Case Kämäräinen – Joyride

Rumpali Tomi Kämäräisen johtama Tanskan opintoaikojen aikaan perustettu Case Kämäräinen ei järin usein pääse soittamaan yhdessä soittajien asuessa nyt eri maissa. Yhteistyö on kuitenkin jatkunut toiseen levyyn asti – nyt julkaisunsa saa vihdoin koronan takia alkuperäisestä aikataulusta myöhästynyt 2019 äänitetty Joyride ja Kämäräinen on kirjoittamassa uuttakin musiikkia. Kokoonpano on sama kuin ensimmäisellä levyllä Waiting – saksofonissa puolalainen Marek Konarski, pianossa samoin puolalainen Grzegorz Tarwid ja bassossa norjalainen Petter Asbjørnsen.

Sattumalla voi joskus olla musiikkiin suurikin vaikutus, erityisesti kun on kyse muuntautumiskykyisestä ja vuorovaikutukseen pohjautuvasta jazzista, näin Joyridenkin tapauksessa. Levyn materiaali oli sävelletty akustisesti esitettäväksi, mutta kun äänityksen aika tuli kävi ilmi, että studiossa oli vain sähköpiano. Tämä ei yhtyettä lannistanut vaan kappaleet äänitettiin sähköpianolla ja lopputulosta kuunnellessa tuntuu että tämä saattoi vaikuttaa musiikkiin paljonkin, Tarwidin sähköpiano luo varsin kevyen ja ilmavan tunnelman ja Konarski ja Kämäräinen tuntuvat sovittavan soittonsa tähän. Bändin soitto ja soundi tuntuu rakentuvan sähköpianon ympärille, mutta musiikki ei ehkä ole aivan sellaista mitä sähköpianoa käyttävälle kvartetille yleensä sävellettäisiin – tämä taustatarina ainakin tuntuu antavan levylle oman identiteetin.

Levyn rytmitys on mielenkiintoinen. Se alkaa rauhallisesti Asbjørnsenin basson esittämällä Introlla jota seuraa raukeasti avautuva Autumn Sun. Tätä seuraa suoraviivaisen modernisti svengaava ydinmateriaali – Cream, Dumbo, Healing ja Joyride ovat kelpo materiaalia, mutta jos koko levy etenisi näillä linjoilla se jäisi tasapaksuksi. Levy kuitenkin vaihtaa onnistuneesti vaihdetta loppusuoralle.  Etukäteen singlenä julkaistu Thelonious Monkin henkeä huokuva Monkfish tuo ensin oman kulmikkaan mausteensa ja sitten hieman yllättävästi Sulkemisaika ja Septemberism ovat vapaasti hengittäviä hidastempoisia tunnelmointeja joissa fokus siirtyy ääniväreihin, erityisesti Konarskin saksofoni puhuu ilmeikkäästi ja näissä raidoissa ehkä erityisesti sähköpianon läsnäolosta saadaan paljon irti.

Joyride tuntuu kokonaisuuksien levyltä – bändi soittaa yhtenä yksikkönä ilman yksilöiden pröystäilyä kullekin soittimelle tilaa antaen ja sävellysten harkittu kaari tekee levystä yksittäisiä raitoja mielenkiintoisemman.

Uutta levyä saa julkaisija Eclipsen Bandcampista CD:nä ja diginä.

  • Marek Konarski – saksofoni
  • Grzegorz Tarwid – piano
  • Petter Asbjørnsen – basso
  • Tomi Kämäräinen – rummut
1 kommentti

Jazzpossun huhtikuun 2021 soittolista

Uusien jazzjulkaisujen tahti on kiihtynyt huhtikuussa – kuukauteen on mahtunut monta merkittävää uutta julkaisua ja paljon hienoa musikkia on lähikuukausina tulossa.

  • Koma Saxo – Stepp, Min Stepp
  • Case Kämäräinen – Dumbo
  • JHQ – Silent Echo
  • Nathan Francis – Late Show
  • Heikki Ruokangas & Anne-Mari Kanniainen – Let’s Make Some Coffee
  • Masa Orpana Honk – The BigB

Ensin tämän päivän uunituoreet kuumat julkaisut – Koma Saxon keikat ovat kuuluneet Helsingin jazzelämän viime vuosien huippukohtiin joten We Jazz 2019 keikalla G Livelabissa äänitetty LIVE on ehdottomasti yksi tämän vuoden eniten odottamiani julkaisuja. Keikkojen intensiteettiä on saatu talteen levyllekin ja siinä missä Koma Saxon ensimmäisellä levyllä johtaja/tuottaja/basisti Petter Eldhin jälkituotanto oli tärkeässä osassa niin nyt kolmen saksofonin kokoonpanoa kuullaan lähes editoimattomana raakana pläjäyksenä – vuoden avainjulkaisuja!

Rumpali Tomi Kämäräisen kansainvälinen Case Kämäräinen on julkaissut toisen levynsä Joyride. Sähköpiano ja pehmeä saksofoni luovat pehmeän yleisilmeen, mutta paikoin välkkyy pientä särmääkin.

Jussi Hovilaisen ja Nathan Francisin uusista kvartettilevyistä löytää montakin yhtymäkohtaa – Hovilaisen kvartetti on JHQ, Francisin levy puolestaan NFQ, molemmat ovat nuoria basisteja, molemmilla levyillä jazzin svengaava perinne on läsnä ja kansien design ja värimaailmankin on vähän saman suuntainen. Erojakin on, siinä missä Hovilaisella on ikäisensä soittokumppanit niin kiinnostusta Francisin levyyn lisää se, että saksofonissa kuullaan Eero Koivistoista. Hovilaisen ohjelmisto on johtajan omia sävellyksiä, Francisin levyn kappaleet puolestaan bändin muiden jäsenten tai hieman vähemmän tunnettuja lainakappaleita. Molemmat levyt ehdottomasti tutustumisen arvoisia!

Kitaristi Heikki Ruokangas ja harmonikkataiteilija Anne-Mari Kanniainen ovat julkaisseet yhden raidan rosoista free rahinaa – Let’s Make Some Coffee liikuu viime vuotisen Sarja Kuvia -levyn kaltaisissa maailmoissa.

Letkeämpää kuunneltaa on puolestaan Masa Orpana Honkin kolmiraitainen The BigB -single jossa kolmen saksofonin kokoonpanoa täydentää vierailijana kitaristi Johnny Gideon alias Jonni Seppälä – tarjolla juurevaa r&b henkistä puhaltamista.

  • Vijay Iyer – Uneasy
  • Sons of Kemet – To Never Forget The Source
  • Delvon Lamarr Organ Trio – Jimmy’s Groove
  • Joey Alexander – Under the Sun
  • Marius Neset – Theme from Manmade
  • Alfa Mist – Attune
  • Jakob Dinesen, Anders Christensen, Laust Sonne – Freedom Jazz Dance
  • Avishai Cohen – Emotional Storm
  • Chris Potter – Serpentine
  • Dave Holland – Another Land
  • Slowly Rolling Camera – Where the Streets Lead

Ja sitten kiinnostavimmat ulkomaiset uutuudet:

Viime vuosikymmenen kriitikoiden ranking listojen ja äänestysten huippunimi Vijay Iyer palaa uudella levyllään trio-formaattiin muutaman vuoden tauon jälkeen. Asialla ei ole kuitenkaan Iyerin Suomessakin monesti vieraillut trio vaan uusi kokoonpano jossa bassossa Linda May Han Oh ja rummuissa Tyshawn Sorey – uudelle levylle uskaltaa veikata hyvää menestystä kriitikoiden ”vuoden parhaat” listoilla sillä se on vakuuttavaa kamaa.

Ennakkoon ajatellen ”vuoden parhaat”-listojen ennakkosuosikkeihin lukeutuu saksofonisti Shabaka Hutchingsin Sons of Kemetin tuleva levy Black to the Future. Kaksi näytettä on nyt ulkona – rap-vetoinen Hustle ja leppoisasti rullaileva To Never Forget The Source.

Delvon Lamarr Organ Trio on julkaissut muutamia uuden levyn sessioista ylijääneitä raitoja singleinä. Mainiota groovea löytyy Jimmy’s Groovelta. Indoesialainen pianisti Joey Alexander tuli tunnetuksi 11 vuotiaana lapsinerona kuutisen vuotta sitten julkaistessaan ensimmäisen levynsä, standarditulkinnat ovat jo vaihtuneet omiin sävellyksiin ja Alexanderista on kehittynyt kelpo artisti uusien kappaleiden perusteella – tulevalta levyltä SALT tässä näytteenä Under the Sun.

Norjalaissaksofonisti Marius Nesetin konserteissa on lähes aina ollut yhtenä tärkeänä elementtinä upea soolo-osio jota on ehkä voinut alkaa jo pitämään yhtenä Nesetin tavaramerkkinä. Ei siis ehkä ihme, että nyt Neset on julkaissut kokonaisen soololevyn A New Dawn.

Pori Jazzeillakin vieraillut tuottaja/pianisti Alfa Mist on julkaissut uuden levyn Bring Backs jossa ollaan aika yllätyksettömissä neo-soul tunnelmissa. Antiphon -levy sai 2017 osakseen ansaittuakin hypeä, mutta syystäkin hype on laantunut sillä kovin uutta annettavaa ei tältä levyltä löydy.

Tanskalaisen jazzkentän kokeneet nimet Jakob Dinesen ja Anders Christensen ovat ottaneet uuteen trionsa aivan erilaisesta musiikista tunnetuksi tulleen D-A-D -yhtyeen rumpali Laust Sonnen. Tässä näytteeksi trion tulkinta Eddie Harrisin Freedom Jazz Dancesta.

Basisti Avishai Cohenin uudelle levylle Two Roses suuret puitteet tarjoaa Göteborgin sinfoniaorkesteri – Emotional Storm kappaleen varmasti monet muistavat Continuo -trio-levyltä joka oli aikansa parhaita jazzlevyjä viitisentoista vuotta sitten.

Brittiläinen Edition Records on julkaisemassa paljon mielenkiintoista musiikkia – tässä kolmen kimara näytteitä tulevasta. Sekä saksofonisti Chris Potter että basistilegenda Dave Holland ovat nimekkäitä viime vuosina yhteistyön Editionin kanssa aloittaneita kovan luokan tekijöitä joten uusia levyjä kannattaa odottaa, Slowly Rolling Camera on puolestaan labelin perustajan ja johtajan, Dave Stapletonin oma kokoonpano.

Suomalaisittain toki näitäkin mielenkiintoisempi tuleva Edition Records -julkaisu on Aki Rissasen tuleva soololevy. Siitä ei vielä löydy suoratoistonäytteitä, mutta käy katsomassa tänään julkaistu ensimmäinen promovideo Vallons Rissasen Facebook-sivuilta.

Ei kommentteja

Koma Saxo – Live

Basisti-tuottaja Petter Eldhin johtamassa Koma Saxossa on aina ollut kaksi puolta – pitelemätön ja räjähdysherkkä live-elämys jossa kolme saksofonistia (Mikko InnanenJonas Kullhammar ja Otis Sandsjö) tuuttaavat maaniseen intensiteettiin kykenevän rytmisektion (Eldh ja Christian Lillinger) lyödessä lisää löylyä ja tästä materiaalista Eldhin studiossa tuottama levymateriaali jossa Makaya McCravenin tavoin Eldh on onnistunusti kunnostautunut luovana jazzmuusikkona joka käyttää instrumenttina myös studiota.

Jos oli yhtyeen nimeä kantava levy onnistunut julkaisu, niin parempia vielä olivat kokemani keikat We Jazz -festivaaleilla ensiesiintymisessään 2018 ja uudestaan joulukuussa 2019. Molemmat kuuluivat vuosiensa keikkakokemusten aivan terävimpään kärkeen joten on sanomattakin selvää, että odotukset tuon jälkimmäisen G Livelabin keikan nyt julkaisunsa saavalle levytykselle ovat olleet korkealla.

Aivan viimeistän 40 sekuntia lukuunottamatta bändiä kuullaan editoimattomana ja ilman jälkiäänityksiä 38 minuutin kestoon tiivistettynä. Kun kuulin Eldhin bassonsoittoa ensimmäisiä kertoja livenä niin hän jäi mieleen intensiivisenä basistina joka saattoi ottaa tilan haltuun vahvoin dramaattisin bassopommituksin ja tässä hengessä lähtee liikkeelle LIVEEuro Koma ja sitä seuraava Puls Koma kulkevat Eldhin komennossa vinksahtaneen maanisesti marssien. Yleisöä ei pikkuhiljaa tuuditeta mukaan vaan hurmoshenkeä aletaan luomaan ensitahdista. Ensimmäisen riipaisun täydentää Fanfarum for Komarum III jonka hieman rennompi rytmiikka ja nimen mukaisesti fanfaarimainen melodiikka tuntuu voitonriemuiselta. Kun bändi lopettaa ensimmäistä kertaa soittamisen noin 15 minuutin jälkeen niin yleisön puhkeaminen suosionosoituksiin tuntuu todella ansaitulta.

Bassosoololla alkava Waltz Me Baby, Waltz Me All Night Long on ehkä Koma Saxon maailman balladi, mutta hitaampikaan tempo ei saa dramaattista kuohuntaa laantumaan. Todellisen hengähdystauon levyllä tarjoaa ehkä vain tätä seuraava reilun minuutin pituinen Sandsjön ja Lillingerin ambienthenkisen äänimaailmoilla leikittelevä duo-osuus Otis and Christian.

Loppusuoralle lähdetään kontrastein, Lillingerin sävellys Blumer tarjoilee levotonta freepaahtoa jonka jälkeen Fiskeskärsmelodinin seesteinen Kullhammarin huilun pehmentämä kansanlaulumaisuus tuntuu jopa hätkähdyttävältä – Lillingerin hoputtava rummunpäristely pitää tosin huolen siitä ettei liian pehmeäksi mene homma.

Onnistuneen riehakas lopetus on Koma Saxon tulkinta Kasakkapartiosta, nyt ruotsinkielisellä nimellään Stepp, Min Stepp, tämä kappalehan on ollut osa ruotsalaisen jazzin kirjoa ennenkin Jan Johanssonin tulkintana. Tällä raidalla kaikki Koma Saxon tärkeät elementit kohtaavat, on Eldhin bassonpomputuksen auktoriteettia, Lillingerin virtuoosimaista nopealiikkeistä rumputyöskentelyä ja riehakkaasti ristiin ja rastiin töräytteleviä saksofoneja. Loppuun vielä levyn ainoat studiokäsittelyt joiden voimalla ääni katoaa kaikuun. Elämyksellinen veto joka jäi keikalta vahvasti mieleen ja toimii levyltä lähes yhtä hyvin.

Koma Saxo on niin vahva ja intensiivinen livebändi että ei tunnu tärkeältä ymmärtääkö tätä musiikkia vai ei, se pikemminkin pakottaa kyytiin halusit tai et. LIVE onnistuu taltioimaan tätä puolta onnistuneesti. Intensiivisyys on myös haaste – LIVE ei ole levy jonka haluaa laittaa soimaan rentouttavaksi taustamusiikiksi.

Vuoden ehdottomasti keskeisiä jazzjulkaisuja joka taltioi levylle sen minkä ensimmäinen levy jätti vain harvalukuisten keikkojen yleisön herkuksi.

  • Petter Eldh – basso
  • Otis Sandsjö – tenorisaksofoni
  • Jonas Kullhammar – tenorisaksofoni ja huilu
  • Mikko Innanen – altto- ja baritonisaksofonit
  • Christian Lillinger – rummut
Ei kommentteja

Nathan Francis – NFQ

Jo muutaman vuoden Helsingissä Sibelius-Akatemiassa opiskellut basisti Nathan Francis ei turhia kursaillut miehityksen kanssa debyyttilevyllään NFQ – kvartetin saksofonistina kuullaan nimittäin itse Eero Koivistoista, pianoa soittaa viime vuonna erinomaisia levytyksiä oman kokoonpanonsa kanssa julkaissut Markus Niittynen ja rummuissa Aleksi Heinola jonka kvintetissä Francis on myös soittanut.

Francis on Helsingin keikkoja korona-aikojen ulkopuolella seuranneille ehtinyt tulla jo tutuksi luotettavana perinteessä kiinni olevan jazzin soittajana joten ei tule yllätyksenä, että NFQ:kin svengaa. Levyn kappaleista kaksi on Koivistoisen kynästä – avausraita Minor Solution joka kuulemma pohjautuu 60-luvun Odysseus-levyn Traneologyyn jota on kyllä sen verran vaikea kuulla että nimenvaihto on ollut paikallaan ja vahvasti Thelonious Monkia kanavoiva Late Show, yksi, Crystal Clear, Niittysen sävellys ja kolme on suhteellisen persoonallisia lainakappaleita. Cecil McBeen After the Morning tunnettaneen parhaiten Clifford Jordanin levytyksenä 80-luvulta, John Hicksin Song of Her josta voisi väittää että se todennäköisemmin tunnetaan nykyään Nujabesin samplaamana kuin Hicksin omana levytyksenä ja John Coltranen ohjelmistosta jazzin sävellyskirjastoon päätynyt Franz Lehárin Vilia.

Paitsi, että Francisin omia sävellyksiä ei levyltä löydy niin hän on leaderinakin bändille tilaa jättävä ja mikäpä siinä, Koivistoisen soitto soljuu ikävuosista välittämättä ja Koivistoisen oma ääni kuuluu tulkinnoissa mukavasti ja tunnelma on  rento. Kovin intensiivistä soitto ei ole ja jännitteen rakentelu rytmiikalla Monkin tapaan Late Show’ssakin tapahtuu kepeästi. Hyvän mielen jazzia ja paikoin hyvin kauniitakin tunnelmia, mutta ehkä kuitenkin musiikkia josta mielummin nauttisi livenä – olisipa taas Juttutuvan Rytmihäiriöklubeja tai Koko Jazz Clubin iltoja joissa saisi tällaista jazzia kuulla. Levytyksenä jotain persoonallista jää kaipaamaan ja mukana olevat soittajat pystyisivät kyllä kukin kovempaankin vääntöön.

Ruotsalaisen Ajabu!n julkaisemaa levyä saa Levykauppa Äxästä CD:nä ja LP:nä (tulossa 7.5.)

  • Nathan Francis – basso
  • Eero Koivistoinen – tenorisaksofoni
  • Markus Niittynen – piano
  • Aleksi Heinola – rummut
Ei kommentteja

JHQ – Prisoner

Basisti Jussi Hovilainen oli äskettäin esillä ensilevynsä julkaisseen JOJO -trion yhteydessä, mutta Hovilaisen oma kvartetti JHQkin on julkaissut debyyttinsä Prisoner jolla kuullaan puolestaan puolestaan vain Hovilaisen omia sävellyksiä. Tässä kokoonpanossa kuullaan saksofoneissa Severi Hietalaa, pianossa ja Rhodes-sähköpianossa Tiitus Wargelinia ja rummuissa Riku Sonkkasta – kaikki vielä suhteellisen nuoria muusikoita.

Hovilaisen basso avaa levyn rytmikkäästi. Avausraita Rush rytmikkäästi eloisa sävellys joka tuo mieleen Eero Koivistoisen 2010-luvun kvartettimusiikin, kun on soolojen aika niin vaihdetaan rentoon svengiin. Kaikki pääsevät soolovuoroille heti avausraidassa – jos musiikki on hengeltään modernimpaa kuin JOJOn standarditulkinnat niin yhteistä on, että musiikki on ehdottomasti jazzia ja konstailematonta sellaista.

Musiikki on miellyttävää ja soitto siinä määrin luontevaa, että ehkä eniten jää kaipaamaan riskinottoa ja räväkkyyttä. Kun välillä sooloihin saadaan enemmän röhinää ja räiskettä mitä Hietala tarjoilee loppupuolella Rainy Dayssa ja Drivessa niin meiningistä innostuu enemmän. Persoonallisen otteen lisääminen vähentäisi todennäköisyyttä hukkua massaan.

Nyt ehkä kirkkaimmat helmet löytyvät tunnelmallisemmasta päästä, kaksi lyhyttä ja massiivisesti kaikuvaa Interludea ovat hienoja välipaloja ja ehkä hienoin raita on balladi Silent Echo jonka pieniä yksityiskohtia ja kaunista soittoa joka kasvaa huippukohdissa vellovaksi mereksi Wargelinin kimaltelevin pianojuoksutuksin kuuntelee jopa lumoutuneena. Harvoin nykyään jazzlevyillä hitaampitempoinen balladi nousee kohokohdaksi.

Prisoner on mainio levy vähemmän jazzskenessä esillä olleiden nuorten muusikoiden kokoonpanon omakustannedebyytiksi. Näin turvalliselle jazzailulle ei varmaankaan kovin suurta yleisöä löydy, mutta suosittelen tutustumaan levyyn erityisesti jos esimerkiksi Eero Koivistoisen uusimmat kvartettilevyt maistuvat.

JHQ

  • Jussi Hovilainen – basso
  • Severi Hietala – tenori ja sopraanosaksofonit
  • Tiitus Wargelin – piano ja Fender Rhodes
  • Riku Sonkkanen – Drums
Ei kommentteja

Elifantree – Hachi

Elifantreen uusin levy Hachi oli projektina kunnianhimoinen, toisen koronavuoden näkökulmasta jopa lähes utopistinen. Anni ElifPauli Lyytinen ja äänittäjä Joonas Saikkonen äänittivät materiaalia kahdeksassa eri maassa kahdeksan eri rumpalin kanssa, etsien innoitusta paikallisesta miljööstä ja kulttuurista. Siitä kai nimikin, hachi on japaniksi numero kahdeksan ja Japani oli yksi kahdeksasta kohteesta.

Konsepti houkuttelee kirjoittajaa etsimään levyn ydintä ja syvintä merkitystä juuri tästä – miten rumpalin ja miljöön vaihto vaikuttaa musiikkiin, vuorovaikutuksista. Kun kuuntelin levyä ensimmäisiä kertoja halusin kiinnittää huomiota juuri tähän – löytää kuulemalla eroja ja kuulla vaihtuvan lyömäsoittajan vaikutuksen, mutta huomasin että aina jossain välissä tämä tavoite unohtui ja musiikki vei mukanaan, aina ei edes muistanut kiinnittää huomiota siihen missä raita vaihtui toiseksi.  Puhtaana kuuntelukokemuksena Hachi tuntuu Elifantreen levyltä josta pitää huolen Anni Elifin erittäin persoonallinen äänenkäyttö – lauletut biisit jotka ovat tuttua persoonallisen kulmikasta ja kokeellistakin synapoppia jota sitäkin kokeellisemmat usein lyhyet instrumentaaliraidat rytmittävät. Jos ei tietäisi kahdeksasta lyömäsoittajasta, levyä kuuntelemalla ei sitä ehkä arvaisikaan, Elifantreen laaja äänipaletti voisi sisältää nämä sävyt ehkä muutenkin.

Levyn oheismateriaalin kautta eri rumpalit ja raitojen taustat alkavat avautua paremmin, lyhyet musiikinpätkät saavat oman arvokkaan sisältönsä. Suoratoistopalvelujen aikana fyysisten levyjen oheismateriaali on menettänyt merkitystään ja jää useimmille kuuntelijoille täysin vieraaksi, Hachin tapauksessa kokemuksesta menettää paljon, joten fyysisen levyn ostaminen on vähän normaaliakin suositeltavampaa.

Ruotsalaisen mm. Fire! triossa Mats Gustafssonin ja Johan Berthlingin kanssa soittavan Andreas Werliinin kanssa syntyi ehkä levyn tuotetuinta poppia, Norjassa Terje Isungset vei äänitykset Emanuel Vigelandin rakentamaan massiivisesti kaikuvaan mausoleumiin, Japanissa live-esiintymisissään performanssimainen virvelirumputaiteilija Ryosuke Kiyasu innosti bändiä tuottamaan minimalistista lo-fi freetä ja niin edelleen.

Kokonaisuutena Hachi toimii yllättävänkin hyvin – vaikka laulettu synapoppimateriaali ei ehkä sinänsä ole sillä rintamalla parasta Elifantreeta ja instrumentaaliraidat nousevat täyteen kukoistukseensa vasta erikseen luomisen kontekstissaan tarkasteltuna ei pidä väheksyä sitä, että levyn voi mieltää yhtenäiseksikin kokonaisuudeksi joka pitää sisällään pieniä aarteita kun katsoo pintaa syvemmälle. Suuritöinen projekti on tuottanut monipuolisen kokonaisuuden – ehkä lisääkin vielä saadaan, hieman yli tunnin pituinen tuplalevy koostettiin nimittäin kymmenistä tunneista käyttökelpoista materiaalia.

  • Pauli Lyytinen – saksofonit, koskettimet
  • Anni Elif – laulu ja soittimet
  • Joonas Saikkonen – äänitys ja miksaus
  • Rummut ja lyömäsoittimet:
  • Andreas Werliin
  • Julian Sartorius
  • Lisbeth Diers
  • Marc Pell
  • Olavi Louhivuori
  • Ryosuke Kiyasu
  • Terje Isungset
  • Yuko Oshima
Ei kommentteja