Flow 2019: Sunnuntain jazzit ja The Cure

Katu Kaiku

Katu Kaiku soitti settinsä festivaaliviikonlopun kurjimmissa keleissä

Keväällä toisen levynsä Luna julkaissut Katu Kaiku trio – puhaltimissa ja nyt myös laulussa Adele Sauros, bassossa Mikael Saastamoinen ja rummuissa Erik Fräki – on soittanut yhdessä jo kuusi vuotta ja Young Nordic Jazz Comets-karsintavoitostakin on vierähtänyt jo neljä vuotta mutta bändi jotenkin tuntuu yhä uudelta lupaukselta, jolta vielä odottaa tulevaisuudessa lisää.

Uusi levy ja nykyinen keikkameininki tuntuu jopa uudelta alulta – sen verran paljon bändin soundiin vaikuttaa Saastamoisen vaihtaminen sähköbassoon. Jazzkokoonpanoissa kuulee yllättävänkin harvoin omaperäisiä ja ilmaisuvoimaisia sähköbasisteja ja Saastamoinen on tällä saralla raikas tuulahdus.

Uusi materiaali on luonteeltaan melankolista ja tempoltaan verkkaista. Se tuntui Suvilahdessa sadepäivän jazzilta, koettiinhan trion setin aikana festariviikonlopun kovimmat sadekuurotkin. Sadepilvissä oli hopeareunuksensa – paikalle saapunut yleisö nimittäin hakeutui etsimään sateensuojaa eturivistä Balloon -lavan ilmapallon alta jonka ansiosta setti oli ainakin minulle tämän vuoden Flow’n intiimein kokemus.

Adele Sauros // Mikael Saastamoinen // Erik Fräki

  • Adele Sauros – tenorisaksofoni, laulu, huilu
  • Mikael Saastamoinen – basso
  • Erik Fräki – rummut

Pharoah Sanders Quartet

Pharoah Sanders Quartet Nordea Globe Balloon -lavalla

Ei ollut ollenkaan itsestään selvää, että Pharoah Sandersista tulisi ajan myötä ikoninen hahmo hänen noustessaan laajempien jazzyleisöjen tietoisuuteen John Coltranen bändin jäsenenä 60-luvun puolessa välissä. Tuolloin Coltranen tyylillinen kehitys jakoi mielipiteitä ja saman kohtalon koki Sanderskin – nykyään klassikoksi tunnustettu legendaarinen Karma -levy sai ilmestyessään mm. DownBeat -lehden kriitikko John Litweilerilta yhden tähden ja tylyn lyhyen arvion.

Aika on kuitenkin osoittanut Sandersin musiikin kestävän voiman ja hänen ja Alice Coltranen pitkälti määrittelemä yleisesti spiritual jazziksi kutsuttu tyyli on tälläkin vuosikymmenellä ajankohtainen niin Kamasi Washingtonin kuin nuoren Lontoon jazzsukupolven saksofonistien kuten Shabaka Hutchingsin ja lauantaina Flow’ssa esiintynyt Nubya Garcian yhtenä keskeisenä inspiraation lähteenä.

Keikka alkoi kihelmöivästi kvartetin muiden jäsenten noustessa lavalle – pianossa Benito Gonzalez ja bassossa ja rummuissa Sandersin edelliseltä Pori Jazz -vierailultakin tutut Oli Hayhurst ja Gene Calderazzo – ja alkaessa soittaa tunnelmallisesti modaalisesti aaltoillen Coltranen Welcomea jonka tahtiin hitaasti legenda itse saapui lavalle talutettuna. Ikä painaa 78-vuotiasta Sandersia jo selvästi, mutta konsertin tunnelmaa se ei suinkaan haittaa – ilmassa oli selvää kiitollisuuden tuntua siitä että tämäkin legenda on vielä keskuudessamme.

Illan ensimmäinen 45 minuutin setti kulki suurimman osan ajasta odotusten mukaan 60- ja 70-luvun afro/spiritual materiaalin parissa – Welcomea seurasi kuolematon klassikko The Creator Has a Master Plan jonka jatkoksi riemukas High Life tutuin sanattomine lauluineen, kaikki taidettiin kuulla viisi vuotta sitten Porinkin setissä. Sandersin soitto oli ehkä vielä asteen seesteytynyt ja nuotit harventuneet ikävuosien myötä – on myönnettävä että muutamaa vuotta iäkkäämpi Porissa tänä vuonna soittanut saman sukupolven Archie Shepp on huomattavasti vetreämmässä soittokunnossa nykyään, mutta kyllä joku taika on Sandersilla vielä tallella ja ajatuksella valitut nuotit ja hyväntuulinen hidas jammailu ja rytmikkäät taputukset sai yleisön hymyilemään ja hurraamaan.

Setin viimeinen kappalevalinta olikin sitten pieni yllätys kun bändi lähti ripeätempoiseen tulkintaan Coltranen Giant Stepsista – pientä näyttöä kai siitä että ei tässä vielä hautaan valmiita olla vaikka pianisti Gonzalezilta tunnetusti haastavan sointukierron ripeätempoinen navigointi soolo-osuuksissaan vakuuttavammin sujuikin.

Mutta oli se silti vaan kova vieläkin.

Pharoah Sanders

  • Pharoah Sanders – tenorisaksofoni, laulu
  • Benito Gonzalez – piano
  • Oli Hayhurst – basso
  • Gene Calderazzo – rummut

The Cure

Shake Dog Shake

The Curesta tuli aikoinaan Wish -levyn ilmestymisen jälkeen ’92 yksi suosikkibändeistäni, mutta en koskaan ollut nähnyt bändiä livenä, joten päätin lähteä katsastamaan bändin nykyisen keikkakunnon Pharoah Sandersin toisen setin aikana.

Kiinnostukseni Curen uuteen musiikkiin lopahti viimeistään suhteelliseen surkeaan Wild Mood Swings -levyyn vuonna 1996 enkä ollut juuri seurannut bändin tekemisiä sen jälkeen, joten vielä keikkapäivän aamuna bändin kokoonpano ja nykyinen ohjelmisto olivat yllätyksiä kun katsoin netistä mitä mahtoi olla tulossa ja kuka Robert Smithin kanssa nykyään bändissä soittaa.

Oli hieman ikävä huomata Porl – nyttemmin Pearl – Thompsonin poistuneen riveistä ja vetäytyneen Mojaven autiomaahan keskittyäkseen maalauksiinsa kuin Captain Beefheart ikään, mutta korvaajana on jo kohta 10 vuotta ollut vähintäänkin kelvokas kaveri Reeves Gabrels joka tuli 80- ja 90-luvuilla tunnetuksi David Bowien kitaristina.

Muuten kasassa olikin sitten 90-luvusta asti yhdessä ollut kokoonpano – bassossa bändin soundille keskeinen hahmo Simon Gallup joka on ollut mukana muutaman vuoden taukoa lukuunottamatta jo 70-luvun lopulta, koskettimissa Roger O’Donnell ja rummuissa Jason Cooper ja 90-luvulta kuulosti bändin ominainen soundikin, Disintegration ja Wish –ajoilta tuttu tuuhea äänimatto oli bändiin tuolloin ihastuneelle mieluisaa kuultavaa.

Itseltään ihastuttavasti kuulosti myös sympaattinen pandameikin ja mustiinpukeutumisen tyyli-ikoni Robert Smith, joskin ihan ei taida ääni enää kaikkea jaksaa – setin vanhempaa materiaalia edustaneet Seventeen Secondsin biisit Play for Today ja A Forest vedettiin paikoittain levytettyjä versioita matalammalta ja löysemmin.

Materiaalia kuultiin 70-luvun lopun Boys Don’t Crysta vuoden 2000 Bloodflowers levyn 39’iin. Yleisesti ottaen sovitukset olivat melko uskollisia tutuille levyversioille ja bändin soundi tuntui muuttuvan hieman biisien iän mukaan ja saman aikakauden biisejä kuultiin tyypillisesti useampia peräkkäin. Mielenkiintoisesti ehkä vahvimmin uusiin kuosiin puetuille tuntuivat biisit vuosilta jolloin Gallup ei soittanut bändissä bassoa – Shake Dog ShakeThe Caterpillar ja The Walk tuntuivat nyt jykevämmiltä.

Parhaiten tosiaan resonoivat materiaali ja bändi soundi 80- ja 90-lukujen vaihteen tuotantoa Disintegration ja Wish -levyiltä soitettaessa – erityisesti From The Edge of the Deep Green Sea kuulosti nyt järjettömän hyvältä.  

Muiden viime viikkojen keikkojen settilistoihin verrattuna melkein kahden ja puolen tunnin keikka noudatti suurimmaksi osaksi samoja suuntaviivoja. Oli hieman harmillista että muut viime viikkojen keikkojen avanneet ja lopettaneet Plainsong ja Disintegration loistivat nyt poissaolollaan, mutta toisaalta Suvilahdessa saatiin kuulla muutama biisi bändin 80-luvun alun goottimasiskauden synkeältä huipentumalta Pornographylta.

Friday I’m in Love

  • Robert Smith – laulu, kitarat, huilu
  • Reeves Gabrels – kitarat
  • Roger O’Donnell – koskettimet
  • Simon Gallup – basso
  • Jason Cooper – rummut
Ei kommentteja

Flow 2019: Lauantain jazzit

Timo Lassy & Teppo Mäkynen

Lassy ja Mäkynen vauhdissa

Lauantai-iltapäivässä Nordea Globe Balloon -lavalle nousivat duokeikalle Timo Lassy ja Teppo Mäkynen. Yleisöä tuntui olevan heti iltapäivästä lauantaina liikkeellä selvästi perjantaita enemmän ja Lassyn ja Mäkysen settiä odottivat hyvissä ajoin pitkät jonot.

Rento setti noudatti pääpiirteittäin äskettäin ilmestyneen kaksikon nimiä kantavan levyn rakennetta – tyylillisesti liikuttiin Fallow’n meditatiivisesta mystiikasta jazztyylien kautta elektronisen musiikin vaikutteisiin, mutta livenä tyylien erilaisuus tasoittui eikä materiaalissa ollut aivan samanlaista kontrastia kuin levyllä mikä livesetille tuntuikin luontevalta.

Paljon on duo-keikoissa kiinni yhteispelin ja vuorovaikutuksen toimimisesta ja vuosien yhteinen soittokokemus kuuluu Lassyn ja Mäkysen soitossa. Erityisen hienoksi homma kohosi kun Lassyn soitto revähti freen puolelle Mäkysen heittäessä löylyä.

Molemmat saivat levyn tapaan myös soolonumerot – Lassyn etydimainen Nyanza toimi ulkotilassakin ja sai yleisön kuuntelemaan ja Mäkynen omassa soolossaan näytti osaamistaan konemaisten biittien soittajana, joskin livenä huomio kiinnittyi enemmän soiton inhimilliseen puoleen ja toteutuksen yksityiskohtiin. Elektronisen musiikin kuuloista akustisin soittimin toteutettua musiikkia onkin aina ilo nähdä livenä ja päästä kurkistamaan ”verhon taakse”.

Jos levy jättää kuulijan elektronisiin tunnelmiin niin livesetisä otettiin loppuun muutama veto jossa tunnelma oli lähempänä Timo Lassy Bandin materiaalia. Vain singlenä julkaistu Zomp groovasi hienosti aurinkoisessa iltapäivässä.

Lauantaina iltapäiväsettiinkin riitti yleisöä

  • Timo Lassy – tenorisaksofoni
  • Teppo Mäkynen – rummut, lyömäsoittimet

Nubya Garcia

Flow-lauantain toinen jazzsetin tähtenä alkuillasta oli tänä kesänä Pori Jazzeillakin esiintynyt nuori saksofonisti Nubya Garcia joka on viime vuosina noussut Lontoon nuoren jazzsukupolven toiseksi huippusaksofonistiksi Shabaka Hutchingsin rinnalle vaikka omissa nimissä levyjä on vasta muutaman EP:n verran. Vaikka bändi oli pääpiirteittäin sama – kosketinsoittaja näytit vaihtuneen, en saanut kaverin nimeä ylös – niin setti tuntui hieman erilaiselta, nyt oli hieman enemmän rytmistä tunnelmointia ja Garcian saksofoni oli vähän pienemmässä osassa.

Yleisöä riitti lavan ympärillekin ja vähän tanssihalujakin olisi löytynyt, mutta setin rytmityksessä sen verran rytmikkäämmät ja rauhallisemmat kohdat vaihtelivat ettei ihan huippubileitä saatu pystyyn – olisi ehkä voinut tässä tilanteessa paahtaa vähän kovempaakin.

Hyvin nautittavaa bändin musiikki oli. Uudessa brittijazzissa sekoitellaan usein erilaisia afrokaribialaisia vaikutteita ja hyvin ovat karibialaiset rytmit tälläkin kokoonpanolla hallussa – erityisesti rumpali Sam Jones teki vahvaa työtä kuten Porissakin.

Tämä vuosi tuntuu olevan Garcialle läpimurtovuosi sillä lukuisten Euroopan esiintymisten lisäksi nyt takana on ensimmäinen Yhdysvaltojenkin kiertue. Toivottavasti enemmän levytettyä materiaalia on tulossa sillä ehkä eniten settiin kaipaisi ikonisia ja tunnistettavia kappaleita ja ”hittejä” tunnelmaa entisestään nostattamaan.

  • Nubya Garcia – tenorisaksofoni
  • ? – koskettimet
  • Daniel Casimir – basso
  • Sam Jones – rummut
Ei kommentteja

Flow 2019: Perjantain jazzit

Elifantree

Elifantree vauhdissa Nordea Globe Balloon -lavalla

Miles Davis viimeistään 60-luvun lopulla pisti jazzin ja muiden tyylien raja-aidat matalaksi ja ehkä nykyään mikä jazziksi koetaan tai luokitellaan tai jazzinkuuntelijoiksi itsensä kokevien levylautaselle päätyy on usein enemmän siitä kiinni mistä tulet kuin mitä soitat. Tästä oiva esimerkki on Elifantree jonka kevyesti nyrjähtänyt ja persoonallinen elektropop ei sinänsä varsinkaan viimeisimmillä levyillä musiikillisesti sisällä kovin paljoa jazziksi luokiteltavia aineksia mutta jäseniensä Anni ElifinPauli Lyytisen ja Olavi Louhivuoren jazzkytkentöjen kautta on etupäässä soittanut jazzklubeilla ja -festivaaleilla ja bändi tunnetaan parhaiten jazzpiireissä.

Näistä lähtökohdista Elifantree onkin oiva valinta Flow’n ohjelmistoon. Samanhenkistä musiikkia eri lähtökohdista löytyy festareilta muutenkin ja monipuolisen ohjelmistonsa kautta Flow’sta on tullut yksi Suomen festivaalitarjonnan keskeisistä paikoista jossa jazzpiirien kätketyt helmet saavuttavat uusia yleisöjä.

Elifantree sai tänä vuonna kunnian avata Nordea Globe Balloon -ulkoilmalavan ohjelmiston. Viime vuosilta tuttuun tapaan suuren ilmapallon alla esiintyy valtaosa festivaalin jazzdiggaria kiinnostavasta ohjelmistosta – kunakin päivänä lavalla nähdään yksi kotimainen ja yksi ulkomainen bändi jazzhampaan kolotukseen. Pian porttien avaamisen jälkeen esiintyminen ei ole kaikista kiitollisin slotti, nytkin yleisöä saapui lavalle pikkuhiljaa tunnin setin edetessä.

Tölölabin kanssa yhdessä tehty uusi levy Blood Moon on tulossa ensi kuussa, mutta setissä kuultiin ensisijaisesti edellisen Anemone -levyn materiaalia. Aurinkoisesta ilmasta hieman kärsivät valo- ja savuefektit jotka toivat enemmän mieleen sähkölaitteiden kärähdyksen tai lavan alla tapahtuvat grillibileet, mutta eipä tuo bändin paahtoa haitannut – paikoin trio paahtoi nimittäin jopa fanaattisella intensiteetillä. Jos setin alkupuolella Lyytisen puhallettavan sähkösoittimen – EWIn – käyttö sai miettimään moisen 80-luvun ihmeen olemassaolon perusteita niin setin lopun I Love Youn komea soolo näytti että kyllä siitäkin soittimesta kelpo soolot saa puhallettua. Louhivuori rummuillaan tasapainoili miellyttävästi konemaisen rytmiikan ja inhimillisten elementtien ja tasaisen rytmin rikkomisen välimailla. Persoonallisin elementti Elifantreen soundissa oli kuitenkin jälleen Anni Elifin persoonallinen ääni.

Joillekin jazzympyröistä tuleville kokoonpanoille avoin ulkoilmalava on haastava, mutta Elifantreella riitti sille puhkua.

  • Anni Elif – laulu, koskettimet
  • Pauli Lyytinen – tenorisaksofoni, EWI, koskettimet
  • Olavi Louhivuori – rummut

Hannu Salama & Vapaat radikaalit

Hannu Salama & Vapaat radikaalit

Modernin suomalaisen jazzin ja runouden yhteinen taival alkoi jo viimeistään samoihin aikoihin 60-luvulla kuin Hannu Salaman jumalanpilkkatuomio. Paljon ehdittiin kuitenkin niiden aikojen jälkeen laittamaan jaloviinaa tuulensuojaan ennenkuin Salama henkilökohtaisesti puhaltaja Hepa Halmeen kanssa itse kävi näille apajille tällä vuosituhannella, mutta hyvä että kävi sillä tämän yhteistyön hedelmistä on nyt saatu jo useamman vuoden nauttia.

Balloon stagen lisäksi jazzia ja improvisaatiota Flow’ssa tihkuu myös jonkun verran The Other Sound -lavan kokeellisiin tunnelmiin ja tämän kattauksen pääsivät tänä vuonna avaamaan Salama ja Vapaat radikaalit jonka tämän hetkisessä kokoonpanossa soittavat Halmeen lisäksi trumpetisti Matti Riikonen, bassossa Esa Onttonen ja sähköhommissa Arttu Tolonen.

Näin viimeksi Salaman livenä Tampere Jazz Happeningissa neljä vuotta sitten – tuolloin bändi oli vähän tuhdimpi liverummuin ja mieleen jäi että musiikin ja lausunnan tasapaino pääsi paikoin pettämään bändin ollessa lausujaa kovaäänisempi. Nyt balanssi oli merkittävästi parempi ja Tolosen sähköiset rytmit toimivat konseptissa hyvin.

Riikosen trumpetin selkeät ja määrätietoiset linjat ja Onttosen sähköbassorytmit toivat mieleen ajatuksen että musiikillisesti tässä oltiin hieman Milesin 70-luvun rytmisesti jyräävän fuusion jäljillä, mutta hillityin soundein – rytmin imua ja pientä mystiikan tunnelmaakin oli. Mieleen tulivat myös Arto Mellerin huuruiset projektit 80- ja 90-luvuilta Edward Vesalan ja Pekka Rechardtin kanssa.

Sen verran shamanistisen hypnoottinen tunnelma oli, että Salaman sanomisiin piti erityisesti keskittyä jos mieli kielikuvien perässä pysyä. Helposti pystyi vain heittäytymään poljennon viemäksi, antaa sanojen rytmin viedä merkitysten jäädessä toissijaiksiksi. Ja toimihan se niinkin.

  • Hannu Salama – lausunta ja runot
  • Hepa Halme – saksofoni, huilu
  • Matti Riikonen – trumpetti, flyygelitorvi
  • Esa Onttonen – basso
  • Arttu Tolonen – sähkö

Makaya McCraven

Rumpali Makaya McCravenin läpimurtolevynä voidaan pitää vuoden 2015 In the Momentia joka oli studiossa 28 eri improvisoidun konsertin materiaalista koostettu 19 raidan pläjäys rytmivetoista jamittelua.

Muutama vuosi sitten McCravenin edellisellä Helsingin vierailulla G Livelabissa tuon levyn asettamiin ennakko-odotuksiin verrattuna kvintetti oli usein yllättävänkin perinteisissä jazztunnelmissa useita jazzstandardejakin vetäen. Nyt Flow’ssa kokoonpano oli suurimmaksi osaksi sama – bassossa Junius Paul, kitarassa Matt Gold ja koskettimissa Greg Spero, saksofonisti oli viime näkemästä vaihtunut, nyt tenoria puhalsi Irvin Pierce – mutta bändin identiteetti selvästi vahvistunut. Nyt mentiin johdonmukaisesti biittivetoisella modernilla fuusiolla alusta loppuun.

Illan pimetessä Makaya McCravenin setin aikana Nordea Globe Balloon -lava pääsi oikeuksiinsa

Bändi rakensi kappaleet hienosti niin että kasvoivat sooloihin jättäen soittajille hyviä paikkoja nostaa tunnelmaa – usein instrumentaalihiphop-henkiset kokoonpanot ovat hieman liian tyytyväisiä jammailemaan groovekeskeisesti, mutta erityisesti livenä vahvat soolot ovat paikallaan ja tähän McCravenin kokoonpano pyrki. Solisteista parhaiten onnistui saksofonisti Pierce jonka soittoa oli ilo kuunnella – se oli jazzin perinteissä kiinni ja olisi toiminut akustisessakin boppailussa eikä jäänyt nytkään sähköisille soittimille toiseksi vaikka vähän kovemmalla olisi saanut kyllä foni miksauksessa ollakin. Kitaristi Goldin soittoon sen sijaan en juuri saanut otetta, ei oikein ollut riittävän persoonallista otetta ja omaa ääntä mukana. Kosketinsoittaja Spero oli jostain siitä välistä, onnistuen muutaman kerran sooloissaan oivasti.

McCravenin luottomies basisti Paul ei kummemmin sooloillut, mutta sai oman hetkensä valokeilassa laulajana kun bändi soitti Tony Williamsin There Comes a Timen.

Vähän iltayhdeksän jälkeen alkanut keikka oli Balloon -lavalle hyvin ajoitettu sillä lavan valaistus alkoi päästä kunnolla oikeuksiinsa auringon laskiessa setin aikana – tämä kasvatti hyvin setin tunnelmaa loppua kohden.

Yhteenvetona oli mukava kuulla tämän bändin livekunnon kehittyneen viime vierailusta mutta vielä jäi parannettavaakin. Vieläkin McCravenin musiikkiin levyjen kautta tutustuneita hämmästyttänee tosin se että Junius Paulia lukuunottamatta tämän livebändin muita soittajia ei ole McCravenin levyillä kuultu.

Ei kommentteja

Jazzpossun heinäkuun 2019 soittolista

Uudet ja tulevat julkaisut

  • Aki Rissanen Trio – Aeropeans
  • Portico Quartet – Signals in the Dusk
  • Yazz Ahmed – Lahan al-Mansour
  • Miguel Zenón – Colobó
  • Kalle Kalima & Knut Reiersrud – For What It’s Worth

Tässäpä otos ennakkosinkkuja tulevilta mielenkiintoisilta levyiltä. Vuoden odotetuimpiin kotimaisiin lukeutuu Aki Rissanen Trion Art in Motion jonka avausraita Aeropeans on Rissasen trioa parhaimmillaan – oleellisina elementteinä hypnoottinen minimalismi ja klassisen musiikin vaikutteet.

Kymmenisen vuotta sitten Portico Quartet edusti mielenkiintoisinta sen ajan brittijazzia, välissä quartet katosi nimestä ja suunta vaihtui elektronisempaan, viime vuosina on syntynyt eri tyylien synteesi. Signals in the Dark on ensimmäinen sinkku lokakuussa tulevalta Memory Streams levyltä ja elektronisen musiikin rytmien ja orgaanisempien soittimien yhdistelmä kuulostaa varsin hyvältä.

Viime vuonna Pori Jazzeilla vieraillut Yazz Ahmed arabialaisen musiikin fuusioiden parissa. Uusi levy on nimeltään Polyhymnia ja se on kunnianosoitus kuudelle vahvalle naiselle. Ensimmäinen sinkkujulkaisu Lahan al-Mansour  on ehkä vielä vähän syvemmällä psykedeelisissä arabijazz tunnelmissa kun edellinen levy La Saboteuse.

Miguel Zenónin musiikissa puolestaan usein kuuluvat saksofonistin puertoricolaiset. Tuleva levy Sonero on myös näillä linjoilla ja se on kunnianosoitus salsalaulaja ja säveltäjä Ismael Riveran musiikille.

Kitaristi Kalle Kalimalta on ilmestymässä elokuun lopussa yhteislevy norjalaiskitaristi Knut Reiersrudin kanssa. Flying Like Eagles -levy ammentaa amerikkalaisesta roots-musiikista – luvassa kansanlaulu/trad. osastoa ja muutamia tulkintoja rock/country-hittejä kuten nyt julkaistu Buffalo Springfield laina For What It’s Worth.

Pori Jazz muistoja

  • Max Zenger Globus – No Plan(et) B
  • Ron Carter – My Funny Valentine
  • Archie Shepp – Mama Rose
  • OK:KO – Arizona
  • Snarky Puppy – Bardis
  • Yussef Dayes, Alfa Mist, Mansur Brown, Rocco Palladino – Love is the Message 
  • Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana – Se on jatsii
  • Timo Lassy & Ricky-Tick Big Band Brass – Northern Express
  • Nubya Garcia – Lost Kingdoms

Pori Jazz löi tänä vuonna yleisöennätyksiä. Siitä tuskin voi jazztarjontaa paljoa kiittää – loppuunmyyty Kirjurinluoto ei nimittäin niin hirveästi heijastunut jazziin keskittyneeseen Lokkilavaan, mutta jazztarjonta oli ensiluokkaista ja joka päivä jazzia pystyi kuuntelemaan lähes tauotta yli 12 tuntia jos lähti Kirjurilta vielä Cafe Jazzin perinteisiin jameihin.

Festivaalin huippuhetkiin kuului Max Zenger Globuksen setti ilmaislava Poriljongissa – oli nimittäin bändillä aivan huikeat kierrokset koneessa. Bändin uusi levy on myös Flame Jazz Records -levy-yhtiön ensimmäinen julkaisu. Jazzpossu toivottaa pitkää ikää uudelle julkaisijalle.

Torstaina kirjurinluodolle oli tuotu festivaalin jazztarjonnan suuret legendat basisti Ron Carter ja saksofonisti Archie Shepp. Molemmilta kuultiin odotettuja otteita – Carter soitti 50- ja 60-lukulaista tyylikästä kamarijazzia, mukana tietysti Milesille omistettu My Funny Valentine. Shepp puolestaan tarjosi läpileikkauksen monipuoliseen uraansa – mukana myös isoäidilleen omistetun runon ympärille rakentuva Mama Rose.

OK:KO ja Mopo edustivat Lokkilavalla mainiota suomalaista jazzosaamista. OK:KO enemmän tutuilla linjoilla alkuvuodesta ilmestyneen Syrtti levyn materiaalilla. Mopo sen sijaan esitti ainutlaatuisen Mopo on the Moon -setin kuuhun laskeutumisen 50-vuotisjuhlan kunniaksi – siinä tutumpi materiaali sai hieman uudet kasvot ja kuuhun laskeutumista kuvaava osio meni vapaammaksi improvisaatioksi – Sinut muista ainiaan kuultiin aivan lopuksi.

Erilaisia moderneja fuusiosävyjä tarjoilivat päälavalla suosittu fuusiobändi Snarky Puppy – tässä näytteenä aivan uusi biisi Bardis ja Lokkilavalla melankolisenkin rauhallisen instrumentaali hiphopin nouseva nimi Alfa Mist. Alfan setti oli melko laiskan oloinen – livenä tarvitsisi kovempaa soolorutistusta. Vähän toivoisi että brittiskenestä tulisi kansainvälisille lavoille enemmän ”superbändi”-tyyppisiä kokoonpanoja – Alfa Mistinkin tapauksessa viimeisen vuoden aikana oman Porissa nähdyn kokoonpanon levyä kiinnostavammat julkaisut ovat olleet live- ja studiosessiot rumpali Yussef Dayesin, kitaristi Mansur Brownin ja basistilegenda Pino Palladinon pojan Roccon kanssa.

Kotimaista lyhyen tähtäimen nostalgiaa oli mukana Ricky-Tick Big Bandin eri osien vahvistamissa seteissä lauantaina. Kolmen MC:n Julkisen Sanan ja RTBB:n festarikiertue on jo ennakkoon tiedetty jäähyväis-henkiseksi – setissä kuultiin runsaasti myös ensimmäisen levyn mainioita biisejä kuuden vuoden takaa. Timo Lassyn ja RTBB:n vaskisektion yhteissetissä kuultiin puolestaan muutama hieno sovitus Lassyn ensimmäisen levyn biiseistä, mutta myös hienoja uudempia biisejä kuten Northern Express.

Porin brittinimistä vakuuttavampi oli saksofonisti Nubya Garcia jonka vahvaa soittoa on kuultu monilla huippulevyillä. Garcia on tulossa myös Flow’hun josta pääsmmekin kuun viimeiseen aiheeseen.

Flow Festivalissa jälleen runsaasti jazziakin

  • Timo Lassy & Teppo Mäkynen – Liberty (Pt. 2)
  • Makaya McCraven – Atlantic Black
  • Pharoah Sanders – The Gathering

Flow Festival järjestetään 9-11.8. ja tuttuun tapaan joka päivän ohjelmistosta löytyy myös jazzia. Kotimaisista nimistä Nordea Globe Balloon -lavalla nähdään äskettäin duolevyn julkaisseet Timo Lassy ja Teppo Mäkynen, Elifantree ja Katu Kaiku. Ulkomaisia jazzvieraita ovat lauantaina soittavat Nubya Garcian lisäksi perjantaina rumpali Makaya McCraven ja sunnuntaina spiritual jazzin todellinen legenda Pharoah Sanders joka soittaa kaksi settiä.

Avainsanat: ,
Ei kommentteja

Pori Jazz 2019 – Lauantai

Mopo on the Moon

Ted Curson -palkinnon voittajat Linda Fredriksson ja Iro Haarla. Photo: Olli Sulin

Neil Armstrongin ja Buzz Aldrinin historiallisesta laskeutumisesta kuuhun tuli täyteen 50 vuotta lauantain ja sunnuntain vastaisena yönä ja tätä juhlistaakseen Mopo oli valmistanut erikoissetin.

Setti alkoi vähän tavanomaisemmissa Mopo-tunnelmissa mustiin puetun trion perinteisen kokoonpanon voimin, kuultiin yhteen nivottuna ja hieman erilaisina versioina mutta kuitenkin tunnistettavina melodioina muutamia Mopocalypse -levyn kappaleita. Kuumatka muuttui edetessään kaoottisemmaksi – Eero Tikkanen vaihtoi sähköbassoon josta alkoi kuulua särjettyäkin murinaa ja Linda Fredrikssonin soitto baritonisaksofonilla siirtyi fyysisemmän röhkimisen suuntaan hieman Colin Stetsoninkin hengessä. Kun kuuhun laskeutuminen oli ilmeisesti temaattisesti käsillä niin homma meni jo melkein freeksi, mutta sitten bändi lähti yhtäkkiä lavalta Fredrikssonin laittaessa lavalle tuodun levysoittimen soimaan – levyltä kuultiin hetki tallenteita Armstrongin ja Aldrinin kuukävelystä pienen elektronisen hälyn säestämänä. Melko hieno ja pysäyttävä hetki.

Lavalle palasi sitten setin yllätysvieras Iro Haarla harpun ääreen. Tästä eteenpäin setti sai eteerisempiä ja modaalisempia sävyjä – paikoin oltiin aika Coltranemaisissakin tunnelmissa ja Mopon jäsenten asuihin tuli huomionliivin keltaisia elementtejä – laskeutumisen kaaoksen jälkeen oli tullut seesteys ja ehkä myös uutta toivoa.

Setin päätteeksi nelikko tulkitsi herkän balladin Muistan sinut ainiaan – se oli puhdasta kauneutta.

Aika mielenkiintoinen ja erilainen setti, mutta kuitenkin mukana oli riittävästi tuttuakin Mopoa.

  • Linda Fredriksson – saksofonit, bassoklarinetti
  • Eero Tikkanen – basso
  • Eeti Nieminen – rummut
  • +Iro Haarla – piano, harppu

Raoul Björkenheim Triad

Raoul Björkenheim ja Jori Huhtala. Photo: Olli Sulin

Poriljongin ilmaisohjelmiston avasi kitaristi Raoul Björkenheimin Triad -trio, jossa bassosa on alkuvuodesta asti Ville Rauhalan tilalle tullut Jori Huhtalaa joka toki on Björkenheimin kanssa paljon muutenkin soittanut mm. eCsTaCy -kokoonpanossa, joten yhteissoitto oli valmiiksi hitsautunutta. Rummuissa oli tuttuun tapaan Norjasta juuri Suomeen palannut Ilmari Heikinheimo.

Triadin musiikissa on tietynlaista rituaalinomaisuutta ja väkevää draivia. Tunnelmat vaihtelevat tiukemmasta fuusiopaahtamisesta eteeriseen tunnelmointiin ja afrikkalaisen musiikin sävyihin, Björkenheimin tunnistettava kitaratyyli yleensä kaiken keskiössä.

En ole hetkeen kosmopoliitin ottein keikan englanniksi speakanneen Björkenheimin soittoa livenä kuullut joten setti tuntui vähän kuin vanhan ystävän kohtaamiselta.

  • Raoul Björkenheim – kitara
  • Jori Huhtala – basso
  • Ilmari Heikinheimo – rummut

Louis Cole Big Band

Louis Cole on parhaiten tunnettu KNOWER -yhtyeestä joka sai viime vuonna Porissa innostuneen vastaanoton. Nyt Cole saapui Lokkilavalle isomman bändin kanssa – nimessä on ehkä big band, mutta asteikolla Don Johnson Big Bandista Ricky-Tick Big Bandiin Louis Cole Big Band sijoittuu noin puoleen väliin kuuden puhaltajan, kosketinsoittajan, basistin, kahden taustalaulajana ja lauluista, rummuista ja elektroniikasta vastaavan Colen voimin.

Cole otti yleisön hyvin haltuun aloittaen setin soolona kunnes luurankoasuihin sonnustautunut bändi tuotiin lavalle. Musiikki oli groovaavaa modernia funk-fuusiota, pehmeät elektroniset soundit sekoittuivat puhaltimiin hyvin – kokonaiskuvana tuli mieleen että musiikki oli jossain Beckin funkkaavamman materiaalin ja myöhemmin päälavalla esiintyneen Snarky Puppyn (jonka kanssa Cole on tehnyt yhteistyötäkin) modernin fuusion välimaastossa.

Colella oli selvästi Suomessa kannatusjoukkonsa – Lokkilavan edusta täyttyi faneista ja biletunnelma oli korkealla, voisi sanoa että tänä vuonna tässä oli ainoa kerta kun Lokkilavalla oli biletunnelmaa – ei sillä että jazzdiggari moista jäisi kaipaamaan.

Menevää musiikkia ja aika sympaattinen meininki loppujen lopuksi ja ihan nastoja torvisovituksiakin paikoin – mitä nyt ehdin vajaan puoli settiä kuuntelemaan Jokilavan kutsuessa.

  • Louis Cole – laulu, rummut, elektroniikka
  • Henry Solomon – baritonisaksofoni
  • Vikram Devasthali – pasuuna
  • Zach Ramacier – trumpetti
  • Shai Golan – alttosaksofoni
  • Rob Sheppard – huilu
  • Doug Mosher – tenorisaksofoni
  • Paul Cornish – koskettimet
  • Petter Olofsson – basso
  • Genevieve Artadi  – laulu
  • Isis Giraldi – laulu

Ricky-Tick Big Band & Julkinen Sana

Onko siitä jo tosiaan kuusi vuotta kun kolme suomi-räpin nimekästä MC:tä – PalefaceRedrama ja Tommy Lindgren kollektiivisesti Julkinen Sana – yhdistivät voimansa Ricky-Tick Big Bandin ja Valtteri Laurell Pöyhösen kanssa ja rupesivat tekemään varsin harvinaislaatuista hip hopin ja big band musiikin fuusiota.

Nyt bändi on ilmoittanut panevansa pillit ja riimit pussiin ja edeten kohti uusia musiikillisia seikkailuja, joten tämän kesän festarikeikat ovat tietynlainen kunniakierros.

Jos minulta kysytään niin voisin kärjistetysti sanoa, että RTBB & JS teki toisen ja kolmannen levyn todistaakseen miten onnistunut ja hyvältä kuulostava se ensimmäinen oli, ei ainakaan itselle ole läheskään yhtä hyvin kolissut bändin myöhempi tuotanto ja tuntui että makeat big band sounditkin jäivät koko ajan enemmän taka-alalle.

Olikin siis mukava kuulla, että ensimmäisen levyn parhaita paloja oli settiin saatu mukavasti ja hyvältähän nuo kuulostivat taas – ObsessioSe on jatsii ja ’tunnusbiisi’ Julkinen sana. Hauskana yksityiskohtana sanoituksia oli päivitetty – Lindgrenin stendari lensi nurkkaan nyt jo 12 vuotta sitten ja niiltä on ilmestynyt kolme LP:tä – herranjestas, oli siinä kuitenkin jotain järkeä.

  • Karri ”Paleface” Miettinen – MC
  • Lasse ”Redrama” Mellberg – MC
  • Tommy Lindgren – MC
  • Ricky-Tick Big Band 
  • Valtteri Laurell Pöyhönen – kitara, koskettimet, sävellykset, sovitukset

Foreign Friends

Photo: Olli Sulin

Kuulin kosketinsoittaja/säveltäjä Sid Hillen perustamaa Foreign Friends -kokoonpanoa sen ensiesiintymisessä Viapori Jazzeilla muutama vuosi sitten ja tuolloin konsepti iski melko hyvin – kyseessä siis neljän eri kulttuuritaustoista tulevan Suomessa asuvan muusikon projekti joka tulkitsee oman näkemyksensä mukaan perisuomalaisia kappaleita. Mukana laulutaiteilija Anni Elif, kitaristi Sigurdur Rögnvaldsson ja rummuissa Mamba Assefa.

Settiin mahtuu uudempaa ja vanhempaa hittibiisiä ja kansanlaulua ja nyt mukaan on tullut myös muutamia ruotsalaisia kappaleita hyvinkin persoonallisina tulkintoina. Kuultiin mm. Tehosekoittimen Hetken tie on kevyt, kansanlaulu Niin minä neitonen sinulle laulan, ABBAn Money, Money, Money, klassikkotango Mustasukkaisuutta (se ’järjen veit ja minusta orjan teit’-biisi) ja tietysti kansallisen itsetunnon kohottaja Lordin Hard-Rock Hallelujah.

Hard-Rock Hallelujahin muuttaminen hitaaksi balladiksi on ehkä vähän kuluneen oloinen temppu, mutta se toimii kuitenkin käytännössä melko hyvin ja on ehkä kuitenkin se kappale joka setistä jää parhaiten mieleen ja jonka kautta ehkä helpoiten rupeaa setin jälkeen tutuille kertomaan mistä tässä oli oikein kysymys.

Kaikki neljä ovat omilla saroillaan vahvoja muusikoita, mutta näin lauletussa materiaalissa Anni Elifin äärimmäisen persoonallinen äänenkäyttö oli se päällimmäinen ja määrittävin mauste.

  • Sid Hille – koskettimet, Theremin
  • Anni Elif Egecioglu – laulu
  • Sigurdur Rögnvaldsson – kitara
  • Abdissa ”Mamba” Assefa – rummut

Idris Ackamoor & The Pyramids

Photo: Olli Sulin

Seitsemänkymmentäluvun puolessa välissä Idris Ackamoor & The Pyramids teki kolme levyä omalla Pyramid Records -levymerkillä – sellaista 70-luvun afro/spiritual jazzia johon levylaarien pläräämisestä pölysormiset vinyylifriikit ja harvinaisten grooven sirpaleiden metsästäjät helposti innostuvat ja jonkunlaisia keräilyharvinaisuuksia nämä levyt olivatkin.

No, tällä vuosikymmenellä Ackamoor sitten teki paluun lavoille ja viime vuotinen An Angel Fell -levy sai melko hyvän vastaanoton eikä se mitenkään huono siivu afrofuturismia ollut. Lokkilavan livesetti puolestaan sitten osoitti sen, että ”The Pyramids”-nimen taakse voi kätkeytyä ihan ketä vaan – ainakin jos festarien kokoonpanotietoihin on luottaminen. Mukana ei ole ketään Idriksen lisäksi viime vuoden levyltä jostain 70-luvun Pyramidsista puhumattakaan eikä bändillä näytä paljoa levyjä tai meriittejä löytyvän ja vähän semmoinen halpahallin nuhruinen afrojazzpumppu oli kyseessä josta oli vaikea löytää mitään kovin mielenkiintoista tai positiivista sanottavaa – parasta antia oli Ackamoorin Pharoah Sandersin jalanjäljissä kulkeva saksofonin soitto, mutta ei se paljoa pelastanut. Vahva pettymys yhtä kaikki.

  • Idris Ackamoor – saksofoni, koskettimet, laulu, lyömäsoittimet
  • Sandra Poindexter – viulu, laulu,
  • Robert Cobb – kitara, laulu, lyömäsoittimet
  • Reuben Ramos – basso, laulu
  • Ernesto Marichales – rummut
  • Jack Yglesias – lyömäsoittimet

Snarky Puppy

Tulihan se päälavakin sitten nähtyä

Snarky Puppya on saatu kuulla Porissa pienemmillä lavoilla tällä vuosikymmeninä vuosina 2014 ja 2016 ja erityisesti 2016 muistan bändin keränneen melko innokasta fanijoukkoa Lokkilavan edustalle tämän vuoden Louis Colen setin tapaan. Modernia funkahtavaa fuusiota soittava kollektiivi on noussut jo ehkä ikoniseenkin asemaan nuorten jazzista kiinnostuneiden musiikinopiskelijoiden ja soittotaitonörttien keskuudessa, joten ei se ehkä liioittelua ole tuoda bändiä toistuvasti edustamaan tyylisuuntaansa.

Tänä vuonna jazzohjelmistossa oli hyviä merkkejä siitä, että asiaa on ajateltu ja tyylillisesti yhteensopivia ja samaa yleisöä viihdyttäviä bändejä saatu samoille päiville – torstaina vanhat legendat, perjantaina brittiskene ja Toto-henkisten ihmisten fuusioiloittelu. Voisin ainakin kuvitella, että Louis Cole ja Snarky Puppy maistuvat samalle yleisölle eikä mitenkään mahdoton ajatus että myös päälavan päivän avannut steelydanahtava huvijahtirock/möhis-bändi Young Gun Silver Fox ja illan päättänyt vetonaula Toto mahtuvat samaan laariin, ainakin joskus 90-luvulla kun allekirjoittanut oli nuorten musiikinopiskelijoiden ja soittotekniikkanörttien ikäinen niin Totoa diggaili sellainenkin porukka joka nykyään Snarky Puppysta innostuu – tosin sukupolvien välinen kuilu voi tässä olla esteenä. Joka tapauksessa varmasti ajatuksella rakennettu ohjelmisto.

Sen mitä kävin loppuunmyydyn Kirjurinluodon päälavan väenpaljoudessa Snarky Puppya kuuntelemassa oli kokolailla ennakko-odotusten mukaista. Johtaja-basisti Michael League siellä tapututti yleisöllä kolme neljää vastaan polyrytmia ja sitten soitettiin suhteellisen menevää musiikkia johon sitä sitten sorvattiin. Semmosta.

Useamman kerran bändin nähneenä en jaksanut siitä juuri innostua eikä Lokkilavan puolelta päälavan puolelle siirtyminen loppuunmyydyllä Kirjurilla ihan hirveän hyvin toimi, sen verran täyttä päälavan ympäristössä on ja tunnelma kuin eri festarilla että täsmäisku Lokkilavalta yhden bändin tsekkaamiseen jättää hieman ulkopuolisena olon tunnun.

Positiiviselta puolelta täytyy sanoa, että soundillisesti Snarky Puppyn rahkeet ja soundit tuntuivat riittävän päälavan kokoiseen haasteeseen melko hyvin – siinä loppuu monelta paatuneiden jazzdiggarien underground suosikilta pelimerkit moneen kertaan.

  • Michael League – basso
  • ”ja kumppanit”

Timo Lassy & Ricky-Tick Big Band Brass

Lokkilavan ohjelmiston päätti saksofonisti Timo Lassy jonka kanssa kuultiin Valtteri Laurell Pöyhösen Ricky-Tick Big Bandin vaskia hänen oman bändinsä ohella jossa pianossa tällä kertaa säännöllisesti Giorgos Kontrafourista tuuraava Henri Mäntylä.

Olihan se vain hienoa kuulla kahdeksan torven yleviä säveliä ja komeita harmonioita. Tiedä sitten johtuiko sijainnistani suhteessa lavaan vai lavan ominaisuuksista, mutta RTBB:n soundi tuntui nyt täyteläisemmältä kuin pari tuntia aikaisemmin Julkisen Sanan taustalla. Muutenkin setissä oli miellyttävät soundit.

Jos tarjoili Julkinen sana lähihistorian nostalgiaa ensimmäisen levyn kappaleillaan niin teki sitä Lassykin – The Soul and Jazz of Timo Lassy -levyllä aikoinaan olleet Universal Four ja African Rumble sykähdyttivät ja toivat mieleen muistoja vuosien varrella.

Ei setti kuitenkaan mikään nostalgiatrippi ollut, Moves –levy on kuitenkin ehtinyt vanhentua vasta vuoden ja komeasti irtosivat vaskisektion kanssa levytetyt Lashes, Henrik Otto Donnerille omistettu Elegia vapaalle hengelle ja erityisesti Northern Express joka päätti setin hienosti.

Lassy on kiistatta suomalaisen jazzin vahvimpia solisteja, mutta nyt ehkä kovimmat soolot tulivat RTBB:n trumpettirivistä kun tämän vuoden jazzien hardest working man – Porissa festivaalien aikaan toistakymmentä keikkaa hoitanut jami-isäntä Mikko ”Gunu” Karjalainen ja Jukka Eskola kävivät molemmat vetämässä huikeat soolot vuorollaan.

  • Timo Lassy – tenorisaksofoni
  • Henri Mäntylä – piano
  • Antti Lötjönen – basso
  • Teppo Mäkynen – rummut
  • Abdissa ”Mamba” Assefa – lyömäsoittimet
  • Ricky-Tick Big Band Brass joht. Valtteri Laurell Pöyhönen

Jamit jatkuu, jamit jatkuu…

Monivuotinen jami-isäntä Gunu Karjalainen

Ennen VR:n lähellä kello yhtä Helsinkiä kohti lähtenyttä jazzjunaa ehti piipahtaa vielä Cafe Jazzin jameissa jossa tunnelma oli tutun lämmin. Tänä vuonna Cafe Jazzissa ei kuultu erillisiä settejä illan alkuun vaan homma alkoi suoraan midnight jam sessionilla. Eipä tuo Kirjurinluodolta tulevaa jazzdiggaria juuri häirinnyt sillä ajoitus oli kutakuinkin täydellinen viimeisen Lokkilavan setin jälkeen joen toiselle puolelle suuntaavalle.

Heikko Remmel ja Sami Leponiemi Cafe Jazzin jameissa lauantai-iltana

Ei kommentteja

Pori Jazz 2019 – Perjantai

Lauantainakin päivä sujui lähes tauotta jazzin parissa puoli kahdesta iltapäivällä yli kahteen yöllä. Mikäs siinä – jazzdiggarin kelpaa viettää päivää Porissa kun laadukas musiikki raikaa ja ilmatkin ovat tänä vuonna olleet lähes parhaat mahdolliset.

OK:KO

OK:KO Lokkilavalla. Photo: Olli Sulin

Lauantain Lokkilavan ohjelmiston sai kunnian avata alkuvuodesta komean Syrtti -levyn julkaissut OK:KO, jonka johtohahmo rumpali Okko Saastamoinen palkittiin tänä vuonna festivaalin nuorena kykynä.

OK:KO on aina ollut mainio kokoonpano livenä ja hyvässä vedossa kvartetti oli nytkin – tenorisaksofonissa festivaalin torstaina Alder Egossa soittanut Jarno Tikka, pianossa iltajameissa kunnostautunut Toomas Keski-Säntti ja bassossa puolestaan edellisenä päivänä Superpositionissa! soittanut Mikael Saastamoinen. Pori Jazzin kattavaa suomalaisen jazzin käsittelyä kuvaa hyvin se, että monet soittajat ovat kehissä useana päivänä.

OK:KOn vahvuuksiin ovat aina kuuluneet mieleenjäävät melodiat, nytkin voimakkaita ja herkkiä melodioita hiljeni kuuntelemaan ja ne toivat mielikuvia menneistä keikoista ja levyn kuunteluhetkistä, mutta tuntui että kvartetin luonne on ensimmäisen levyn ajoista muuttunut ja kehittynyt. Missä alunperin bändi heittäytyi melko vapaisiinkin tunnelmiin soolojen aikana niin nyt mukana on paljon kurinalaisempaa rytmistä iloittelua pienin polyrytmein ja erikoisin tahtilajein. Eikä se tylsemmäksi ole käynyt, ehkä päinvastoin.

Tikka oli solistina melodisella tuulella hieman 80-lukulaisesti fraseeraten, nautiskellen – hienoja vetoja kuultiin sooloina useammassa kappaleessa. Hyvin soitti Keski-Sänttikin ja hänen säveltämänsä Piik, joka kuultiin setin toisena kappaleena viittaa siihen että lahjakkaalla pianistilla lienee ollut suuri osa bändin rytmiikan kehityksessä.

Rumpali Saastamoinenkin otti setistä ilon irti ja hänen rumpujensa kautta muutama raita nousi livenä loppuhuipennuksissaan komeampaan kiitoon kuin levyllä.

Pori Jazzin nuori kyky 2019 – Okko Saastamoinen. Photo: Olli Sulin

  • Okko Saastamoinen – rummut
  • Jarno Tikka – tenorisaksofoni
  • Toomas Keski-Säntti – piano
  • Mikael Saastamoinen – basso

Sigurdur Rögnvaldsson’s Dark Forest

Photo: Olli Sulin

Poriljongin ilmaisohjelmistossa ensimmäisenä paahtoi kitaristi Sigurdur Rögnvaldssonin johtama Dark Forest ja melkoisen tummaa paahtoa olikin taas tarjolla instrumentaali rock-hengessä musisoivalta ryhmältä jossa soittavat saksofonisti Johannes Sarjasto, basisti Eero Tikkanen ja rumpali Ville Pynssi.

Ja oli hyvä että paahtoi, vaikka settiin mahtuu dynamiikkaa ja rauhallisempaakin kappaletta niin bändi on parhaimmillaan energisissä voimavedoissa. Kokoonpano tukee tätä hyvin – Pynssillä riittää rummuissa energiaa ja musiikki tuntuu sopivan Tikkasellekin. Sarjasto on mainio repäisevä solisti  jota näkisi mielellään useamminkin. Rögnvaldsson on tehnyt paljon yhteistyötä saksofonisti Pauli Lyytisen kanssa ja tältä pohjalta Sarjastoa mielellään Lyytiseen vertaa – hieman samantyyppisiä soittajia nimittäin ovat, mutta free ilmaisuun kallellaan olevassa revittelyssä Sarjasto ehkä parhaimmillaan vieläkin kovempi luu.

Bändi tarjoili vahvaa energiaa loppuunmyydyn festivaalin iltapäivään ja laittoi osaltaan yleisön viritystiloja vähän korkeammalle.

  • Sigurdur Rögnvaldsson – kitara
  • Johannes Sarjasto – tenorisaksofoni
  • Eero Tikkanen – basso
  • Ville Pynssi – rummut

Alfa Mist

Photo: Olli Sulin

Chilleissä instrumentaalihiphop tunnelmissa viihtyi puolestaan Lokkilavan seuraava esiintyjä Alfa Mist. Itseoppinut kosketinsoittaja/tuottaja aloitti hiphopin parissa ja on sieltä siirtynyt jazzimpaan suuntaan. Debyyttilevyä Antiphon voi pitää läpimurtona – levy on nauttinut erityisesti vinyylifriikkien suosiota myyden loppuun jo useamman, joskin pienen, painoksen muutamassa vuodessa, neljännessä taidetaan nyt mennä ja Lontoon uuden skenen myötä Alfa on saanut kansainvälistäkin nostetta. Onhan tuo hyvä levy omassa tyylilajissaan ja erityisesti sen avausraita Keep On teki Alfa Mististä minullekin kestoseurattavan tekijän, mutta tämän vuoden uutuus Structuralism ei ole hirveästi kolahtanut tai tuntunut vievän konseptia eteenpäin.

Oma kysymysmerkkinsä etukäteen oli myös bändin livekunto – mukana levyiltä tuttuja muusikkoja joilta ei hirveästi muita krediittejä löydy, kitarassa Jamie Leeming, trumpetisssa John Woodham, bassossa ja yhdessä kappaleessa myös laulussa Kaya Thomas-Dyke ja rummuissa Peter Hill. Hieman ehkä siis riskialtiskin buukkaus Pori Jazzilta ja hyvä niin, uusia juttuja ja nuoria muusikoita on aina mukava nähdä kehityskaaren ollessa vielä voimakkaammassa muutoksessaan.

Pitkälti ennakko-odotukset kävivät toteen – sinänsä bändi tarjoili hivenen melankolista ja pohdiskelevaa hiphop-mausteista chillailumusaa joka kauniissa kesäpäivässä tarjosi hyvät pohjat pienelle rentoutumiselle, mutta soolosoitto oli vähän turhan varovaista ja kokemattoman oloista. Trumpetisti Woodham tarjosi sillä saralla parhaita otteita, mutta trumpettikin oli ehkä parhaimmillaan haikeana melodiasoittimena.

Komppipuoli oli kokoonpanon vahvuus, rumpali Hill ehkä vakuuttavin muusikko hyvällä rytmityöskentelyllä mutta Thomas-Dyke teki myös vaikutuksen coolin varmalla esiintymisellä ja Breathe kappaleen lauluosuus irtosi livenä todella vakuuttavasti.

Eikä Breathe ainoaksi ensilevyn kappaleeksi – läpimurtobiisi Keep On oli säästetty setin loppuun ja oli myös sen kohokohta.

  • Alfa Mist – koskettimet
  • Jamie Leeming – kitara
  • John Woodham – trumpetti, flyygelitorvi
  • Kaya Thomas-Dyke – basso, laulu
  • Peter Hill – rummut

Tomi Nikku 5tet

Photo: Olli Sulin

Perinteisempää jazzilmaisua tarjoili seuraavaksi Poriljongissa trumpetisti Tomi Nikun 5tet. Nikku on kovasti kehittynyt viime vuosina solistina joten suhteellisen korkealla olivat odotukset tätä kokoonpanoa kohtaan – mukana muitakin nuoria kykyjä, saksofonissa ja bassoklarinetissa Max Zenger, vibrafonissa Ilkka Uksila, bassossa Vesa Ojaniemi ja rummuissa Jonatan Sarikoski.

Kun saavuin paikalle setti oli jo alkanut – ilmeisesti ensimmäisenä biisinä vedettiin Sam Riversin Cyclic Episodea joka ilahdutti sillä se on hieno sävellys jonka tulkintoja aina mielellään kuulee. Lainakappaleella myös jatkettiin kun seuraavaksi kuultiin Kenny Dorhamin Monaco.

Kyllähän sitten saatiin kuulla Nikun omiakin sävellyksiä – tuli Blues Ambiguous ja spiikin mukaan Mount Everestille kiipeämisestä kertova Who Goes First, Bowman Triosta tuttu Nikku onkin selvästi nyt profiloitumassa vuorikiipeilyjazzin kiistattomaksi ykkösnimeksi.

Ihan hyviä sooloja ja meiningin kiehumista saatiin kuulla, Zenger pisteli välillä bassoklarinetilla Eric Dolphyn hengessä reteästi. Olihan se jazzia hyvinkin ja hyvin soitettua, mutta uskoisin että Nikun kokoonpanoilta voidaan tulevaisuudessa odottaa enemmänkin – vielä hieman oltiin lupauksen asteella.

Trumpetisti Tomi Nikusta kuullaan varmasti vielä paljonkin. Photo: Olli Sulin

  • Tomi Nikku – trumpetti
  • Max Zenger – alttosaksofoni, bassoklarinetti
  • Ilkka Uksila – vibrafoni
  • Vesa Ojaniemi – basso
  • Jonatan Sarikoski – rummut

Angelique Kidjo ”Remain in Light”

Festivaalin ainoa Jokilavan setti jonka rankkasin etukäteen mielenkiintoisemmaksi kuin aina samaan aikaan tapahtuva Lokkilavan jazztarjonta oli Angelique Kidjon Remain in Light jossa beniniläissyntyinen superdiiva tulkitsee uudestaan afrikkalaisesta näkökulmasta Talking Headsin klassikkoalbumin joka on ainakin allekirjoittaneen mielestä ehdottomasti 70- ja 80-luvun taitteen new waven parhaita levyjä joka on klassikkostatuksensa ansainnut.

Tuolle levylle Talking Headsin laulaja David Byrne ja tuottaja Brian Eno toivat mukaan runsaasti afrikkalaisen musiikin vaikutteita ja rytmiikkaa – Fela Kuti muunmuassa selkeänä innoittajana – mutta tuloksena ei kuitenkaan ollut mitään world musiccia vaan varsin omanlaistaan usein kireän hermostuneenkin oloista mutta kuitenkin parhaimmillaan vastustamattomasti groovaavaa musiikkia.

Alkuperäisen levyn afrovaikutteiden ansiosta idea Kidjon uudelleentulkinnasta tuntui luontevalta eikä viime vuonna ilmestynyt alkuperäisen kappalejärjestyksenkin säilyttävä viime vuonna ilmestynyt levy ollut hassumpi ja selvästi keskimääräistä parempi ”koko levyn coveri”.

Odotetusti jykevää rytmiikaa tarjosi livesettikin johon Remain in Light materiaalin lisäksi saatiin Kidjon omaakin musiikkia. Kuitenkin ainakin itselle ne Talking Heads tulkinnat olivat sitä keskeistä osaa mitä olin tullut kuulemaan. Toimihan se ja materiaali sopi Kidjolle selvästi hyvin joskaan mitenkään silmiä tai korvia avaavia uudelleentulkintoja ei varsinaisesti saatukaan.  Jotkut biisit toimivat alkuperäistä paremmin – Remain in Lightin levyn rytmitys on herättänyt joskus reipastakin keskustelua ”onko järkee vai ei”-tavalla sillä levy päättyy vähän kuin laskuhumalaan sen hidastempoisimmilla ja junnaavimmilla biiseillä – tähän osastoon Kidjo sai hieman enemmän puhallettua livenä nyt elämää joskin se menevämpi funkkaava rytmikäs kama oli vahvinta antia nytkin.

  • Angelique Kidjo – laulu
  • +bändi

Linda May Han Oh

Linda May Han Oh. Photo: Olli Sulin

Lähdin Kidjon setistä hieman ajoissa pois että ehdin tsekata basisti Linda May Han Oh’n otteita muutaman viimeisen biisin ajan Lokkilavalla. Olen Oh’ta viimeksi kuullut Helsingissä Pat Methenyn bändissä, joten rutinoituneesta huippuluokan ammattinaisesta on kysymys. Uusi levy Aventurine on hyvin vahvasti third stream -henkinen vahvoin klassisen musiikin sävyin, joten kun festivaalin mainosmateriaali tämän levyn mainitsi niin olin odottanut että jotain samanlaista olisi livenäkin luvassa, mutta osoittautui että ainakin setin lopussa oltiin vahvasti tiluttelufuusiomaailmoissa.

Tuntui teknisesti taitavalta, mutta vähän hengettömältä niinkuin tiluttelufuusiolla on tapana.

  • Linda May Han Oh – basso
  • Greg Ward – saksofoni
  • Matthew Stevens – kitara
  • Allan Mednard – rummut

Max Zenger Globus

Festivaalin tähän mennessä ehkä kovinta jazzmeininkiä – mitenkään torstain legendoja väheksymättä – tarjoiltiin ilmaislavalla.

Päivän varsinainen kohokohta koettiin sitten Poriljongin ilmaislavalla kun lauteile nousi saksofonisti Max Zengerin Globus joka on juuri muutama viikko sitten julkaissut ensilevynsä uudella Flame Jazz Records levymerkillä.

Vaan eipä olisi levyn perusteella arvannut minkälainen mylly lähtee pyörimään kun komppiryhmä pianossa ja koskettimissa Mikael Myrskog, bassossa Heikko Remmel ja rummuissa Anssi Tirkkonen lähtivät vetämään – oli siinä Zengerillä ja äskettäin New Yorkista Suomeen palanneella pasunisti Kasperi Sarikoskella perässä pysymistä. Ei liene liioittelua sanoa, että kolmikko jopa varasti show’n tykittelyllään.

Olipahan aivan huumaavaa meininkiä, olisivat vaan jättäneet balladibiisi Mawanin vetämättä ja jatkaneet täyslaidallisella ilotulitusta niin olisikohan keikasta toipunut loppuillan aikana. Musiikissa oli jazzin perinteitä, mutta vähän syntetisaattoreitakin – vähän eri tyylejä mutta setin sanoma oli että kun vetää tarpeeksi kovaa niin ei sillä tyylillä niin väliä ole.

Setti oli ainakin tähän mennessä koko festivaalin kohokohta ja kolahti merkittävästi kovempaa kuin uusi levy vaikka ei sekään huono ole, joten tässäpä bändi joka kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa livenä kun tilaisuus tulee – esimerkiksi Helsingissä Jazz-Espalla ilmaiskonsertissa 1.8. Ei ihme että tälle viisikolle irtosi viime vuonna Euroradio Jazz Competitionin ykköstila.

  • Max Zenger – alttosaksofoni
  • Kasperi Sarikoski – pasuuna
  • Mikael Myrskog – koskettimet
  • Heikko Remmel – basso
  • Anssi Tirkkonen – rummut

Nubya Garcia

Nubya Garcia. Photo: Olli Sulin

Etukäteen festivaalin odotetuimpia settejä oli päivän toinen brittijazzin tuulahdus saksofonisti Nubya Garcian tarjoilemana. Garcia on viime vuosina ollut nousemassa Shabaka Hutchingsin ja Binker Goldingin rinnalle Brittein saarten saksofonistien eturintamaan ja nyt aletaan olla ehkä suuremman läpimurron hetkillä. Suomessakin Garcia nähdään Porin lisäksi tänä kesänä vielä Flow’ssakin.

Garcia on omissa nimissään julkaissut kaksi EP-mittaista levyä, mutta hänen saksofoniaan on kuultu monilla viime vuosien brittijazzin avainjulkaisuilla mm. Sons of Kemetin Your Queen is a Reptilellä, Ezra Collectiven Juan Pablo the Philosopherilla, Maishan There is a Placella, tänä vuonna Theon Crossin hienolla Fyah!illa ja myös rumpali Makaya McCravenin Chigago-Los Angeles-Lontoo skenejä kartoittaneella Universal Beingsillä. Jos on ”King Shabaka” Hutchings vielä paikallisen skenen mahdollisesti kruunattukin kuningas niin ainakin levyrintamalla Garcia on ollut viime vuodet yhtä kiinnostava nimi.

Saksofonistina Garcia on vahvasti Coltranen jalanjäljillä ja pitkälti ’Tranen 60-luvun modaalisen kauden musiikkia voinee muutenkin pitää setin yhtenä peruskivenä, mutta rytmiikkaa haettiin muualtakin afro-karibialaiselta sektorilta.

Garcia oli odotetusti vahva solisti jonka soittoa kuunteli mielellään. Rytmisektiossa basisti Daniel Casimir aloitti ehkä hieman haparoiden, mutta otti homman vahvasti setin edetessä haltuun. Hyvää työtä teki myös rummuissa Sam Jones – kansainvälisen rytmimusiikin vaikutteet kuuluvat laajasti uudessa brittijazzissa ja jos muusikot eivät aina huippuluokan bop-perinteen hallitsevia jazzammattilaisia ole niin rytmit ovat yleensä hyvin hallussa. Kokoonpanon heikoin lenkki oli tällä kertaa kosketinsoittaja James Beckwith – varmasti osittain sen vuoksi ettei ole kokoonpanon vakiosoittajia, ainakin muilla viimeisimmillä keikoilla on ollut mukana nimekkäämpi Joe Armon-Jones joka myös Garcian omilla levyillä on soittanut. Armon-Jones on tuttu sen lisäksi myös Ezra Collectivesta ja on julkaissut viime aikoina musiikkia myös omissa nimissään. Harmi sinänsä, sillä kunnon McCoy Tyneria vahvasti kanavoiva pianisti avaisi portit ties minkälaisiin sfääreihin.

Setti ei ollut pettymys, mutta uskoisin että Garcialta tullaan kuulemaan vielä parempaakin – Alfa Mistin ja Garcian settien jälkeen jäi ajatus, että ehkä brittijazzilla on vähän liikaakin nostetta ja eri kokoonpanoja kiertueilla liiankin paljon ja muutama ”superbändi” tekisi vielä vahvempaa jälkeä. Garciankin kokoonpano tuntui juuri johtajansa kokoiselta siinä missä monia kärkikastin nimiä sisältävä bändi voisi nousta vielä osiaankin suuremmaksi.

  • Nubya Garcia – tenorisaksofoni
  • James Beckwith – koskettimet
  • Daniel Casimir – basso
  • Sam Jones – rummut 

…ja Cafe Jazzissa jammailtiin taas

Jamit jatkuu, jamit jatkuu… Gunun seurassa lavalla nähtiin mm. Jari Perkiömäki ja Timo Lassy. Photo: Olli Sulin

Ja Cafe Jazzissa tietysti jammailtiin taas yömyöhään. Tunnelma oli korkealla ja hyvää soittoa kuultiin – lavalla kävivät Gunun seurana mm. Tuomas J. TurunenMikael MyrskogJori HuhtalaHeikko RemmelMirja MäkeläEeti Nieminen ja Adele Sauros.

Pieni ”fear of missing out”kin jäi mieltä kaivelemaan kun näin festivaalin aikaan blogin huomattavasti normaalitasoa paremmasta kuvamateriaalista vastaavan Olli Sulinin kanssa lähdettiin kahden jälkeen jameista – olihan lauteilla aiemmin Globuksen riveissä säväyttäneitä kavereita kolmekin yhtä aikaa, ties mitä herkkuhetkiä koettiin vielä loppuillasta.

Ei kommentteja