Petter Eldh presents Koma Saxo

Koma Saxo oli viime vuoden We Jazz -tapahtuman ehdottomia kohokohtia. Tuolloin ensiesiintymisensä suorittanut viisikko kävi myös studiossa ja live- ja studiomateriaalista johtaja/basisti Petter Eldh on koostanut We Jazz Recordsille levyn. Bändin instrumentaatio on hieman poikkeuksellinen – siinä nimittäin soittaa kolme saksofonistia, tenorisaksofoneissa Otis Sandsjö ja Jonas Kullhammar ja altto- ja baritonisaksofoneissa Mikko Innanen. Bändin täydentää rummuissa saksalainen ennenkin otteillaan Suomessa säväyttänyt Christian Lillinger.

Eldhin rooli tuottajana on levyn määritteleviä piirteitä ja varmasti ajatuksia herättävin ominaisuus. Studiotekniikan käyttö jazzmusiikissa ei toki ole uusi ajatus – palasteltiinhan ajan tuulia herkästi seuranneen trendsetterin, Miles Davisin, 60-luvun käänteentekevät fuusioalbumit In a Silent Way ja Bitches Brew tuottaja Teo Maceron toimesta studiossa jälkeenpäin – mutta siinä miessä eloelektroniikka on tullut kasvavassa määrin osaksi modernin jazzmuusikon palettia niin kokonaisuuden studiossa luova auteur-tuottaja on yhä harvinaisuus. Monille keskeistä jazzissa on se minkä Bill Evans puki aikoinaan sanoiksi ”…jazz is not so much a style as a process of making music. It’s the process of making one minute’s music in one minute’s time…” – raskaasti jälkituotetulla levyllä on siis todistettavaa.

Vaan miltä siis kuulostaa uusi Koma Saxo keikasta diggailleen korvin. Ei ollenkaan hassummalta! Tietty arvaamaton ja kolmen saksofonin tuuttaussektion tuoma kaoottisuus on läsnä eikä levy kuulosta ylituotetulta ja oikeastaan levyn syntyprosessi on helppo unohtaa vaikka välillä aika villejäkin äänimaailmoja on levylle saatu.

Pari Koma -raidan soundit ottavat etäisyyttä saksofonien luonnollisiin ääniin

Tuotantopuolella toimii se, että levyn raidat ovat nykypäivän jazzlevyksi poikkeuksellisen lyhyitä – 36 minuuttisella levyllä on 12 raitaa – ja kuuntelukokemus vie miellyttävästi mukanaan ja kun viimeisen raidan Så Rinner Tiden Bort levyn yleisestä tunnelmasta erottuva virsimäinen melodia alkaa soida herää usein ajatus, että joko se tuli taas kokonaan kuunneltua. Mikäs siinä sitten kun alusta uudelleen.

Ilahduttavia jazzdiggarille ovat myös kaksi valintaa uudelleentulkinnoiksi suomalaisen jazzin historiasta – sen verran diippejä raitoja ovat nimittäin Oiling Boilingin Cyclops Dance 70-luvun loppupuolelta ja Byågz Edward Vesalan uudelleenjulkaisemattomaksi keräilyharvinaisuudeksi jääneeltä I’m Here soololyömäsoitinlevyltä. Koma Saxolla molemmat, varsin erityyliset kappaleet nivoutuvat kokonaisuuteen – kuulostavat tunnistettavasti alkuperäisiltä sävellyksiltään, mutta myös aidosti Koma Saxolta.

Koma Saxo on siis mainio levykokonaisuus joka tuntuu ehkä enemmän hyötyneen kun kärsineen tuotantoprosessista. Jos levyn hyvyyden mittariksi valitaan peräkkäisten uudelleenkuuntelujen määrä niin Koma Saxo on ainakin hyvin lähellä vuoden kärkeä.

Koma Saxo palaa We Jazziin tänä vuonna – bändi kuuluu festivaalin ohjelmistoon G Livelab Tampereella 4.12 ja G Livelab Helsingissä 5.12.

Uutta levyä saa LP:nä tai CD:nä We Jazzin Bandcampista – huomaa että etukäteen julkaistut Port Koma ja Fanfarum for Komarum fysikaalisista julkaisusta vain 7-tuumaisella sinkulla!

  • Petter Eldh – basso
  • Christian Lillinger– rummut
  • Otis Sandsjö – tenorisaksofoni
  • Jonas Kullhammar – tenorisaksofoni
  • Mikko Innanen – altto- ja baritonisaksofoni
Ei kommentteja

Aki Rissanen Trio – Art in Motion

Pianisti Aki Rissasen trion perustamishetkestä ensimäiseen levytykseen meni aikansa – noin 14 vuotta, mutta se kannatti sillä ensilevystään alkaen trio  – bassossa Antti Lötjönen ja rummuissa Teppo Mäkynen – on takonut suomalaisen jazzin parhaita levyjä tasaista tahtia ja tällä tiellä jatkaa myös uusi levy Art in Motion.

Kaksi olennaista vaikutetta kuuluvat vahvasti Rissasen musiikissa – eurooppalainen klassinen ja minimalistinen elektroninen musiikki kietoutuvat usein yhteen. Vaikutteet kohtaavat hienosti avauskappaleessa Aeropeans jonka minimalistisesta ja kurinalaisesta rytmiikasta versoavat paikoin bachmaiset fuuganpätkät. Klassisen musiikin sävellyksistä tulkitaan Einojuhani Rautavaaran Cantus Arcticuksen Melancholy –osa ja Carlo Gesualdon maallinen madrigaali Moro lasso al mio duolo. Klassisen musiikin parissa opintonsa aloittaneen Rissasen kypsä oma musiikillinen näkemys kuuluu siinä miten saumattomasti nämä tulkinnat nivoutuvat Rissasen omiin sävellyksiin.

Rissanen on taitava voimakkaan jännitteen luoja. Asenteesta kertoo ehkä jotain yksi hänen vanhempien levyjensä nimistä – Beautiful Anxiety. Välillä jännitteen luominen on ilkikuristakin – Bachiin leikkisästi nimellään viittaava Das Untemperierte Klavier nostaa selkeästä alustaan jännitettä kaoottisemmaksi muuttuen vain ärsyttävästi feidatakseen lopussa jännitettä purkamatta. Saman henkinen on Love Song jonka arvoituksellisen alun kasvamisesta atonaaliseen kaaokseen on romantiikka kaukana. Vahvat jännitteet ja minimalistiset vaikutteet tuovat mieleen Vijay Iyerin pianotriomusiikin, erityisesti hänen livesettinsä joissa pitempi jännitteen kasvatus ja purkaminen ovat keskeisessä asemassa.

Tämä jazzvuosi on tuonut tullessaan jo useamman vuoden valioihin lukeutuvan pianotriolevyn suomalaisilta pianisteilta ja Art in Motion nouseekin haastamaan niin Joonas Haaviston kuin Alexi Tuomarilankin levyt vuoden parhaiden julkaisujen sarjassa.

Kilpailu!

Suomessa trion voi nähdä livenä tänä vuonna vielä seuraavasti:

  • 2.10. Sellosali, Espoo
  • 3.10. G Livelab, Tampere
  • 27.11. G Livelab, Helsinki, FI

Yhteistyössä Sellosalin kanssa Jazzpossu tarjoaa kahdelle onnekkaalle voittajalle seuralaisineen liput Espoon keikalle – osallistu kisaan TÄMÄN LINKIN TAKANA. Voittajat arvotaan tiistaina 1.10. kello 20.

Uutta levyä myy Digelius – LP tai CD.

  • Aki Rissanen – piano
  • Antti Lötjönen – basso
  • Teppo Mäkynen – rummut
Ei kommentteja

Olli Hirvonen – Displace

Olli Hirvonen on löytänyt mukavasti jalansijaa New Yorkin jazzpiireistä. Muutaman vuoden takainen New Helsinki oli vahva näyte nuoren kitaristin iskuvoimasta ja uusi levy Displace todistaa tekemisen jatkuvuudesta ja on tietynlainen kiteytys sillä ydinkvartetti on sama – pianossa Luke Marantz, bassossa Marty Kenney ja rummuissa Nathan Ellman-Bell – ja tällä kertaa homma hoituu ilman puhallinsolistivieraita. Positiivista viestiä Hirvosen urakehityksestä kertoo sekin, että uuden levyn on julkaissut Ropeadope, joka on yksi tämän päivän keskeisistä amerikkalaisista jazzlabeleista.

Joskus ammoisina aikoina jazzmuusikoiden rytmiikan kulmakivi oli svengi  – it don’t mean a thing if it ain’t got that swing. Tänä päivänä nuoren amerikkalaisen sukupolven muusikoiden keskuudessa melkein vastaavaan asemaan jazzmuusikon työkalupakissa tuntuu nousseen erikoisemmilla tahtilajeilla ja niiden muutoksilla, tupleteilla ja polyrytmeillä rakennettu rytminen jännite joka saa usein kompleksisuudellaan Brubeckin Time Outin tuntuvat aloittelijoiden puuhastelulta.

Tällainen rytmiikka on vahvasti myös Displacella läsnä ja levyä kuunnellessa on vähän sellainen olo, että jos kuulija ei pyri seuraamaan rytmiikkaa ja laskemaan tahtia niin tuottaa soittajille pettymyksen. Hieman silloinkin kun jännite puretaan niin hieman mausteisuutta jaa usein vielä jäljelle. Tästä hyvänä esimerkkinä yli 10 minuuttinen nimikappale joka purkaa Hirvosen ja Marantzin painokkaasti luoman polyrytmisen louhinnan sooloihin ensin seitsemänjakoiseksi ja myöhemmin viisijakoiseksi.

Hieman vaativaa kuunneltavaa on siis tarjolla, mutta kuuntelua tosin mukavasti helpottaa vahva intensiteetti jolla nelikko paahtaa ja herkäksi lopuksi bändi tarjoaa  päätteeksi akustista teetä ja sympatiaa Ralph Townerin mieleen tuovalla Unravelilla.

Levy onneksi myös palkitsee ennen pitkää tarkkaavaisesta kuuntelusta – kappaleiden rytmiikan ja rakenteen seuraaminen useamman kuuntelun jälkeen saa levyn avautumaan paremmin. Jos New Helsinki oli levy jonka näytti Hirvosen musiikin nousseen uudelle kypsyysasteelle niin Displace osoittaa korkean tason jatkuneen.

Uutta levyä saa Suomessa Digeliuksesta.

  • Olli Hirvonen – kitara
  • Luke Marantz – piano
  • Marty Kenney – basso
  • Nathan Ellman-Bell –  rummut
Ei kommentteja

Sointi Jazz Orchestra & Marius Neset Koko Jazz Clubilla

Sointi Jazz Orchestran taiteellinen johtaja Rasmus Soini esittelee solistin

Sointi Jazz Orchestra on määrätietoisella työllä kuuden toimintavuotensa aikana vakiinnuttanut asemansa suomalaisella big band -kentällä ja sen taiteellinen johtaja Rasmus Soini on vastannut monista tämän vuosikymmenen komeimmista kotimaisista big band sävellyksistä ja sovituksista ja orkesterin tavaramerkiksi ovat nousseet monipuolinen puhaltimien käyttö ja upeat harmoniat. Tämän viikon konserteissa valokeila oli kuitenkin solistivieraassa kun SJO sai solistikseen Helsinkiin Koko Jazz Clubille ja Lahteen Norjasta Marius Nesetin.

Kööpenhaminassa opiskellut Neset alkoi kerätä kansainvälistä mainetta 2005 Young Nordic Jazz Comets -kilpailun voittaneessa JazzKamikazessa ja on tällä vuosikymmenellä enenevässä määrin kunnostautunut myös suuremmille kokoonpanoille tehdyillä sovituksilla ja sävellyksillä – viime vuosina myös sinfoniaorkestereiden kanssa kuten kevään April Jazzeillakin kuultiin.

Perjantaina ei ollut Etelä-Suomessa pulaa jazzohjelmasta kun Nesetin ja SJO:n lisäksi Salossa ja Porvoossa alkoivat jazz festivaalit, Alder Ego avasi Tapiolassa April Jazz Clubin syyskauden ja Rakkautta & Anarkiaa -festivaaleilla näytettiin Blue Note Records: Beyond the Notes -elokuva jonka yhteydessä soitti Aleksi Heinola Quintet. Tästä huolimatta Koko oli loppuunmyyty ja ehkä halukkaita tulijoita olisi ollut enemmänkin – ainakin viimeiset lipunostajat joutuivat odottamaan vapaalippujen käyttöasteen selviämistä keikan alkuhetkiin asti.

Tunnelma oli korkealla kun kaksisettinen lähti käyntiin lyhyen esittelyn jälkeen Lionilla. Illan ohjelmisto koostui pääasiassa Nesetin Trondheim Jazz Orchestralle säveltämästä ja sovittamasta materiaalista jota on julkaistu tuon illan avauskappaleen mukaan nimetyllä levyllä viitisen vuotta sitten. Materiaali sopi keikalle hyvin – tuntui että Sointi Jazz Orchestran oma soundi, sävellykset niin Nesetiltä kuin yhdet Rasmus Soinilta ja pianisti Aleksis Liukolta ja Neset solistina paitsi erottuivat omina tunnistettavina elementteinenään niin olivat myös ehjä ja maukas kokonaisuus.

Tähtisolisti vauhdissa

Nesetillä on taito valjastaa virtuoosimainen soitto ja rytmiikan kompleksisuus palvelemaan kokonaisuutta. Esimerkiki Golden Xplosion sävellyksen Neset kertoi aikoinaan syntyneen ajatuksesta tehdä sävellys jonka voisi hahmottaa yhtä aikaa 3/4, 4/4 ja 5/4 tahtilajeissa, mutta sen nauttimiseen ei tätä tarvi tietää tai aivojaan nyrjäyttää liialla tahtilajien laskennalla vaan se on helposti nautittavissa kasvavan rytmisen jännitteen ja sen riemukkaan purkautumisen kautta. Sama henki toistuu myös Nesetin solismissa jossa soittotaito palvelee musiikkia ja kuulija voi keskittyä nauttimiseen.

Erittäin hieno keikka – pari tuntia musiikkia kului kuin siivillä ja bändiä solisteineen olisi yleisö kuunnellut varmasti vaikka kuinka pitkään.

Soinnin vasket

  • Marius Neset – saksofonit
  • Sointi Jazz Orchestra joht. Rasmus Soini

Sointi Jazz Orchestra & Marius Neset Koko Jazz Clubilla 29.9.2019

Ei kommentteja

Hyvästit Lauantaijatseille Bassoradiolla

Tänä lauantaina yksi aikakausi päättyy kun Bassoradio lopettaa valtaosan DJ-vetoisista erikoisohjelmistaan ja viimeistä kertaa Bassolta kuullaan Risto Nevanlinnan 2007 aloittanut Lauantaijatsit josta on vuosien varrella tullut yksi suomalaisen jazzmedian kantavista voimista. Minulle henkilökohtaisesti Lauantaijatsit edustaa jazzin kuuntelun historiassani merkittävää käännekohtaa joka johti myöhemmin Jazzpossu-blogin perustamiseen syksyllä 2012.

Aloin kuunnella Lauantaijatseja muistaakseni alkuvuodesta 2011. Olin ollut jo pitempään aktiivinen jazzin kuuntelija ja tiesin ohjelmasta jo aiemmin, mutta radion kuuntelu ei kuulunut tapoihini – lieneekö ollut asunnossa yhtään toimivaa radiovastaanotinta sähköissä kiinni. Muistan 90-luvulta Radiomafialta (YleX:n edeltäjä Jonneille tiedoksi) Hipnoosin (tämähän on silkkaa jaskaa) ja Jatzofrenian, mutta käytännössä 2000-luvulla kun CD-soitin/radiovastaanottimen korvasi musiikinsoittajana tietokone ja mp3set loppui radion kuunteluni.

Sitten 2010-luvun alussa havaitsin että Bassoa ja Lauantaijatseja voi kuunnella neti kauttakin, olikohan uusi ominaisuus vai kuulinko siitä vasta silloin, ja siitä intohimoinenkin kuuntelusuhde sitten alkoi – tuolloin vakiojuontajina olivat hamaan loppuun asti nyt mukana pysynyt Eero Löyttyjärvi ja Matti Nives joka on sittemmin siirtynyt Radio Helsingin aalloille.

Lauantaijatseilla käsiteltiin säännöllisesti uusia suomalaisia jazzlevyjä ja tulevia keikkoja ja pitkälti tämän ohjelman innoittamana aloin käydä säännöllisesti keikoilla ja seuraamaan entistä aktiivisemmin uusia kotimaisia julkaisuja ja sieltä sitten ajatus blogin perustamisesta lähti sillä huomasin että uudesta suomalaisesta jazzista oli saatavilla kovin vähän informaatiota, arvosteluja, keskuteluja ja soittolistoja suhteessa sen korkeaan laatuun.

Mutta hyvässä radio-ohjelmassa keskeisessä roolissa on juontaja – Lauantaijatsien tapauksessa juontajat ja heidän persoonalliset musiikkimakunsa. Matti Niveksen jälkeen joukko on laajentunut Heikki Hirsimäellä ja Pierre Ringwaldilla ja kukin on tuonut ohjelmaan varsin erilaisen näkemyksen jazziin – Eero soittaa paljon vanhoja keräilyharvinaisuuksia, Heikki free jazzia ja Pierre 70-luvun sähköistä groovea ja funk-jazzia. Näin Lauantaijatseilla on ollut useampikin selkeä linja tehden siitä erinomaisen monipuolisen jazzohjelman.

Mutta suuremmassa mittakaavassa asiat jotka minut vetivät kuuntelemaan Lauantaijatseja myös ohjelman poistumiseen Basson aalloilta vaikuttavat. Itselleni Lauantaijatsit on ainoa syy nykyään kuunnella Bassoa ja epäilemättä monet kuuntelijat joilla Basso on se aina taustalla soiva kanava eivät Lauantaijatsien sisällöstä perusta – varmasti osan jazzin ystävistäkin kolmen hostin hyvin erilaisen jazzmaun yhdistelmä on ollut pikemminkin haitta kuin hyöty. Kaupalliselle radiolle lienee mainosten myynnin näkökulmastakin parempi tavoittaa yksi selkeästi määritelty kuulijajoukko kuin monia erilaisia pieniä ryhmiä.

Hyvässä kulttuurikokemuksessa yhdistyvät tuttu ja ennustettava ja toisaalta yllättävä – marginaalisemman kulttuurin tekijöiden ja ystävien harmiksi tuttuu ja ennustettavuus ovat käytännössä paljon, paljon tärkeämmät kuin se erilaisuus tai yllättävyys, ei uusi yllättävä näkökulma tai ennakkoasenteiden päälaelleen kääntäminenkään toimi jos ennakkoasenteita tai odotuksia ei ole ensin luotu – punchline vaatii setupin. Näin jazzohjelmakaan ei ole parhaassa seurassa jos kuulijat eivät odota jazzohjelmaa.

Toivoisin että Lauantaijatsit jatkaa toimintaansa jossain formaatissa. Nettiradioita on tarjottu vaihtoehdoiksi muutamassakin Bassoradion erikoisohjelmien loppumiseen liittyvässä kestkustelussa, mutta nettiradiopuolelta on puuttunyt mielestäni yleisesti tunnettu ja hyvä alusta, mutta viime vuosina podcastit tuntuvat lyöneen itsensä läpi Suomessa joten ehkä aika on kypsä nettiin tuotetulle vahvasti musiikkipitoiselle sisällöllekin – itselleni ei ainakaan pitäisi olla isoa eroa kuuntelenko Lauantaijatsini Basso.fistä vai Soundcloudista tai Mixcloudista, täytyy kyllä sanoa että pyrkimys on vahvasti ollut kuunnella se livenä Bassolta tähän mennessä, että oma taikansa suorassa lähetyksessä on.

Kiitos näistä vuosista Lauantaijatsit ja kaikki ohjelman teossa mukana olleet ja Bassoradion väki siitä että toistakymmentä vuotta ohjelma sai itsensä kuuloisena radioaalloilla kuulua joka viikko!

 

Ei kommentteja

Flame Jazz Cruise 15 toi jälleen jazzin Viking Gracelle

Viidestoista Turusta lähtevällä Viking Gracella järjestetty Flame Jazz Cruise risteily toi jazzin laineille jo vakiutunein nuotein – näitä risteilyjä on järjestetty kahdesti vuodessa syyskuussa ja alkuvuodesta. Ihan kaikkea laivan ohjelmatarjontaa jazz ei aivan valtaa, mutta suuremman profiilin livemusiikkitarjonta rennossa Retro-baarissa ja Vogue-yökerhossa on valittu jazzin ystävän makuun sopivaksi ja kuuden livesetin, kahden Flame Jazz talkshow keskusteluhetken ja jamisessioiden voimin jazzpainotteista ohjelmaa riittää lähes koko risteilyn ajaksi.

Pelin henki on siis se, että lauantaina iltayhdeksän maissa lähdetään Turusta ja ohjelma alkaa puolisen tuntia laiturista irtoamisen jälkeen Retro -baarissa Flame Jazz talk show’lla jossa risteilyllä esiintyvät muusikot pääsevät kertomaan uusimmat kuulumiset Flame Jazz -puuhamies Jussi Fredrikssonin johdolla. Tässä logistiikka puolella pelin henki tuntuu olevan että risteilyn aloitusjuomia jonottavat ruuhkauttavat Retron baaritiskin pahasti, joten ammattilaisvinkki on ottaa juoma matkalta mukaan joltain toiselta tiskiltä.

Shinkarenko Jazz 4N

Talkshow’n perään alkaakin sitten liveohjelma samassa tilassa. Tällä kertaa avausbändinä oli Liettualainen Shinkarenko Jazz 4N joka basisti Leonid Shinkarenkon johdolla soitti musiikkia jonka juuret tuntuivat olevan 70-luvun lopun ja 80-luvun alun fuusiossa – hyvällä imulla vetivät, saksofonisti Jan Maksimovichin sooloilussa oli ensikuulemalta soundeissa hieman kulahtanutta 80-luvun makua mutta hyvällä intensiteetillä homma kääntyi sitten voitoksi, hieman vahvasta otteesta sooloiluun tuli William Suvanne mieleen.

Meio Azul

Nipistin hieman aikaa jazzohjelmistosta ja kävin tsekkaamassa alkuillasta myös shampanja/cocktaillounge henkisen Seamore-baarin juoma- ja musiikkitarjonnan. Siellä esiintyi Meio Azul -kitara/lauluduo joka soitti hillittyjä bossa nova -klassikoita. Seamoren miljöö sopisi kyllä hyvin jazzseteille – paremmin kuin osittain läpikulkutilalta tuntuva Retro, mutta koska se jakaa saman tilan Oscar À La Carte ravintolan kanssa niin ohjelmisto lienee tarkoituksella enemmän taustamusiikkihenkinen. Miellyttävä tunnelma kuitenkin bossan tahdissa ehdottomasti sielläkin.

Iltayhdeltätoista homma jatkui Vogue-yökerhossa jossa oltiin tällä kertaa liikenteessä soul-vivahtein. Ensimmäisenä bändinä kuultiin Sami Saarta ja Jazzpoikia – Saarihan on vahvasti soulmiehiä – ja sen jälkeen Heini Ikonen tulkitsi soul klassikoita Queen of Motown -ohjelmistolla.

Saarella ja Jazzpojilla oli hyvä, viihteellinen meininki – kokemus solistina näkyy ja kuuluu – ja musiikissa yhdistyi 60-luvun jazz niin bop-perinteistä, ikivihreistä standardeista kuin jazz-iskelmä näkökulmista ja se soulkin. Vierailijoitakin nähtiin lavalla – useammassa kappaleessa mukana olivat sunnuntaina keikkavuoroissa olevat puhaltajat Gunu Karjalainen ja Jussi Kannaste ja Ikonen kävi laulamassa yhden kappaleen esimakuna omaan settiinsä.

Saaren omat sanoitukset ovat hauskoja ja toimivia ja hauskasti bändissä on sellainen välitön tunnelma kuin jazziskelmä olisi ollut aina olemassa. Ei siis vain retroa nostalgiatrippailua vaan hyvää, viihdyttävää meininkiä. Bändi on myös suuntaamassa kohta studioon äänittämään toista levyä.

Ikosen musiikilliset juuret ovat pitkälti soulissa ja sujuvasti illan viimeinen keskiyön jälkeen alkanut setti etenikin. Jos Saari ja pojat saivat muutaman parin tanssimaan niin Ikosen Motown-kimara sai sitten biletyksen vapaammin käyntiin. Bändi esiintyi nyt ensimmäistä kertaa ja totta kai jatkoa on luvassa.

Heini Ikonen: Queens of Motown

Risteilyn ohjelmistoon kuuluvat myös jamit joita samaan aikaan viriteltiin Retrossa. Käydessäni paikalla soittamassa oli etupäässä nuoria muusikoita mutta vanhempikin harrastaja liittyi joukkoon. Viime vuoteen verrattuna tuntui tosin siltä että Retron jamit jäivät vaisusti varjoon sillä baaria jo suljettiin ja muusikoita ja yleisöä oli vähän kun yhden jälkeen suuntasin hyttiin, mutta ties vaikka siitä homma olisi lähtenyt uuteen nousuun – joskus ainakin laivalla on jammailtu pitkälle aamuyöhön.

Sunnuntain paluumatkan tunnelma on rento – aamulla on aikaa nukkua laivan kääntyessä pikavisiitillä Tukholmassa aikaisin aamulla ja kääntäen keulan takaisin kohti Turkua ja nauttia aamiaisesta ja rentoutua sillä jazzohjelma jatkuu vasta yhdeltä iltapäivällä.

Mikko Gunu Karjalainen Italian Quartet

Jazzia on paluumatkallakin kolme settiä – 15. risteilyllä laineilla viihdyttivät ensin trumpetisti Mikko Gunu Karjalaisen Italian Quartet joka oli varsin rento ja svengaava paketti – erityisesti aloituskappale Carmell Jonesin Beepdurple oli aivan mainio revittely Suomen jazzpiireissä jo viime vuosina tutuksi tulleen rumpali Alessandro D’Annan lyödessä löylyä. D’Anna on aivan erinomainen standardien tulkitsija jonka soitossa on vauhtia ja mukaansatempaavaa karismaa. Hyvin homman klaarasi myös Gunu jonka hauskat välispiikit (varmasti kaikille Pori Jazzin jameissa viime vuosina viihtyneille tuttuun tapaan) huvittivat risteily-yleisöä.

Toisen Flame Jazz artisti talk show’n jossa Saari, Ikonen ja Shinkarenko kertoivat musiikkinsa taustoista ja tulevista suunnista lavalle nousi Teppo Mäkysen 3TM soittamaan rauhallisen ambient/elektronismausteista jazziaan jota on tänä vuonna tulossa levylläkin lisää. Hieman kesken setin lähdin nauttimaan Frank’sin ravintolan antimista, mutta ainakin alkupuolella materiaali ja tyyli oli ensimmäiseltä levyltä tuttua, mutta kesällä ilmestyneen puhtaasti ambient-henkisen ”preludi”-levyn perusteella myöhemmin tänä vuonna kuultaneen enemmän erilaista otetta. Mielenkiinnolla odotan mitä kuuluu ensi viikon SaloJazzeilta Mäkysen kotikentältä jossa 3TM soittaa samana päivänä kolme keikkaa luvaten kolmea eri keikkaa ja ohjelmistoa.

Tuomo & Markus feat. Verneri Pohjola

Viimeinen livebändi oli Tuomo & Markus feat. Verneri Pohjola joka joutui tällä kertaa tulemaan toimeen ilman Tuomo Prättälää joka joutui terveyssyistä jättämään risteilykeikan väliin, mutta hyvin soitto ja laulukin basisti Jere Ijäksen tuuratessa taustalauluin Prättälää. Bändin musiikkia voisi mieltää ”moderniksi pelimannimusiikiksi”, eri tyylejä sikin sokin Simon & Garfunkel -henkisestä singer-songwriter musasta countryn kautta Pohjolan jazzbiiseihin – kuultiin Land of Real Men ja Kätkävaaran Lohikäärme Mikael Myrskogin vieraillessa pianossa ja välillä Ijäs ja Markus Nordenstreng vaihtoivat soittimiakin – soittajien oloista musiikkia.

Risteilyn rytmitys sopii kokonaisuutena mukavasti jazzmusalle – perjantai-ilta lähtee nopeasti liikkeelle joten siinä on jazzille vähän haastetta pysyä nousevan tunnelman mukana, mutta paluumatka on mukavaa naatiskelua jossa rauhallisempi ja paikoin kokeellinenkaan jazz kuten 3TM ei tunnu olevan aivan väärässä paikassa laivan yökerhotilassa. Enimmäkseen Helsingistä Tukholmaan kulkeneelle on myös ollut mukava yllätys miten hienot näkymät lähes koko paluumatkan ajan tällä reitillä on saaristoon – kyllä kelpaa.

Seuraavan kerran Flame Jazz Cruise järjestetään 25.1.2020 ja tuolloin teemana world jazz. Tästä teemasta ja tulevista esiintyjistä kehotan lämpimästi tsekkaamaan heti tilaisuuden tullen Flame Jazz Recordsilla lähitulevaisuudessa ilmestyvän Ilkka Arola Sound Taginen levyn – on varsin mainiota musiikkia nimittäin se!

Ei kommentteja