Pauli Lyytinen Magnetia Orkesteri – I

Saksofonisti Pauli Lyytinen on ollut jo monissa mukana – viime vuosina näkyvimmin Elifantreen taide-pop kiemuroissa, Equally Stupidin voimakkaassa rock-jazzissa ja vahvana osana Raoul Björkenheim eCsTaCyn free jazziin kalleellaan olevassa louhinnassa. Ennen kaikkea nyt Lyytinen on noussut esiin myös omalla nimellään vahvana johtajana levytyksillä: viime vuonna mainiolla sooloalbumilla Machinery ja nyt Pori Jazzeilla julkaisunsa saaneella Pauli Lyytinen Magnetia Orkesterin esikoislevyllä I.

Magnetia Orkesterin kokoonpano on edustava suomalaisen jazzin all-star kentällinen, trumpetissa Verneri Pohjola joka on viime vuosina omilla levyilläänvakuuttanut asemansa yhtenä ehdottomasti suomalaisen jazztaivaan kirkkaimmista tähdistä, bassossa mm. Moposta ja The Mystic Revelation of Teppo Repo kokoonpanosta tuttu Eero Tikkanen ja rumpali Mika Kallio.

Levy alkaa verkkaisesti Tikkasen bassosoololla. Yhdeksänminuuttinen avausraita kasvaa hitaasti ja raukeasti, muusikot ovat äänessä yksin tai pareittain. Vasta toisella puoliskolla Lyytisen sooloillessa Tikkasen ja Kallion tukemana alkaa kappale saada muotoa. Paljon Magnetian musiikista on tilan ja ajan käyttöä. Harmoniasoitinta vailla oleva kokoonpano jättää musiikin leijumaan  hieman arvoituksellisen oloisena – tämä sopii enemmän kuin hyvin Tikkaselle ja Kalliolle.

Paikoin isketään musiikkiin ryhtiä vahvemmilla melodioilla – näistä komeimpana Ljubljana jonka vahvat Balkan/Lähi-itä vibat kujeilevalla b-osalla rytmitettynä tekevät vahvan vaikutuksen, mutta myös Adventurous Plushiesin teeman kepeä etydinomainen leikkimielisyys tarttuu korvaan kuten myös vahva päätösraita Triangulum.

Tunnelmien aaltoileva vaihtelu ja muusikoiden hienovarainen yhteispeli ovat tämän levyn keskeistä antia. Pohdiskelijan jazzia joka palkitsee hiljaisempienkin hetkien aktiivisen kuuntelun.

Uutta levyä myyvät CD:nä Digelius ja Levykauppa Äx. Samasta materiaalista on julkaistu myös Grotto Editions/We Jazz -yhteistyössä neljän raidan 10 tuumainen vinyyliversio, virallinen julkaisupäivä 1.9., mutta Digeliuksesta saa tätä jo nyt. Levyä voi myös kuunnella Spotifysta.

  • Pauli Lyytinen, saksofonit
  • Verneri Pohjola, trumpetti
  • Eero Tikkanen, basso
  • Mika Kallio, rummut
Ei kommentteja

Jazzstandardit tutuksi 1: Donna Lee

Jazzstandardit ovat paitsi merkittävä osa jazzmusiikin yhteistä perimää niin myös oiva tapa konkreettisesti hahmottaa eri aikakausien ja jazzmuusikoiden tyylejä. Tässä uudessa juttusarjassa esitellään tunnettuja jazzstandardeja, niiden historiaa ja eri tulkintoja. Lisää tulkintoja löytyy artikkelisarjan edetessä päivittyvältä Spotify-soittolistalta.

Nopeatempoisesta Donna Leestä on vuosien varrella muodostunut yksi kuuluisimmista legendaarisen saksofonisti Charlie Parkerin tunnetuksi tekemistä kappaleista. Sen ensimmäinen levytys tehtiin toukokuussa 1947, Parkerin lisäksi bändissä trumpetissa nuori Miles Davis, pianossa Bud Powell, bassossa Tommy Potter ja rummuissa Max Roach. Sävellys oli alunperin laitettu Parkerin nimiin, mutta myöhemmin Miles on ottanut sävellyksestä kunnian, vaan onpa melodian todellisista alkujuurista vielä muitakin teorioita.

Puhutaan ensin kuitenkin kappaleen sointukulusta – bebop-aikakaudella oli varsin yleistä, että uusia melodioita kirjoitettiin vanhojen, soittajille ja yleisöille tuttujen vanhempien standardien sointuihin – näin myös Donna Leen tapauksessa jossa sointukulun juuret juontavat vuoteen 1917 ja Indiana -kappaleeseen. Indianan levytti toukokuussa 1917 Original Dixieland Jass Band joka tuolloin palasi studioon kaikkien aikojen ensimmäisenä julkaistuna jazz-levytyksenä pidetyn Livery Stable Blues/Dixie Jass Band One-Step menestyksen innoittamana. Myöhemmin Indianaa teki tunnetuksi erityisesti Louis Armstrong joka avasi tällä biisillä vuosikaudet kaikki konserttinsa. Varsinaista jazzin kivijalkaa ollaan siis nyt tutkimassa.

Niin, palataan vielä hetkeksi teorioihin siitä mistä Donna Leen melodia sai alkunsa. Monet ovat pitäneet melodian innoittajana trumpetisti Fats Navarron tammikuussa ’47 äänittämää sooloa samaten Indianan sointujen päälle sävelletyllä kappaleella Ice Freezes Red  – tsekkaa alla olevasta videosta Navarron soolon aloituslicki kohdasta 1:33, varsin lähellä ollaan  ja aika samanlaista henkeä on myös Bud Powellin saman kuun levytyksellä Indianasta ja hieman vieläkin varhaisemmaksi alkulähteeksi on mainittu Aaron Sachsin levyttämä Tiny’s Con kesältä ’46 – tästä valitettavasti ei näytä Internetistä löytyvän esimerkkiä. Oli miten oli – Donna Leessä vahvasti elämään jäi 40-luvun lopun bebopin henki.

Donna Leen myöhemmistä tulkinnoista ehkä kuuluisin on sähköbasisti Jaco Pastoriuksen pelkkien conga-rumpujen säestyksellä revitelty sooloversio joka ilmestyessään 70-luvun puolessa välissä demonstroi oivasti sähköbasson mahdollisuuksia virtuoottisena soolosoittimena.

Yksi Jacon version ylenkatsotuista hienouksista on, että vaikka soolo-osuus tuntuu välillä huitelevan aivan omissa sfääreissään niin alkuperäisten  sointujen lisääminen Jacon sooloon paljastaa varsin herkullisia juttuja kuten alta voi todeta.

Yleensä kuitenkin Donna Lee on pikemminkin perinteisen, vauhdikkaan bebop-tykittelyn juhlaa kuin uusien ideoiden tai tyylien esittelyä. Tässä muutama hieno tykittely teemasta 70-luvulta Joe Passin ja Niels-Henning Ørsted Pedersenin vauhdikkaana duettona 70-luvun lopulta ja Wynton Marsaliksen perinnetietoisena ilotulituksena vuodelta tämän vuosituhannen alusta.



Suomessa Donna Leen tulkitsijana on erityisesti kunnostautunut Iiro Rantala – Trio Töykeiden riveissä Iiro levytti biisin kahdesti Jazzlantis ja High Standards levyillä ja sittemmin vielä sooloversiona Lost Heroes -levyllä muutamia vuosia sitten.

Kuusi valikoitua tulkintaa Donna Leestä löytyy tämän juttusarjan viralliselta Spotify-listalta

Ei kommentteja

Jazzpossun elokuun 2017 soittolista

Elokuun soittolista saapuu luoksenne Japanista jossa Jazzpossu juuri päättelee parin viikon lomareissua. Aihepiireinä toimivat Pori Jazz -muistot, ensi viikonlopun Flow Festivalin ulkomaiset jazzvieraat ja loppuun klassikko-osastolta näyte Tokion ja Kioton levykaupoista matkamuistoiksi löytyneiltä levyiltä ja mahtuu mukaan yksi uusi julkaisukin.

Spotify-URI : spotify:user:pas2:playlist:7bKTe1hhoF0OJSAVtdqnK0

Pori Jazz 2017

Pori Jazzeilla mentiin Kirjurinluodolla yhdellä lavalla vähemmän kun viimeksi, joten vähän vähemmän oli pääkonserteissa jazzia tarjolla, mutta kyllä tälläkin kerralla täyden päiväohjelman sai jazzista rakennettua.

  • Jethro Tull – Serenade to a Cuckoo
  • The Bad Plus – Heart of Glass
  • Pauli Lyytinen Magnetia Orkesteri – Ljubljana
  • Ambrose Akinmusire – Umteyo
  • Bill Frisell – What The World Needs Now Is Love
  • Dwight Trible – What The World Needs Now Is Love
  • The Comet is Coming – Space Carnival
  • Yussef Kamaal – Black Focus

Jethro Tullin settiä en itse käynyt kuuntelemassa, mutta käytetään tilaisuus hyödyksi laittaa tämä klassikkobändi ensimmäistä ja ehkä viimeistä kertaa näille soittiksille jazzia lähiten liippaavalla biisillään. Rahsaan Roland Kirk oli Tullin Ian Andersonille tärkeä innoittaja nuoren Andersonin pohtiessa miten oikein huilua voisi soittaa rokkibändissä. Tullin ekalle levylle päätyi tulkinta Kirkin sävellyksestä Serenade to a Cuckoo.

Kohta parikymmentä vuotta toiminut The Bad Plus on liikkellä alkuperäisen kokoonpanon jäähyväistunnelmissa – pianistin vaihdos odottaa loppuvuodesta. Ehkä aikakin jo, koska ei aivan bändin levyjen huippuhetkiin päästy livesetissä – tässä bändin läpimurtolevyltä hieno näyte miten Blondien Heart of Glass kääntyy jazziksi kääntäen edukseen myös biisin ”hittipotentiaalin”, on kivasti jännitettä ja sen purkautumista. Pauli Lyytisen Magnetia Orkesteri on sen sijaan vasta tiensä alussa – ensimmäinen levy I sai julkaisunsa jazzeilla, samaa materiaalia tulossa myös We Jazzin ja Grotto Editionsin kautta 10 tuumaisella vinyylillä.

Ulkomaisista odotettuja otteita esittivät Ambrose Akinmusire jonka välillä kaaoksenkin partaalla käynyt voimakas setti oli ehkä jazz-puolen ulkomaisten vieraiden parasta antia tänä vuonna ja Bill Frisell joka oli odotetusti rennommissa tunnelmissa leirinuotiohenkisessä trio-setissä. Tuon setin kohokohtiin kuului pieni mash-up Burt Bacharachin What The World Needs Now Is Lovesta ja maailmanmusiikkivaikutteisemmasta matskusta – tässä Porissa esiintyneen trion suoraviivaisempi Burt-siirappitulkinta ja väliin muihin kuukauden teemoihin liittymätön uutuusjulkaisu näyte laulaja Dwight Tribleltä kun nyt sattuu siltä levyltä sama biisi löytymään – Trible oli Kamasi Washingtonin The Epicin lauluosuuksien keskeisiä hahmoja, brittiläisen Gondwana Recordsin julkaisemalla levyllä kuullaankin odotetusti spiritual jazz -henkistä kamaa Leon Thomasin jalanjäljillä.

Nuori brittiskene oli hyvin esillä Lokkilavalla – saksofonisti Shabaka Hutchings oli festareilla Etelä-Afrikkalaisista muusikoista koostetun The Ancestorsin kanssa jota on tässä blogissa useasti aiemminkin soiteltu aina vuoden 2016 top 5 levylistalla asti, joten otetaan nyt siivu The Comet Is Coming -kokoonpanoa joka on julkaissut tänä vuonna uutta musiikkia ja kiertää ahkerasti Brittein saarilla loppuvuodesta – ehkä ensi vuonna kansainvälisillä areenoilla. Pori Jazz -muisteloiden loppuun vielä Yussef Kamalia – ei aivan levyn tasolle päässyt rumpali Yussef Dayesin livekokoonpano, joten tsekatkaa levy jos setti kuulosti ollenkaan hyvälle.

Flow Festival tulee

Flow’ssa kuullaan tänäkin vuonna jazzia mukavasti – tässä kolme ulkomaista vierasta jotka kannattaa tsekata.

  • BadBadNotGood – IV (Live)
  • Joshua Redman – Ornithology
  • Roy Ayers – The Ringer

BadBadNotGood edustaa nuorta muusikkonörttisukupolvea vaikkapa nyt Snarky Puppyn tapaan. Tanssittava groove on tärkeää ja erilaisia vaikutteita sekoitellaan liberaalisti – ihan uskottavasti kuitenkin irtoaa bändiltä livenäkin niinkuin tästä Spotifylle äänitetystä näytteestä voidaan kuulla.

Saksofonisti Joshua Redman käväisi taannoin Helsingissä UMOn vieraana, mutta mukava saada hänet Helsinkiin oman nimekkään kokoonpanon kanssa – tällä kertaa luvassa materiaalia Ornette Colemanin hengessä ”kolmannessa sukupolvessa”, Ornetten bändin jäsenten muodostamaa Old and New Dreams -bändiä seuraten.

Vibrafonisti Roy Ayers on nykyään kovempi nimi soul/r&b -henkisessä musassa kuin jazzissa sinänsä, mutta aivan asiallisena jazz-miehenä Ayersin ura alkoi ja Virgo Vibes -levy on vallan mainiota 60-luvun puolenvälin post-boppia, bändissä mukana mm. Joe Henderson ja Charles Tolliver.

Lomaterveiset & tuliaiset

Japanissa Jazzpossua ovat ilahduttaneet mukavat ja hyvin varustellut levykaupat niin Tokiossa kuin Kiotossakin. Ennakkoon eniten kiinnostivat Tokion kuuluisat monikerroksiset Disk Union -vinyyliparatiisit, mutta Kioto yllätti iloisesti laajalla levykauppatarjonnalla jossa kohtullisen kävelymatkan sisällä sijaitsi reilusti toistakymmentä hyvää putiikkia. Käytettyjen vinyylilevyjen osalta jazzia löytyi todella mukavasti, pääpaino tosin vahvasti amerikkalaisella jazzilla jota tulikin lähinnä hyllyyn ostettua. Tässä loppuun pieni otos reissusta mukaan päätyneiltä levyistä – näitä tulee varmasti sitten kotona elokuun mittaan kuunneltua.

  • McCoy Tyner – Sahara
  • Wayne Shorter – Teru
  • Booker Ervin – Mojo
  • Grachan Moncur III – Space Spy
  • Les McCann & Eddie Harris – Compared to What
  • Donald Byrd – Stepping Into Tomorrow
Ei kommentteja

Black Motor – Branches

Black Motor -trion edellisen täyspitkän levyn Yöstä aamun kynnykselle julkaisusta on jo neljä vuotta vierähtänyt ja saksofonisti on vaihtunut Sami Sippolasta edellistä suurta suomalaista jazz-sukupolvea edustavaan Tane Kannistoon, mutta tyylillisesti uusi levy Branches tuntuu jatkavan siitä mihin edellinen jäi. Aggressiivisempi free jazz röhinä on jäänyt taka-alalle ja tunnelma on ilmavampi ja tunnustelevasti etsivämpi – oksat heiluvat vienosti tuulessa.

Levyn kaari alkaa kasvaa leppoisemmista tunnelmista But Not Willingly ja At the Red End of the World -kappaleilla, sitten Decision Jump nostaa kierroksia – Ville Rauhalan basso kävelee hermostuneen oloisesti ja Kanniston saksofonissa on terävämpi ja kireämpi soundi. Ollaan jossakin Ornette Colemanin kartoittamilla mailla.

Tästä eteenpäin levy saavuttaa puolessa välissä huippukohtansa kahdella omilla tavoillaan eniten muista erottuvilla kappaleilla. Levyn ainoa lainakappale, Willie Nelsonin versiona parhaiten tunnettu country-biisi Blue Eyes Crying in the Rain kääntyy Black Motor-tyyliseksi jazziksi hykerryttävän hienosti. Tämän jälkeen tunnelmat siirtyvät lännestä itään – Branches (Citizen Music) -kappaleella Kannisto vaihtaa intialaiseen nadaswaram huiluun tuloksena hieno meditatiivinen kappale jossa Rauhalan basso soi ilmeikkäästi ja Simo Laihosen lyömäsoitinarsenaali luo kiehtovaa tunnelmaa.

Siitä eteenpäin levyn loppusuoralla palataan pohdiskeleviin rubato balladitunnelmiin. Levy häipyy hiljaa pois kuin usvaan katoava soutuvene josta Letting Go (Was Part of the Plan) heittää kuulijalle vielä rosoiset hyvästit.

Black Motor on säilynyt henkilöstönvaihdoksesta huolimatta pitkälti ennallaan – jos ei uusi levy tarjoa mitään kovin uutta näkökulmaa niin vanha tenho on vielä tallella.

Uutta levyä voi ostaa suoraan julkaisija We Jazzilta – saatavilla LP:nä, kasettina ja digitaalisena. Sitä voi myös kuunnella Spotifysta.

  • Tane Kannisto, saksofonit, nagaswaram
  • Ville Rauhala, basso
  • Simo Laihonen, rummut
Ei kommentteja

Pori Jazz 2017 – Kirjurinluodon lauantai

Perjantaina Kirjurinluoto tarjoaa progepärinää 70-luvun nostalgiamaustein ja mielenkiintoista uutta jazzia – Lokkilavan huipentaa illalla eilen esimakua pienellä ohimarssilla antanut Sun Ra Arkestra. Allekirjoittanut tosin pitää päivän lyhyenä ja lähtee takaisin kotikarsinaan jo iltapäivällä, mutta VIRTA, Loveproge ja Shabaka & The Ancestors silti tsekataan.

Virta

Photo: Olli Sulin

Niin se aika vaan rientää – trumpetisti Antti Hevosmaan, kitaristi Heikki Selamon ja rumpali Erik Fräkin muodostaman VIRTA -trion ensilevyn Tales from the Deep Waters julkaisusta on jo kohta viisi vuotta. Silloin modernia, väkevätunnelmaista suurten tunteiden musiikkia soittanut bändi oli kiinnostavimpia uusia tulokkaita – debyyttilevyn huonoin puoli taisi olla sen lyhyt kesto.

Uutta musiikkia saatiin VIRRALTA odottaa viime vuoden lopulle asti, mutta hieno Hurmos -levy lunasti odotukset ja bändi tuntuu taas uudelta innostavalta tulokkaalta. Keikat ovat tänä vuonna herättäneet ihastusta – myös Bremenin jazzahead! -tapahtuman suomalaisshowcasen lukuisista esiintyjistä ehkä VIRTA keräsi Internetin perusteella eniten positiivisia kommentteja saksalaisyleisöltä.

Nyt Porissa bändin setti ei ollut kuitenkaan ehkä paras mahdollinen – äänentoisto ei aina kappaleiden hurmoshenkeä aurinkoiseen alkuiltapäivään välittänyt samalla intensiteetillä mitä pienemmissä tiloissa on saatu kokea. Toisaalta päälavalle päässeistä suomalaisjazzareista VIRTA otti tilan parhaiten haltuun videoscreeniä ja valoja hyödyntäen.

Kolmen vartin setissä kuultiin kolme kappaletta Hurmokselta – näistä setin ehdottomaksi kohokohdaksi nousi päätösbiisi On the Run jossa homma toimi niinkuin pitää – ja yksi vielä nimetön tunnelmapala – uutta materiaalia on kuulemma muutenkin viime aikoina työstetty, toivottavasti seuraavaa levyä ei tarvitse odottaa viittä vuotta!

Photo: Olli Sulin

  • Antti Hevosmaa, trumpetti
  • Heikki Selamo, kitara
  • Erik Fräki, rummut

Loveproge

Photo: Jouko Kirstilä

Viime vuonna Helsingin Juhlaviikoille basisti Lauri Porra järjesti tribuuttikonserti Love Recordsin julkaisemalle 70-luvun progelle. Sen verran suosiota projekti sai, että siitä päästiin nauttimaan uusintana nyt myös Porissa.

Yksi lauantain ehdottomista teemoista Kirjurinluodolla onkin juuri proge, Loveprogen lisäksi Jokilavalle nousee myöhemmin Jethro Tull ja Lokkilavan alkuillassa Verneri Pohjola tulkitsee Pekka-isänsä musiikkia. Pekka Pohjolaa kuultiin myös Loveprogessa – ei mikään yllätys, olihan Pohjola vanhempi monessa Loven kovimmassa levyssä mukana ja Porra on vaikutetta suomalaisen sähköbasson legendan 70-luvun otteista muutenkin kuin hiustyylissä.

Reiluun tuntiin saatiin rautaisannos suomalaisen progen historiaa varsin onnistunein kappalevalinnoin jotka virtuoottinen bändi – Porran lisäksi ydinkokoonpanossa kitarassa Timo Kämäräinen, koskettimissa Tuomo Prättälä ja rummuissa Timo Kämäräinen – veti taidolla ja tyylillä, kunnioitus alkuperäiseen oli vahvasti läsnä.

Pohjolan ja Jukka Tolosen soolotuotantojen jälkeen seurasi Tasavallan Presidentin Last Quarters johon laulusolistiksi lavalle nousi Ville LeinonenLast Quarters ei ehkä parhaiten Leinoselle sopinut, mutta sen sijaan sitä seuranneissa Pekka Strengin kappaleissa Puutarhassa ja Katsele yössä Leinonen oli laulajana suorastaan täydellinen valinta solistiksi.

”Wiguttaako?”, kyseli Porra setin puolessa välissä pilke silmäkulmassa ja kyllähän yleisöä Wigutti – ei auttanut muu kun kutsua lavalle yksi sukupolvensa viimeisistä soittokuntoisista – Wigwamista tunnetuksi tullut urkuri Jukka Gustavson. Komea putki saatiin kuulla Wigwamin tuotannon helmiä Grass for Bladesin lauloi vielä Prättälä, mutta kyllä Gustavsoniltakin vielä laulukin irtosi kuten ehkä kaikkien aikojen kovimmassa suomiproge biisissä Losing Holdissa ja Do or Diessa saatiin todistaa. Komeaksi ja juhlavaksi lopuksi vielä Being -levyn komea päätös Marvelry Skimmer (Friend from the Fields) ja ilman lavaltapoistumisrituaalia tiukan aikataulun takia vedetty ”encorebiisi” Lost Without a Trace.

Loveproge toimitti mitä lupasi – taitavasti tulkittua rautaista suomiprogea. Tuskin tähän kukaan konseptista innostunut saattoi pettyä.

Photo: Soili Vauhkonen

  • Lauri Porra, basso
  • TImo Kämäräinen, kitara
  • Tuomo Prättälä, koskettimet, laulu
  • Pepa Päivinen, saksofonit, huilu
  • Sami Kuoppamäki, rummut
  • +Ville Leinonen, laulu
  • +Jukka Gustavson, urut, laulu

Shabaka & The Ancestors

Photo: Osku Rajala

Kun brittisaksofonisti Shabaka Hutchings vieraili kolme vuotta sitten Tampere Jazz Happeningissa Sons of Kemet -trion riveissä oli hän tuolloin etukäteen minulle aivan tuntematon suuruus – ja niin taisi olla monelle muullekin. Todellinen kansainvälinen läpimurto tuli sitten viime vuonna Etelä-Afrikassa vaikuttavien muusikoiden kanssa Shabaka & The Ancestors kokoonpanolla jonka Wisdom of Elders -levy keräsi laajalti positiivisia arvioita ja sijoituksia vuoden parhaiden levyjen listoilla. Samoin kuin perjantain Yussef Kamaalin kanssa levyn suosiota varmasti edesauttoi vaikutusvaltainen mm. BBC:llä vaikuttava DJ Gilles Peterson jonka Brownswood -levymerkki oli tämänkin julkaisun takana.

Viime aikoina Hutchings on vieraillut lavalla niin lauantai-illan Lokkilavan ohjelmiston päättävän Sun Ra Arkestran kuin muutaman vuoden takaisen jazzkomeetta Kamasi Washingtonin kanssa – johonkin tuolle akselille Wisdom of Elders musiikillisesti sijoittuu, mutta on mukana myös aimo annos afrikkalaisia rytmejä, Hutchingsin omaa karibialaista taustaa, Pharoah Sandersin kaltaista spiritual jazz -menoa, afrobeat henkeä ja nyt livenä vokalisti Siyabonga Mthembun tuomana avointa poliittista sanomaa – monien osasten summa siis kyseessä.

Bändin rytmi oli paikoin huumaavaa – parhaimmillaan lavan eteen saatiin kunnon tanssitkin pystyyn joskin rytmit ja tunnelmat elivät reilun tunnin setin aikana sen verran paljon että tauottomaan pitempään bailaamiseen ei ollut oikein mahdollisuutta.

Bändi oli vahvimmillaan todella voimakasta kuultavaa ja erityisesti Hutchingsin free jazz -ilmaisun portteja kolkuttelevat soolot olivat Lokkilavan tämän vuoden voimakkaimpien hetkien listalla korkealla – välillä kuitenkin meno jäi aika itseään toistavaksi, vähän tiukentamalla oisi saanut paremman setin aikaan.

Bändissä muuten alttosaksofonisti Mthunzi Mvubu jäi hieman solistina kalpeaksi varjoksi Hutchingsin rinnalla. Vokalisti Mthembun panos sen sijaan oli vahva ja rooli levyä suurempi. Basisti Ariel Zomonsky oli varsin persoonallinen soittaen paikoin varsin primitiivisellä rouheudella jossa ei paljon nuottien puhtaus painanut.

Shabaka Hutchingsista kuultaneen vielä paljon, Lontoon uudella sukupolvella on nyt hyvää nostetta kansainvälisesti ja erityisesti solistina Hutchings on tuon skenen kärkeä – olisikohan miehen seuraava kansainvälisille areenoille nouseva kokoonpano sähköisempi funkahtava The Comet is Coming -trio joka on juuri julkaissut uuden EP:n ja kiertää tänä vuonna aktiivisesti Brittein Saarilla.

Photo: Osku Rajala

  • Shabaka Hutchings, tenorisaksofoni
  • Siyabonga Mthembu, laulu
  • Mthunzi Mvubu, alttosaksofoni
  • Ariel Zomonsky, basso
  • Tumi Mogorosi, rummut
  • Gontse Makhene, lyömäsoittimet
Ei kommentteja

Pori Jazz 2017 – Kirjurinluodon perjantai

Perjantaina Pori Jazzit jatkuvat Kirjurinluodolla vahvalla kattauksella – mukana varmasti jazzdiggarien keskuudessa odotetuin vuoden artisti: Herbie Hancock.

Tähän artikkeliin ilmestyvät päivän mittaan (ja mahdollisesti lauantaiaamuna) Kirjurinluodon keikkoja koskevat jutut – kannattaa palata myöhemmin vielä apajille jos ei vielä Lokkilavan ohjelmiston päättävä Bad Plus ole käsitelty.

OK:KO

Photo: Olli Sulin

Tämän vuoden suomalaisen jazzin aivan kiinnostavimpien nimien joukkoon on tiensä raivannut rumpali Okko Saastamoisen johtama OK:KO joka on lunastanut Young Nordic Jazz Comets -vuoden asettamia odotuksia vahvasti niin hienolla ensilevyllä kuin vahvoilla keikoilla kevään mittaan.

Myös Porissa nuori kokoonpano näytti kypsää osaamista – ison päälavan avaaminen on osoittautunut kokeneillekin jazzkokoonpanoille haasteeksi, mutta OK:KO tuntui olevan isollakin lavalla kuin kotonaan eikä avara tila tuntunut liian isolta – erityisesti Jarno Tikan välillä vienolla vibraatolla ja välillä reteämmin revitellyt saksofoni otti tilan hyvin haltuun.

OK:KOn sävellykset ovat mieleenpainuvia ja niissä on Verneri Pohjolan musiikin kaltaista vahvuutta, mutta on ollut erittäin mukava huomata, että bändin live-esiintymisissä soolot ovat ottaneet enemmän valtaa kuten jazzin henkeen kuuluu. Kaunis Kesäranta on erityisesti muuttanut levytetystä versiosta muotoaan livesetissä.

Saastamoisen letkeät ja humoristiset välispiikit kruunasivat hienon setin – uuden nousevan sukupolven parhaimmistoa jota kelpaa ulkomaisillekin tutuille kehua. Hyvä!

Photo: Olli Sulin

  • Okko Saastamoinen, rummut
  • Jarno Tikka, tenorisaksofoni
  • Toomas Keski-Säntti, piano
  • Mikael Saastamoinen, basso

Pauli Lyytinen Magnetia Orkesteri

Photo: Osku Rajala

Saksofonisti Pauli Lyytisen johtama, muutaman vuoden koossa ollut Magnetia Orkesteri oli festivaalilla levynjulkaisutunnelmissa – uutta Eclipsen julkaisemaa CD:tä oli nyt saatavilla ja onpa tulossa Grotto Editionsin kautta syyskuun alussa myös neljän raidan vinyyli-EP.

Magnetian muodostavat Lyytisen lisäksi trumpetissa Verneri Pohjola, bassossa Eero Tikkanen ja rummuissa Mika Kallio – hieman jo all-star kokoonpanon makua. Muusikilliset juuret ovat ehkä jossain Ornette Colemanin saman instrumentaation kvartetin mullissa – avant-garde -henki ja freemeininkikin ovat usein läsnä, erityisen vahvasti paikoin tulee mieleen Ornetten perintöön vahvasti nojannut John Zornin Masada-kvartetti, mutta on paljon muutakin niin melodisempaan ja leikkisempään suuntaan kuten Eetu-possun ja Pierunallen seikkailut (levyllä näemmä tylsästi englanniksi Adventurous Plushies. Buu!) tai vapaaseen naksutteluun ja maalailuun kuten Virvatulia -kappale jossa Lyytinen käytti Machinery-sooloprojektin tapaan hyödykseen laajennettuja saksofonitekniikoita.

Lyytinen itse oli setissä parhaimmillaan tulisena sopraanosaksofonistina, vahva free-henkinen paahto sopii Lyytiselle mainiosti ja uljasta tuuttausta saatiin paikoin kuulla setin mittaan.

Trumpetisti Pohjola on pääasiassa profiloitunut melodisemman jazzin mieheksi, mutta onhan hänellä ollut pitkään kokeellisempi puolensakin – tässä kokoonpanossa Pohjolan rooli on hyvin samanlainen kun yhteistyössä Black Motorin kanssa vuosikymmenen alkupuolella.

Rytmipuolella sekä basisti Tikkanen, että rumpali Kallio ovat molemmat suuria persoonia ja tässä kokoonpanossa molempien vahvuuksia käytetään hyvin – päivän setissä molemmat kunnostautuivat hienoin, pitkin soolointroin.

Lyytinen on viime vuosina osoittanut kyntensä johtohahmona niin mainiolla sooloprojektilla kun nyt nimekkäällä pienyhtyeellä.

Photo: Osku Rajala

  • Pauli Lyytinen, saksofonit
  • Verneri Pohjola, trumpetti
  • Eero Tikkanen, basso
  • Mika Kallio, rummut

Olli Hirvonen New Helsinki

Photo: Olli Sulin

Tänä vuonna Pori Jazz onnistui hyvin kiinnittämään Kirjurinluodolle kotimaisen jazzlevyvuoden suurimpia onnistujia – jos lauantaina Lokkilavalle nouseva Verneri Pohjola Group oli etukäteen odotettu huippulevy niin perjantain OK:KO ja New Yorkissa vaikuttava Olli Hirvonen ovat vuoden positiivisia valopilkkuja.

Hirvosen New Helsinki -kokoonpano koostuu muuten nuorista amerikkalaismuusikoista – trumpetissa kuuluisan latin jazz -suvun vesa Adam O’Farrill, pianossa Luke Marantz, bassossa Marty Kenney ja rummuissa Nathan Ellman-Bell. Setti herätti ajattelemaan jazz-tyylien eroja Suomen ja Yhdysvaltojen välillä – suurimmaksi eroksi festivaalin muuhun tarjontaan peilaten mieleen kohosi se suuri intensiteetti millä amerikkalaiskokoonpanot usein musiikkia tekevät, hyvin samassa hengessä paikoin armottomasti paahtoi New Helsinki kuin torstai-iltapäivänä Ambrose Akinmusire siinä missä Suomessa tupataan olla hillitympiä.

Kovassa paahdossa oli New Helsinkikin parhaimmillaan – Kenneyn ja Ellman-Bellin komppi oli tukeva ja erityisesti O’Farrill ja Hirvonen itse olivat vahvoja solisteja, pianisti Marantz sen sijaan jäi hieman muun kokoonpanon jyräämäksi sooloissaan. Hirvosen omassa kitaransoitossa on fuusiojazzin sävyjä, mutta kokonaisuutena bändi on kuitenkin lähempänä valtavirtajazzia kun fuusio-namittelua – kokonaisuutena varsin onnistunutta modernia soundia.

Tunnin setin huippuhetkien vahva vääntö jätti hieman kaipaamaan pitempää draaman kaarta, setin loppu oli varsin tyylikäs ja tyydyttävä ja sellaista pitemmän linjan rakentelua olisi toivonut lisääkin.

Hirvosen New Helsingin päivä ei pääty tähän – illalla bändi nimittäin tykittelee vielä intiimimmässä tilassa Cafe Jazzissa ennen keskiyön jameja.

Photo: Olli Sulin

  • Olli Hirvonen, kitara
  • Adam O’Farrill, trumpetti
  • Luke Marantz, piano
  • Marty Kenney, basso
  • Nathan Ellman-Bell, rummut

Yussef Dayes Presents Black Focus

Photo: Osku Rajala

Brittein saarista on tullut viime vuosina yksi uuden Eurooppalaisen jazzin mielenkiintoisimpia alueita. Tässäkin Pori Jazz on mainiosti ajan hermolla – nimittäin viime vuoden mielenkiintoisimpien levyjen julkaisijoista buukattiin kaksi – perjantai-iltapäivään Black Focus -levyn tastemaker Gilles Petersonin Brownswood-levymerkillä julkaissut Yussef Kamaal ja lauantaille Shabaka & the Ancestors.

Noh, ennen festareita Yussef Kamaal -duo kerkesi jo hajoamaan ja sovitut keikat jaettiin kahtia – Poriin saatiin rumpali Yussef Dayes kokoonpanoineen. Johtuiko sitten kokoonpanovaihdoksista vai erilaisesta asenteesta livesoittamiseen, mutta aivan levyn särmää ja kihelmöivää tunnelmaa ei livenä tavoitettu – meininki oli vähän tavanomaisempaa modernia tanssittavaa fuusiota, 70-luvun funk-jazzit ja modernit hip hopit oli kuunneltu ja omaksuttu.

Setti oli pohjimmiltaan letkeää iltapäivän biletys ja piknikmusaa.

  • Yussef Dayes, rummut
  • Yelfris Valdes Espinosa,  trumpetti
  • Mansur Brown, kitara, basso
  • Charlie Stacey, koskettimet

Herbie Hancock

Tämän vuoden festivaalien odotettu suuri legenda oli huhtikuussa 77 vuotta täyttänyt Herbie Hancock – 60-luvulla Hancock nousi nopeasti jazzin sen ajan suurimpien tähtien joukkoon, levytykset Miles Davisin, Wayne Shorterin ja Tony Williamsin kaltaisten herrojen kanssa kuuluvat vieläkin akustisen jazzin hienoimpiin saavutuksiin. Ei siinä kuitenkaan vielä kaikki vaan vielä vahvemman oman panoksen Hancock antoi 70-luvun jazz-funkkiin, Head Hunters -levy on kiistatta 70-luvun kulmakiviä.

Seitsemänkymmentäluvun lopun diskohtavampi kama oli pitkään kovin kornin oloista, mutta autotune-trendin ja Daft Punkin kaltaisten nykypäivän bändien löydettyä Herbien vanhat levyt ovat Sunlightin ja Mr. Handsinkin kaltaiset levyt nousseet uudelle kuuntelijasukupolvelle arvoon arvaamattomaan.

80-luvun alun Future Shock -levy Rockit -hitteineen oli merkkipaalu instrumentaali hip hopin saralla – hip hopparitkin ovat taas Herbien löytäneet, hänen soittoaan on kuultu mm. Flying Lotuksen levyillä. Tämä maailma nosti myös odotuksia nyt Poriin saapunutta kokoonpanoa kohtaan joka on työstänyt uutta levyäkin jo viime vuodesta, bändissä nimittäin vaikuttaa saksofonissa ja koskettimissa tuottaja Terrace Martin, josta Kendrick Lamarin levyt To Pimp a Butterfly ja DAMN. ovat tehneet yhden kuumimmista hip hop -nimistä. Tulisiko tästä peräti uusi Head Hunters tai Future Shock…

No, Porin puolentoista tunnin setin perusteella ei tule – vaihde oli nimittäin vahvasti nostalgiassa, kuultiin suurimmaksi osaksi yllättämättömiä vahvasti funk-pitoisia versioita Head Hunters -ajan klassikkobiiseistä ja Cantaloupe Islandista jne. Kyllähän yleisö näistä hittibiiseistä nauttikin, mutta selväksi tuli että uutta annettavaa oli rajoitetusti.

Hancockia itseään eivät ikävuodet hirveästi painaneet – hyvän tuulinen legenda otti yleisön hyvin haltuun ja veti asiallisesti show’n läpi, joskin akustiset pianosoolot vähän hukkuivat funk-paahtoon – vahvasti pidettiin groove hommassa päällimmäisenä elementtinä.

Kvintetin ehdottomasti mielenkiintoisin soittaja tällä kertaa oli kitaristi Lionel Loueke joka toi afrikkalaisen musiikin vaikutteita ja monipuolisella soitollaan pelasti paljon. Tuottaja Martin osoitti, että kyllä saksofoninkin soitto siedettävästi onnistuu – miehen soitosta ja olemuksesta fonistina tuli mieleen Gary Bartz 70-luvulta.

Basisti James Genus ja Zappan 80-luvun bändistä muistettu rumpali Vinnie Colaiuta soittivat ammattitaitoista stadion-funkkia, hieman puisevaa hommaa jazzdiggarille, mutta skaalaa kyllä varmasti ihan minkäkokoiseen ulkotilaan hyvänsä.

  • Herbie Hancock, koskettimet
  • Lionel Loueke, kitara
  • Terrace Martin, alttosaksofoni, koskettimet
  • James Genus, basso
  • Vinnie Colaiuta, rummut

The Bad Plus

Pianotrio The Bad Plus nousi 2000-luvun alussa nopeasti kansainväliseen suosioon rock- ja pop-hittejä versioivana jazz-bändinä. Nirvanan Smells Like Teen Spirittiä veivaava jazztrio kuulostaa ehkä kertavitsiltä, mutta triolla riitti sekä taitoa että uskallusta nousta ennakkoluulojen yläpuolelle ja tehdä ihan kunnon jazzia mainstream hiteistäkin.

Nyt alkuperäinen trio on jäähyväistunnelmissa – pianisti Ethan Iverson on bändistä lähdössä loppuvuodesta, tilalle tulee Orrin Evans, joten tarina ei pääty kuitenkaan tähän.

En ole aikaisemmin livenä nähnyt Iversonia, joten en osaa varmaksi sanoa, mutta hieman ehkä flegmaattisessa soitossa oli hieman suorittamisen makua ja vähän soittamisen iloa. Peruskalliomaisen luotettavan basisti Reid Andersonin toisella puolella sen sijaan mainio rumpali Dave King, jolta on muuten tänä vuonna tulossa ECM:llä levy myös itse johtamansa trion kanssa, pisteli menemään paikoin kunnon antaumuksella – ehkä bändille kokoonpanon vaihto onkin paikallaan.

Materiaali oli tällä kertaa pääasiassa trion omia sävellyksiä – hittiversiointeina kuultiin Kraftwerkin The Robots ja Cyndi Lauperin Time After Time joka tiukalla rytmityksellä väännettiin oman näköisekseen versioksi, ei oltu velkaa Lauperin alkuperäiselle tai Milesin kuuluisalle 80-luvun versiolle. Vähän kuitenkin tämä biisi näytti että vaikka trio nousi hitti-versioinnin stereotypioiden ja ennakkoluulojen yläpuolelle niin välillä tarve mukiloida biisi taiteellisesti kunnianhimoisesti uuteen uskoon tuntuu jo pakotetulta – sama juttu vaivasi myös bändin uusinta It’s Hard -levyä, tänä päivänä kuuntelee mielummin omia sävellyksiä tai muita versiointiprojekteja joita bändi on tehnyt mm. Stravinskin Kevätuhrista ja Ornette Colemanin Science Fiction -levystä, jota tässäkin setissä kuultiin Law Years kappaleen verran.

  • Ethan Iverson, piano
  • Reid Anderson, basso
  • Dave King, rummut
Ei kommentteja