Jazzpossun heinäkuun 2022 soittolista

Apple Music -versio löytyy täältä.

Mikko Innaselle tunnustusta Downbeatin kriitikkoäänestyksessä

  • Innanen, Pasborg, Piromalli – Riding with Cafarelli

Saksofonisti Mikko Innanen sai merkittävää tunnustusta Downbeatin kriitikkoäänestyksessä voittamalla baritonisaksofonistien ”Rising Star”-sarjan. Jazzpossu onnittelee!

Innanen, Stefan Pasborg ja Cedric Piromalli päättivät äskettäin Suomen kiertueen Raahen Rantajatseille, varmasti monet blogin lukijatkin pääsivät näkemään tämän trion livenä.

Uusia ja tulevia levyjä Suomesta

  • Teemu Kekkonen – Dragonfly Meditation
  • Juho Valjakka – Blues for O.

Pianisti Teemu Kekkosen uusi levy Here/There ilmestyy 16. syyskuuta. Levyllä soittavat bassoa Mikael Saastamoinen ja rumpuja Roope Kantola. Näytebiisi Dragonfly Meditation saattaa olla blogin soittolistoilla esiteltyjä levyjä seuraaville tuttu Kekkosen live-EP:ltä Live at Bimhuis.

Pori Jazzin Poriljongissa äskettäin nähdyn Juho Valjakan trion levy Liminal Spaces on jo CD:nä saatavissa. Suoratoistoissa löytyy muutama kappale, uusimpana niistä Blues for O.

Uutta musiikkia kesän festivaalivierailta

Pori jazz

  • DOMi & JD BECK feat. Herbie Hancock – MOON
  • Kokoroko – The Rings of Saturn
  • Emma-Jean Thackray – The Rings of Saturn
  • Shabaka Hutchings – Explore Inner Space
  • The Comet is Coming – CODE

Palataan ensin Pori Jazzin tunnelmiin. OP-lavan fuusiokattauksesta uusia levyjä julkaisivat Internet-suosikit DOMi ja JD BECK joiden levyllä on nimekkäitä vierailijoita, tällä raidalla jopa itse Herbie Hancock ja Kokoroko joka on kuulunut jo monta vuotta Lontoon jazz-skenen kansainvälisesti noteerattuihin kokoonpanoihin vaikka nyt ilmestynyt Could We Be More onkin bändin ensimmäinen täyspitkä levyjulkaisu.

Emma-Jean Thackrayn Yellow levystä ilmestyi tänä vuonna toisella lisälevyllä buustattu versio. Tässä yksi näyte toisen levyn lisämateriaalista.

Shabaka Hutchings toi Poriin Sons of Kemetin ja vieraili myös Immanuel Wilkinsin setissä yhden riipaisun verran. Jo aiemmin vuodesta ilmestyi melko meditatiivinen huiluvetoinen soololevy Afrikan Culture jota ei aiemmin noteerattu näillä soittiksilla, joten korjataan virhe nyt. Uusi biisi on saatu The Comet is Comingilta joka jatkaa tuttua linjaa. Hyper-dimensional Expansion Beam ilmestyy syyskuun 23.

Odysseys

  • Makaya McCraven – Dream Another
  • Alabaster dePlume – Mrs Calamari

Odysseuksessa sekä lauantain että sunnuntain päätössetteihin osallistunut Makaya McCraven on julkaisemassa syksyllä uutta musiikkia. Dream Another on toinen näyte tulevalta levyltä.

Oman bändin matkustusvaikeuksien takia paikallisten muusikoiden kanssa esiintyneen Alabaster dePlumen uusin levy GOLD ilmestyi jo huhtikuussa, mutta otetaan tähän kuitenkin yksi näyte hänen studiomateriaaliaan.

Uutta jazzia maailmalta

  • Angles – Fkk Down, Fkk Off
  • Karl-Martin Almqvist & The Modern Jazz Trio – OD 
  • Matthew Halsall – The Temple Within
  • Chip Wickham – The Hit
  • GoGo Penguin – The Antidote is in the Poison
  • Binker Golding – Howling and drinking in god’s own country
  • Nduduzo Makhathini – Unonkanyamba
  • Harish Raghavan – Prayer
  • James Brandon Lewis & The Messthetics – Fear Not
  • Donny McCaslin -Landsdown
  • Ari Hoenig Trio – It Might as Well Be Spring

Martin Küchenin enimmäkseen ruotsalainen Angles on esiintynyt ja levyttänyt monilla eri kokoonpanoilla. Uudella levyllä A Muted Reality kuullaan oktettia. Erityisesti tämä varsin Mingus-henkinen päätösraita ilahdutti, kahdella muulla raidalla tarjolla vähän modernimpaa keskisuuren kokoonpanon avant-vääntöä.

Pohjoismaisia jazztuulia haistelevat saattavat hyvinkin olla törmänneet ruotsalaissaksofonist Karl-Martin Almqvistiin. Suomalaisten tekemisiä seuraavat voivat hänet tuntea mm. Jaska Lukkarisen ja Hans Oldingin kvartetista tai Outi Tarkiaisen ja Jukkis Uotilan big band -sävellysten levytyksiltä Stockholm Jazz Orchestran tai Norrbotten Big Bandin riveistä. Uudella levyllä taustabändinä on Sibis/Koko Jazz Club -universumista  monikertaisina Suomen vierailijoina The Modern Jazz Triona kollektiivisesti tunnetut tutut soittajat: Carl Winther pianossa, Jonny Åman bassossa ja Anders Mogensen rummuissa.

Brittiskenessä tulevien levyjen ennakkomaistiaisia tarjoilevat Matthew Halsall ja Chip Wickham.

GoGo Penguinin ensimmäinen julkaisu uudella rumpalilla on 25 minuuttinen EP nimeltään Between Two Waves. Tuntuu hieman välityöltä kokoonpanon vaihtuessa – viittaakohan tuohon nimikin.

Saksofonisti Binker Golding osoittaa suuinpiirtein jokaisella uudella levyllä ennakkoluulotonta asennoitumista erityyleihin. Hän nousi tunnetuksi Binker & Golding duon jamittelusta ja on sittemmin soittanut ihan freetäkin, mutta sitä yllättävämpiä ovat hänen soololevynsä joissa ote on yllättäen perinteisempi ja muitakin tyylejä sisältävä. Uusimmalla Dream Like a Dogwood Wild Boy keskeisinä mausteina soivat country ja americana.

Etelä-Afrikkalainen jazz on viime aikoina ollut nosteessa. Tänä vuonna jonkunlaisen kansainvälisen läpimurron on tehnyt pianisti Nduduzo Makhathini jonka toinen Blue Note -julkaisu In the Spirit of Ntu on noteerattu laajalti.

Basisti Harish Raghavanin uutta levyä In Tense on näillä soittiksilla odoteltu ja fiilistelty jo monta kuukautta. No nyt se on ilmestynyt ja hieman pettymykseksi minulle jäi edellisen Calls of Actionin asettamien odotusten jälkeen. Ei se kuitenkaan aivan huono levy ole ja sitä kaipaamaani Akinmusire/JoelRoss/ImmanuelWilkins -henkeä paikoin kuuluu vaikka mukaan puskee myös vähän fuusiota kuten tässä näytteessä.

Tuossa samassa Downbeatin kriitikkoäänestyksessä jossa Innanen noteerattiin baritonisaksofonin nousevimpana tähtenä saatiin varmistus sille että vuoden 2021 kriitikoiden suosikkilevy oli James Brandon Lewisin Jesup Wagon joka nousi ykköseksi tässä äänestyksessä kuten jo aiemmin James Francisin 2021 Jazz Critics Pollissa (entinen NPR Jazz Critics Poll). Tuo levy oli free jazz -henkistä menoa, tuleva levy The Messthetics -trion kanssa on puolestaan rock-henkistä vääntöä kuten näyte paljastaa.

Donny McCaslin saattaa olla tuomittu olemaan se ”saksofonisti joka soitti Bowien Blackstarilla” mutta se ei tunnu häntä haittaavan. Uusi biisi Landsdown jatkaa linjalla jossa tyylinä on konemusan kyllästämä moderni rock joka viehättänee niitä jotka tuon Bowie-yhteyden takia hänen tekemisiään seuraavat.

Rumpali Ari Hoenigin uudelta triolevyltä Golden Treasures omaan korvaani tarttui erityisesti tämä kvartettiraita It Might as Well Be Spring jossa kitaristi Yoav Eshedillä vahvistettuna tulkitaan tämä Richard Rogers klassikko vetävällä groovella, vähän kuin 70-luvun Keith Jarrettia rennoimmillaan.

Avainsanat: ,
Ei kommentteja

Odysseus 2022 – Sunnuntai

Sunnuntain Odysseusta uhkailivat mustat pilvet, mutta sateet pysyivät mantereen puolella ja Lonnassa voitiin nauttia jälleen mukavasta kesäpäivästä kolmella lavalla.

Timo Lassy & Teppo Mäkynen

Sunnuntain avasi Timo Lassyn ja Teppo Mäkysen duosetti – jo tuttua tavaraa kolmen vuoden takaiselta studiolevyltä jonka akustisesta elektroniseen liukuva spektri on keikoilla muovautunut orgaanisemmaksi kokonaisuudeksi. Kun eletään vuotta jolloin kesäfestareilla koronarajoituksista on luovuttu, tuntuu hieman oudolta että Odysseuksenkin ohjelmistossa on paljon settejä jotka olisi voitu materiaalin puolesta kuulla (ja kuultiinkin) jo ennen koronaa, mutta Lassyn ja Mäkysen duon tapauksessa materiaali elää aina esitettäessä sen verran, että se ei pahemmin häiritse.

Tuttua ja taattua jälkeä saatiin nytkin Mäkysen rumpusoolot toivat esille levyllä keskeiseksi nousevat akustisen ja elektronisen ääni/vaikutemaailman josta livesetti erityisesti luo joka kerta ainutlaatuisen synteesinsä.

  • Timo Lassy – saksofoni
  • Teppo Mäkynen – rummut

Perussastamala & Taistokisu

Odysseuksen ohjelmistoa voisi hyvinkin luonnehtia taiteellisen johtaja Matti Niveksen näköiseksi. Makasiinien tarjonnassa on mukana paljon ”avantgardeyötä” ja iltapäivän ensimmäisessä makasiinirupeamassa kokeellista elektronista musiikkia oli tarjolla molemmissa makasiineissa. Jonkun soittimenkin oli mukaan ottanut Perussastamala eli Mikael Saastamoinen jonka jazzmusiikin ystävät tuntevat jo varmasti monista kokoonpanoista, näkyvimmin ehkä OK:KOsta, Superpositionista ja Linda Fredrikssonin Juniper -livekokoonpanosta jonka kanssa nuppeja väänteli Taistokisu eli Karin Mäkiranta.

Setissä elementteinä olivat niin Taistokisun vähäeleinen laulu kuin Perussastamalan sähköbassokin, mutta hitaasti kehitelty, abstrakti elektroninen kohina oli pääosassa. Eri elementtien käyttö toi settiin kuitenkin mukavasti rakennetta ja kehityksen kaaren joka saattaa jäädä kokeellisimmasta nuppien vääntelystä puuttumaan.

  • Mikael Saastamoinen – elektroniikka, basso
  • Karin Mäkiranta – elektroniikka, laulu

Alabaster dePlume

Manchesterilaisen muusikko/runoilija/eksentrikko Alabaster dePlumen suuruus ei ole minulle vielä täysin auennut vaikka kahden viimeisimmän International Anthem -levymerkin julkaisun myötä dePlume on saanut osakseen kohtuullisen paljon hypeä.

Erityisen mielenkiintoista dePlumen Odysseus-setissä oli, että hän esiintyi kahden paikallisen muusikon kanssa – lavalla hänen kanssaan nähtiin perjantaina festareilla soittaneesta AINON yhtyeestä sellisti Aino Juutilainen ja rumpali Joonas Leppänen.

Ilmeisen spontaaniksi kokoonpanoksi soundi toimi melko hyvin. dePlumea on markkinoitu spiritual jazzinakin joka kertoo ehkä enemmän siitä että levy-yhtiöt ovat nykyään valmiita tarjoamaan mitä vain valtavirrasta poikkeavaa spiritual jazzina kuin musiikin tyylistä. Itselleni musiikissa soi vahvana kansanmusiikkimainen pohja ja hienosti Juutilaisen sello tavoitti jotain ”folk jazzahtavaa”. dePlume itse soitti saksofonia ja kitaraa ja runoili yleisölle ylistäen terassin katolla istuvaa lokkia ja kehuen yleisöä siitä miten he vaivattoman näköisesti vain elävät vaikka se on niin pirun hankalaa.

dePlumen musiikissa ja eläytymisessä on eittämättä paljon persoonallisuutta ja spontaania ”luonnonlapsen” henkeä, mutta koska en todellakaan halunnut missata Verneri Pohjolan soolosettiä niin lähdin varaaamaan paikkaa hyvissä ajoin kun alle puolet päälavan setistä oli kulunut. Lokkimakasiiniin asti kuului että setin loppupuolella taidettiin saada melko tulistakin meininkiä vielä päälavalle.

  • Alabaster dePlume – saksofoni, kitara, ääni
  • Aino Juutilainen – sello
  • Joonas Leppänen – rummut

Verneri Pohjola

Verneri Pohjola esiintyi Lokkimakasiinissa soolona, sympaattisena ja haavoittuvaisena. Setin eri elementtejä elektroniikan käytöstä useamman äänen puhaltamiseen soittotekniikan keinoin on kuultu Pohjolan muillakin keikoilla, mutta soolosetti loi yleisöön jopa hartaan tunnelman. Jostain vehkeestä kesken loppuneet paristotkaan eivät tunnelmaa haitanneet.

Verrattuna Odysseuksen intiimeihin elektronisiin setteihin jazzmusiikin ystävälle elävä ihminen oli tässä setissä huomattavasti lähempänä läsnä ja heräsikin ajatus että tällä festivaalilla olisi voinut olla enemmänkin settejä joissa yksi soittaja kohtaa elektroniikan jazzmusiikin ja elektronisen kokeellisuuden välimaastossa.

Odysseuksen musiikillisestia annista tämä setti oli mielestäni ehdoton kohokohta ja varmasti mieleenjäävä ja elämyksellinen hetki.

  • Verneri Pohjola – trumpetti, elektroniikka

Pohjolan maagisen soolosetin voi kokea tällä viikolla myös Turku Sea Jazzin osata Seilin kirkossa 28.7.

Makaya McCraven

Festarin viimeisenä esiintyjänä päälavalle kiipesi jamihengessä siellä lauantainakin nähty Makaya McCraven yhtyeineen – trumpetissa Marquis Hill, kitarassa Matt Gold ja bassossa Junius Paul. McCraven on mielestäni tämän hetken jazzin tärkeitä visionäärejä ja ehkä keskeisintä McCravenin tekemisissä on jazzmuusikon roolin laajentuminen myös tuottajaksi. Hänen tapauksessaan tämä monipuolistuminen näkyy ja kuuluu monipuolisuutena – vain kuuntelemalla levyn tai näkemällä keikan ei tavoita koko pakettia.

Viime vuoden Blue Note -levymerkin 60-ja 50-luvun biisejä uudelleen versioinut Deciphering the Message levy oli levytyksenä lähellä rumpukoneiden ja samplayksen maailmaa ääniltään ja tunnelmaltaan, nyt livenä samoja biisejä kuultiin perinteisemmässä soittimin soitetussa kehyksessä – siinä missä moni jazzmuusikko tuo sampleja ja elektroniikkaa ja konerytmejä lavalle osaksi live-esiintymistä, McCraven usein erottaa elävänä soitetun ja studiossa tuotetun niin että molemmat puoliskot toimivat itsenäisesti. Niin nytkin tutut biisit heräsivät eloon uudesta kulmasta katsottuina.

  • Makaya McCraven – rummut
  • Marquis Hill – trumpetti
  • Matt Gold – kitara
  • Junius Paul – basso

Kokonaisuutena Odysseus tarjosi tänä vuonna mukavia kesäpäiviä ja rentoa oleskelua miellyttävässä ympäristössä. Musiikillinen anti tuntui jäävän hieman ohueksi – oli paljon settejä jotka tuntuivat siltä että buukkaukset oli tehty jo vuosia sitten eikä ohjelmisto ollut siitä muuttunut. Sinänsä festarille jonka sivulavat makasiineissa saattavat täyttyä jo edellisen setin puolessa välissä sopii tunnelma jossa ei koe välttämättömäksi kuulla ja nähdä ihan kaikkea alusta loppuun.

Toinen makasiinilava toi hieman helpotusta Lokkilavan rajoitettuun kapasiteettiin, mutta suosituimpien settien tapauksessa jäi vieläkin paikoin ongelmaksi että kaikki halukkaat eivät mahtuneet sisälavalle ja päälavan setin kuuntelemisesta loppuun palkittiin pahalla mielellä.

Ruoka- ja juomahuolto pelasi hyvin. Edellisiltä festareilta jäi mieleen paikoin pitkät odotukset, mutta nyt burgeria ja/tai täytettyä leipää näytti saavan lyhyellä odotuksella koko festivaalin ajan.

Ei kommentteja

Odysseus 2022 – Lauantai

We Jazzin kesäfestivaali Odysseus järjestetään tänä vuonna toista kertaa Lonnan saarella. Kansainvälinen festivaali on ohjelmistoltaan laajentunut, tänä vuonna kuullaan kolmena päivänä kolmella lavalla yhtrensä 22 esiintyjää ja lisäksi tarjolla on DJ musaakin. Itse olen festarimenossa mukana kahtena päivänä – lauantaina ja sunnuntaina.

Jukka Eskola Soul Trio feat. Timo Lassy

Trumpetisti Jukka Eskolan Soul Trio on toiminut jo kuutisen vuotta. Odysseus-keikalla kuultiin trion kahden levyn materiaalia ja lisäpotkua saatiin Timo Lassyn saksofonista jota kuultiin lähes läpi koko setin lukuunottamatta avausbiisiä Martha’s New Moment. bändi soitti hyvällä energialla ja groovella ja tuttu materiaali kuulosti hyvältä. Tutusta kaavasta poikkesi eniten Hong Thong josta kuultiin New Orleans -inspiroitunut versio. Eskola ja Lassy ovat käyneet äänitysreissuilla tuolla jazzin synnyinsijoilla ja some-postausten perusteella jotain hienoa on tulevaisuudessa tulossa.

  • Jukka Eskola – flyygelitorvi, trumpetti
  • Mikko Helevä – urut
  • Teppo Mäkynen – rummut
  • +Timo Lassy – saksofoni

Hailu Mergia

Toisena lavalle nousi Hailu Mergia – yksi ethiojazzin kantaisistä joka on aiemminkin nähty Helsingissä We Jazz -keikalla vuonna 2014. Tällä kertaa Washington DC:ssä vuosikausia taksia ajanutta ja sieltä maailman konserttilavoille löydettyä kosketinsoittajaa tukeneet sähköbasisti ja pianisti olivat liikkeellä vahvalla rytmiikalla – erityisesti setin alussa tuntui että näin paikattiin iäkkään vuonna ’46 syntyneen Mergian soiton pientä hapuilua. Ikä paikoin painoi jo soitossa. Aurinkoiselle Lonnan terassille saatiin kuitenkin setin mittaan nostateltua pikkuhiljaa ethiojazzin mystisesti vetoavaa tunnelmaa.

  • Hailu Mergia – koskettimet, harmonikka

Olli Ahvenlahti New Quartet

Mergian setin jälkeen avautuivat makasiinien sivulavat. Festarivieraalle Odysseuksen suurin haaste on ehdottomasti eri lavojen eri kokoinen kapasiteetti. Vaikka kolmas lava tuo helpotusta, edellisen Odysseuksen tapaan Lokkimakasiini täyttyy melko nopeasti Terassilavan setin ollessa käynnissä. Jos päälavan setin kuuntelee loppuun niin Lokkimakasiiniin ei todennäköisesti mahdu enää sisälle, istumapaikka vaatii siirtymistä sisätiloihin jo Terassilavan setin alkuvaiheessa joten vaikka musiikkia nimellisesti on tarjolla koko illan niin jonkunlaista stressiä siirtymistä ja istumapaikoista on jatkuvasti ilmassa.

Lokkimakasiinin setit avasi suomalaisen musiikkiviihteen suurmies Olli Ahvenlahti jonka johtama Olli Ahvenlahti New Quartet (Jussi KannasteAntti LötjönenJaska Lukkarinen) soitti viisi vuotta sitten julkaistun ”jazz comeback”-levyn Thinking, Whistling materiaalia. Ahvenlahden uuden kvartetin hienostunut jazz sopi intiimiin sisätilaan melko hyvin. Ensimmäisen kappaleen aikana ihastelin Lukkarisen hienovaraista rumputyöskentelyä – Lokkimakasiinissa nyanssit erottuivat. Myöhemmin setissä tosin Lukkarinen todisti vähemmän olleen enemmän – kovempi rymistely jyräsi helposti kaiken muun yli eikä oikein sopinut makasiinin tunnelmaan. Suurimmaksi osaksi setti istui kuitenkin ympäristöön hyvin. Ei mitään uutta Ahvenlahti New Quartetin keikkoja nähneelle, mutta mukava nähdä vielä kahden viikon päästä 73 täyttävää Ahvenlahtea esiintymässä.

  • Olli Ahvenlahti – koskettimet
  • Jussi Kannaste – tenorisaksofoni
  • Antti Lötjönen – basso
  • Jaska Lukkarinen – rummut

Etran De L’Aïr

Nigeristä Agadezin kaupungista tuleva Etran de L’Air toi festareille merkittävästi Hailu Mergiaa verevämpää afrikkalaisen musiikin henkeä. Läntiseltä Saharan alueelta tuleva aavikkoblues on osoittanut suosionsa festarigenrenä ja mikäs siinä, erinomaisen menevää musiikkia jonka rytmit ja tunnistettava ja omaperäinen sähkökitarankäyttö vetävät helposti mukaansa, vaikkakin tyylin bändit ja monet niiden kappaleet kuulostavat siihen syvemmin perehtymättömän korviin jokseenkin samalta. Lonnan lauantaissa Etran de L’Air tuntui saavan yleisöstä irti selvästi parhaat energiat.

Ilpo Numminen & Sami Pekkola

Sitten oli aika tarkastaa tänä vuonna ensimmäistä kertaa käytössä esiintymispaikkana toimiva Ahvenmakasiini johon oli sijoitettu kokeellista musiikkia. Modulaarisyntetisaattorimies Ilpo Nummisen ja monista free-henkisistä hommista tutun  Sami Pekkolan duo setti alkoi Pekkolan shruti-laatikon dronen päälle soitetulla spiritual-henkisellä saksofonipuhaltelulla josta suunta kävi erittäin minimalistisen elektronisen siniaallonsäätelyn suuntaan. Setin ilmaisun pelkistyessä noin yhden äänen surinaan oli havaittavissa Flow’n Other Soundista tuttu ilmiö jossa muuten ahtaalta festarilta löytyy aina tyhjä baaritiski ja mukavasti tilaa sieltä missä kokeellisinta musiikkia soitetaan.

  • Ilpo Numminen – elektroniikka
  • Sami Pekkola – saksofoni, shruti-laatikko, elektroniikka

Greetings from Chicago

Lauantain ohjelmiston erikoisuutena saatiin vähän ensimakua sunnuntaista ja pientä kulttuurien kohtaamista kun ”Greetings from Chicago” -nime alla kohtasivat jammailuhengessä sunnuntaina festarit päättävän Makaya McCravenin bändi – trumpetissa Marquis Hill, bassossa Junius Paul ja kitarassa Matt Gold – ja Jukka EskolaJussi Kannaste ja Jaska Lukkarinen.

Musiikkiskenejen kohtaamiset ja vapaahko jammailu ovat McCravenin musiikissa toistuvia teemoja – näistä merkittävimpänä dokumenttina Chicagossa, Lontoossa, New Yorkissa ja Los Angelesissa äänitetty Universal Beings -levy. Erittäin mukavaa siis, että tämmöinen jammailumahdollisuus tarjoutui suomalaisillekin muusikoille ja menevää meininkiä alkoikin muovautua kahden rumpalin rytmein. Viilenevä ilta ja Lonnasta mantereelle pääsyn logistiset tosiseikat tosin houkuttelivat lähtemään paikalta jo kesken tämän setin monien muiden tavoin. Ainakin minulle Lonnan ympäristö tekee Odysseuksesta pikemminkin miellyttävän iltapäivänvieton tuntuisen tapahtuman kuin loppuhuipennukseen tähtäävän iltabiletysfestarin.

  • Makaya McCraven – rummut
  • Marquis Hill – trumpetti
  • Junius Paul – basso
  • Matt Gold – kitara, elektroniikka
  • Jukka Eskola  – flyygelitorvi
  • Jussi Kannaste – tenorisaksofoni
  • Jaska Lukkarinen – rummut
Ei kommentteja

Pori Jazz 2022 – Lauantai

Pientä sadetta on saatu Kirjurinluodolla kaikkina pääpäivinä Pori Jazzeilla, mutta säätiedote lupasi synkintä säätä lauantaille. Tämä ei kuitenkaan yleisöä hirveästi tuntunut pelottavan – siinä missä festarialueen auetessa kahdelta muina päivinä pystyi kutakuinkin suoraan kävelemään sisään oli lauantaina jo jonotusta kun varhain parhaita paikkoja varaamaan tulleiden piknikjazzvieraiden reppuja tarkastettiin

Gretchen Parlato

Photo: Olli Sulin

Lauantaille oli buukattu nimekkäitä amerikkalaisia jazzlaulajia kaksin kappalein. Gretchen Parlato sai avata Lokkilavan ja tämän jazzlavan illan sitten päättää amerikkalaisten kriitikkojen maailmassa kutakuinkin ylivoimainen tämän hetken jazzlaulajien ykkönen Cecile McLorin-Salvant.

 

Jo etukäteen kiinnitin huomiota että Parlatolla on laulajaksi bändissään varsin nimekkäät instrumentalistit – pianossa Taylor Eigsti, bassossa tänään myös Charles Lloydin bändissä festareilla soittava Reuben Rogers ja rummuissa aviomiehensä Mark Guiliana. Säestäjien korkea taso kuului heti, en aina laulujazzista jaksa innostua mutta hyvältä kuulostavat soittajat nostavat kyllä heti kiinnostusta.

Parlaton uusin levy on brasilialaisteemainen, mutta setissä kuultiin laaja otos monien levyjen materiaalia, joskin mukaan mahtui brasilialaistakin musiikkia osittain portugaliksi laulettunakin, mutta myös mm. päälavan illan viimeisen esiintyjän Simply Redin biisi ja muutama onnistunut modernimpi jazzstandardisovitus. Herbie Hancockin jazz-funk kauden ytimestä Thrust-levyltä löytyvästä Butterflysta on tullut ehkä hieman yllättäen erittäin suosittu biisi laulettuna versiona. Tämä bändi osoitti että se toimii myös akustisena versiona erinomaisesti. Wayne Shorterin Footprints oli sovitettu etäämmäs alkuperäisestä 60-luvun klassikosta, mutta oli kuitenkin tunnistettava ja kutkuttavan erilaisena tulkintana toimi hienosti.

Hellyttäväksi lopuksi lavalle saatiin mukaan laulamaan vielä Parlaton ja Guilianan poika Marley Guiliana joka vierailee myös Parlaton uusimmalla levyllä. Tämä biisi meni tosin pitkälti ohi sillä oli aika lähteä jo Poriljongin suuntaan kohti seuraavaa jazzsettiä.

  • Gretchen Parlato – laulu
  • Taylor Eigsti – piano
  • Reuben Rogers – basso
  • Mark Guiliana – rummut
  • Marley Guiliana – laulu

F# feat. Pepa Päivinen

Photo: Olli Sulin

Poriljongin lauantain ohjelmiston avasi Sid Hillen F# vahvistuksenaan Pepa Päivinen. Ennakkoluulottoman hillittömästä äskettäin toisen levynsä julkaisseesta F# triosta (sähköbassossa Jori Huhtala ja rummuissa Markus Ketola) ei ehkä osaa odottaa muuta kuin arvaamattomuutta ja melkoinen keitos erilaisia hetkiä tarjoiltiin nytkin.

Liekö mitään musiikkityyliä jota F# ei ehkä voisi hetken soitella? Tai ainakin improvisoidun musiikin vapaassa kehikossa jotenkin tulkittuna. Yllättävän saumattomasti setin aikana tunnelma saattoi mennä Huhtala säröbasso groovesta, In A Silent Wayn mieleen tuovaan sähköpianon johtamaan jaksoon ja siitä sitten kohta jonkinlaiseen latin grooveen. Päivisen monet puhaltimet toivat lisäulottuvuuksia – baritonisaksofoni vei free jazzin voimakkaisiin maisemiin ja huilut meditatiiviseen suuntaan. Välillä ujeltaa Hillen theremin ja kaikenlaista kilkutinta ja rytmimunaa löytyy rytmiikkaa korostamaan tarpeen tullen ja välillä täysin rauhoitutaan kuin tuutulauluun.

Tyylien ja tunnelmien vaihtelu vaikuttaa hillittömältä, mutta jotenkin bändi tekee sen kuitenkin hallitusti. Tapahtui se sitten tarkkaavaisen kuuntelun tai suunnittelun tuloksena niin siirtymät tapahtuvat yllättävän sulavasti ja saumattomasti bändiltä kokonaisuutena.

  • Sid Hille – koskettimet, theremin, lyömäsoittimet
  • Jori Huhtala – basso
  • Markus Ketola – rummut
  • Pepa Päivinen – saksofonit, huilut, lyömäsoittimet

Linda Fredriksson Juniper

Pahimmat sadealueet kiersivät onneksi lauantaina Porin, mutta kostea päivä vietettiin kuitenkin Kirjurilla. Photo: Olli Sulin

Linda Fredrikssonin Juniper on ehdottomasti viime vuosien parhaita kotimaisia improvisoidun musiikin levyjä joka on saanut laajasti huomiota ja tunnustusta myös jazzpiirien ulkopuolella. Yksi levyn vahvuuksista on, että sitä ei ole tuotettu perinteiseen jazztyyliin vaan enemmän singer-songwriter henkisesti kappale kerrallaan rakentaen ja hyvin mieleen jäävistä  vahvoista kappaleista muodostuu sitäkin vahvempi kokonaisuus.

Livekokoonpanolla esitettynä Juniperin luonne hieman muuttuu, nyt saa tilaa soittajien interaktio ja improvisointi ja tilaa kelpaakin antaa kun Fredrikssonin kanssa soittamassa ovat Tuomo PrättäläMikael Saastamoinen ja Olavi Louhivuori.

Fredrikssonin vahvat melodiat loivat kuitenkin vieläkin sen rungon jonka päälle kaikki rakentui, mutta myös pitempiä sooloja ja kehittelyjä innolla kuunteli kun materiaali oli jo hyvin tutuksi levyltä tullut. Prättälän hento ja kaunis lopetus Nana – Tepalle kappaleessa sävähdytti ja Puun laulu eli Pinetree Song meni Prättälän soolon ajan ihan perinteiseksi svengaavaksi jazziksi. Bändin soundi oli laitettu ulkolavalle kohdalleen – erityisesti Louhivuoren rumpusoolosta kuului että ”stadionrumpu”-slideriä oli väännetty riittävästi että soitto kuului nyanssien kuitenkaan katoamatta.

Ihan kaikkea bändin muilla keikoilla kuultua livemateriaalia ei saatu tiukkaan festarituntiin mahdutettua, mutta kun nimikappale Juniper päätti setin väkevästi niin saattoi vain todeta kokonaisuuden olleen erinomainen.

Photo: Olli Sulin

  • Linda Fredriksson – saksofonit
  • Tuomo Prättälä – koskettimet
  • Mikael Saastamoinen – basso
  • Olavi Louhivuori – rummut

Jussi Fredriksson Trio

Photo: Olli Sulin

Pianisti Jussi Fredrikssonin trion uusin levy Archipelago Sea Tales sai innoituksensa merestä ja saaristosta ja saariston elämästä. Tarinat ja taustat olivat punaisena lankana myös Poriljongin setissä kun Fredriksson kertoi spiikeissään tarinoita kappaleiden taustoilta.

Levyllä on paikoin hyvää intensiteettiä ja se on ehkä muodostunut suosikikseni Fredrikssonin kaikista levyistä. Vahvoja sävyjä tavoitettiin paikoin hyvin myös Poriljongissa. Katettu ilmaislava on osoittautunut akustiikaltaan mainioksi tilaksi – siellä tuntuu olevan bändeille selvästi helpompi kuulostaa hyvältä kuin isomalla Lokkilavalla. Nytkin paikoin trio sai aikaan vielä kovempaa meininkiä kuin levyllä, erityisesti lokkien ja merikotkien kinastelusta innoittunut Chase vedettiin räväkästi.

  • Jussi Fredriksson – piano
  • Jori Huhtala – basso
  • Mika Kallio – rummut

Charles Lloyd feat. Bill Frisell

Photo: Olli Sulin

Saksofonisti Charles Lloyd oli jo 60-luvun lopulla yksi maailman suosituimmista jazzartisteista. Nykyään muutaman vuoden Junnu Aaltosta nuorempi Lloyd kuuluu pieneen joukkoon mielenkiintoisimpia yli 80 vuoden iässä uutta musiikkia julkaisevista jazzmuusikoista.

Suomessa Lloydia on festareilla nähty viime vuosina tasaiseen tahtiin ja hänen omintakeinen höyhenen kevyt ja pehmeä soittonsa tuntuu pysyneen vuosista huolimatta lähes ennallaan. Se tenho mikä teki aikoinaan Forest Flowerista suositun kappaleen on ennallaan.

Bändin kokoonpano oli hieman eri kuin odotettiin. Ennakkoon mainittu kitaristi Bill Frisell oli toki mukana, mutta lavalle saatiin myös toinen kitaristi Marvin Sewell joka on tehnyt viime vuonna paljonkin yhteistyötä Lloydin kanssa ja tämän vuoden kiertueellakin osan ajasta soittanut  Julian Lagen kanssa Lloydin bändin kahden kitaristin versiossa. Sewell soitti myöhemmin illalla myös Cécile McLorin Salvantin bändissä, joten oli luontevaa että hänet saatiin nytkin lavalle.

Frisell tyytyi setissä pitkälti mukanafiilistelijän rooliin. Hän on säilyttänyt lapsenomaisen innon musiikintekoon ja silloinkin kun hän ei ota bändissä isoa roolia on hauska katsella mestarikitaristin innostumista kun löytyy tilanteeseen erityisen sopiva sointu tai nuotti tai joku toinen muusikko saa hyvän idean.

Vaikka Lloyd on suurimpia vielä esiintyviä legendoja niin onneksi homma ei mene pönötykseksi. Settiin kuului useampi hauska ja leikkisäkin veto jotka laittoivat pakostikin hymyilemään. Huipennuksena tältä osastolta kuultiin tietysti lopuksi se Forest Flower.

  • Charles Lloyd – tenorisaksofoni, huilu
  • Bill Frisell – kitara
  • Marvin Sewell – kitara
  • Reuben Rogers – basso
  • Kendrick Scott – rummut

Hector Reimagined

Syvältä uhkien ja mahdollisuuksien mailta tuli päälavalle Ted Curson -palkinnon voittaja Valtteri Laurell Pöyhöseltä tilattu kattaus Hectorin kappaleita jazzyhtyeelle sovitettuna. Tehtävä ei ole aivan helppo sillä Hectorin tuotannosta ei ole ollenkaan ilmeistä mitä kappaleita valittaisiin ja mihin tyyliin ne sovittaisi jazzmuusikoille.

Kun Charles Loydin setin jälkeen pääsin päälavalle niin soi instrumentaaliversio Olet lehdetön puu -kappaleesta ja ainakin pahimmat uhkakuvat alkoivat häälentyä sillä seitsemän soittajan bändi kuulosti hyvältä ja Hectorin melodia näytti taipuvan hyvin instrumentaaliksi.

Setin edetessä en ihan tiennyt miten suhtautua. Liisa pien’ instrumentaali ei oikein iskenyt ja sitten saatiin laulajiakin lavalle kun Aili Ikonen tuli lavalle. Lumi teki enkelin eteiseen vältti kaluttuun klassikkoon liittyvät sudenkuopat olemalla yllättävän mystisesti sykkivä versio Ikosen oman tuotannon syvän päädyn tapaan – kuulosti varta vasten laulajalta tehdyltä sovitukselta! (tähän väliin oisi kyllä räjäyttänyt pankin yhtäkkiä riipaista Esa Katajavuori preimagined hengessä Hammond-hölkkäversio).

Setti ei kuitenkaan oikein jaksanut loppuun asti. Toisena Reimagined-osuuden solistina toimineen Jesse Markinin tulkitsemana Herra Mirandos –levyn Atlantis tuntui menevän överiksi kertosäkeen Atlantis! -huutelussa ja meneväksi rapiksi vähän Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana hengessä sovitettu noin tunnin Reimagined-setin päättänyt Työttömän arkiviisu meni jo korniksi.

Pikaisen roudauksen jälkeen lavalle tuotiin puoleksi tunniksi vielä itse Hector Power Bandeineen. Hetkellinen huvitus siitä että lavallehan juuri tuotiin Esa (vaikkakin Kotilainen) ja Hammond-urut ei kestänyt pitkään. Arvosta Hectoria lauluntekijänä ja pidän paljonkin joistain hänen levyistään ja voisin hyvinkin kuvitella itseni kokemassa Hector-nostalgiaa, mutta tasapaksu Neil Youngin Keep On Rocking In the Free Worldin -veivaus ei ole sitä Hectoria mitä kaipaan enkä montaa biisiä kestänyt. Musiikki kuului toki tauolla olleelle Lokkilavalle asti ja Stadio-Hectorin kaukaiset kaiut ehtivät vähän häiritäkin settiään aloittanutta Cécile McLorin Salvanttia.

  • Valtteri Laurell Pöyhönen – koskettimet, sovitukset
  • Aili Ikonen – laulu
  • Jesse Markin – laulu
  • Max Zenger – saksofonit
  • Adele Sauros – saksofonit
  • Janne Toivonen – trumpetti
  • Kaisa Mäensivu – basso
  • Jaska Lukkarinen – rummut
  • Abdissa ”Mamba” Assefa – lyömäsoittimet

 

  • Hector & Power Band

Cécile McLorin Salvant

Amerikkalaisissa jazzpiireissä tuntuu vallitsevan vahva konsensus siitä, että Cécile McLorin Salvant on tämän hetken jazzlaulajien ykkönen. Lokkilavan ohjelmiston päättänyt setti antoi hieman osviittaa siitä miksi vaikka toisaalta se jäi myös hieman vaisuksi ja uuden persoonallisen Ghost Song -levyn henkeä ei tavoiteltu ja setti vedettiin aika rennosti..

McLorin Salvantin suurimmalta vahvuudelta tuntui materiaalin monipuolisuus. Jazzin, soulin ja r&b:n lisäksi klassisen laulun opiskelijana aloittaneelta laulajalta löytyi avarakatseisuutta ja monipuolisuutta. Vaikka Kurt Weillin teatraalinen Pirate-Jenny alkoi jo tuntua pitkälti niin se oli oiva esimerkki, että McLorin Salvant tekee luontevasti asioita joita ei jazzlaulajilta kuule.

  • Cécile McLorin Salvant – laulu
  • Marvin Sewell – kitara
  • Sullivan Fortner – piano
  • Paul Sikivie – basso
  • Keita Ogawa – lyömäsoittimet

Lauantain jamit

Lauantaina Kehräämössä oli jälleen hyvä määrä yleisöä jo paikalla kun Kirjurinluodosta ehdimme paikalle vaikka vähän ennakoiden lähdimme Lokkilavalta taivaltamaan. Lauantain avaussetin leaderina toimi Adele Sauros ja teemana spiritual jazz joka oli oiva valinta sillä saatiin kuulla sekä onnistunutta Coltrane-tulkintaa (Resolution A Love Supremenlta) että Sauroksen omia teemaan sopivia sävellyksiä. Virsi sateelle oli herkkä ja Jazzanova puolestaan vahva modaalinen tykittely johon mukaan saatiin jami-isäntä Gunu Karjalainen.

Muutaman tunnin aikana ennenkuin yöjuna kutsui jamilavalla ehtivät vierailla mm. Reiska LaineVid SketaAleksander PaalVova ShafranovJussi FredrikssonIlmari Heikinheimo ja Kaisa Mäensivu.

Mutta olipahan taas kerrakseen jazzia. Kolmeen päivään tuli kuultua noin 30 tuntia livemusiikkia. Muutaman poikkeusvuoden jälkeen Poriin oli koottu oiva ohjelmisto ja uusi jamipaikkakin tuntuu jo vetävän väkeä. Järjestelyt toimivat jo nyt aika tutun oloiseen tyyliin. Ehkä monet yleisössä eivät tosin ole tajunneet että seilaamalla ilmaisen Poriljongin ja maksullisen Lokkilavan väliä saa luotua todelliset jazzfestarit – Poriljongin ohjelma on virallisilla sivuilla hieman syrjässä. Kaiken kaikkiaan onnistuneet festarit!

Ja jazzfestarikesähän on vielä parhaassa vauhdissa. Ensi viikonloppuna on tarjolla  ainakin Helsingissä We Jazzin Odysseus, Laitilassa JazzKukko ja Korppoossa Korpo Sea Jazz. Sitä seuraavalla viikolla Helsingissä Jazz-Espa, Turussa Turku Sea Jazz, Kokkolassa Kokkola Sea Jazz ja Raahessa Rantajatsit (oiskohan muuten riittävästi saatu jo merellistä tematiikkaa suomalaisten jazzfestarien nimiin…). Nähdään festareilla!

Ei kommentteja

Pori Jazz 2022 – Perjantai

Pori Jazzin perjantain ohjelmisto oli paperilla ennakkoon oma suosikkini kolmesta päivästä. Sääennuste lupasi jatkuvaa, mutta pientä sadetta, mutta ei se torstainakaan hirveästi tunnelmaa haitannut, joten korkein odotuksin suunnattiin jälleen Kirjurinluodolle.

Jazzdiggarin päiväohjelma on jälleen vuorottelua Lokkilavan ja Poriljongin välillä ja erityisesti perjantaina harmillisesti kiinnostavaa ohjelmistoa menee päällekäin kun sekä Lokkilavalla että OP-lavalla on kiinnostavaa ohjelmaa.

Talambo

Photo: Olli Sulin

Basisti Jori Huhtalan Talambo alkoi studioprojektina, mutta myöhemmin tätä Delusions of Grandeur -levyllä julkaistua musiikkia esittämään koottiin myös muhkea seitsemän hengen livekokoonpano jolla oli kunnia avata perjantain hieno Lokkilava-kattaus.

Septetillä olikin mainio hyvin ulkoilmalavalla skaalaava soundi. Huhtala soittaa tässä projektissa sähköbassoa ja tämän kanssa vahvan rytmisen pohjan luovat rumpali Tuomas Timonen ja tässä bändissä elektroakustisia lyömäsoittimia soittava Jaska Lukkarinen. Koskettimissa Huhtalan pitkäaikainen yhteistyökumppani Antti Kujanpää ja eturivissä tenorisaksofonissa Jussi Kannaste, kitaroissa Sigurdur Rögnvaldsson ja multi-instrumentalisti Joakim Berghäll sekä alttosaksofonissa että kitarassa.

Yksi miete jäi setistä vahvimpana mieleen – rytminen pohja ja groove ja soundi olivat niin mukavasti kohdallaan että lähes jokaiseen biisiin olisi toivonut vahvempaa sooloilua, nyt jäi semmoinen fiilis että jotain jäi puuttumaan. Kyllähän bändistä solisteja löytyi, mutta septetin massasta olisi suonut soolojen nousevan vahvemmin esiin – tässä olisi sinänsä ollut aineksia vaikka mihin.

  • Jori Huhtala – basso
  • Jussi Kannaste – saksofoni
  • Joakim Berghäll – saksofoni, kitara
  • Sigurdur Rögnvaldsson – kitara
  • Antti Kujanpää – koskettimet
  • Tuomas Timonen – rummut
  • Jaska Lukkarinen – lyömäsoittimet

Juho Valjakka Trio

Photo: Olli Sulin

Pianisti Juho Valjakka on vielä suhteellisen uusi tulokas jazzkentälle. Muistan nähneeni Valjakan ensimmäisen kerran jaZZanti-sarjassa nuorten muusikoiden NIMBY -kokoonpanossa ja sitten sen jälkeen seuraavan kerran UMOn pianistina – hieno meriitti nuorelle soittajalle.

Valjakan nykyinen trio on toiminut jo muutamia vuosia – bassossa Oskari Siirtola ja rummuissa Anssi Tirkkonen – ja ensilevy Liminal Spaces ilmestyi äskettäin – tosin sen verran vähin äänin että en ole sitä itse vielä kuullut. Pientä levyjulkkaritunnelmaakin Poriljongin setissä näin oli.

Valjakan itse säveltämä musiikki oli modernia jazzia rikkain harmonioin pienellä jatkuvalla jännitteellä maustettuna. Se toi mieleen hieman Aki Rissasen musiikin jazziin päin kalleellan olevan puolen, mutta siinä missä Rissasen musiikissa muut musiikilliset vaikutteet kuuluvat jazziakin vahvempana oli Valjakan trion musiikki selvästi jazzperiinteestä tullutta.

Nuori trio teki hyvää jälkeä ja erityisesti Siirtolan otteet vakuuttivat niin napakassa rytmin ylläpidossa kuin vakuuttavassa sooloilussa. Tulevaisuuden jazznimiä!

  • Juho Valjakka – piano
  • Oskari Siirtola – basso
  • Anssi Tirkkonen – rummut

Immanuel Wilkins Quartet

Photo: Olli Sulin

Torstaina Lokkilavalla soittaneen Joel Rossin tavoin saksofonisti Immanuel Wilkins kuuluu legendaarisen Blue Note -levymerkin nykyisiin nuoriin artisteihin jotka todistavat että Blue Note kuuluu vieläkin mielenkiintoisinta uutta amerikkalaista jazzia julkaisevien labelien joukkoon. Muutaman vuoden takainen Omega on viime vuosien vahvimpia debyyttilevyjä ja tämän vuoden The 7th Hand on kelpo seuraaja ja yksi vuoden tähän mennessä parhaista jazzlevyistä.

Jos torstaina Ross ei Lokkilavalla tavoittanut levyjensä tenhoja niin Wilkinsin kvartetilta tämä kävi paremmin. Debyyttilevyn Grace and Mercyn tunnistettava teema loi heti tunnelman, että tuo levyiltä jo tuttu bändi oli nyt täällä elävänä. Kvartetti jaksoi kehitellä kappaleita pitkään – reiluun tuntiin taisi mahtua neljä sävellystä ja hehkuttelu palkittiin paikoin tunnelman kohotessa korkealle. Rumpali Kweku Sumbry osoittautui kovaksi tekijäksi ja ensimmäisen puoliskon vahva soolo jäi kohokohtana mieleen.

Aivan täysosumaa Wilkinsin setistä ei kuitenkaan tullut, kun ennustettu sadekuuro vihdoin iskin setin puolessa välissä niin sekä Wilkins että pianisti Micah Thomas syyllistyivät sooloissaan turhaan näpertelyyn joka ei ulkoilmassa toiminut juuri ollenkaan.

Setti saatiin kuitenkin lopuksi vielä uuteen nousuun kun Wilkins kutsui lavalle vieraaksi Shabaka Hutchingsin jonka Sons of Kemetin saataisiin lavalle myöhemmin. Kahden huippusaksofonistin voimin viimeinen kappale nosti taas tunnelman korkealle ja aurinkokin alkoi taas paistaa.

Hutchings oli Porissa päivälleen viisi vuotta aikaisemmin Shabaka and the Ancestorsin kanssa ja silloinkin hänet nähtiin lavalla toistamiseen Sun Ra Arkestraa vahvistamassa. Näin saatiin Lokkilavalla hauska linkki festivaalin lähihistoriaan.

  • Immanuel Wilkins – saksofoni
  • Micah Thomas – piano
  • Richard Rosato – basso
  • Kweku Sumbry – rummut
  • +Shabaka Hutchings – tenorisaksofoni

Uxila Exile

Photo: Olli Sulin

Vibrafonisti Ilkka Uksila teki viime vuonna vahvan nousun suomalaisen jazzin levypuolen mielenkiintoisimpiin tekijöihin soittamalla monilla huippujulkaisuilla ja hänen oman Uxila Exile -bändinsä debyyttikin oli varsin mainio julkaisu.

Poriljongissa Uxila Exile jäi hieman välipalan oloiseksi kun Lokkilavalla tarjoiltiin ennen ja jälkeen maailman kärkikokoonpanoja. Mukavaltahan Uxila Exile silti kuulosti, festareilla torstainakin hyvin esillä ollu Tomi Nikku vakuutti jälleen trumpetissa. Energy kappaleen soolossa oli hienoa ajatuksen selkeyttä ja itsevarmuutta. Myös levyn avauskappaleen Crane Island aikana bändi sai aikaan hetkeksi maagista tunnelmaa.

  • Ilkka Uksila – vibrafoni
  • Tomi Nikku – trumpetti
  • Joonas Tuuri – basso
  • Ville Luukkonen – rummut

Sons of Kemet

Photo: Olli Sulin

Oma kiinnostukseni brittijazzin uuteen aaltoon voi katsoa alkaneen siitä kun näin Shabaka Hutchingsin Sons of Kemetin Tampere Jazz Happeningeilla 2014. Tuolloin Hutchings oli Suomessa vielä käytännössä tuntematon hahmo, mutta varsin nopeasti sen jälkeen uusi Lontoolainen musiikki valtasi jazzmaailman toden teolla. Selvästi suurin aallonharja tuon skenen nousussa on jo nähty ja muutenkin tuntuu että ehkä aikakausi on vaihtumassa. Sons of Kemetkin on ilmoittanut että nyt käynnissä oleva kiertue tulee olemaan yhtyeen viimeinen – ainakin tässä muodossa. Ei sillä että tämäkään ehkä täysin pysyvä muoto olisi – kiertueen kumpikaan kahdesta rumpalista ei nimittäin ole bändin levyillä soittanut, mutta ehkä tärkeimmät tekijät kokoonpanossa ovat kuitenkin Hutchings ja tuuban soittaja Theon Cross joka on vakuuttanut myös omilla levyillään. Vaikka Cross ei ole Sons of Kemetin ensimmäinen tuuban soittaja niin ainakin minun mielestäni juuri hän on hionut tuuban käytön nopeatempoisen ja tanssittavan musiikin luihin ja ytimiin käyvänä bassona joka toimii käytännössä paremmin kuin voisin kuvitella.

Suurin piirtein joka vuosi Lokkilavalla on yksi artisti joka innostaa yleisön tanssimaan ja tänä vuonna Sons of Kemet oli selkeästi tässä roolissa ja jo setin alkupuolella tanssinhaluista väkeä alkoi kerääntyä lavan eteen.

Sons of Kemet tarjoiliki sitten rituaalin omaista rytmikästä ja hypnoottistakin afrofuturistista tanssimusiikkia jonka tahtiin kelpäsi liikkua. Viimeisimmällä levyllä Black to the Future yhteiskunnallisesti kantaaottavalla rapilla oli melko suuri osa joka jakoi bändin musiikin ystävien mielipiteitä. Nyt livenä paino oli täysin rytmikäällä musalla joka soi lähes tauotta. Pienen hengähdystauon Hutchings soi yleisölle soittaen tovin soolohuilua toukokuisen Afrikan Culture soololevynsä hengessä, joskin sekin oli varsin rytmikästä menoa.

Vahva esitys!

  • Shabaka Hutchings – saksofoni
  • Theon Cross – tuuba
  • Jas Kayser – rummut
  • Edward Wakili-Hick – rummut

Maxxxtet

Photo: Olli Sulin

Ehkä paras muistoni Poriljongista aiemmilta vuosilta on Max Zengerin Globuksen keikka vuodelta 2019 joka oli tuon vuoden parhaita millään lavalla näkemiäni ja todella vahva veto. Kun Zengerin toinen kokoonpano Maxxxtet avasi settinsä todella tulisella versiolla Demoni 1:stä niin kävi mielessä että onko Zenger ja Poriljonki todella lyömätön yhdistelmä.

Ihan yhtä timanttisesti ei sentään keikka jatkunut kun alkurypistys, mutta erittäin kovilla energiatasoilla liikuttiin ja keikka oli vahvempi kuin keväinen esitys Espoon April Jazzeilla. Erityisen kovassa vedossa oli basisti Eero Tikkanen joka soitti todella intensiivisesti ja lähes paikoin jätti muun bändin varjoonsa ja sai muutkin paikoin innostettua kovaan meininkiin – vahvan avauksen kaltaista vahvuutta koettiin myös Demoni 3:n intensiivisessä teemassa. Tikkasen vahvojen otteiden lisäksi myös festareilla kovasti urakoinut Tomi Nikku joka soitti tässä jo neljännen setin kahden päivän sisällä sooloili väkevästi.

  • Max Zenger – alttosaksofoni, bassoklarinetti
  • Tomi Nikku – trumpetti
  • Eero Tikkanen – basso
  • Jonatan Sarikoski – rummut

Joe Lovano & Dave Douglas Quintet: Sound Prints

Photo: Olli Sulin

Lauantaina jazzin perinteessä vahvimmin kiinni olevaa ohjelmistoa edusti saksofonisti Joe Lovanon ja Dave Douglasin Sound Prints joka syntyi kymmenisen vuotta sitten kunnianosoituksena Wayne Shorterin työlle johtajakaksikon omin sävellyksin.

Shorter on yksi jazzin historian merkittävimmistä säveltäjistä. Hänen sävellyksensä määrittivät paljon 60-luvun post-boppia, erityisesti Miles Davisin post-bop ajattelun kiteyttänyt 60-luvun kvintetissä Shorterilla oli iso rooli. Kun jazzin kehityskulussa seuraava askel oli sähköinen fuusio niin post-bop jäi tietyssä mielessä perinteisen akustisen jazzin kehityksen huipuksi joten Shorterin ottaminen kiintopisteeksi antoi Lovanolle ja Douglasille mahdollisuuden laajaan modernin jazzin tutkiskeluun. Toki Shorter soitti ja sävelsi myös fuusiobändi Weather Reportissa, mutta ei tullut mitenkään yllätyksenä että tuota aikaa ei tässä setissä noteerattu.

Sound Printsin sävellykset tavoittivat paikoin mainiosti Shorterin henkeä. Tarpeeksi lähellä että joku Shorterin sävellyksistä tuli elävästi mieleen menemättä kuitenkaan liian lähelle pikkunäppärään teemojen variointiin. Aivan stererotyyppistä ”soitetaan Shorterin hengessä” -meininki ei onneksi ollut. Lovano ihastutti viime vierailullaan April Jazzeilla 2021 upealla balladisoitollaan ja vähän balladiherkutteluhenkeä saatiin mukaan nytkin ja Douglaskin soitti paikoin suorastaan romanttisen herkästi. Monipuoliset soittajat pääsivät näyttämään laajasti taitojaan.

Muutaman kerran saivat lavan haltuunsa myös kvintetin muut jäsenet. Pianisti Lawrence Fields ja basisti Yasushi Nakamura hoitivat tonttinsa toimivasti, rumpali Rudy Royston jopa puolestaan pääsi säväyttämäänkin.

  • Joe Lovano – saksofoni
  • Dave Douglas – trumpetti
  • Lawrence Fields – piano
  • Yasushi Nakamura – basso
  • Rudy Royston – rummut

Perjantain jamit

Photo: Olli Sulin

Kun Sound Printsin jälkeen ehdittiin Kehräämölle niin Max Zengerin johdolla house bändin Lee Konitz -teemasetti oli jo hyvässä käynnissä. Kehräämön jamien vähäisiä yleisöääriä on tullut harmiteltua, mutta perjantai osoitti että ehkä turhaan. Kun jamit saatiin käyntiin niin Kehräämön pöydät olivat suurinpiirtein täynnä yleisöä – perinne jatkuu!

Musiikillinen anti oli vahvaa ensimmäisessä riipaisussa kun lavalla nähtiin mm. viime aikoina monissa Helsingin jameissakin nähty pitkän linjan pianisti Vova ShafranovKaisa MäensivuJoe PeriAdele Sauros, Sibelius-Akatemiassa opiskeleva nuori trumpetistilahjakkuus Vid Sketa ja erittäin vakuuttavaa jälkeä sooloissaan tehnyt virolaissaksofonisti Aleksander Paal. Laittakaapa nimiä mieleen!

Ei kommentteja

Pori Jazz 2022 – Torstai

Photo: Olli Sulin

Edellisestä täyden miittakaavan kansainvälisestä Pori Jazzista on jo kulunut kolme vuotta, mutta nyt sitä taas saa. Tänä vuonna on taas jazzia laajasti diggailevalle tarjolla jälleen ”jo liikaakin jazzia”, tänä vuonna tuntuu että itselle mielenkiintoisia artisteja menee enemmän päällekäin kuin ehkä koskaan Pori Jazz -vierailuillani sillä OP-lavalle on buukattu monia mielenkiintoisia uusia fuusiohenkisiä artisteja eikä Lokkilavalla ole oikeastaan tarjolla mitään joka ei kiinnostaisi ja vuorotellen Lokkilavan ja OP-lavan kanssa kun päälavalla tapahtuu niin Poriljongin ilmaislavalla pyörii erinomainen suomalaisen jazzin kattaus.

Puheet siitä miten ”Porissa ei soiteta enää jazzia” eivät ole loppuneet, mutta on hyvä pitää mielessä että pelkästään yli viikon kestävä Poriljongin ilmaisohjeimisto olisi jo pelkästään erittäin kattava katsaus suomalaiseen jazziin ja vaikka se jääkin markkinoinnissa Kirjurinluodon maksullisen alueen ohjelmiston varjoon niin paatuneelle jazzdiggarille se tarjoaa käytännössä puolet mielenkiintoisesta jazzsisällöstä.

Juhani Aaltonen Celebration

Photo: Olli Sulin

Lokkilavan jazztarjonnan avasi viime vuonna 85 vuotta täyttänyt Juhani Aaltonen jonka ensiesiintyminen Porissa tapahtui toisena festivaalivuotena 1967. Juhlakokoonpanossa lavalle saatiin ensin lavalle Aaltosen seuraksi Aaltosen spiikissään ’unelmapianistina’ esittelemä Iro Haarla, basisti Ulf Krokfors ja Pori Jazzin todellinen legenda – kaikilla festareilla soittanut Reiska Laine. On aina hienoa nähdä Reiska Lokkilavalla!

Aaltonen soittaa tällä hetkellä vain huilua, mutta se ei musiikin tenhoa tai luomisvoimaa heikennä. Aaltosen pohdiskeleva ja jopa mystinenkin huilunsoitto luo vahvaa tunnelmaa ja tämä kokoonpano tuki sitä hyvin, erityisesti Haarlan pianolle Aaltosen huilu oli täydellinen kumppani. Krokforsin basso ja Laineen rummut toivat soittoon jäntevyyttä, mutta Aaltosen melodinen mutta linnun lailla vapaastikin liihotteleva huilun soitto johti selvästi joukkoa. Setin kappaleet ovat Aaltosen viime vuosien keikoilla käyneille tuttuja, mutta se ei niiden tenhoa himmennä. Jo 55 vuotta sitten Porissa soittaneilta suomalaisen jazzin legendoilta ei uutta materiaalia kaipaakaan.

Hieman setin puolenvälin jälkeen saatiin lavalle viimeinen juhlistaja – kitaristi Raoul Björkenheim – jonka kanssa Aaltonen teki duolevyn joitakin vuosia sitten. Tässä hengessä kuultiin hieman duomateriaalia jossa Björkenheimin 12-kielinen tarjosi Aaltoselle hieman erilaisen ympäristön kuitenkin samassa hartassa hengessä kuin alun kvartettikin.

Todelliselta huipennukselta tuntui kun kaikki viisi saatiin lopuksi lavalle. Viimeisenä kappaleena kuultiin Edward Vesalan sävellys Together. Osuva valinta nimen, musiikillisen materiaalin ja säveltäjänkin puolesta – olihan Vesala tätä juhlakokoonpanoa vahvasti yhdistävä tekijä.

  • Juhani Aaltonen – huilu
  • Iro Haarla – piano
  • Ulf Krokfors – basso
  • Reiska Laine – rummut
  • Raoul Björkenheim – kitara 

Valtteri Laurell Nonet

Tänä vuonna päälavan ohjelmistosta ainoa joka omissa suunnitelmissa nousi Poriljongin kotimaisen jazztarjonnan yli oli Valtteri Laurell Nonet jolla oli kunnia avata päälava. Laurellin tämän vuoden ohjelmisto on 2016 Elojazzeille sävelletty teoskokonaisuus Tigers Are Better Looking joka julkaistaan tänä vuonna viimein  myös studiolevytyksenä We Jazz lavelilla. Siinä missä muuten festarien ohjelmistossa on pääasiassa jo tuttua materiaalia niin Valtteri Laurell Nonet tuntuu vielä uudelta ja jännittävältä. Sain itse kuulla tätä nonettia jo aiemmin April Jazzeilla,2019  mutta yksi live-esityshän ei tietenkään riitä uuden materiaalin sisäistämiseen joten uusi kierros oli tervetullut ja olihan tuosta jo kolme vuotta kulunut.

Nonettiin on koottu kelpo läjä suomalaista jazzosaamista. Sen mielenkiintoisin puoli on vanhemman koulukunnan swing-mestari Antti Sarpilan nostaminen pääsolistiksi nuoremman sukupolven rinnalle. Saksofoneissa ovat Jussi KannastePope Puolitaival ja Ville Vannemaa, trumpetissa Jukka Eskola, pasuunassa Antti Rissanen, bassossa Ville Herrala ja rummuissa Jaska Lukkarinen – ensiluokkainen porukka!

Nonetin musiikki heijastelee joissain muissakin Laurell Pöyhösen projekteissa esiin päässyttä Ellington-henkistä puolta. Jos Laurell Pöyhöseltä on usein kuultu genreflirttailua ja coolia hipster-groovailua niin kyllä rikas sävelkieli ja laajemman puhallinarsenaalin hyötykäyttökin on hyvin hallussa – korvia hivelevistä harmonioista nautti viileämpänäkin päivänä. Toki mukana on tutun laurellpöyhösmäistä agenttijazziakin joten Dalindèon ja Ricky-Tick Big Bandin musiikin ystävät varmasti pitävät tästäkin.

Totuttuun tapaan arki-iltapäivän kotimaisen jazzin lyhyt piipahdus päälavan glooriassa ei vetänyt kovin paljoa vielä yleisöä Kirjurinluotoon. Ehkä kuitenkin tällä kertaa iltapäiväjazzit vetivät hieman normaalia enemmän väkeä paikalle ja nonetti sai ilmastakin työvoiton kun settiä edeltänyt sade vaihtui pieneksi auringonpaisteeksi pilvien välistä.

  • Valtteri Laurell Pöyhönen – kitara
  • Antti Sarpila – klarinetti
  • Jussi Kannaste – tenorisaksofoni
  • Pope Puolitaival – alttosaksofoni, huilu
  • Ville Vannemaa – baritonisaksofoni, bassoklarinetti
  • Jukka Eskola – trumpetti, flyygelitorvi
  • Antti Rissanen – pasuuna
  • Ville Herrala – basso
  • Jaska Lukkarinen – rummut

Lady Blackbird

Photo: Olli Sulin

Jazzohjelmistosta itselleni etukäteen tuntemattomin oli laulaja Lady Blackbird, taiteilijanimen takana Marley Munroe. Setti alkoi melko pitkällä spirtualistis-Coltranehtavalla instrumentaaliintrohehkutuksella joka sitten ennen pitkää toi lavalle Lady Blackbirdin ja homma lähti käyntiin Summertimella joka sai omaperäisen, mutta ikiklassikolle riittävän uskollisen tulkinnan. Lady Blackbird osoittautui heti alkutahdeista varsin hyväksi laulajaksi jonka ilmeikäs ääni tavoitti jotain hyvin Nina Simonemaista.

Muutama ensimmäinen biisi lupasi hyvää, mutta kun kolmannen kappaleen kohdalla tyyli meni latteammaksi R&B:ksi niin kiinnostus vähän lopahti eikä oikeastaan palannut. Lady Blackbird oli ehdottomasti hyvä soul ja miksei jazzlaulajakin, mutta biisit eivät oikein iskeneet – livenä vielä viihdyttävää, mutta intoa lähteä kuuntelemaan Black Acid Soul -debyyttilevyä keikan jälkeen ei kyllä jäänyt.

  • Marley Munroe – laulu
  • Chris Seefried – kitara
  • Kenneth Crouch -koskettimet
  • Jonny Flaugher – basso
  • Richard Pagano – rummut

Selma Savolainen Horror Vacui

Photo: Olli Sulin

Festariyleisö kammoaa jazztyhjiöitä ja onneksi semmoista ei pääse näillä festareilla syntymään sillä aina kun Lokkilavalla ei soi jazz niin kotimaisin voimin soi jazz Poriljongin ilmaislavalla johon siirtyminen kestää vain muutamia minuutteja Kirjurinluodon maksulliselta festivaalialueelta. Todellinen diggarin jazzfestivaali tapahtuu siis ensisijaisesti tänäkin vuonna Lokkilavan ja Poriljongin väliä suhaten. Katettu Poriljonki tarjosi näin sadukuurojen piinaamana torstaina myös ehkä mukavammat puitteet kuin Lokkilava konsanaan.

Oman ensikosketukseni Poriljonkiin tarjosi laulaja Selma Savolaisen Horror Vacui johon Savolainen on koonnut erittäin kovan kokoonpanon nuorta suomalaista jazzosaamista – pianossa Toomas Keski-Säntti, trumpetissa Tomi Nikku, saksofonissa ja huilussa Max Zenger, bassossa Eero Tikkanen ja rummuissa Okko Saastamoinen.

Heti ensimmäisestä kappaleesta kävi ilmi, että mainion bändin lahjoja ei jätetä käyttämättä kun bändi pisti pystyyn melkoisen myllytyksen Nikun puhaltaessa komean soolon. Savolaisen rooli oli hieman samantyyppinen kuin Kadi Vijalla joka asemoi itsensä yhdeksi instrumentiksi – Horror Vacuikin tuntuu hieman siltä että laulu on yksi elementti muiden joukossa vaikka Savolaisen laulu ja melodiat eivät ihan Vijan tapaan mene instrumentaali-ilmaisun kaltaisiksi.

Ainakaan siis laulajan ylisuuresta egosta ei voida puhua ja Horror Vacuin vahva instrumentaali-ilmaisu nostaa Savolaisen kyvyn säveltäjänä laulusolistin roolin rinnalle kokoonpanon punaisena lankana. Muutama lainakappalekin kuultiin Billy Strayhornilta ja Kurt Weillilta, mutta setin päättänyt Speak Low lähinnä alleviivasi Savolaisen oman materiaalin mielenkiintoisuutta.

Olisiko tässä modernia laulujazzia niille jotka eivät normaalisti pidä laulujazzista? Ainakan Horror Vacui vakuutti Poriljongissa että bändin instrumentalistien lahjoja ei häpeillä käyttää ja maksullista festarialuetta intiimimmissä ja katetussa tilassa bändi huokui parhaimmillaan vahvempaa energiaa kun alkuiltapäivän ohjelmistossa oli sitä ennen kuultu.

  • Selma Savolainen – laulu
  • Toomas Keski-Säntti – piano
  • Tomi Nikku – trumpetti
  • Max Zengeri – bassoklarinetti
  • Eero Tikkanen – basso
  • Okko Saastamoinen – rummut

DOMi & JD BECK

Kosketinsoittaja DOMin ja rumpali JD BECKin duo edustaa uuden sukupolven tekemistä jossa suosio on ensisijaisesti saavutettu somejen kautta jo ennen ensimmäisen levyn ilmestymistäkään. Lähitulevaisuudessa ensimmäisen levynsä julkaisevat somesuosikit ovat olleet sen verran kovassa nosteessa musasomeissa, että piti hetkeksi mennä katsomaan minkälainen meininki duolla on livenä ennen lähes samaan aikaan buukattua Joel Rossia.

Meininkihän oli melko mukava moderni fuusiohehkuttelu. Ehkä duon musiikissa omaan korvaan kuuluu eniten instrumentaali hiphopin henki ja siinä hengessä biisit ilmeisesti vedettiin livenä erittäin lyhyinä näin jazzfestarien näkökulmasta, viidessä minuutissa ehti melkein kaksi biisiä kuulemaan.

Levytettynä DOMin ja JD BECKin musiikki on osittain jopa häpeilemättömän taustamusiikkimaista herkistelyä – lofi-musiikkia rentoutumiseen ja opiskeluun on toki jo lähes meemimäisiin mittasuhteisiin levinnyt juttu. Mukavasti tuntui kuitenkin intensiteettiä olevan live-esiintymisessä lisää. JD Beckin rumputyöskentely erityisesti nosti duon ensimmäisen virallisen julkaisun SMiLE mukavasti korkeammalle intensiteettitasolle lyhyen kuuntelun perusteella.

  • DOMi – koskettimet
  • JD BECK – rummut

Joel Ross ”Good Vibes”

Photo: Olli Sulin

Minulle festarin odotetuimpia kohokohtia oli vibrafonisti Joel Ross jonka levyt ovat edustaneet viime vuosina tämän ajan parasta amerikkalaista jazztarjontaa. Tosin hieman epäillytti etukäteen että perjantaina festareille saadaan myös saman skenen ja tyylin toinen tekijä Immanuel Wilkins jonka kanssa Ross on usein soittanut yhdessä – ettei vain kävisi kuin muutama vuosi sitten tulikuuman Lontoon skenen kanssa kun kysyntää kiertueille ja festareille oli niin paljon että kiertuekokoonpanoihin päätyi yhden nimitekijän seuraksi vähäpätöisiä tekijöitä jokaisen myyvän nimen kiertäessä erikseen sen sijaan että olisi ollut vähemmän aivan huippukokoonpanoja.

On harmi että jazz on niin marginaalissa, että enää ei uusille tyyleille tule yleisesti käytettyjä ja tunnistettuja nimiä sillä Ross mielestäni edustaa viimeisen 15 vuoden aikana noussutta tyylisuuntaa jolle soisi jo jonkun nimen syntyneen. Omiin korviini tällaista jazzia ensimmäiseksi teki Ambrose Akinmusire ja samoilla jäljillä erinomaisia levyjä on saatu mm. Rossilta, Wilkinsiltä, Melissa Aldanalta ja Harish Raghavanilta. Tämänlainen musiikki elää ja hengittää intensiteetin kautta ja livenä on todella suuri ero siinä miten hyvältä setti vaikuttaa riippuen siitä saadaanko intensiteetti ja jännite muodostettua.

Nyt täytyy sanoa, että Rossin tältä Good Vibesiltä se jäi hieman puolitiehen. Mietin hieman Akinmusiren täysin pannukakuksi lässähtänyttä Lokkilava vierailua vuonna 2015 joka lienee jazzin kuuntelu-urani suurin pettymys verrattuna bändin potentiaaliin. No, nyt ei aivan pohjamudissa ryvetty niinkuin sinä kalseana iltana, mutta kun ottaa huomioon että Ross on jazzlevyrintamalla viimeisen viiden vuoden aikana ollut koko maailman top 5 tekijöissä niin ”ihan hyvä” on selvästi pettymys.

Muutaman kerran homma lähti mukavasti nousuun ja täytyy sanoa, että nähtynä livenä Rossin oma vibrafoninsoitto oli vielä vaikuttavampaa kuin levyillä. Vibrafoni on haastava ja helposti muiden jalkoihin jäävä soitin, mutta Rossin soitto näytti että määrätietoisella tykittelyllä homma toimii.  Muutamilla Rossin huippulevyillä soittanut Jeremy Dutton rummuissa teki paikoin hyvää jälkeä intensiteetin kasvattamisessa, mutta täytyy sanoa että saksofonisti Godwin Louisista ei ollut perjantaina oman bändinsä kanssa Lokkilavalle nousevan Wilkinsin korvaajaksi.

Oli tietysti hienoa nähdä vihdoin Ross livenä oman bändinsä kanssa, mutta toivoin että tästä olisi tullut jotain mitä festarivieraat muistelisivat myöhemmin, mutta ei riittänyt tämä esitys täyttämään odotuksia. Lokkilavan äänentoistokin oli vähän oudon vaisusti säädetty. Kanoa Mendenhallin basso kumisi oudon vahvana ja Louisin saksofoni kuului heikosti. Kun Gov’t Mule aloitti melko kaukana sijaitsevalla päälavalla niin Lokkilavan katsomon takaosassa Rossin bändi ja Muuli kuuluivat jokseenkin samalla äänenvoimakkuudella.

  • Joel Ross – vibrafoni, piano
  • Godwin Louis – alttosaksofoni
  • Kanoa Mendenhall – basso
  • Jeremy Dutton – rummut

Raoul Björkenheim Trio

Photo: Olli Sulin

Raoul Björkenheim ja Reiska Laine saivat torstaina toisenkin setin Poriljongin puolella Lokkilavan avauksen lisäksi kun he nousivat lavalle Antti Lötjösen kanssa Raoul Björkenheim Triona.

Björkenheim tunnetaan monipuolisena tekijänä, mutta häneltä on opittu odottamaan jotain free rytinää tai avant-gardeen päin kallellaan olevaa tykittelyä ja tietynlaista omien polkujen kulkemista, mutta mielenkiintoisesti tämä uusi trio soittaa ensisijaisesti standardeja. Ja varsin vakuuttavasti soittaakin, varmasti monille kuulijoille tämä konteksti antaa aivan uutta arvostusta Björkenheimin kitaransoitolle.

Hyvässä hengessä Poriljongin setti lähti liikkeelle Björkenheimille mainiosti istuvin standardein kun alkuun kuultiin Ornette Colemanin räväkkä Ramblin’ jota seurasi herkällä otteella tulkittu Thelonious Monkin Monk’s Mood.

Trioa oli ilo kuunnella ja kappalevalinnat ovat muusikoille osuvia ja ainakin tälle kuuntelijalle kaikki tuttuja. Setti tuntui musiikilta jonka soittamisesta bändi nautti ja silloin nauttii yleisökin.

  • Raoul Björkenheim – kitara
  • Antti Lötjönen – basso
  • Reiska Laine – rummut

Kenny Garrett and Sounds from the Ancestors

Photo: Olli Sulin

Lokkilavan torstain päätti saksofonisti Kenny Garrett joka on viimeistä sukupolvea joka on kirottu olemaan ikuisesti tunnettu siksi, että soitti Miles Davisin bändissä ja niinpä vain juontajan spiikissäkin Garrett esiteltiin muusikkona joka oli soittanut Lokkilavalla aiemminkin Miles kanssa 1987. Kuuskymppisellä Garrettilla on toki runsaasti omiakin ansioita ja häntä voidaan ehdottomasti pitää yhtenä merkittävimmistä 80-luvulla tunnetuksi tulleista saksofonisteista.

Tällä kiertueella Garrett on liikenteessä viimevuotisen Sounds from the Ancestors -levyn materiaalilla joka kartoittaa Garrettin eri vaikutteita vuosien varrelta. Levyn materiaali on suhteellisen kepeää ja bändi oli liikkeellä viihdyttävällä ja hyväntuulisella asenteella. Yleisölle lähdettiin tarjoamaan mukavaa jazzviihdettä ja hommahan toimi.

Bändi kuulosti erittäin hyvältä – jos Joel Rossin Good Vibesilla oli vähän ongelmia saada viestiään perille niin Sounds from the Ancestors oli aivan toista maata. Materiaali kuulosti Porin illassa paremmalta kun levyllä ja kun sadekuurotkin olivat loppuneet niin mikäs siinä nauttiessa musiikista.

Bändissä erityisen vaikutuksen teki rumpali Ronald Bruner jolta irtosi niin rennompi groove kuin kaikki nopeusrajoitukset ylittävä supernopea swing-komppikin.

  • Kenny Garrett – alttosaksofoni
  • Corcoran Holt – basso
  • Rudy Bird – lyömäsoittimet
  • Keith Brown – piano
  • Ronald Bruner – rummut

Kehräämön jamit

Photo: Olli Sulin

Perinteiset jamit tapahtuvat tänäkin vuonna Kehräämöllä, kauppakeskus Puuvillan välittömässä läheisyydessä. Miljöö ja akustiikka on kohdallaan, mutta perinteeksi näyttää muodostuvan sekin että yleisö löytää uuden jamipaikan heikosti jos muistelee vanhaa joenrannan Cafe Jazzia jossa oli yleensä tupa täynnä kun Kirjurinluodolta palasi keskustaan.

Jami-isäntänä toimii jälleen kerran Gunu Karjalainen ja housebändissä soittavat pianisti Tuomo Uusitalo, basisti Nathan Francis ja rumpali Markus Ketola. Jokaisena iltana Lokkilavan jazztarjonnan loppuessa alkavalla avaussetillä on oma johtaja ja teema – torstaina bändiä johti Tomi Nikku Kenny Dorhamin hengessä.

Lavalle saatiin mukavasti aiemmin Kirjurilla soittaneita muusikoita. Kello yhteen mennessä soittamassa kävivät mm. Valtteri Laurell Pöyhönen, Raoul Björkenheim, Jaska Lukkarinen ja Jussi Kannaste ja lisää muusikoita vielä saapui paikalle kun tämä possu lähti yöpuulle. Perjantaina sitten lisää!

Torstai oli kokonaisuutena mainio jazzpäivä jota sadekuurot eivät pilanneet.

Ei kommentteja