Jazzia Flow’ssa 2018 – Kamasi Washington

 Jazzkomeetta Kamasi Washington saapui nyt Flow’hun jo toista kertaa – ensimmäisen kerran Washington nähtiin Suvilahdessa 2016. Tänä kesänä uuden 3 CD:n tai viiden LP:n paketin Heaven and Earth julkaisseelle tähdelle suuruudenhulluutta hipovista eeppisistä mittasuhteista on tullut tavaramerkki eikä siis Flow’n Balloon 360 -lavallakaan riittänyt yksi setti vaan kahdeksanhenkinen bändi veti alkuillasta kaksi settiä putkeen.

Eeppisiin mittasuhteisiin venyivät jonotkin 1600 istumapaikan Balloonille. Suhteellisen pitkät jonot olivat jo muodostuneet Moses Sumneyn vielä lopetellessaan settiään 45 minuuttia ennen Kamasin aloitusaikaa ja lava täyttyi nopeasti ääriään myöten – ilmassa oli jazzsetiksi harvinaisen kuhisevaa tunnelmaa.

Ensimmäinen setti antoi hieman odottaa itseään kun äänentoistoa viriteltiin kuntoon, mutta ennen pitkää päästiin liikkeelle. Jo ensimmäisellä Suomen vierailulla vajaa kolme vuotta sitten Circuksessa kävi selväksi, että suurille areenoille päässeissä liveseteissä jazz saa antaa tilaa vahvemmalle funk- ja r&b -fiilistelylle ja rytmisestä vahvaa vyörytystä ryöppysi tälläkin kertaa kahden rumpalin bändistä.

Soiton vahvuus oli keskeisessä osassa – Washingtonin sooloilu oli parhaimmillaan raaimmissa huudoissaan ja rytmisektion basisti Miles Mosley ja rumpalit Tony Austin ja Ronald Bruner olivat kaikki omissa soolohetkissään rohkeasti esillä – loud & proud. Puhallinrivistössä Kamasin isäukko Rickey Washington ja omalla tänä vuonna julkaistulla, mutta  ennen Washingtonin The Epicin suurmenestystä äänitetyllä The Optimist -levyllään paljon ollut pasunisti Ryan Porter jäivät pullistelun varjoon ensimmäisen setin solisteina.

Biiseissäkin vedettiin vähän mutkia suoriksi – Freddie Hubbard-laina Hub-Tones edustaa levyllä edelliseen levyyn verrattuna rytmistä kunnianhimoa jonka tahtia laskiessa saa mukavasti pään sekaisin, mutta livenä se latistui suhteellisen tavanomaiseksi 4/4 poljennoksi. Mutta olihan se viihdyttävää kyllä, ensimmäinen setti kuin siivillä bändiä kuunnellessa.

Useimmille festarivieraille riitti yksi setillinen, settien välissä ensin Balloon pitkälti tyhjeni – ehkä 15-20% jäi odottamaan jälkimmäistä puoliskoa – ja sitten nopeasti taas täyttyi vuoroaan odottaneiden päästessä sisään.

Toinen setti oli merkittävästikin ensimmäistä kovempi veto – sooloissa oli enemmän potkua ja spiritual jazz -anthemeissa yleisön henkeä nostattanutta hurmiota. Porterin The Psalmnist -biisissä ei rytmisestä haastavuudestakaan tingitty ja biisi nousi yhdeksi illan kohokohdista bändin uusimman jäsenen, kosketinsoittaja Ruslan Sirotan, tuotua soolossaan vähän vahvempaa jazzin perinteiden henkeä.

Ehkä komein hetki oli kuitenkin viimeiseksi biisiksi säästetty levyn avausraita Fists of Fury – alunperin 70-luvun alun Bruce Lee -leffa Fist of Furyn alkumusiikki. Hauskaa elokuvallista lisäpontta saatiin tähän silläkin että soolojen jälkeen eturivin puhaltavat töräyttivät hetken Star Warseissa tuttua John Williamsin Imperial Marchia. Loppuun asti paikalla ollut yleisö, erityisesti lavan edessä seissyt sellainen, oli kuulemaansa tyytyväinen.

  • Kamasi Washington – tenorisaksofoni
  • Rickey Washington – sopraanosaksofoni, huilu
  • Ryan Porter – pasuuna
  • Patrice Quinn – laulu
  • Ruslan Sirota – koskettimet
  • Miles Mosley – basso
  • Tony Austin – rummut
  • Ronald Bruner Jr. – rummut
Ei kommentteja

Jazzia Flow’ssa 2018 – Mopo, Jukka Eskola & UMO Jazz Orchestra, 3TM

Mopo

Mopo – Eero Tikkanen & Linda Fredriksson

Flow’n lauantai-iltapäivä alkoi Balloon 360 -stagella aurinkoisissa merkeissä Mopon tahdissa. Tämän vuoden Flow’n aikana olen miettinyt että siinä missä Pori Jazzien nykyisissä järjestelyissä jazzia kuuntelemaan tulleen mieli on levollinen Lokkilavan herrankukkarossa niin Flow’ssa on hieman huolestunut siitä miten nyt mahtavat jazzbändit päästä monipuolisessa tapahtumassa esille. Tässä suhteessa räväkkä, Flow’hun 14 festivaalin kesäkiertueensa päättänyt Mopo on oiva buukkaus sillä Linda Fredriksson, Eero Tikkanen ja Eeti Nieminen eivät kavahda pientä yleisön hengen nostatusta ja hypetystäkään.

Bändi aloitti lähinnä alkuvuodesta ilmestyneen Mopocalypse -levyn materiaalista koostuneen setin rauhallisesti Niin aikaisin josta sitten kierroksia lisättiin setin mittaan Ruusun ja Noidan johdattaen väkevämmän ilmaisun suuntaan. Hieman isolla ulkolavalla Mopon soundin rajat alkoivat lähestyä – tai ainakin bändin musiikin polttopiste jonkun verran siirtyi. Siinä missä viime talven We Jazzin sisätilakeikalla Tikkasen muutamilla kappaleilla käyttämä sähköbasso oli vahva ja selvästi erikoinen mauste niin nyt ulkotiloissa sähköbasso ja pystybasso tuntuivat aika samanvahvuisilta elementeiltä. Niemisen rumputyöskentelykin tuntui menettävän terävintä viiltoaan avarassa tilassa, mutta Fredrikssonin saksofonituuttaus puolestaan nousi paikoin hienosti tilanteen tasolle free -henkisen töräyttelyn ottaessa vahvasti tilan haltuun.

Monipuolinen setti avasi päivän mainiosti – festaritunnelma Flow’ssa on usein ensimmäisten bändien aikana vielä raukea, mutta Mopo sai muutaman tanssijankin hetkellisesti innostumaan ja uuden levyn ”hittibiisi” Tökkö oli mahtava vahva lopetus.

Mopo – Eeti Nieminen

 

  • Linda Fredriksson – saksofonit
  • Eero Tikkanen – bassot
  • Eeti Nieminen – rummut

Jukka Eskola & UMO Jazz Orchestra

Trumpetisti Jukka Eskolalla on käynnissä muusikon uran 20. vuosi ja tänä juhlavuotena Eskola on yhdistänyt voimansa UMO Jazz Orchestran kanssa. UMOn pääkapellimestari Mikko Hassinen on sovittanut UMOlle Eskolan omilta levyiltä vuosien varrelta kappaleita ja tunnin setissä kuultiin myös muutama uusi kappale.

Setin avasi kahdesta uudesta kappaleesta Eskolan omasta kynästä lähtöisin oleva Little Bee. Vähän ehkä normaalia rennommin keikan ottanut UMO kuulosti aurinkoisessa iltapäivässä ensitahdeista alkaen erittäin hyvältä. Balloon -lavan akustiikka ja olosuhteet sopivat hyvin big bandille.

Eskolan sukupolvi tuotti suomalaiselle jazzkentälle monta kiintotähteä – kuten esimerkiksi Timo Lassy ja Verneri Pohjola muutamia muita samoihin aikoihin huipulle nousseita puhaltajia mainitakseni, mutta tällaisessa roolissa big bandin vierailevana solistina Eskola on ehkä sukupolvensa tähdistä kirkkain ja vahvaa solismia kuultiin käytännössä joka kappaleessa. Sooloissa onnistuttiin UMOnkin riveistä – Olli Ojajärvi repäisi nimittäin kaksikin todella vahvasti mieleen jäänyttä sooloa jotka herättivät tunnelman kohotusta hyvin yleisössäkin.

Eskolan levyiltä kappaleita kuultiin niin viime vuosikymmenen lopun Walkoverilta kuin uudemmilta Orquesta Bossa ja Jukka Eskola Soul Trio -levyiltä. Eniten uudelleen oli sovitettu Walkoverin materiaalia ja se tuntui myös setin parhaalta annilta – Walkover on mainio levy, mutta sen soundit sitovat sen suhteellisen vahvasti nu jazz -hengestä innoittuneeseen Ricky-Tick aikaan. Nyt UMOn kanssa soitettuna uusina sovitukseina singlenäkin julkaistut Jova ja Chip ’n’ Charge ja erityisesti ripeätempoinen Double Time saivat uutta henkeä ja osoittivat elinvoimansa hyvinä sävellyksinä joita kehtaa soittaa  erilaisillakin kokoonpanoilla. Nykyään ehkä levytetyssä jazzissa muusikoiden omien sävellysten ollessa arvossaan liian usein sävellykset jäävät vain yhden kokoonpanon tai projektin ohjelmistoon joten oli erittäin mukava kuulla vanhoja hittejä uusissa kuoseissa.

Onnistunut oli myös Hassisen tälle yhteistyöprojektille säveltämä Dive joka päätti Balloon -lavan istumapaikat täyteen vetäneen iltapäiväsetin. Biisi alkoi menevästi ja vaihtoi vielä hieman yllättäen kovempaa vaihdetta edetessään ja sopi mainiosti niin Eskolalle kuin UMOllekin.

Talousvaikeuksien kanssa painineen UMO Jazz Orchestran Kauan eläköön UMO -mesenaattikampanja on käynnissä.

  • Jukka Eskola – trumpetti
  • UMO Jazz Orchestra joht. Ville Vannemaa

3TM in 3D

Jazz-Emman Form -levyllään voittanut rumpali Teppo Mäkysen johtama 3TM toi Flow’hun poikkeuksellisen visuaalisen 3TM in 3D -setin joka soitettiin Seat Black Tentissä auringon laskiessa. VIsuaalinen puoli paljastui kahdeksi kankaaksi – toinen läpinäkyvä bändin ja yleisön välissä ja toinen bändin takana – johon heijastettiin musiikin mukana elänyttä materiaalia, läpinäkyvään abstraktimpaa ja bändin taakse konkreettisempaa mustavalkoelokuvahenkisestä arkkitehtuuriin.

Musiikillinen anti oli pitkälti sama kuin viime kuussa Pori Jazzeilla, mutta tyylikkäät visualisaatiot ja tila tekivät ison eron. Mustassa teltassa bassot jyskyttävät keskimäärin kovempaa ja melko hienovaraiseen soundiin levyllä ja useimmilla keikoilla turvaava 3TM kuulosti nyt miellyttävällä tavalla jykevämmältä ja elektronisen ja akustisen rajapintoja tutkivaan musiikkiin lähes keskeytyksetön musiikin virta sopi hyvin. Erityisesti Mäkysestä näki ja ainoan välispiikin aikana myös kuuli innostuksen ja ilon soittaa tässä ympäristössä.

Iso teltta oli noin puoliksi täynnä – lisääkin porukkaa olisi siis mahtunut, mutta paikalla olleet olivat keikasta innoissaan, eturiveissä meininkiä ihasteltiin ja visuaalinen puoli houkutteli paljon kuvaamista yleisön joukossa – peremmällä pantiin tanssejakin pystyyn.

Tyylirajoja ylittävän trion musiikille parhaiten sopivan ympäristön määrittäminen ei ole aivan vaivatonta, mutta Flow’n Seat Black Tentissä 3TM kuulosti ja näytti ehkä paremmalta kuin koskaan ennen.

  • Jussi Kannaste – tenorisaksofoni
  • Antti Lötjönen – basso
  • Teppo Mäkynen – rummut

 

Ei kommentteja

Jazzia Flow’ssa 2018 – Olli Ahvenlahti New Quartet

Olli Ahvenlahti New Quartet Balloon 360 -lavan ilmapallon alla perjantaina

Jazz on aina kuulunut urbaanin musiikin ja taiteen tapahtuma Flow Festivalin ohjelmistoon – olihan festivaalin perustaja Tuomas Kallio joka yhtä toimii live-musiikin taiteellisena johtajana myös yksi herroista Five Corners Quintetin takana. Kolmipäiväinen festivaali sisältää tänäkin vuonna jazzia kaikkina kolmena päivänä.

Hämärtyvässä perjantai-illassa lavalle nousi Olli Ahvenlahti New Quartet – tenorisaksofonissa Jussi Kannaste, bassossa Flow’s jazztarjonnan ikoniksi noussut Antti Lötjönen joka on soittanut festivaaleilla joka vuosi – nyt siis 15. kerta – ja rummuissa Jaska Lukkarinen.

Setissä kuultiin odotetusti viime vuonna ilmestyneen Thinking, Whistling levyn kappaleita. Rennosti ja hosumatta homma rullasi eteenpäin, Ahvenlahti spiikkasi joviaalisti suomeksi ja englanniksi biisien väleissä nuotteja pleksilasin alle vaihtaessaan. Ahvenlahden uudet sävellykset ovat hienolla tavalla ajatonta jazzia joka toimi nyt avoimessa ulkotiloissa ehkä vielä paremmin kuin talven We Jazzeilla Aleksanterin teatterissa.

Jaska Lukkarinen ja 15. Flow’n mies Antti Lötjönen

Bändistä sekä Lötjönen että Lukkarinen onnistuivat solisteina, etenkin Lukkarisen tutulla tavalla räväkät soolohetket kirvoittivat yleisöstä runsaat suosionosoitukset.

Joinakin edellisinä vuosina Balloon 360 ulkoilmalava joka tänäkin vuonna toimii useimpien jazzsettien näyttämönä on sijainnut päälavan vieressä ja kärsinyt paitsi muiden lavojen meluhaitoista myös melkoisesta tungoksesta. Nyt Balloon on sijoitettu lähelle festivaalin sisäänkäyntiä suhteellisen kauas muista lavoista hieman omaan maailmaansa runsaiden ruoka- ja juomamahdollisuuksien luokse. Ratkaisu tuntuu onnistuneelta, äänentoistossa oli potkua mutta akustisen kvartetin soundi ei kärsinyt.

Monien genrejen suurella festivaalilla jazzin ystävää aina akustisten jazzbändien mahdollisuus erottua humusta omilla vahvuuksillaan. Perjantain jälkeen voi todeta, että Flow’n Balloon -lavalla jazz voi – ja soi – hyvin.

Olli Ahvenlahti ja Jussi Kannaste

  • Olli Ahvenlahti – piano
  • Jussi Kannaste – saksofoni
  • Antti Lötjönen – basso
  • Jaska Lukkarinen – rummut
Ei kommentteja

Jazzpossun elokuun 2018 soittolista

Tomasz Stankon muistolle

  • Tomasz Stanko/Tomasz Szukalski/Dave Holland/Edward Vesala – First Song
  • Tomasz Stanko Quintet – Last Song
  • Tomasz Stanko Septet – Sleep Safe and Warm

Jazzmaailma menetti heinäkuun lopussa yhden eurooppalaisen jazzin legendoista puolalaistrumpetisti Tomasz Stankon poistuttua lavalta viimeisen kerran. Vuosien varrella Stanko teki usein yhteistyötä suomalaismuusikoiden kanssa – 70-luvulla yhteistyökumppanina usein Edward Vesala ja 2000-luvulla Stankon eurooppalaisessa kvintetissä soittivat Alexi Tuomarila ja Olavi Louhivuori.

Flow Festivalin jazztarjontaa

  • Olli Ahvenlahti – Black Forest Air
  • Mopo – Ruusu
  • Jukka Eskola – Martha’s Moment
  • 3TM – Iran
  • Kamasi Washington – Connections

Flow Festivalin ohjelmistossa on aina ollut jazzkin mukana ja tänäkin vuonna Suvilahdessa kuullaan jazzia kaikkina kolmena festivaalipäivänä lähinnä Balloon 360 -ulkoilmalavalla – perjantaina lavalla Olli Ahvenlahti New Quintet, lauantaina päivän avaa Mopo jonka jälkeen lavalla UMO solistinaan Jukka Eskola, myöhemmin illalla Teppo Mäkysen 3TM tuo audiovisuaalisen shownsa Seat Black Tenttiin. Sunnuntaina sokerina pohjalla uuden eepoksen Heaven and Earth alkukesästä julkaissut Kamasi Washington soittaa lavalla kaksi settiä.

Flow Festival Helsingissä 10.-12.8.

Levyuutuuksia

  • Alder Ego – Flight
  • Bowman Trio – The Hillary Step – Live in Berlin 27.10.17
  • Trygve Seim – Sol’s Song
  • Tord Gustavsen Trio – The Tunnel
  • Makaya McCraven – The Bounce!
  • Gilad Hekselman – Tokyo Cookie
  • Snorre Kirk – Monaco

Flow’ssa esillä on myös We Jazzin levyjulkaisutoiminta – We Jazz nimittäin pitää paikanpäällä pienten levymerkkien julkaisuihin panostavaa Flow 2018 Vinyl Markettia. Lonnan saaren kesäkonserttien tiimoilta on julkaistu muutama maistiaisraita tulevilta We Jazz -julkaisuilta – rumpali Joonas Leppäsen Alder Egon uusi siivu Flight on varsin meditatiivinen tunnelmapala, Bowman Trioa on puolestaan taltioita elävänä Berliinissä viime lokakuussa – tulossa kolme eri We Jazzille levyttänyttä kokoonpanoa yhdistävä livelevy, mukana myös Black Motor ja Jaska Lukkarinen Trio.

ECM:n elokuun lopun julkaisuista on tarjolla yhdet näytteet – norjalaissaksofonisti Trygve Seimin tulevan levyn nimi on kutkuttelevasti Helsinki Songs. Pianisti Tord Gustavsen on puolestaan liikeellä triopohjalta hieman 70-luvun Keith Jarrettin mieleen tuovalla poljennolla.

Muista uusista ja tulevista julkaisuista noteerattakoon Helsingissäkin käyneen Makaya McCravenin Where We Come From (Chigago x London Mixtape) jossa McCraven yhdistää voimansa nuorten lontoolaismuusikoiden kanssa, kitaristi Gilad Hekselmanin Ask for Chaos jolta tarjolla ennakkoraita Tokyo Cookie ja G Livelabilla McCravenin tavoin viime vuosina keikalla käyneen Snorre Kirkin singlejulkaisu Monaco.

G Livelabin tulevan syyskauden antia

  • VIRTA – Time Travel
  • Aili Ikonen & Tribute to Ella – How High the Moon
  • Teemu Viinikainen III – JS
  • Julian Lage – Look Book
  • Aaron Parks – The Storyteller
  • Marquis Hill – Good Morning
  • Atomic – Stuck in Stockholm

G Livelabista puheenollen siellä kuullaan syyskaudella jälleen laadukasta jazzia.

  • 30.8. Timanttinen keikka -sarjassa VIRTA
  • 10.9. UMO & Aili Ikonen: Blue Notes on Silver Screen
  • 4.10. 3TM
  • 11.10. UMO & Teemu Viinikainen
  • 17.10. Julian Lage Trio
  • 18.10. The Necks (joka ymmärrettävistä syistä tällä listalla sivuutetaan)
  • 6.11. Aaron Parks & Little BIg
  • 20.11. Marquis Hill Blacktet
  • 29.11. Atomic
Avainsanat: ,
Ei kommentteja

Pori Jazz 2018 – Loppuraportti

Savun hälvettyä on hyvä hetki kääntää katse vielä viime viikonlopun Pori Jazziin jossa olin siis itse tänä vuonna paikalla kolme Kirjurinluodon pääkonserttipäivää.

Viestintä ja markkinointi

Festivaali joutui kesällä muutaman kohun keskelle – jo uudeksi toimitusjohtajaksi valittu Aki Ruotsala sai pikapotkut homoseksuaalisuuteen liittyvistä kommenteistaan ja valtakunnallinen Popjazzleiri menetti hetkeksi konserttinsa jolle sitten kuitenkin löydettiin ohjelmistosta tilaa.

Paikan päällä kohuja ei paljoa muisteltu, mutta ihan aiheesta nousivat – yhteiskunnallinen kantaaottavuus ihmisoikeuksien ja tasa-arvon puolesta muusikoiden puolelta nousi pieneksi teemaksi, joten homoseksuaalisuudesta eheyttämisen puolesta liputtava toimari olisi varmasti aiheuttanut paljon kitkaa muusikoiden ja organisaation välillä ja nuorten musiikinopiskelijoiden esiintymismahdollisuudet ovat sinänsä aina kannatuksen arvoisia, kohun ansiosta nuorten konsertti ylitti ainoana festivaalin esityksenä YLEn uutiskynnyksen ja yleisöäkin oli ilmeisesti paikalla mukavasti.

Itseäni on kovasti miellyttänyt Espoossa April Jazz Clubin ja festivalain käytäntö antaa Ebelin opiskelijoiden kokoonpanojen toimia klubi-iltojen ja Kulttuuritalon festivaalipäivien lämppäribändeinä. Nuorten innokkaiden muusikoiden soittoa kuuntelee miellellään ryppyotsaisempikin jazzdiggari.

Näiden kohujen suhteellisen ripeästä ja arpia jättämättömästä hoidosta siis organisaatiolle pisteet kotiin.

Jatkuva viestinnän haaste sen sijaan tuntuu olevan festivaalin jazztarjonnan esiin tuominen. Klassinen valitus siitä, miten Pori Jazzeilla ei ole enää jazzia ei ota laantuakseen vaikka Lokkilavan palattua Kirjurinluodon valikoimiin jazzia on ollut tarjolla pääkonserteissakin käytännössä koko päiväksi.

On sinänsä ymmärrettävää, että tämän kokoluokan tapahtuma Suomessa turvautuu poptähtiin isojen massojen liikkeellesaamiseksi (vaikkakin on pantava merkille, että Euroopan kesäfestareista ainakin Rotterdamissa North Sea Jazz -festivaali pääsee vähän parempiin lukuihin enemmän jazziin keskittyvällä ohjelmistolla ja Copenhagen Jazz Festivalin lukuisiin keikkapaikkoihin levittyvä runsas jazzohjelmisto pesee kävijämäärässä Pori Jazzin ja SuomiAreenan yhteensäkin mennen tullen yli kaksinkertaisilla numeroilla, mutta onhan tuolla etelämmässä väestöntiheys vähän eri luokkaa että suora vertailu ei liene järkevää) eikä päälavasta nyt merkittävää haittaa jazzdiggarille ole, mutta varmasti suuri osa ihmisten käsityksestä siitä mitä Pori Jazzeilla tapahtuu perustuu markkinointiin joka alkaa pääkonserttien osalta varsin aikaisin.

Varmasti kotimaisten jazzbändien buukkaus tapahtuu paljon myöhemmin, mutta jos ajattelee ulkopaikkakuntalaisen festivaalijärjestelyjä niin tieto siitä mitä päälavan ulkopuolella oikeastaan tapahtuu tulee kyllä varsin myöhään kun ottaa huomioon miten hyvissä ajoin majoitusta festareille kannattaa ruveta järjestelemään. Tänäkin vuonna muistan että kun ensimmäisen kerran kuulin kritiikkiä jazzkadun lopettamisesta niin lippuja Kirjurinluodolle oli myyty jo kuukausitolkulla ja silti en löytänyt mistään pienellä etsinnällä tietoa siitä oliko mahdollisesti ilmaiskonsertit lopetettu kokonaan vai järjestetäänkö ne vain eri paikassa (tai eri nimellä).  Festivaalin Facebook-sivujen perusteella näyttää siltä, että pääkonserttien ulkopuolinen ohjelmisto julkaistiin 20.6. Siinä vaiheessa oli jo monet valitusvirret jazzin puutteesta kuultu.

Kaikki jazztarjonta ei muutenkaan ollut edes paikalle jazzin perässä tulleille selvää – useampaan jazzin ystävään nimittäin törmäsin joille jazzpäivän luonnollinen jatkuminen Lokkilavan ohjelman päättymisen jälkeen jatkuu Cafe Jazzissa jossa oli tarjolla paitsi muutama setti hyvää jazzia myös joka ilta keskiyön aikoihin alkaneet jamit myöhälle yöhön.

Tässä suhteessa varmasti hieman festivaalin maine jazzin ystävien keskuudessa (tai ainakin niiden jotka tuomitsevat tapahtuman saapumatta paikalle) kärsii siitä, että markkinointi ymmärrettäväsi keskittyy siihen osaan ohjelmistosta josta suurin osa lipputuloista tulee ja tiedot erilaisesta tarjonnasta tulevat hyvin eri aikoihin. Sinänsä festarin applikaatiossa, nettisivuilla ja somessa ilmaisohjelmakin oli kyllä hyvin esillä kunhan festarit oli saatu käyntiin, että mistään pahasti hunningollejätöstä ei voi syyttää.

Järjestelyt

Lokkilavan jazztarjontaa seuraamaan tulleelle uusi Jazzpuisto oli pelkkää plussaa ja merkittävä parannus vanhaan Jazzkatuun – Jazzkatu oli sen verran kaukana, että sinne ei muun ohjelman jazzittomina hetkinä oikeastaan kannattanut lähteä, mutta nyt lisää hyvää jazzia oli aivan hetkessä tavoitettavissa porttien ulkopuolella ja ruoka- ja juomatarjoilu pelasivat ehkä jopa lyhyemmillä jonoilla kuin alueen sisällä.

Näin valituksia pitkistä jonoista vesipisteille – ja kyllä nuo päälavan lähistöllä pitkiltä näyttivätkin – mutta Lokkilavan ympäristö tarjosi aivan oman rennomman meininkinsä jossa ei ollut ongelmaa liian pitkistä jonoista tai tungoksesta, päivät kuluivat mukavasti.

Pientä käytännön harmitusta herätti levymyynnin ja virallisten mediatilojen sijainti päälavan kupeessa – näytti levykaupan ajankohtainen tarjonta festariesiintyjien osalta kuitenkin olleen enemmän Lokkilavan kuin päälavan esiintyjien varassa ja mahtoivatko isommat tähdet tulla levyjä signeeraamaankaan – muutenkin epäillyttää miten mukavasti levyjen signeeraus ja yleisön tapaaminen onnistui kun se ohjelmiston suunnittelun syistä tapahtui päälavan setin juuri alettua, en tosin käynyt paikan päällä tätä kokemassa –  lavojen välisellä keskusaukiolla olisi ollut mielestäni levymyyntiteltalle parempi sijainti.

Me muutamat akkreditoidut erityisesti Lokkilavan jazztarjonnasta kirjoittamaan tulleet emme nyt sinänsä mediateltan palveluja kovasti kaivanneet – joskin wifi, sähkö ja joku suhteellisen turvallinen paikka jättää kameroita yms. kun niitä ei tarvita eivät varsinaisesti koskaan haittaa – että sinänsä jos median tarpeisiin on yksi tila niin olkoon se päälavalla. Pitkälti pelastajaksi tässä nousi Yyterin makkara jonka kojun taakse nousi pieni ad hoc media-alue jossa sohva, pari tuolia ja pöytä ja hyvä palvelu elintarvikkeiden osalta tekivät paikan päällä sisällöntuotannosta nautittavaa. Kiitos vielä viimeisestä!

Kokonaisuutena voi todeta, että ainakin nykyisten järjestelyjen aikakaudella Lokkilavan palattua kuvioihin vuonna 2014 tämä vuosi oli selkeästi jazzdiggarille järjestelyjen toimivuuden kannalta tähän mennessä parhain – pisteet siis festivaaliorganisaatiolle jatkuvasta järjestelyjen parantamisesta jossa ei todellakaan ole jazziakaan unohdettu.

Ohjelmisto

Jazzohjelmisto otti mukavasti haltuun suhteellisen laajan kentän mielenkiintoista tämän päivän jazzia – kun ilmaiskonsertit otetaan huomioon niin suomalaisen jazzin katsauksena Pori Jazz on yhä ykkönen kymmenien settien tarjonnalla vaikka vuoden kuumista nimistä mm. Timo Lassy poissaolollaan loistikin.

Brittijazzin nousu näkyi mukavasti Kirjurilla Ruby Rushtonin, Yazz Ahmedin ja GoGo Penguinin seteissä ja oli erityisen mukavaa että Ruby Rushton oli buukattu illalla myös Cafe Jazziin, sen verran hyvin irtosi intiimimmässä tilassa. Vähän ehkä brittiskene elää niin nopeasti että viime vuonna huomiota saaneita erinomaisia levyjä julkaisseet Ahmed ja Ruby Rushton olisi pitänyt nähdä jo jossain aiemmin ja nyt olisi saanut olla jo tämän vuoden kuumia levyjä julkaisseita kuten Sons of Kemet tai Nubya Garcia…. Eiku hetihetihetihetihetihetiheti niinkuin Jose Mäenpää Puistolavallakin lauloi.

Pohjoismaista jazzperinnettä edusti kunnialla ECM-veteraani Terje Rypdal ja amerikkalaisestakin jazzista saatiin traditiossa enemmän kiinniolevalta sektorilta Downbeatin kriitikkoäänestyksen ykkösnimi Vijay Iyer ja uusista fuusioista Robert Glasperin uusi kokoonpano. Jos vertaa Porin ohjelmistoa nyt vaikka yllämainittuihin North Sea Jazziin ja Copenhagen Jazz Festivaliin niin Pori tarjoaa Kirjurinluodolla yhden korkealaatuisen kattauksen siinä missä Rotterdamissa tai Kööpenhaminassa joutuu valintojen eteen, mutta toisaalta voi koota syvemmän a la carte -kokemuksen tyylillisesti kapeammalta sektorilta. Melko kaikkiruokaisena jazzin ystävänä tämä käy minulle mainiosti – eipähän jää tunnetta että olisi jäänyt jotain todella merkittävää kokematta.

Panin merkille, että siinä missä vanhempien sukupolvien jazzlegendoja on yleensä jo periaatteesta joka festivaalille yritetty tuoda niin Rypdalia ja hänen kanssaan soittanutta trumpetisti Palle Mikkelborgia lukuunottamatta ulkomaisia suuria veteraaninimiä ei Lokkilavalla nähty vaikka ainakin Charles Lloyd ja Pharoah Sanders olivat Euroopassa kiertueella – mielelläänhän nuokin useampia kertoja tällä vuosituhannella Suomessa konsertoineet olisi taas kerran nähnyt, mutta ehkä kuitenkin hyvä että tilaa saavat jo mielummin vielä vahvaa luomiskautta elävät Iyerin ja Glasperin kaltaiset muusikot.

Joka vuosi jossain vaiheessa festarien aikana vanhempien jazzin harrastajien kanssa jutellessa puhutaan 70-luvun legendaarisista jameista kun kovimmat ulkomaalaisnimetkin olivat menossa mukana. Ei tekisi ollenkaan pahaa jos kovia kirittäjiä ulkomailta saataisiin enemmän jameihin – tältäkin vuosikymmeneltä parhaiten mieleen jääneitä jamihetkiä ovat olleet Marius Nesetin vierailu lavalla ja Olli Hirvosen New Yorkista tulleen bändin jääminen jamittelemaan viime vuonna. Olisi oikein mukava nähdä jotain New Yorkin klubeissa kouliintuneita mestareita ensin Cafe Jazzin illan bändinä ja myöhemmin jammailemassa.

Näkyvin puute tarjonnassa on kuitenkin selkeästi Ultra music nights -konseptin tippumisen jälkeen avant-garde ja free jazz -puoli – onhan Pori kuitenkin kaupunkina keskeinen kokeellisemman musiikin näyttämö Jyrki Laiho pitkäjänteisen Validi Karkia -klubitoiminnan ansiosta. Ulkolavat toki ovat tällaiselle musiikille varmasti väärä paikka, joten vaatisi suurempia muutoksia järjestelyihin. Sinänsä Cafe Jazz näyttää nyt vetävän ihan kivasti väkeä Kirjurinluodon päivinä – joskin kuulin että alkuviikosta oli hiljaista. Torstaina väkeä riitti hyvin aina puolen yön jameihin asti jolloin tila alkoi tosin tyhjetä, mutta perjantaina saavuimme paikalle Ruby Rushtonin aloitellessa settiään 22:30 eikä yhtään vapaata pöytää ollut tullut kun lähdimme nukkumaan puoli kahden aikaan, voisi siis olla ainakin perjantaina ja lauantaina riittävästi kysyntää kokeellisemmankin jazzin iltakeikalle.

Ei kommentteja

Pori Jazz 2018 – Jazzpossun lauantai

Kaisa’s Machine

Pori Jazzin maksullisten konserttien yleisesti pääpäivänä pidetty lauantai oli pyhitetty naisvetoisille kokoonpanoille – hieno ele, sillä vuosikaudet naisten rooli jazzissa on pitkään ollut lähinnä laulusolisteina ja muutos on ollut hidasta, ovathan jazzmuusikoiden aktiiviurat hyvinkin pitkiä. Täydellinen sukupolvien vaihdos kestää vuosikymmeniä.

Päälavan avasi yksi nuorista lupaavista kotimaisista naissoittajista – Pori Jazzin vuoden nousevana kykynä palkittu basisti Kaisa Mäensivu Kaisa’s Machine yhtyeineen.  Bändi on täynnä nousevia kykyjä niinkuin Mäensivu spiikkissänkin totesi; pianisti Mikael Myrskog sai tämän tunnustuksen 2016 ja saksofonisti Max Zenger 2017. Paineet siis ensi vuodelle kvartetin täydentävälle rumpali Jonatan Sarikoskelle.

Mielestäni muutaman vuoden ajan on jo tuntunut siltä, että suomalaisen jazzin sukupolven vaihdos on tulossa ja nuoret muusikot jotka ovat aloittaneet levytysuransa Ricky-Tick Recordsin lopettamisen jälkeen siirtyvät uuden jazzin terävimpään kärkeen, mutta vielä ovat Verneri Pohjolan, Timo Lassyn, Aki Rissasen ja Teppo Mäkysen kaltaiset 200-luvun alussa esiin tulleet soittajat edustaneet sitä paikallista huippua.

Kaisa’s Machine kuuluu haastajien parhaimmistoon, viime vuotinen In the Key of K -levy todisti, että jazzin perinne, tyyli ja toteutus on nelikolla erinomaisesti hanskassa. Onpahan bändi päässyt kesäkuussa suorittamaan ensiesiintymisensä New Yorkissakin, jossa Mäensivu nykyään paljon vaikuttaa eri kokoonpanoissa soittaen.

Levyn biisejä soitettiin keikallakin. Mäensivun omissa sävellyksissä on hyvä modernin jazzin meininki ja soittajien suorituksessa levyllä ja erityisesti nyt päälavan keikalla ilahdutti dynamiikan taju, erityisesti Myrskog ja Sarikoski osasivat lisätä kierroksia hyvällä ajoituksella saaden musiikin elämään. 60-lukulaista post-bop henkeä sykkivä Turn & Return oli jäänyt levyltä mieleen huippuhetkenä ja oli ilo kuulla se nyt livenä.

Kirjurin päälavan avanneet jazzsetit olivat kokonaisuutena erittäin onnistuneita ja paransivat edellisistä vuosista, sillä nyt niiden suurin heikkous oli että ne jättivät nälkäiseksi – kullekin bändille oli nimittäin varattu vain 40 minuuttia josta pidettiin tiukasti kiinni ja silloinkin jazzdiggari joutui viimeisen biisin kuuntelemaan Lokkilavalle kävellessään – eihän toki seuraavan mielenkiintoisen jazzsetin alkua parane missata. Ehkä tämäkin kuitenkin parempi kuin joidenkin aikaisempien vuosien tilanne jossa pahimmillaan ensimmäinen bändi on aloittanut soittamaan ennenkuin portit on yleisölle avattu.

  • Kaisa Mäensivu – basso
  • Max Zenger – saksofoni
  • Mikael Myrskog – piano
  • Jonatan Sarikoski – rummut

Emma Salokoski & Ilmiliekki Quartet

Lokkilavalle lauantain alkuun hyvän yleisön olivat vetäneet laulaja Emma Salokoski ja Ilmiliekki Quartet. Alunperin festivaaleilla piti esiintyä moderniin jazzin naisista ehkä suurimman, 82-vuotiaan Carla Bleyn, joka kuitenkin joutui perumaan keikan terveyssyistä. Salokoski ja Ilmiliekki olivat mainio paikkaus, sillä yhdessä ja Ilmiliekki Quartet erikseen ovat ajankohtaisia nimiä jazzdiggarien innokkaasti odottavien tulevien levyjen takia – alkuvuodesta Salokoski ja Ilmiliekki olivat studiossa taltioimassa uutta materiaalia jota nyt keikkalakin kuultiin, levy ilmestyy marraskuun alussa Svartin julkaisemana, Ilmiliekki Quartet sen sijaan nelikkona äänitti livelevyn G Livelabissa – tämän julkaisu ilmeisesti ensivuoden puolella brittiläisen Edition Recordsin toimesta.

Jos päälavalla juuri tätä settiä ennen esiintynyt Kaisa’s Machine edustaa uuden soittajasukupolven haastajien kärkikastia niin Ilmiliekki Quartet oli 2000-luvun alun keskeisiä kokoonpanoja josta tutuksi tulivat sittemmin näihin päiviin ja varmasti vielä pitkälle tulevaisuuteenkin kiintotähdiksi jääneet trumpetisti Verneri Pohjola, alati keikoilla ja festivaaleilla Suomessa läsnä lukemattomien kokoonpanojen luottobasisti Antti Lötjönen ja näillä Pori Jazzeilla erityisesti uurastanut rumpali Olavi Louhivuori. Laajempaakin mainetta jazzin ulkopuolella mm. soul-laulajana on vuosien varrella niittänyt pianisti Tuomo Prättälä jota ei kuitenkaan parane aliarvioida taitavana jazzpianistina.

Bändi on tehnyt hieman hitaasti uutta tulemista vuoden 2014 Jazz Finland -showcase festivaaleilta lähtien. Uusi studiolevy on jäänyt jonottamaan julkaisuaan TUM Recordsin sivuraiteelle, mutta keikoilla bändiä on viime vuosina onneksi säännöllisesti nähty ja näitä tulevat uudet levyt varmasti poikivat paljon lisääkin.

Salokosken ja Ilmiliekin uusi yhteinen materiaali on edellisen levyn tapaan ruotsinkielistä – onhan ruotsi Salokosken äidinkieli – mutta siinä missä Vi Splde Våra Hemman nojasi paljon kansanlauluihin niin uusi materiaali koostuu bändin jäsenten sävellyksistä runollisiin teksteihin eri lähteistä.

Tekstien keskeistä sisältöä ja kirjoittajien taustoitusta Salokoski teki välispiikeissä oivasti. Aforismin omaiset kiteytykset saivat yleisön virittymään etukäteen kuhunkin sävellykseen ja makustelemaan sen teemoja ja tulkintaa enemmän ajatuksella. Sadekaan ei latistanut tunnelmaa.

Lyyrinen herkkyys ja kaihoinen kauneus olivat päällimmäiset tunnelmat, mutta kontrastiakin saatiin instrumenttipuolelta. Vaikka Verneri Pohjolan vahvuus soittajana ja säveltäjänä on perinteisesti ollut vahva melodiantaju niin hänellä on myös aina ollut kiinnostusta poiketa myös seikkailullisemman ilmaisun puolelle ja tämä puoli tuntuu vuosien varrella paljon kehittyneen ja nytkin siitä saatiin erinomaisesti toimivia välähdyksiä.

Setti nosti ennakko-odotuksia tulevaa levyä kohtaan – jos edellinen levy tarjosi kohokohtinaan muutamia hienoja tulkintoja tutuista kansanlauluklassikoista niin fokuksen pitäminen bändin omassa, hienossa sävellystuotannossa voi hyvinkin tehdä vielä suuremman vaikutuksen

  • Emma Salokoski – laulu
  • Verneri Pohjola – trumpetti
  • Tuomo Prättälä – piano
  • Antti Lötjönen – basso
  • Olavi Louhivuori – rummut

Aili Ikonen

Lyhyiden päivän avaussettien lisäksi jazzilla ei tänä vuonna ollut paljon asiaa päälavalle, mutta samapa tuo jazzdiggarille ilmaisen Puistolavan paikatessa lähinnä kotimaisella mainiolla jazztarjonnalla Lokkilavan aukot.

Poikkeuksen tähän muodosti laulaja Aili Ikonen bändeineen joka nelihenkisellä jousisektiolla vahvistettuna nousi päälavalle esittämään Ikosen uusimman Piirrä minut -levyn materiaalia.

Ikonen on ollut jazzlaulajaksi varsin monipuolisesti erilaisissa projekteissa mukana uransa aikana. Kvaldassa pohjoismainen kuulas jazz lähenteli niin intiimiä taide-poppia kuin vapaampaakin ilmaisua, tiivistunnelmaiseen joka ahdistavaan kokeelliseen ilmaisuun Ikonen heittäytyi vierailussaan Kallio Slaakin levyllä ja taiteellisesti kunnianhimoisempaan sävellettyyn ilmaisuun puolestaan Outi Tarkiaisen Into the Woodland Silencella. Ikosen nimeä suuremmalla kirjasinkoolla kantavissa levyissä voi ehkä nähdä kehityskaareen perinteestä nykyisyyteen – vanhimpina julkaisuina tribuutti Ella Fitzgeraldille ja suomalaisen jazz-iskelmän perinnekuvastoa hauskasti tulkinnut Jazzbasilli, sitten omaa suomenkielistä sävellys- ja sanoitustuotantoa ensin hieman perinteisemmällä poljennolla Laulan -levyllä ja tämän kehityskulun huipentumana hieno uusin levy Piirrä minut viime syksyllä joka uskottavasti esitteli Ikosen modernina tarpeen tullen jazzaavasti svengaavana laulaja-lauluntekijänä – erityisesti sanoitukset ovat ensisijaisesti jazzlaulajana tunnetun taiteilijan kynästä lähteneiksi poikkeuksellisen onnistuneita, vaikka onhan Ikosen lahjat sanoittajana noteerattu jo Kvaldan vuosinakin.

Sama bändi on kulkenut Ikosen kanssa Ella-tribuutista asti – trumpetissa ja flyygelitorvessa Janne Toivonen, tenorisaksofonissa, huilussa ja klarinetissa William Suvanne, pianossa Tuomas J. Turunen, bassossa Mikko Pellinen ja rummuissa Mikko Arlin. Erityisen ilahduttavaa ja erityisesti livekeikoilla toimivaa tässä bändissä on, että tarjolla on useampi vahva solisti joka piti tälläkin kertaa setin instrumentaali-ilmaisun ystävillekin mielenkiintoisena niin Toivosen, Suvanteen kuin Turusen onnistuessa vahvoissa sooloissa.

Hienon lisän toi jousikvartetti – viuluissa Maija Linkola ja Mikaela Palmu, alttoviulussa Lotta Poijärvi ja sellossa Markus Hohti. Setin ja levynkin paras hetki nimittäin on komeasti jousilla kuorrutettu pakahduttava balladi Että näkisin sinut taas.

Luettuani Jouko Kirstilän jutun edellisen lauantain Jazzpuiston Celebrating Joni Mitchell -keikasta olin miettinyt Pori Jazz -viikon mittaan Mitchellin uran vahvinta jazzista vaikuttunutta vaihetta joka alkoi osapuilleen Jaco Pastoriuksen liityttyä bändiin nousten sen musiikilliseksi johtajaksi jatkuen aina Mingus -levyn kiertueeseen jossa Mitchelliä tuki ensiluokkaisista jazzmuusikoista koostunut bändi – Michael Brecker, Pat Metheny, Lyle Mays, Jaco Pastorius, Don Alias… Tuota kiertuetta on julkaistu niin levyllä kuin videolla ja DVD:lläkin ja kun katselin Ikosen hyväntuulista, svengailevaa olemusta lavalla niin jotenkin siitä tuli Jonikin mieleen jazzvaiheensa huipulla vaikka musiikkityyli sinänsä vähän erilainen onkin.

Ei voi muuta kuin toivoa, että Ikoselta kuullaan tulevaisuudessakin niin jazzstandardien ja klassikoiden tulkintoja kuin tätä mainiota omaakin tuotantoa.

  • Aili Ikonen – laulu, viulu
  • Janne Toivonen – trumpetti, flyygelitorvi
  • William Suvanne – tenorisaksofoni, huilu, klarinetti
  • Tuomas J. Turunen – piano
  • Mikko Pellinen – basso
  • Mikko Arlin – rummut
  • Maija Linkola – viulu
  • Mikaela Palmu – viulu
  • Lotta Poijärvi – alttoviulu
  • Markus Hohti – sello

Iro Haarla Quartet

Alkuperäisillä buukkauksilla yksi lauantain todellinen täky oli keikkansa peruuttamaan joutuneen Carla Bleyn ja tämän vuoden Ted Curson -palkinnon festivaaleilla saaneen pianisti Iro Haarlan näkeminen samalla lavalla – onhan Haarla paitsi pitkänlinjan suomalaisen modernin jazzin merkittävä hahmo niin pianistina kuin säveltäjänäkin, mutta myös sen takia, että Haarla levytti muutamia vuosia sitten Bleyn sävellyksiä niitä  Paul Bleyn trion ensimmäisissä levytyksissäkin soittaneen Barry Altschulin kanssa ja juuri festivaalin alla nämä julkaistiin Around Again –levyllä (jota ei tosin näkynyt Kirjurinluodon levynmyyntipisteessä kun siellä Aili Ikosen setin yhteydessä nopeasti pistäydyin, mutta Digeliuksesta ainakin sai jo ennen Kirjurinluodon konserttien alkua).

No, Bleytä ei siis tällä kertaa nähty Porissa, mutta kyllä etenkin näin lauantain naisten päivänä Haarla omilla sävellyksillään oli ilman ulkomaista vetoapuakin kotimaisista mahdollisista buukkauksista ykkösnimi.

Kvartetissa soittivat Haarlan lisäksi saksofonisti Juhani Aaltonen jota eivät ikävuodet tunnu paljoa painavan, basisti Ulf Krokfors ja rumpali Markku Ounaskari – Haarlan pitkäaikaisia yhteistyökumppaneita kaikki, mutta tässä muodossa kvartettina uusi kokoonpano.

Haarlan olemuksesta, musiikin teemoista ja tulkinnoista paistaa vahvana läpi suuri nöyryys – sävellysten aiheissa toistuvat niin luontoaiheet, eläimet ja ilmiöt, kuin uskonnollisetkit teemat joita Haarla käsittelee kunnioituksella.

Haarlan ja Aaltosen soittotyylit toimivat setissä yhteen liki täydellisesti – molemmat loivat tahoillaan ja yhdessä hiljaista myrskyä jossa toisaalta soitettiin seesteisesti ja määrätietoisen rauhallisesti, mutta myös sooloissa lähdettiin vahvasti free jazz ilmaisunkin puolelle, tosin kutkuttelevasti ilman nuoruuden uhoa ja voimaa kokemuksen tuomalla osaamisella. Aaltosen herkempi tapa soittaa niin että Coltranen 60-luvun tulenpalava henki vielä ilmaisussa elää tuntui suorastaan nerokkaalta.

Lauantain vahvojen naisten teemaan liittyen Haarla oli säveltänyt uuden kappaleen joka oli omistettu Dakotassa Standing Rockin reservaatissa puhtaita juomavesiä uhkaavan Dakota Access Pipeline -projektin vastaiseen taisteluun osallistuneelle matriarkalle – koruton kauneus ja myllertävämpi sooloilu yhdistyivät tässäkin teoksessa.

Haarla oli silminnähden otettu niin Ted Curson -palkinnosta kuin naisten päivästäkin.  Pitkään kumppaninsa Edward Vesalan varjoon jääneelle pianisti-säveltäjälle kaikki tällaiset kunnianosoitukset kernaasti suo – ne on ansaittu.

  • Iro Haarla – piano
  • Juhani Aaltonen – saksofoni
  • Ulf Krokfors – basso
  • Markku Ounaskari – rummut

Olavi Louhivuori: Superposition!

Lokkilavan iltapäivän settien välissä ehti kuuntelemaan Ilmiliekin riveissä aiemmin päivällä soittaneen Olavi Louhivuoren uutta Superposition! -projektia joka soitti Pori Jazzien Puistolavalla toisen keikkansa.

Ilmainen Puistolava ei ollut sinänsä mukana lauantain naisten päivässä, mutta Superposition sopi teemaan siinä mielessä, että siinä soittaa kaksi nuoren sukupolven keskeistä naissaksofonistia – Moposta parhaiten tunnettu Linda Fredriksson ja Adele Sauros, joka on ollut vahvasti esillä Young Nordic Jazz Cometsin Suomen karsinnan 2015 voittaneessa Katu Kaiku -kokoonpanossa ja myös omalla kvartetillaan. Kvartetin täydentää basistilupaus Mikael Saastamoinen.

Louhivuoren projekteissa on viime vuosina kuultu paljon elektroniikkaa – tämä bändi ottaa askeleen perinteisempään suuntaan, harmoniasoittimettoman nelikon ilmaisussa jossa suunniteltu kohtaa vapaan voi kuulla kaikuja jazzin perinteestä Ornette Colemanin kvarteteista Don Cherryn kanssa ja mainostekstissäkin mainituista Edward Vesalan ja Tomasz Stankon projekteista.

Kahden saksofonin harmonioita, hieman pelkistetyn oloisia teemoja ja tilaa luovuudelle – uudella kokoonpanolla on paljon mahdollisuuksia ja toivottavasti bändiä pääsee vielä kuulemaan paremman ajan kanssa intiimimpiin tiloihin.

  • Olavi Louhivuori – rummut
  • Linda Fredriksson – saksofoni
  • Adele Sauros – saksofoni
  • Mikael Saastamoinen – basso

Yazz Ahmed

Yksi ennakkoon eniten odottamistani kokoonpanoista Pori Jazzin ohjelmistossa oli brittiläis-bahrainilainen trumpetisti Yazz Ahmed jonka viime vuotinen La Saboteuse levy oli suorastaan erinomainen löytäen onnistuneesti synteesin arabialaisen musiikkiperinteen, luovan ilmaisun ja modernin popin vaikutteiden aineksista.

Kiertuebändi Hafla Band koostuu levyn ydinmuusikoista, suurimpana erona levyyn se, että uuden brittiskenen ehkä kirkkain tähti Shabaka Hutchings joka soittaa bassoklarinettia levyllä joillain raidoilla ei ole tässä bändissä mukana jättäen vastuun klarinettihommista George Crowleyn harteille.

Bändin parasta antia livenä oli kaunis yhteissoundi  – Ahmedin trumpetti ja flyygelitorvi, Crowleyn bassoklarinetti ja Wyldin vibrafoni soivat yhteen sävelletyissä osioissa tenhoavasti ja soundi sopii hyvin arabialaissävyisille sävellyksille – pieniä yhtymäkohtia saattoi kuulla klarinetin kautta myös klezmeriin.

Mutta missä perjantaina erityisesti Cafe Jazzin klubikeikalla toisen nousevan brittikokoonpanon, Ruby Rushtonin, puhaltajat onnistuivat odotuksia paremmin, Hafla band jäi setissä vajaaksi. Vahvoja sooloja ja teemojen kehittelyä ja levyversiota korkeammalle tasolle nousevaa livehehkumista nimittäin setissä jäi kaipaamaan – nyt bändi ehkä parhaimmillaan soitti levyn materiaalia odotetuin tavoin. Levyltä lähes pakonomaista uudelleen ja uudelleen kuuntelua innoittanut lainakappale Organ Eternal huipensi livesetinkin, mutta ei siinä sitä hekumallista vetoa ollut joka teki levytetystä versiosta yhden vuoden 2017 koukuttavimmista levytetyistä jazzraidoista.

Ahmed itse oli solistina porukan vahvoin – lyyrisen soiton lisäksi Ahmed käytti myös elektroniikkaa tosin tavalla josta oli vaikea muodostaa mielipidettä oliko se paikoin rohkeaa vai vain epäonnistunutta, sen verran terävän pistäväksi pörinäksi nimittäin elektronisesti vahvasti muokattu ja loopattu äänimauste paikoin nimittäin meni.

Paremmin elektroniikkaa käytettiin muutamassa samplejen päälle rakennetut kappaleet joissa elektronisen elementin alkulähde auttoi kuulijan sävellyksen punaisen langan äärelle – tällaisia kappaleita olivat La Saboteuse -levyä vanhempaa tuotantoa edustaneet Whispering Gallery joka perustui Ahmedin St Paulin katedraalissa äänittämiin ääniin ja A Paradise in the Hold jonka innoituksena olivat Bahrainilaisten helmenkalastajien laulamat laulut.

Yhteenvetona siis viime vuoden jazzlevyistä aivan kiinnostavimmasta päästä olevaa musiikkia joka sinänsä toimi livenäkin, mutta tulkinta ei yltänyt materiaalin tasolle.

  • Yazz Ahmed – trumpetti, flyygelitorvi, elektroniikka
  • George Crowley – bassoklarinetti
  • Ralph Wyld – vibrafoni
  • Naadia Sheriff – koskettimet
  • Dudley Phillips – basso
  • Martin France – rummut
  • Corrina Silvester – lyömäsoittimet
Ei kommentteja