juuri ilmestynyt. Coltranen musiikillisen kehityksen aallonharjalla studiolevyistä Coltrane -levy oli tehty vuotta aiemmin, Crescent tulisi vuotta myöhemmin. Puoli vuotta myöhemmin äänitettäisiin Live at Birdland – osittain livenä, osittain Van Gelderin studiolla.

Uusi levy on mainiota kamaa tältä aikakaudelta, ehkä vähän äänenlaatu kuulostaa viimeistelemättömältä, mutta yksi jazzin kaikkien aikojen kovimmista bändeistä – pianossa McCoy Tyner, bassossa Jimmy Garrison ja rummuissa Elvin Jones – on hyvässä vedossa – julkaisu saattaa olla uusi, mutta bändin soundi on niin tuttu että tuntuu kuin tämäkin musiikki olisi aina ollut olemassa. Erityisesti nimeä vaille jääneet aiemmin julkaisemattomat sävellykset Untitled Original 11383 ja Untitled Original 1138 tuntuvat kihelmöivällä tavalla sekä uusilta että tutuilta.

Coltranen jälkeenpäin julkaistuista studio-otoista olen aina erityisesti pitänyt 2000-luvun alussa päivänvalon nähneestä vuonna ’62 taltioidusta Impressionsista – kompakti neljä ja puoliminuuttinen ja tähän  mennessä ainoa studiossa äänitetty versio ainakin tusinan verran live-taltioinnille aiemmin päätyneestä kappaleesta (joka muuten noudattaa Milesin So Whatin modaalista sointukulkua, mutta on kuitenkin varsin erilainen biisi) on mielestäni yksi aivan parhaista Coltrane-raidoista. Nyt näitä studio-ottoja saadaan neljä lisää – aivan edellisen vuoden tiukkaan ja liki täydelliseen kiteytykseen ei päästä, mutta mukava kuulla että tätä hienoa biisiä yritettiin useampaan otteeseen saada talteen studiossakin.

Mielenkiintoista levyssä on, että useassa paikassa elementit joista muutamaa vuotta myöhemmin puhkeaisi kukkaan tämän bändin levytysten kruunu A Love Supreme ovat vahvasti läsnä – paljon vahvemmin kuin Crescentillä joka äänitettiin näiden sessioiden välissä. Ei ole epäillystäkään etteikö tämä levy vuonna 1963 julkaistuna olisi noussut yhdeksi suureksi klassikoksi Coltranen tältä aikakaudella.

Mutta entäs nyt, 55 vuotta myöhemmin. Both Directions at Once nosti Coltranen jälleen myyntilistoille monissa maissa ja on saanut osakseen laajaa mediahuomiota. Coltranen klassikkolevyjen korkeimpaan kastiin se ei kuitenkaan tulle nousemaan, se on yleensä myöhemmin julkaistun materiaalin kohtalo – etenkin näin paljon myöhemmin. Both Directions at Once ansaitsee kuitenkin paikkansa tämän yhden kaikkien aikojen legendaarisimman kvartetin musiikin ystävien levyhyllyssä – ehdottomasti ”arkistojen aarteet” -osaston aateliin kuuluva julkaisu.

Uutta julkaisua myy kahden levyn Deluxe-muodossaan Digelius (2 CD tai 2 LP). Sitä voi myös kuunnella Spotifysta.

  • John Coltrane – tenorisaksofoni, sopraanosaksofoni
  • Jimmy Garrison – basso
  • Elvin Jones – rummut
  • McCoy Tyner – piano
Ei kommentteja

Kamasi Washington – Heaven and Earth (+The Choice)

Heaven and Earth on odotettu seuraaja saksofonisti Kamasi Washingtonin huippusuositulle The Epic -levylle. The Epic oli kolmituntinen, kolmen CD:n tai LP:n järkäle – ensivilkaisulla Heaven and Earth on levyllisen lyhyempi (joskin tällä kertaa neljälle vinyylilevylle jaettu), mutta tämä paljastuu illuusioksi sillä levyn pakkaukseen on kätketty bonuslevy The Choice jonka esiin ottaminen vaatii saksia tai veistä. Tietty erikoisuudentavoittelu ja mahtipontisuus kuuluu vahvasti Washingtonin brandiin – tälläkään levyllä ei ole soittajien määrässä säästelty, mukana on monilla raidoilla ensilevyn tapaan iso jousisektio ja kuoro ja parikymmentä muuta muusikkoa kokoonpanon vaihdellessa miltei joka raidalla.

Musiikillisesti tyyli lähtee samoista lähtökohdista kun edellinenkin levy – Coltranen perintöä vaaliva spiritual jazz -meininki on vahvasti keskiössä lempeämmän puolen Pharoah Sandersin tapaan – nyt ehkä kuitenkin funk ja fuusio henkeä kuuluu enemmän, onpa paikoin rumpukompeissa jopa häivähdyksiä Ricky-Tick Records -henkisestä nu jazz tyylittelystä.

Tänäkin vuonna Heaven and Earth on noussut ehkä laajinta huomiota saaneeksi uudeksi jazz-julkaisuksi eikä vastaanotto ole pelkästään positiivinen – hiphop-muusikkojen taustabändeissä vaikuttaneen Washingtonin nousu jazzkomeetaksi bop-perinteelle uskollisempien jazzklubeilla taitonsa hioneen kaartin ohi aiheuttaa närää ja kritiikkiä. Washingtonin sooloja moititaan usein turhan turvallisesta pentatoniseen asteikkoon nojaavasta junnaamisesta eikä aivan aiheetta – liian pitkä kesto substanssiin nähden on Heaven and Earthin helmasynti, säännönmukaisesti lähes 10 minuuttisissa raidoissa tapahtuu kehitystä varsin vähän pituuteen nähden ja lisälevyn kanssa kokonaisuus on auttamatta liian massiivinen järkäle. Toisaalta nykyään usein spiritual jazziksi kutsutun tyylin alkuaikoina kun sen harjoittajat olisivat todennäköisesti puhuneet ”black musicista”, yksi ideoista oli karsia eurooppalaisen musiikin vaikutteet, teoria ja harmoniat ja palauttaa improvisoitu musiikki afrikkalaisille juurilleen, joten suoraviivainen ilmaisu on tässä mielessä tyylille uskollista. Näyttäkää minulle joku joka sanoo ettei Washington tee mitään mitä Pharoah Sanders ei olisi tehnyt paremmin vuosikymmeniä sitten ja näytän teillen jonkun joka ei oikeastaan pidä Pharoah Sandersistakaan…

The Epicciin verrattuna Washingtonin musiikki tuntuu kuitenkin jonkun verran edistyneen ja muuttuneen paikoin rytmisesti ja sooloilussaankin kompleksimmaksi – Hubtones ja The Psalmnist raidat tätä esimerkiksi hyvin demonstroivat. Pienet kehitysliikkeet ja nyanssit jäävät kuitenkin massiivisen musiikkimäärän edessä helposti huomaamatta – eeppinen suuruus on tämän(kin) levyn määrittelevä ominaisuus, valitettavasti sillä viime vuoden lyhyempi Harmony of Difference EP tuntui musiikillisesti kiinnostavammalta.

The Epicille jatkoa odottaneet fanit tuskin kuitenkaan pettyvät Heaven and Earthiin – hyvin samassa hengessä tässä kuitenkin toimitetaan samanhenkistä materiaalia yllin kyllin. Kamasi Washington onnistuu olemaan samaan aikaan mahtipontinen ja helposti lähestyttävä, jopa nöyrä jazzin saloihin vihkiytymättömällekin kuuntelijajoukolle – siinä kai suosion salaisuus. Aivan The Epic kokoluokan ilmiötä tästä levystä kuitenkaan tuskin tulee ja seuraavalle levylle täytynee keksiä jotain uuttakin.

Uutta levyä myy Levykauppa Äx – 2(+1) CD tai 4(+1) LP.

Kamasi Washington soittaa Helsingissä Flow Festivalin sunnuntaissa 12.8. kaksi settiä Balloon -lavalla.

  • Kamasi Washington, Rickey Washington – tenorisaksofonit
  • Terrace Martin – alttosaksofoni
  • Chris Gray, Dontae Winslow – trumpetit
  • Ryan Porter – pasuuna
  • Cameron Graves , Jamael Dean – pianot
  • Brandon Coleman – koskettimet, urut, vocoder
  • Dwight Trible, Matachi Nwosu, Patrice Quinn, Steven Wayne – laulu
  • Carlos del Puerto, Gabe Noel, Miles Mosley – bassot
  • Gabe Noel, Miles Mosley, Stephen ”Thundercat” Bruner – sähköbassot
  • Chris ”Daddy” Dave, Jonathan Pinson, Robert ”Sput” Searight, Robert Miller, Ronald Bruner Jr., Tony Austin – rummut
  • Allakoi Peete, Kahlil Cummings, Tony Austin – lyömäsoittimet
  • + kuoro, jousisektio, orkesteri

 

 

 

Avainsanat:
Ei kommentteja

Jazzpossun heinäkuun 2018 soittolista

Spotify-tunniste: spotify:user:pas2:playlist:3SFor8i9b59iKabAWEMaWm

Odotettuja levyuutuuksia

  • John Coltrane – Impressions – Take 3
  • Kamasi Washington – The Secret of Jinsinson

Viime viikkojen hartaasti odotettuihin julkaisuihin kuuluvat John Coltranen vuosikymmeniksi kadonneita studioäänityksiä sisältävä Both Directions at Once. Maaliskuussa 1963 äänitetyt sessiot taltioivat Coltranen klassisen kvartetin hyvässä iskussa yhtenä Coltranen uran parhaista aikakausista joskaan mitään kovin uusia näkökulmia tähän aikakauteen uusista julkaisuista ei avaudu.

Kamasi Washingtonin Heaven and Hell on menestyslevy The Epicin kaltainen järkäle – etenkin kun mukaan laskee levyn kuoriin kätketyn bonuslevyn The Choice. Fyysisistä kopioista saksien tai veitsen käyttöä vaativa levy on nyt myös julkaistu digitaalisesti – 40 minuuttinen sisältää muutaman melko turhanpäiväisen poppitulkinnan, mutta kuuntelemisenkin arvoista kamaa.

Downbeat Critics Poll 2018

  • Cécile McLorin Salvant – Never Will I Marry
  • Charles Lloyd & the Marvels – Vanished Gardens
  • Gary Smulyan – Cohn Pone
  • Anat Cohen – Ishafan
  • Vijay Iyer Sextet – Far From Over

Uusimmasta Downbeat -lehdestä löytyy tämän vuoden kriitikkoäänestyksen tulokset. Tässä muutamia tavalla tai toisella ajankohtaisia voittajia – levysarjassa ykköseksi nousi laulaja Cécile McLorin Salvantin Dreams and Daggers, tenorisaksofonisarjan ykkönen oli veteraani Charles Lloyd jonka The Marvels kokoonpanolta ilmestyi juuri viime perjantaina uusi levy Vanished Garden – mukana bändissä kitarasarjan kakkonen Bill Frisell. Baritonisaksofonisarjan votti puolestaan Gary Smulyan jolta myös äskettäin ilmestyi uusi levy.

Monessa sarjassa pärjäsi klarinetisti Anat Cohen – ylivomainen voitto klarinetistiäänestyksessä ja kakkossijat vuoden artisti ja vuoden levy -kategorioissa.

Artistien ja yhtyeiden ykkönen oli aiemminkin näitä äänestyksiä dominoinut pianisti Vijay Iyer jota on ilahduttavan usein saatu nähdä livenä Suomessa ja tuleepa voittoisa sekstetti tässä kuussa Pori Jazziinkin.

Pori Jazz 2018 vieraita

  • Terje Rypdal, Miroslav Vitous, Jack DeJohnette – Sunrise
  • Ruby Rushton – Tisbury Truckin’
  • Tower of Power – Soul Vaccination
  • Yazz Ahmed – Organ Eternal
  • GoGo Penguin – Raven

Tämä aasinsilta vieköön meidät lähestyvän Pori Jazzin tunnelmiin. Huomionarvosiin ulkomaisiin vieraisiin lukeutuvat pitkän linjan ECM-kitaristi, norjalainen Terje Rypdal, brittiläinen Ruby Rushton -yhtye, legendaarinen r&b/funk-kokoonpano Tower of Power, trumpetisti Yazz Ahmed ja GoGo Penguin.

Matkamuistoja Pietarista / venäläisiä jazzmuusikoita

  • Orrin Evans – Blues Connotation
  • Laboratorium – Szalony Baca
  • Sasha Mashin – Sipiagin’s Mood
  • Vintskevich Quartet – Russian Ornament
  • Igor Butman Big Band – The Eternal Triangle
  • Zhenya Strigalev – Pinky
  • Alex Sipagin – Fermata Scandola

Kävin viime viikonloppuna VenäjänMatkojen järjestämällä neljän päivän jazzmatkalla Pietarissa. Tässä muutamia mielleyhtymiä tältä hienolta reissulta.

JFC -klubilla kuultiin pianisti Anton Baroninin versio Ornette Colemanin Blues Connotationista joka ammensi paljon tästä Orrin Evansin versiosta – Dom Vinila -levykaupassa hypistelin ja kuuntelin paljon puolalaisia jazzklassikoita, tämä Laboratoriumin vuonna ’76 ilmestynyt jäi tällä kertaa hyllyyn – Fonoteka -levykaupasta sen sijaan ostin rumpali Sasha Mashinin levyn Outsidethebox joka on Rainy Days -levy-yhtiön ensimmäinen julkaisu, Rainy Daysin perustaja kuuluu myös Fonotekan tiimiin – Jazzfilharmonian konserttisalissa kuulimme Vintskevich Quartettia osana Valkeiden öiden jazzfestivaalia – yksi nimekkäimmistä Pietarissa/Leningradissa oppinsa saaneista ja uransa aloittaneista jazzmuusikoista on saksofonisti Igor Butman, jonka big bandin kanssa ovat soittaneet monet kovat nimet, tässä trumpetisti Randy Brecker, pianossa myös tällä levytyksellä JFC:llä soittanut Baronin – täpärästi missasimme saksofonisti Zhenya Strigalevin konsertin viime keskiviikkona, Brittein saarilla pitkään asuneen Strigalevin uudella levyllä perinnetietoinen saksofoninsoitto kohtaa Federico Dannemannin vahvan sähkkitaran – loppuun vielä yksi suuri tämän vuosituhannen venäläisnimi Alex Sipiagin.

Avainsanat: ,
Ei kommentteja