We Jazz 2019: Muriel Grossman & Koma Saxo

Muriel Grossmann

Urkuri Llorens Barcelo ja Muriel Grossmann

Itävaltalaisen, Välimerellä sijaitsevalta Ibizan saarelta käsin vaikuttavan saksofonisti Muriel Grossmannin We Jazz -illan G Livelabissa avannut setti tuntui kuvaavan hyvin We Jazz -tapahtuman henkeä – We Jazzin maailmassa pienikin voi olla suurta.

G Livelab on hieno keikkapaikka ja se oli torstai-iltana luonnollisesti etukäteen loppuunmyyty. Illan avanneen ulkomaisen tähtivieraan esittelivät ulkomaisen levy-yhtiön edustajat – tunnelma oli korkealla. Jos asiaa tarkemmin miettiin niin Grossmann ja tallinnalainen RR Gems ovat vielä hieman epätodennäköisiä tahoja kansainvälisten festivaalien odotetuimman illan odotetuiksi vieraiksi – Spotify-kuunteluita barometrina käyttäen Grossmann sijoittuu suosiossa jonnekin Bowman Trion ja Jukka Eskola Soul Trion väliin ja RR Gemskin on toimintansa alussa, keikkapäivänä julkaisunsa saanut Grossmanin uusi levy Reverence on vasta sen seitsemäs julkaisu.

Ei sillä etteikö illan musiikki olisi ollut jo etukäteen odottamisen arvoista – Grossmannin edellinen levy Golden Rule on komeaa John Coltranen jalanjäljissä kulkevaa afrojazzin rytmiikasta ammentavaa musiikkia joka on tehnyt niin Grossmannista kuin RR Gemsistäkin suuremman nimen kansainvälisesti jännittävää uutta jazzia vinyyliskenen marginaaleista etsivien keskuudessa ja levyn 2018 ilmestyneestä ensimmäisestä painoksesta on nopeasti tullut jo pienehkö keräilyharvinaisuus josta maksetaan kolminumeroisia summia. Tässä ajassa jossa Kamasin Washingtonin, Shabaka Hutchingsin ja Nubya Garcian kaltaiset nimet edustavat kuuminta uutta jazzia ja spiritual jazz -tyyli elää renessanssia Grossmannille on helppo ennustaa suurempaakin suosiota – tai ainakin musiikilliset edellytykset siihen olisivat kasassa.

Bändi aloitti niin sanotusti sata lasissa Golden Rulen nimikappaleella joka lienee vieläkin nykyisen kokoonpanon paras käyntikortti jossa keskeiset elementit hehkuvat komeimmillaan – näistä ehkä tärkeimmät Grossmannin vahva sopraanosaksofoni, Radomir Milojkovicin omaperäinen kitaratyöskentely  ja Uros Stamenkovicin lähes maaninen latin jazz-henkinen groove. Jo ensimmäinen biisi todisti että bändi on livenä levyjäkin parempi ja jo toisen biisin aikana olin valmis julistamaan että tässä on yksi tämän vuoden väkevimpiä livesettejä menossa.

Pitemmän päälle tosin bändin heikkoudeksi nousi se, että pitemmän päälle materiaali tuntuu toistavan itseään eikä vain positiivisessa modaalisessa jumitusmeiningissä mitä yksittäiset kappaleet edustavat vaan siinä että useampi kappale alkaa tuntua toistensa kopioilta, mutta vahva imu siinä bändin omimmassa soundissa on, että riemulla setin kuitenkin loppuun asti kuunteli. John Coltranen 60-luvun puolenvälin musiikista innoittuneita saksofonisteja on nykyään paljon, mutta harva tavoittaa sen musiikin tenhoa niin hyvin kuin Grossmann yhtyeineen

Tallinnasta käsin toimivan RR Gems -levy-yhtiön Valentin Sitnyansky ja Dmitri Kalinin esittelivät illan ensimmäisen esiintyjän ja kiittivät We Jazzia tuesta

  • Muriel Grossmann – sopraanosaksofoni
  • Radomir Milojkovic – kitara
  • Llorens Barcelo – Hammond
  • Gina Schwarz – basso
  • Uros Stamenkovic – rummut

Koma Saxo

Koma Saxo G Livelabin lavalla

Vuosien parhaista jazzelämyksistä puheenollen, vuoden 2018 kohokohtana jäi mieleen basisti Petter Eldhin johtaman Koma Saxon ensiesiintyminen We Jazzissa. Tuolloin keikalla ja studiossa nauhoitettua materiaalia julkaistiin aiemmin tänä vuonna bändin nimeä kantavalla levyllä jonka keskeinen elementti oli Eldhin tuotantotyö joka muokkasi musiikkia kompaktimpaan instrumentaalihiphopsuuntaan, joten keikan alkaessa täytyi itselle myöntää että muistikuvat siitä miltä bändi nyt livenä kuulostikaan viime kerralla – eipä tuolla väliä ollut kun bändi lähti paahtamaan. Nyt runsaasti levyä kuunnellein korvin bändi kuulosti väkevämmältä ja maanisemmalta versiolta nauhalle saadusta.

Koma Saxon kokoonpano on paperilla ehkä vähän ”superbändi”-henkinen, perustuksinaan komppipari Eldh ja saksalaisrumpali Christian Lillinger ja sitten päälle kolme saksofonia – tenorisaksofoneissa Jonas Kullhammar ja Otis Sandsjö ja baritoni-, altto- ja sopraninosaksofoneissa Mikko Innanen, kaikki kolme ehkä hieman erihenkisistä jazzyhteyksistä aiemmin tuttuja. Kokonaisuus toimii kuitenkin kuin tarkkaan suunniteltu tai ainakin pitkään yhdessä soittanut yksikkö. Sekä Lillinger että Eldh ovat persoonallisia ja parhaimmillaan maanisia räiskijöitä joiden soitosta ei puutu persoonallisuutta joten ehkä tarvitaankin vähän normaalia enemmän saksofonisteja heitä tasapainottamaan. Kolme fonia puolestaan tuovat mukavasti monen puhaltimen hallittua tai ihanasti hallitsematonta kaaosta joka kuuluu jazzin DNA:han aina New Orleansin alkuvuosista lähtien. Yhdessä kvintetti voi sitten olla voimakas tai herkkä, melodinen tai riitasointuinen.

Välispiikeissään Eldh moneen kertaan mainitsi bändin soittavan ”erinäisten eurooppalaisten säveltäjien” -musiikkia. Bändiä voisi lähteä miettimään tästä eurooppalaisuuden näkökulmasta, se ei nimittäin tyylillisesti amerikkalaisen jazzin suuntauksia muistuta, mutta se ei ollenkaan sovi eurooppalaisen jazzinkaan yleisiin stereotyyppeihin. Koma Saxo on mielenkiintoinen synteesi – ehkä sen kaikessa musiikissa toteutuu sama kuin sen tulkinnoissa kahden edesmenneen suomalaisen jazzmuusikon sävellyksistä. Matti Oilingin Cyclops Dance ja Edward Vesalan Byågz kuulostavat tunnistettavasti alkuperäisiltä sävellyksistä, mutta kuitenkin aivan erilaiselta musiikilta ja erityisesti Koma Saxon musiikilta. Inspiraatiota musiikkiin on haettu paitsi jazzista (laajasti määriteltynä) mutta myös vähän ulkopuoleltakin – keikalla yleisöä pyydettiin laulamaan mukana perinteistä Kasakkapartiota.

Jos on Grossmann vielä suhteellisen vähän tunnettu kansainvälisen festivaalin odotetun illan vetonaulaksi niin Koma Saxo taitaa olla vielä marginaalisempi – tämän viikon esiintymisten jälkeen taitaa yhä tilanne olla se, että bändin on esiintynyt livenä We Jazz -festivaaleilla enemmän kertoja kuin missään muissa yhteyksissä yhteensä vaikka muutama festivaalikeikka muuallakin on tänä vuonna ollut. Vaan ei tämä meitä We Jazzin vaikutuspiireissä eläviä haittaa – torstai-ilta G Livelabissa oli etukäteen festivaalin odotetuinta antia ja nyt sen ollessa ohi voi todeta, että se oli tähän mennessä allekirjoittaneelle tämän vuoden kaikista hienoin jazz-ilta.

  • Petter Eldh – basso
  • Jonas Kullhammar – saksofoni
  • Otis Sandsjö – saksofoni
  • Mikko Innanen – saksofonit
  • Christian Lillinger – rummut

Muriel Grossmann ja Koma Saxo We Jazz 2019 -tapahtumassa G Livelabissa Helsingissä 5.12.2019

 

Ei kommentteja

We Jazz 2019: ADHD

Islantilainen ADHD Kaiku-klubin hämyisissä tunnelmissa

We Jazzin tiistai-iltaa vietettiin Helsingissä Kaiku-klubilla vanhassa Elannon korttelissa. Viime vuonna kodikkaassa tilassa koettiin yksi festivaalin kohokohdista tänä vuonna Tampereen ja Helsingin G Livelabeissa esiintyvän räjähdysherkän Koma Saxon kanssa, nyt tunnelma oli pehmoisempi kun Kaikun lavalle nousi islantilainen ADHD.

En tiedä lieneekö islannin kielessä vastinetta tanskan hyggelle, mutta bändin rennosta olemuksesta ja musiikista huokusi villasukat ja lämmin huopa -henkinen kodikkuus ja lämmin seesteisyys. Tänä vuonna seitsemännen levynsä julkaissut kvartetti – tenorisaksofonissa Óskar Guðjónsson, kitarassa ja bassossa Ómar Guðjónsson, uruissa ja koskettimissa Thómas Jónsson Thómas Jónsson ja rummuissa Magnús Trygvason Eliassen – huokui rentoa oloa ja noin tunnin setin katkeamaton musiikillinen virta oli miellyttävää kuunneltavaa ja sopi hyvin Kaikun tilan tunnelmaan.

Bändi ei kuulemma koskaan päätä etukäteen mitää aikoo setissään soittaa, mutta sulavasti homma eteni. Usein johtavana äänenä oli Ómar Guðjónsson kitara jossa oli enemmän jam band -henkeä kuin jazzkitaran perinnettä ja muutenkin meiningissä oli urkuineen kevyttä kansanmusiikilla paikoin maustetun progeilun makua. Paikoin Ómar vaihtoi myös bassoon josta irtosi mainiosti melodistakin puolta niinkuin encoressa kuultiin. Rumpali Eliassen soitti paikoin melkoisella vipinälläkin, mutta ei kovalla voimalla – työskentelyssä oli tyyliä.

Óskar Guðjónssonin tenorisaksofoni soi varsin poikkeuksellisella pehmeydellä, kuin soittimeen olisi tungettu muutamakin villasukka – jopa yhden segmentin free jazz -henkinen soolotöräyttely tuli saksofonista ulos hillityn kuuloisena. Urkuri-kosketinsoittaja Jónsson jäi suosiolla taustavoimaksi, mutta urun tasaisen rauhallisen huminan vaikutusta kokonaisuuteen ei silti kannata aliarvioida – kokonaisuus oli sitten kuitenkin se ydinasia.

Kaikista tämän vuoden We Jazzin esiintyjistä ADHD oli minulle etukäteen tuntemattomin, mutta oikein miellyttävä uusi tuttavuus. Hieman hengessään samanlainen kun We Jazzissa ja muutenkin Suomessa viime vuosina vieraillut australialainen The Necks, mutta mukavalla pohjoismaisella helpommin lähestyttävällä asenteella.

Kiitos ja kumarrus

  • Óskar Guðjónsson – tenorisaksofoni
  • Ómar Guðjónsson – kitara, basso
  • Thómas Jónsson – urut, koskettimet
  • Magnús Trygvason Eliassen – rummut

ADHD We Jazz 2019-tapahtumassa Kaiku-klubilla 3.12.2019

Avainsanat: , ,
Ei kommentteja

We Jazz 2019: Salakeikka 01

We Jazzin toiminnanjohtaja Katariina Uusitupa ja taiteellinen johtaja Matti Nives kohtasivat yleisön Elias Lönnrotin patsaalla

Tänäkin vuonna We Jazzin ohjelmistoon kuului salakeikkoja joissa yleisölle ei etukäteen kerrottu keikan sijaintia tai esiintyjiä – tänä vuonna kaksi kappalein, sillä myös Tampere saa keskiviikkona omansa.

Helsingin salakeikan yleisö sai kutsun 19:30 Elias Lönnrotin patsaalle josta We Jazzin Matti Niveksen – joka ei hänkään tiennyt kaikkia yksityiskohtia – lyhyiden tervetuliaissanojen jälkeen festivaalin toiminnanjohtaja Katariina Uusituvan johdolla yleisö lähti kohti keikkapaikkaa. Letkaa vedettiin G Livelabin suuntaan ja labrasta jazzyleisölle tutusta korttelista kulman takaa löytyi myös kohdekin ja keikkapaikaksi paljastui valokuvaaja Tero Ahosen studio kahdeksannessa kerroksessa jossa yleisöä odotti lämmin juomatarjoilu ja We Jazzin ostamasta Montfort -kokoelmasta koottu kattaus gramofonijazzia.

Sitten kaikkien päästyä ylös asti paljastuivat illan esiintyjätkin kun esiin astuivat Bowman Trio – trumpetissa Tomi Nikku, tällä kertaa bassokitarassa Joonas Tuuri ja rummuissa Sami Nummela – erikoisvieraanaan kitaristi Raoul Björkenheim.

Tuurin sähköbassosta ja Björkenheimin ja Nikun runsaista efektipedaaleista saattoi jo arvata, että hieman erilaista settiä kuin Bowman Trion levyillä olisi tulossa ja näin myös kävi kun hieman romuluisen intron jossa Björkenheim esitteli huilunsoittotaitojaan jälkeen lähdettiin hakemaan jonkunlaista garage/loft free funk henkeä, ehkä vähän 70-luvun Miles Davisin hengessä mutta vähän vapaammin jolkotellen.

Keikkaan oli varmasti tarkoituksllisesti haettu pientä turvallisimmalta tantereelta poistumista – Tuurin sähköbasson soitossa oli pientä hakemisen tuntua ja groovet löytyivät pikkuhiljaa ja Nummelakin tuli toimeen varsin kompaktilla virvelin, bassorummun, hihatin ja yhden symbaalin rumpusetillä. Jos Bowman Trion uusimman levyn yhteydessä mainitsin Nikun trumpetinsoitosta otetun käyttöön hieman hauraamman vaihteen muissa yhteyksissä kuullun lisäntyneen itsevarmuuden sijaan niin nyt puolestaan Nikku onnistuneesti otti kontolleen bändin itsevarmimman soittimen aseman – näillä näytöillä hän sopisi kyllä mainiosti vähän jäsennellympään sähköiseen 70-luvun Miles-henkiseen proggikseen itsevarmoin harkituin äänin rytmiikan päällä pelaavaksi johtohahmoksi. Björkenheim oli tässä vapaasti muotojaan hakeneessa setissä rutinoiduin ottein kuin kala vedessä jättäen kuitenkin valokeilaa auliisti nuoremmillekin soittajille. Yhteisiä grooveja saatiin hieman aina etsiä, mutta sitten oikealla hetkellä kone lähti komeasti käyntiin ja huippuhetket olivat uljasta kuultavaa.

Salakeikasta muodostui kokonaisuutena elämyksellinen puolentoista tunnin rupeama joka jäänee paremmin mieleen kun samoin soittajin toteutettu perinteisempi keikka etukäteen ilmoitetussa paikassa – ja olihan se tietysti mukava kuulla We Jazz -festivaalin puitteissa myös Helsingissä tätä yhtä We Jazz Recordsilla tänä vuonna levyjä julkaisseesta kokoonpanosta jonka ainoa etukäteen ilmoitettu festarikeikka on perjantaina Tallinnassa.

  • Tomi Nikku – trumpetti
  • Joonas Tuuri – bassokitara
  • Sami Nummela – rummut
  • Raoul Björkenheim – kitara, huilu

We Jazz 2019 Salakeikka 01 – Bowman Trio feat. Raoul Björkenheim Tero Ahosen valokuvasturio

Ei kommentteja

We Jazz 2019: Sami Linna Quartet ja Oddarrang Ääniwallissa

Sami Linna Quartet

Paikat ovat tärkeä osa We Jazz -tapahtumaa. Tänäkin vuonna tarjolla on tuttuja keikkapaikkoja, uusia paikkoja ja jälleen etukäteen ilmoittamattomia salakeikkoja kaksin kappalein.

Avaussunnuntai pidettiin tällä kertaa Vallilan Ääniwallin pienellä puolella ja Matti Niveksen lyhyen spiikin jälkeen ensimmäisen setin kunnian sai viimeistä sinettiä vaille jazzmusiikin tohtori Sami Linnan kvartetti jolta ilmestyi Timmionilla alkukesästä myös mainio levy jonka tunnelmissa keikkakin sujui.

Linnan tavoin kotimaiset soittokaverit ovat jazzelämää seuraaville tuttuja Sibelius-Akatemian akateemisista piireistä – tenorisaksofonissa kuultiin Jussi Kannastetta ja uruissa Mikko Helevää. Oman erittäin vahvan lisänsä kvartettiin toi Chicagosta rumpali Dana Hall jonka otteita oli ilo kuunnella. Ehkä suurin ero amerikkalaisten ja suomalaisten jazzrumpaleiden välillä on, että amerikkalaiset rumpalit tuppaavat olemaan räiskyvämpiä ja räväkämpiä tilanteen vaatiessa siinä missä täkäläisillä on usein hillitympi tyyli ja hienoa dynamiikan hallintaa kuultiin Halliltakin.

Bändin musiikki ei ole onneksi turhan akateemista puuhastelua vaan modaalista jazzia tutkineen Linnan musiikissa on mukavaa jännitettä ja livenä soundissa vielä ripaus lisää eloisaa rosoisuutta ja parhaimmillaan hyvää meininkiä.

Jo Jimmy Smith on meitä opettanut käytännön esimerkein että balladit ovat urkuvetoiselle jazzille usein se pahin sudenkuoppa ja tämä kävi setissäkin toteen levyn tavoin saksofonitta vetäistyssä Henry Mancinin Dreamsville joka nimensä veroisesti houkutteli Nukkumattia paikalle, mutta siitäkin minuutilleen aikataulussa tasalta päättynyt setti sitten selvisi kuitenkin kunnialla loppuun asti.

  • Sami Linna – kitara
  • Jussi Kannaste – tenorisaksofoni
  • Mikko Helevä – urut
  • Dana Hall – rummut

Oddarrang

Illan toisena bändinä lavalle nousi Oddarrang jota yleisön reaktioista päätellen oli kovasti odotettu – eikä ihme, aiemmin syksyllä julkaistu Hypermetros on ehkä bändin toistakymmentä vuotta kestäneen levytysuran yhtenäisin teos. Bändin musiikin tavoin myös sen uran kaari on kehittynyt hitaasti, mutta palkitsevasti.

Oddarrangin soundin voisi kuvailla perustuvan kolmen elementin kohtaamiseen – Lasse Sakaran kitara ja Lasse Lindgrenin sähköbasso tuovat siihen sähköistä rock-voimakkuutta, neljän jäsenen soittamat syntetisaattorit luovat tunnelmallista pohjaa ja usein kaikista tärkeimmän inhimillisen elementin tuovat Ilmari Pohjolan pasuuna ja Osmo Ikosen sello ja paikoin myös sanaton laulu ja kaiken saa toimimaan yhteen Olavi Louhivuoren rumputyöskentely.

Setti muodostui pääosin uuden Hypermetros-levyn materiaalista – kaikki kappaleet taidettiin kuulla. Monet hienot hetket olivat jääneet levyltä mieleen ja mukavaa tunnistamisen värinää oli näiden tullessa esiin keikan myötä, mutta ehkä kuitenkin sen minkä Hypermetros ehjässä kokonaisuudessa voittaa niin se hieman suurimpien tunnelmallisten huippujen mataluudessa myös kadottaa sillä keikan lopuksi kuullut vanhemmat biisit – bändin diskografiassa vähemmälle huomiolle jääneen 111 EP:n jopa doom metal -henkisesti jumittava rypistys B31 ja encorena kuultu In Cinema -levyn iki-ihana Self-portrait olivat ehkä sitten ne hienoimmat hetket.

Mustiin t-paitoihin sonnustautuneen bändin setti oli kokonaisuutena ehkä kuitenkin varsin rennon oloinen – tähän olisi sopinut kyllä mainiosti visuaalisempikin show, musiikin mahtipontisista elementeistä ja yleisön virittyneestä tilasta olisi voinut tiristää irti enemmänkin.

Avajaisilta intiimimmissä tunnelmissa tuntui nyt kuitenkin kokonaisuutena jotenkin sopivalta verrattuna joidenkin vuosien melkein gaalailtamaisiin tunnelmiin Aleksanterin teatterissa tai Kansallisteatterissa. We Jazz on asemansa vakiinnuttanut nyt paitsi vuosittaisena festivaalina myös levyjen julkaisuna ja uusimpana liikkeenä myös fyysisenä levykauppana, mutta se tuntuu ehkä silti organisaatiolta joka on valmis tunkemaan jazzia mitä pienimpiin koloihin ja ottamaan pienimuotoisuudesta ilon irti. Ei siis nytkään hirveästi haitannut vaikka loppuillasta isomman tilan ja suuremman yleisön keikalta kuuluva jumputuskin alkoi jo vähän We Jazz-tiloihin tihkua.

Oddarrang kuultavissa livenä joulukuussa Suomessa seuraavasti:

  • 4.12. – ravintola Kerubi, Joensuu
  • 5.12. – Poppari, Jyväskylä
  • 8.12. – Validi Karkia Klubi, Pori

 

  • Olavi Louhivuori, rummut & syntetisaattorit
  • Osmo Ikonen, sello & syntetisaattorit
  • Ilmari Pohjola, pasuuna & syntetisaattorit
  • Lasse Sakara, kitara
  • Lasse Lindgren, basso & syntetisaattorit

Sami Linna Quartet ja Oddarrang Ääniwallissa We Jazz 2019 -tapahtumassa 1.12.2019

Ei kommentteja

Jazzpossun Marraskuun 2019 soittolista

Hupsista vaan – lipsahti marraskuun soittiksen julkaisu näin joulukuun ensimmäiseen päivään, mutta menköön nyt tällä nimellä kuitenkin.

  • Olli Hirvonen – No Light

New Yorkissa vaikuttavaa kitaristi Olli Hirvosta bändeineen nähtiin kiertueella ympäri Suomea ja kiertue päättyi eilen Tallinnaan. Palataan raidan ajaksi viime viikkojen keikkojen ja viime kesän lopulla ilmestyneen Displace -levyn tunnelmiin.

  • 3TM – Woods
  • Jonah Parzen-Johnson – Stand Still
  • Elliot Galvin – Time and Everything

Tänään alkaa We Jazz 2019 – tiedossa jälleen noin viikon verran hienoja konsertteja ympäri Helsinkiä. Muutamat festivaalin esiintyjät ovat juuri julkaisseet uutta musiikkia.

Teppo Mäkysen 3TM:ltä on ilmestynyt uusi levy Lake joka kesällä ilmestyneen ambientin Abyss -välipalan jälkeen palaa triosoundiin. Amerikkalaissaksofonisti Jonah Parzen-Johnsonin edellinen We Jazz-keikka julkaistiin kasetilla, nyt yhteistyö We Jazzin kanssa jatkuu – yksi raita tulevalta levyltä julkaistu, vähän 3TM:n henkistä elektronisen musiikin ja saksofonin yhdistelmää soundissa. Yksi uusi ennakkoraita kuultavissa myös ensi vuonna Edition Recordsilta tulevalta pianisti Elliot Galvinin levyltä – Galvin We Jazzissa ensi lauantaina 7.12.

  • Mortality – In Memoriam… Pt. 2
  • Mikko Innanen Autonomus – IIX A
  • Alvarado-Koivistoinen-Tuomarila – La Boca

Tampereen seudun jazzkentän puuhamies Tapio Ylisen säveltämää musiikkia soittavassa Mortalityssa on vähän superkokoonpanonkin henkeä – mukana Verneri Pohjola, Pauli Lyytinen, Aki Rissanen, Mika Kallio, Jori Huhtala ja Jere Haakana. Uusi huippulevy ilmestyi perjantaina!

Mikko Innasen Autonomus -yhtyeen julkaisussa I-XXX on läpitunkematonta järkälemäisyyttä – tripla-levyn vapaasti improvisoitu ja roomalaisin numeroin nimetty paketti vaatii kuulijalta paljon.

Eero Koivistoinen ja Alexi Tuomarila yhdistävät uudella Alma -levyllä voimansa argentiinalaisen tangon tulkitsija Martin Alvaradon kanssa varsin intiimein lopputuloksin.

  • Junius Paul – The One Who Endures
  • Antoine Berjeaut – The New Untitled (Potomac Avenue)
  • Pat Metheny – America Undefined
  • Avishai Cohen & Yonathan Avishai – Sir Duke

Sitten hieman amerikkalaisia uutuuksia – Makaya McCravenin bändeistä parhaiten tunnetun basisti Junius Paulin levy Ism, josta lokakuussa kuultiin näyteraita on nyt ilmestynyt ja on ehkä yllättävänkin villiä free-jyystöä paikoin.

Paul ja tammikuussa Helsinkiin tuleva McCraven ovat mukana myös soittajina ja McCraven keskeisessä asemassa tuottajana ranskalaistrumpetisti Antoine Berjeaut’n ensi perjantaina ilmestyvällä levyllä Moving Cities.

Kitaristilegenda Pat Methenyn seuraavan levyn julkaisuun on vielä aikaa – julkaisupäiväksi on ilmoitettu helmikuun 21. Eeppisiin mittasuhteisiin kasvaa sinfoniaorkesterin voimin tämä ensimmäinen maistiainen America Undefined. Bändissä mukana pianisti Gwilym Simcock, rumpali Antonio Sanchez ja viime kesänä Pori Jazzissa konsertoinut basisti Linda May Han Oh joka on tulossa jälleen Suomeen ensi huhtikuussa – keikat G Livelabeilla 1.4. Tampereella ja 2.4. Helsingissä.

Trumpetisti Avishai Cohen on nähty Helsingissä livenä viime vuosina parikin kertaa. Varsin intiimi on uusi duo-julkaisu ECM:llä basisti Yonathan Avishain kanssa.

  • Matthew Halsall – Mudita
  • Matthew Halsall – On The Other Side of the World
  • Greg Foat – Not That It Makes Any Difference
  • Ruby Rushton – Yardley Suite
  • Klabbes Bank – Don’t Rock The Boat To Armageddon
  • Snorre Kirk & Stephen Riley – West Indian Flower

Sitten eurooppalaisia uutuuksia: trumpetisti Matthew Halsall on ollut ahkera levyjulkaisujen kanssa tänä vuonna – aiemmin ilmestyi arkistoista koottu tripla-LP Oneness ja nyt tullut kaksi levyä uutta materiaalia Colour Yes ja Sending My Love, yksi biisi tässä kultakin.

Sitten muutama levy Brittein saarilta joista tuli vähän Ricky Tick Recordsin ajat mieleen. Useamman levyn vuositahdissa Halsallin tavoin on myös Greg Foat – uusi The Dreaming Jewels taitaa olla jo vuoden neljäs julkaisu. Siitä tulee ainakin minulle paikoin vahvastikin mieleen varhaiset Timo Lassyn levyt – saksofonissa Binker Golding. Ensimmäisten levyjen Dalindèosta puolestaan minua muistuttaa klubijazzrytmiikallaan ja huilu-trumpetti meiningillä uusi Ruby Rushton -sinkku Yardley Suite.

Loppuun muutama pohjoismainen uutuus – ruotsalaisen Klabbes Bankin edellisestä julkaisusta on vierähtänyt nelisen vuotta, meininki on pitkälti ennallaan kauniisti kasvavaa elektronisvaikutteista vellontaa tarjolla.

Tutuilla linjoilla jatkaa myös tanskalaisrumpali Snorre Kirk uudella saksofonisti Stephen Rileyn kanssa tehdyllä levyllä Tangerine Rhapsody. Leppoisaa ja konstailematonta vähän lounge-soundista herkkua tarjolla.

 

Ei kommentteja

Olli Hirvonen New Helsinki Tenho Restobarissa

Kitaristi Olli Hirvonen on saanut mukavasti jalansijaa tällä vuosikymmenellä New Yorkissa ja tekemisessä on jo hyvää jatkuvuuden makua. Elokuussa ilmestyneellä uusimmalla Displace -levyllä soittaa nimittäin sama ydinkvartetti kuin muutaman vuoden takaisella mainiolla New Helsinki -levyllä, tosin tällä kertaa ilman puhaltajien tukea ja tuolloin Pori Jazzissa vieraillut bändi saatiin nyt tänä syksynä uudestaan Suomeen ja Tallinnaan yhdeksän kaupungin kiertueelle. Helsingissä bändi pysähtyi tiistaina 26.11. ilmaiskeikalle Tenho Restobariin ja korkeatasoinen vierailu houkuttelikin ansaitusti Tenhoon paljon myös nuoria jazzmuusikoita ja jazzalan toimijoita.

Bändi oli hyvässä vireessä ja soitti lähes kaksituntisen pitkän setin kappaleita Hirvosen kolmelta levyltä erityisesti uusimpaan painottuen. Positiivisen signaalin Hirvosen sävellysten tarttuvuudesta oli, että monista kappaleista tuli teeman alkaessa positiivinen ”hei tää on tää”-tunnistus. Hirvosen vahva kitarointi oli yleensä vahvasti pääosassa, mutta vahvasti rytmiikkaan nojaavissa biiseissä myös basisti Mary Kenneyn ja erityisesti rumpali Nathan Ellman-Bellin osuudet olivat keskeisessä asemassa, pianisti Luke Marantzin meininkiä ehkä hieman sähköpiano haittasi – heittäytyvissäkin hetkissä jäi nimittäin soittimen soundi aika vaisuksi eikä tuo vaikuttanut pianistin itsensä kyvyistä olevan kiinni.

Nuoren amerikkalaisen jazzsukupolven keskeisiin trendeihin kuuluu rytmiikan variaation hakeminen tahtilajien vaihdoksin ja tupletein ja tällainen iloittelu on keskeisessä osassa myös Hirvosen sävellyksissä ja bändi puhuu tätä kieltä sulavasti. Vaatii tyylitajua pitää kuulijat mukana ja musiikki liikkeessä sopivasti yllätyksiä ja variaatota mukaan tuoden ettei homma mene ihan matikkajazziksi ja New Helsingillä oli tämä homma hallussa ja musiikki oli erittäin nautittavaa.

  • Olli Hirvonen – kitara
  • Luke Marantz – piano
  • Marty Kenney – basso
  • Nathan Ellman-Bell – rummut

Olli Hirvonen New Helsinki Tenho Restobarissa 26.11.2019

Ei kommentteja