Found Sound 2014

Now hang on.
Kohta täysi kuukausi uutta vuotta takana, joten 2014 alkaa olla viimeinkin jäsennettävissä. Läpikäytävää on suht paljon, joten aloitetaan viime vuoden aikana tapahtuneista löydöistä.

Alain Bashung – Play Blessures (1982)

Ranskan suosituimman artistin kylmin ja ilkein levy
Ranskalainen musiikkikulttuuri on säilynyt huomattavan preservationistisena. Todisteena tästä: kuinka moni tietää, kuka on maan ylistetyin artisti populaarimusiikin puolella? Gainsbourg on toki omassa maineessaan Ranskan ulkopuolella, mutta Alain Bashung nousee listan ykköseksi.

Parin suurhitin (Gaby oh Gaby ja Vertige L’amour) innoittamana tuolloin kolmikymppinen Bashung sai yhteyden idoliinsa Gainsbourgiin, joka ilmaisi tahtonsa tehdä yhteistyötä tulevalla Play Blessures -levyllä. Ei kestäne pitkään arvata että Hebrideillä risteily ja Trompe D’erectionin homonyymivitsailu voisi tulla vain Sergen kynästä. Mutta Bashung saa itse aikaan vielä merkittävämpiä tuloksia: Scenes de Managerin eleetön vakoilu ja Volontairen karu julkisuuden torjuminen ovat post-punk -ajan merkkipaaluja englanninkielisen maailmankin laatukriteereillä. Äänimaailma on hyytävän kylmä ja huurteinen. Mielikuvat liikkuvat lähinnä talvimyrskyn kouriin joutuneista paratiisisaarista ja tunnekylmistä, synkistä sadepäivistä, ja huurteisten syntetisaattoreiden humina antaa levylle aivan omanlaisensa tunnelman.

Varoituksen sana annettakoon myöhemmästä tuotannosta: Ranskan Rolling Stonen kaikkien aikojen ykköslevyn paikkan napannut Osez Josephine (1991) on juuri väärällä tavalla tehtyä papparokkia – ja aivan toisesta todellisuudesta kuin Play Blessuresin (ja sitä vuotta myöhemmin seuranneen Figure Imposeén) karmivan kylmä tunnelma.

Tarjoiluehdotus: ne ensimmäiset kylmät talvipäivät kun misantropia saa sinusta niskalenkin.

Alain Bashung – Scènes de Manager

Åke Hodell – 220 Volt Buddha (1971-73)

Avant-elektroniikan virstanpylväs Ruotsista
Åke Hodell tunnetaan hyvin paitsi varhaisen elektronisen musiikin pioneerina, myös yhtenä Ruotsin parhaista hävittäjälentäjistä. Se, että Hodell teki myös hävityslentoja pahaa-aavistamattomien kuulijoiden psyykeä vastaan lienee kenen tahansa kädellisen eläinlajin pääteltävissä. Kolme näistä artistin elektronismer-tyyliksi luokittelemaa teosta löytyy yhtenä pakettina

Visionäärinen 220 Volt Buddha lähestyy jopa modernia teknoa. Madallettu ihmisääni hioutuu paikoittain pulssimaiseksi aalloksi, jota käsitelty gongi hätistelee hieman edemmäksi tasaisin väliajoin. Kahdenkymmenen minuutin aikana se läpikäy lukuisia kekseliäitä mutaatioita matkallaan kylmän staattiseen loppuunsa – kyseessä on unohdettu kokeellinen klassikko, vaikka sen vaikutuksesta tuleviin artisteihin ei voikaan mennä sanomaan mitään varmaa.

Tämän levyn kaikki kolme teosta kuuluvat Electronic Purgatorium -sarjaan, ja kuten nimestä voi päätellä, myös huomattavan vaikeasti lähestyttävään avant-gardeen. Kerberos kutoo inhan kankaan liikennekuulutuksista, saarnoista, päällekäin ladotuista uutisista ja painostavan koiran haukunnasta. Orphic Revelations käsittelee ihmisten ja eläinten ääniä täysin tunnistamattomiksi, viskaa ne orkesterinauhoituksen päälle. Lopulta, koko levyn läpi kuulunut hengästynyt ääni palaa takaisin, hiipuu pois ja jättää klaustrofobisen huminan piinaamaan kuulijaa.
Tarjoiluehdotus: parhaimmillaan yli neljänsadan valkoposkihanhen parven läheisyydessä.

Valitettavasti 220 Volt Buddhan teoksia ei löydy youtubesta saati Spotifysta, mutta samanhenkinen Mr. Smith in Rhodesia toimii oivana korvaajana.

Attilio Mineo – Man in Space with Sounds (1962)

Musiikkia kidutuskammiona toimiviin hisseihin

Vuoden 1962 maailmannäyttely pidettiin Seattlessa. Man in Space with Sounds on levy hissimusiikkia. Siis oikeasti maailmannäyttelyn läpinäkyvään hissiin suunniteltua musiikkia.

Nopeasti googlaamalla en löydä tietoja posttraumaattisen stressihäiriön lisääntymisestä vuonna 1963, mutta se ei yllättäisi ketään joka on tämän karmeuden kuullut. Man in Space with Sounds kuulostaisi enemmänkin abstraktin scifikauhuelokuvan taustalta: se on pelkkää dissonanssia, kirkuvia jousisoittimia ja vieraantunutta elektroniikkaa. Kaiken hyvän lisäksi kännisen kuuloinen mies luennoi maailmannäyttelyn ulkoavaruuteen liittyvää teemaa monotonisesti jokaisen kappaleen alkuun.

Jos yleisöön pyrittiin tekemään positiivinen vaikutus, niin miksi Soaring Science kuulostaa lähinnä murhanhimoisten robottien orjuuttamalta maailmalta, Mile-a-Minute Monorail halloween-puukotuksilta metrossa ja Around the World avaruuteen heitetyn joukkosarkofagin teemamusiikilta? Ainoat yhdistävät tekijät ovat ahdistus ja se, kuinka ihminen on mitättömän pieni avaruuden piste.

Tämä on pelottavimpia levyjä mitä tiedän, ja käytän mieluummin portaita vaikka kerroksia olisi kymmenen.

Attilio Mineo – Gayway to Heaven

Tarjoiluehdotus: lähin planetaario, hapoissa. Pukeudu lateksiin.

Brigitte Fontaine & The Art Ensemble of Chicago – Comme à la Radio (1971)

Happofolkia ja performanssitaidetta

Brigitte Fontaine oli tunnetumpi lavataiteestaan pitkän aikaa ennen muusikon uraansa, mutta yli 50 vuotta vaikuttaneena muusikkona hän on onnistunut tekemään lukuisia rohkeita levytyksiä. Vaikuttaa, että kaikki 1970-julkaistut levyt ovat vähintään hyviä, mutta Comme á la Radio nousee niistä ylimmäksi. Osasyy tähän on tuohon aikaan Pariisissa vaikuttanut kollektiivi The Art Ensemble of Chicago, joka toi laajat improvisaatiotaitonsa Fontainen ja hänen yhteistyökumppaninsa Areski Belkacemin hyödyksi. Pari vuotta aikaisemman Brigitte Fontaine Est Folie -levyn kiemurainen chanson jätetään pois, ja Comme á la Radio on ensimmäisiä laajasti maailmanmusiikkia yhdisteleviä levyjä.

Eikä fuusio koske pelkästään musiikkityylejä: Fontaine kutoo kaikki harjoittamansa taiteen muodot yhteen: leikkisät lorut, itämaiset sointukulut, free jazz -väliosat, näyttämötaide ja psykedeelinen tunnelmointi istuvat vierekkäin kuin ne olisivat aina kuuluneetkin yhteen. Raivoisan hypnoottinen Lettre a Monsieur le Chef de Gare de la Tour de Carol kytkee itämaiset sointukulkunsa Fontainen tajunnanvirtaan ja on tyylinsä mestariteos (huomautettakoon, että asemamestarihappofolk on mitä mehevin tyylilaji). Vaikka se kaikki rakentuu vain yhdelle soinnulle, efekti on paradoksaalinen: kappalee laajenee ja supistuu intensiteettinsä kautta, pysyen yhtä aikaa paikallaan mutta myös raivokkaassa liikkeessä.

Se on lopulta mitä sopivinta levyn lopetuskappaleelle, sillä sen aloittavalla nimikkokappaleella Fontaine luettelee karmivia muutaman säkeen kohtaloita yksinäisyydestä – aivan kuin pitääkseen itse jonkinlaisen otteen ulkopuolisesta maailmasta, pysyen silti oman staattisen päivänsä vankina. Art Ensemble of Chicagon uljas groove vaihtelee pelottavan ja pelokkaan välillä kaiken aikaa, vahvistaen kahdeksanminuuttisen numeron maagista tunnelma. Nojatessaan hieman lähemmäksi, Fontaine tuo empaattisia sävyjä, ja Le Noir C’est Mieux Choisi on sateisen illan tuntuinen palanen lohduttavaa melankoliaa.

Tarjoiluehdotus: ränsistyneet, betonin koristelemat puistot. Eritoten Helsingin Arabianranta keväisessä harmaudessa.

Brigitte Fontaine & The Art Ensemble of Chicago – Comme à la Radio

Cryptopsy – None So Vile (1996)

Matematiikan väkivaltaisin ääripää.

Ainakin tällä hetkellä death metal on selkeä suosikkini äärimmäisistä musiikkityyleistä. Tätä vahvisti entisestään se, kun alkuvuodesta hankin käsiini Cryptopsyn legendaarista mainetta nauttivan kakkoslevyn, None So Vilen. Se on pysynyt lähes päivittäisessä kuuntelussa.

Metalliin liittyy usein valitettavan huonoa tai vähintäänkin pystyyn kuivunutta, ilotonta huumoria, mutta None So Vile on ilahduttavan itsetietoinen tästä. Slit Your Guts, joka on vahva kandidaatti kaikkien aikojen parhaaksi teknisen death metallin kappaleeksi heittää hysteerisen breakdownin keskelle yli-inhimillisiä tremoloitaan, ja ensimmäinen ääni jonka kuulemme koko levyllä on nopea sample Manaajasta, johon muuan Lord Worm totetaa ”I do that rather well..don’t you think?” Seuraavaksi saamme hiekkapuhaltimen naamaamme vasten kun Crown of Horns näyttää mistä kaikessa on kyse seuraavan puolen tunnin aikana.

Bändin soittotaidot eivät tunnu ihmisille kuuluvilta: rumpali Flo Mounier vetää millisekunnin tarkkuudella sokaisevia polyrytmejä samalla kun Jon Levasseur tasapainottelee murskaavien voimasointujen ja karmivien lickien välimaastoa todella vakuuttavasti. Vielä parempaa on se, että virtuositeetti palvelee kekseliäitä, vahvoja kappaleita. Lord Wormin raivotautinen örinä on mitä täydellisintä hulluutta mitä päästää irti None So Vilen käsittämättömyyden lisäämiseksi.

None So Vile voi olla death metaliin vielä tutustumattomille hieman liikaa, mutta älkää menkö väittämään, etteivätkö Slit Your Guts, Benedictine Convulsions, Phobophile ja Lichmistress heittäisi todella vahvoja koukkuja kaaoksensa raamien sisällä. Lisäkuuntelut tuovat paljon vivahteita aluksi yksisävyiseltä tuntuvaan vimmaan, ja lopulta suuri osa levyn melodioista on hyräiltävissä ulkomuistista – kurkkutulehduksen aiheuttama tylsyys on myös ratkaistavissa, voitte tehdä Lord Wormin kanssa pienen dueton.

Tarjoiluehdotus: pitkän matematiikan kurssien tunnit. (Lord Worm on siviiliammatiltaan opettaja.)
Cryptopsy – Slit Your Guts

Seuraavaksi: 2014: 5 pahaa pettymystä

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.