Found Sound 2014

Now hang on.
Kohta täysi kuukausi uutta vuotta takana, joten 2014 alkaa olla viimeinkin jäsennettävissä. Läpikäytävää on suht paljon, joten aloitetaan viime vuoden aikana tapahtuneista löydöistä.

Alain Bashung – Play Blessures (1982)

Ranskan suosituimman artistin kylmin ja ilkein levy
Ranskalainen musiikkikulttuuri on säilynyt huomattavan preservationistisena. Todisteena tästä: kuinka moni tietää, kuka on maan ylistetyin artisti populaarimusiikin puolella? Gainsbourg on toki omassa maineessaan Ranskan ulkopuolella, mutta Alain Bashung nousee listan ykköseksi.

Parin suurhitin (Gaby oh Gaby ja Vertige L’amour) innoittamana tuolloin kolmikymppinen Bashung sai yhteyden idoliinsa Gainsbourgiin, joka ilmaisi tahtonsa tehdä yhteistyötä tulevalla Play Blessures -levyllä. Ei kestäne pitkään arvata että Hebrideillä risteily ja Trompe D’erectionin homonyymivitsailu voisi tulla vain Sergen kynästä. Mutta Bashung saa itse aikaan vielä merkittävämpiä tuloksia: Scenes de Managerin eleetön vakoilu ja Volontairen karu julkisuuden torjuminen ovat post-punk -ajan merkkipaaluja englanninkielisen maailmankin laatukriteereillä. Äänimaailma on hyytävän kylmä ja huurteinen. Mielikuvat liikkuvat lähinnä talvimyrskyn kouriin joutuneista paratiisisaarista ja tunnekylmistä, synkistä sadepäivistä, ja huurteisten syntetisaattoreiden humina antaa levylle aivan omanlaisensa tunnelman.

Varoituksen sana annettakoon myöhemmästä tuotannosta: Ranskan Rolling Stonen kaikkien aikojen ykköslevyn paikkan napannut Osez Josephine (1991) on juuri väärällä tavalla tehtyä papparokkia – ja aivan toisesta todellisuudesta kuin Play Blessuresin (ja sitä vuotta myöhemmin seuranneen Figure Imposeén) karmivan kylmä tunnelma.

Tarjoiluehdotus: ne ensimmäiset kylmät talvipäivät kun misantropia saa sinusta niskalenkin.

Alain Bashung – Scènes de Manager

Åke Hodell – 220 Volt Buddha (1971-73)

Avant-elektroniikan virstanpylväs Ruotsista
Åke Hodell tunnetaan hyvin paitsi varhaisen elektronisen musiikin pioneerina, myös yhtenä Ruotsin parhaista hävittäjälentäjistä. Se, että Hodell teki myös hävityslentoja pahaa-aavistamattomien kuulijoiden psyykeä vastaan lienee kenen tahansa kädellisen eläinlajin pääteltävissä. Kolme näistä artistin elektronismer-tyyliksi luokittelemaa teosta löytyy yhtenä pakettina

Visionäärinen 220 Volt Buddha lähestyy jopa modernia teknoa. Madallettu ihmisääni hioutuu paikoittain pulssimaiseksi aalloksi, jota käsitelty gongi hätistelee hieman edemmäksi tasaisin väliajoin. Kahdenkymmenen minuutin aikana se läpikäy lukuisia kekseliäitä mutaatioita matkallaan kylmän staattiseen loppuunsa – kyseessä on unohdettu kokeellinen klassikko, vaikka sen vaikutuksesta tuleviin artisteihin ei voikaan mennä sanomaan mitään varmaa.

Tämän levyn kaikki kolme teosta kuuluvat Electronic Purgatorium -sarjaan, ja kuten nimestä voi päätellä, myös huomattavan vaikeasti lähestyttävään avant-gardeen. Kerberos kutoo inhan kankaan liikennekuulutuksista, saarnoista, päällekäin ladotuista uutisista ja painostavan koiran haukunnasta. Orphic Revelations käsittelee ihmisten ja eläinten ääniä täysin tunnistamattomiksi, viskaa ne orkesterinauhoituksen päälle. Lopulta, koko levyn läpi kuulunut hengästynyt ääni palaa takaisin, hiipuu pois ja jättää klaustrofobisen huminan piinaamaan kuulijaa.
Tarjoiluehdotus: parhaimmillaan yli neljänsadan valkoposkihanhen parven läheisyydessä.

Valitettavasti 220 Volt Buddhan teoksia ei löydy youtubesta saati Spotifysta, mutta samanhenkinen Mr. Smith in Rhodesia toimii oivana korvaajana.

Attilio Mineo – Man in Space with Sounds (1962)

Musiikkia kidutuskammiona toimiviin hisseihin

Vuoden 1962 maailmannäyttely pidettiin Seattlessa. Man in Space with Sounds on levy hissimusiikkia. Siis oikeasti maailmannäyttelyn läpinäkyvään hissiin suunniteltua musiikkia.

Nopeasti googlaamalla en löydä tietoja posttraumaattisen stressihäiriön lisääntymisestä vuonna 1963, mutta se ei yllättäisi ketään joka on tämän karmeuden kuullut. Man in Space with Sounds kuulostaisi enemmänkin abstraktin scifikauhuelokuvan taustalta: se on pelkkää dissonanssia, kirkuvia jousisoittimia ja vieraantunutta elektroniikkaa. Kaiken hyvän lisäksi kännisen kuuloinen mies luennoi maailmannäyttelyn ulkoavaruuteen liittyvää teemaa monotonisesti jokaisen kappaleen alkuun.

Jos yleisöön pyrittiin tekemään positiivinen vaikutus, niin miksi Soaring Science kuulostaa lähinnä murhanhimoisten robottien orjuuttamalta maailmalta, Mile-a-Minute Monorail halloween-puukotuksilta metrossa ja Around the World avaruuteen heitetyn joukkosarkofagin teemamusiikilta? Ainoat yhdistävät tekijät ovat ahdistus ja se, kuinka ihminen on mitättömän pieni avaruuden piste.

Tämä on pelottavimpia levyjä mitä tiedän, ja käytän mieluummin portaita vaikka kerroksia olisi kymmenen.

Attilio Mineo – Gayway to Heaven

Tarjoiluehdotus: lähin planetaario, hapoissa. Pukeudu lateksiin.

Brigitte Fontaine & The Art Ensemble of Chicago – Comme à la Radio (1971)

Happofolkia ja performanssitaidetta

Brigitte Fontaine oli tunnetumpi lavataiteestaan pitkän aikaa ennen muusikon uraansa, mutta yli 50 vuotta vaikuttaneena muusikkona hän on onnistunut tekemään lukuisia rohkeita levytyksiä. Vaikuttaa, että kaikki 1970-julkaistut levyt ovat vähintään hyviä, mutta Comme á la Radio nousee niistä ylimmäksi. Osasyy tähän on tuohon aikaan Pariisissa vaikuttanut kollektiivi The Art Ensemble of Chicago, joka toi laajat improvisaatiotaitonsa Fontainen ja hänen yhteistyökumppaninsa Areski Belkacemin hyödyksi. Pari vuotta aikaisemman Brigitte Fontaine Est Folie -levyn kiemurainen chanson jätetään pois, ja Comme á la Radio on ensimmäisiä laajasti maailmanmusiikkia yhdisteleviä levyjä.

Eikä fuusio koske pelkästään musiikkityylejä: Fontaine kutoo kaikki harjoittamansa taiteen muodot yhteen: leikkisät lorut, itämaiset sointukulut, free jazz -väliosat, näyttämötaide ja psykedeelinen tunnelmointi istuvat vierekkäin kuin ne olisivat aina kuuluneetkin yhteen. Raivoisan hypnoottinen Lettre a Monsieur le Chef de Gare de la Tour de Carol kytkee itämaiset sointukulkunsa Fontainen tajunnanvirtaan ja on tyylinsä mestariteos (huomautettakoon, että asemamestarihappofolk on mitä mehevin tyylilaji). Vaikka se kaikki rakentuu vain yhdelle soinnulle, efekti on paradoksaalinen: kappalee laajenee ja supistuu intensiteettinsä kautta, pysyen yhtä aikaa paikallaan mutta myös raivokkaassa liikkeessä.

Se on lopulta mitä sopivinta levyn lopetuskappaleelle, sillä sen aloittavalla nimikkokappaleella Fontaine luettelee karmivia muutaman säkeen kohtaloita yksinäisyydestä – aivan kuin pitääkseen itse jonkinlaisen otteen ulkopuolisesta maailmasta, pysyen silti oman staattisen päivänsä vankina. Art Ensemble of Chicagon uljas groove vaihtelee pelottavan ja pelokkaan välillä kaiken aikaa, vahvistaen kahdeksanminuuttisen numeron maagista tunnelma. Nojatessaan hieman lähemmäksi, Fontaine tuo empaattisia sävyjä, ja Le Noir C’est Mieux Choisi on sateisen illan tuntuinen palanen lohduttavaa melankoliaa.

Tarjoiluehdotus: ränsistyneet, betonin koristelemat puistot. Eritoten Helsingin Arabianranta keväisessä harmaudessa.

Brigitte Fontaine & The Art Ensemble of Chicago – Comme à la Radio

Cryptopsy – None So Vile (1996)

Matematiikan väkivaltaisin ääripää.

Ainakin tällä hetkellä death metal on selkeä suosikkini äärimmäisistä musiikkityyleistä. Tätä vahvisti entisestään se, kun alkuvuodesta hankin käsiini Cryptopsyn legendaarista mainetta nauttivan kakkoslevyn, None So Vilen. Se on pysynyt lähes päivittäisessä kuuntelussa.

Metalliin liittyy usein valitettavan huonoa tai vähintäänkin pystyyn kuivunutta, ilotonta huumoria, mutta None So Vile on ilahduttavan itsetietoinen tästä. Slit Your Guts, joka on vahva kandidaatti kaikkien aikojen parhaaksi teknisen death metallin kappaleeksi heittää hysteerisen breakdownin keskelle yli-inhimillisiä tremoloitaan, ja ensimmäinen ääni jonka kuulemme koko levyllä on nopea sample Manaajasta, johon muuan Lord Worm totetaa ”I do that rather well..don’t you think?” Seuraavaksi saamme hiekkapuhaltimen naamaamme vasten kun Crown of Horns näyttää mistä kaikessa on kyse seuraavan puolen tunnin aikana.

Bändin soittotaidot eivät tunnu ihmisille kuuluvilta: rumpali Flo Mounier vetää millisekunnin tarkkuudella sokaisevia polyrytmejä samalla kun Jon Levasseur tasapainottelee murskaavien voimasointujen ja karmivien lickien välimaastoa todella vakuuttavasti. Vielä parempaa on se, että virtuositeetti palvelee kekseliäitä, vahvoja kappaleita. Lord Wormin raivotautinen örinä on mitä täydellisintä hulluutta mitä päästää irti None So Vilen käsittämättömyyden lisäämiseksi.

None So Vile voi olla death metaliin vielä tutustumattomille hieman liikaa, mutta älkää menkö väittämään, etteivätkö Slit Your Guts, Benedictine Convulsions, Phobophile ja Lichmistress heittäisi todella vahvoja koukkuja kaaoksensa raamien sisällä. Lisäkuuntelut tuovat paljon vivahteita aluksi yksisävyiseltä tuntuvaan vimmaan, ja lopulta suuri osa levyn melodioista on hyräiltävissä ulkomuistista – kurkkutulehduksen aiheuttama tylsyys on myös ratkaistavissa, voitte tehdä Lord Wormin kanssa pienen dueton.

Tarjoiluehdotus: pitkän matematiikan kurssien tunnit. (Lord Worm on siviiliammatiltaan opettaja.)
Cryptopsy – Slit Your Guts

Seuraavaksi: 2014: 5 pahaa pettymystä

Ei kommentteja

Trouble in Dreams

Trouble In Dreams

Joskus musiikki tunkeutuu uniin asti, ja tuottaa todella kummallisia lopputuloksia. Ainakin omat uneni ovat sen verran harhaisia, että useimmiten mikä tahansa biisi kuulostaisi soundtrackina täysin kahjolta.

Ohessa 15 esimerkkiä unissa soineista lauluista, joista viisi sekopäisintä unta on hyvä kuvailla vielä tarkemmin. Valitsisinko tällaisia taustoja tuollaisille lyhytfilmeille? ..niin, no, itse asiassa kyllä. Ehdottomasti!

Trouble in Dreams:

1. Phosphorescent – Song for Zula

2. Mike Post & Larry Carlton – Theme from Hill Street Blues

3. Real Estate – Talking Backwards

4. Eric B. & Rakim – Paid in Full (Seven Minutes of Madness – Coldcut Remix)

5. Xiu Xiu – Bunny Gamer

6. Miranda Lambert – Famous in a Small Town

7. Guided by Voices – Surgical Focus

8. Adriana Caselotti – Someday My Prince Will Come

9. Tim Buckley – I Woke Up

10. Kemmuru – Landespede

11. The Prodigy – Molotov Bitch

12. Red House Painters – Japanese to English

13. Caribou – Every Time She Turns Round It’s Her Birthday

14. Velocity Girl – Audrey’s Eyes

15. Ted Leo & The Pharmacists – You Could Die (or This Might End)

 

Unista sekavimmat:

”Hill Street Blues Theme”

(Helsingin) Hämeentie oli muuttunut monitasoristeysten viidakoksi minkä läpi jouduin pakenemaan ratittomalla pakettiautolla. Luonnollisestikin ajoin autoa alasti vauhdin kiihtyessä koko ajan. Mutta lopulta päädyin jollekin lehväisen lähiön puistotielle. Alasti kahtakymppiä menevässä, ratittomassa pakettiautossa. Siinä kohtaa Hill Street Bluesin tunnari alkoi soimaan – en muista montakaan aamua kun olisin herännyt niin pirteänä.

 

Real Estate: ”Talking Backwards”

Vanha yläasteeni oli täyssaneerauksen kohteena, mutta minä ja somalialainen ystäväni Yusuf väittelimme parin päivän takaisesta junaryöstöstämme. Saimme kelpo saaliin, mutta emme niin hyvää kuin odotimme. Yusufin mielestä ajankohta oli väärä; minä taas väitin ryöstöpaikan valintaa harkitsemattomaksi. Kun aloimme tapella puukkojen kanssa, Real Estaten kitarist Matthew Mondanile ilmestyi paikalle, ja suostutteli meidät sopimaan riitamme asiaan kuuluvan ääninäytteen soidessa.

 

Eric B. & Rakim: ”Paid in Full – Seven Minutes of Madness (Coldcut Remix)”

Helsingin metroliikenne lopetettiin mustien jättiläismatojen vallatessa raiteet. Mitä kovempaa Coldcutin loistoremix soi, sitä lähempänä nilviäiset kulkivat.

 

Xiu Xiu: ”Bunny Gamer”

Paikallisen juopon salakuljettaman syyhyjauheboolin tärvelemät vanhojen tanssit saivat lisäpontta Xiu Xiuta laulavan vihanneskuoron avulla.

 

Guided by Voices: ”Surgical Focus”

Työsuhde-etuja on monenlaisia. Alitajuntani väitti Fiskarsin työntekijöiden nauttivan ikuisesta kasvojenkohotuksesta. Hieroessaan sormiaan saksia vasten, he halusivat kuunnella Guided by Voicesia. Verensyöksyt ja virnistely olivat luonnollisestikin synkronoituja. Kuinka muutenkaan? Hyvää yötä!

Ei kommentteja

Ei enää kaidalla tiellä

Huomenta! Mitä kaksi vuotta enemmän tai vähemmän päivittäistä musakirjoittelua aiheuttaa? Ainakin neljän kuukauden jakson hiljaisuutta. Mutta, ajan myötä akut latautuvat ja nyt on hyvä aika palata listaamaan, kirjoittamaan, pohtimaan, riipimään, kauhistelemaan, ihmettelemään ja ylistämään kaikkea mitä korviin kantautuu. ”Ei päätä eikä häntää” olisi huono kuvaus. Kiinnittäkäämme siis muutama lisähäntä Kerberokselle. Ottakaamme nopea vilkaisu Harvoin Kysyttyjen Kysymysten listaan.

”Eikö sinulla ole edes mitään juttua vielä?”

On toki, mutta se ei ole ihan vielä valmis julkaistavaksi. Ryhdyn siis oman elämäni Flow festivaliksi ja jätän toistaiseksi pelkän kuva-arvoituksen, joka saattaa jopa avata ensimmäisen asiatekstini sisällön. Näyttääkö tutulta levyltä?

Slowdive

1 kommentti