Pöly on vihdoin laskeutunut, joten on sopiva hetki tehdä pieni päiväkirjamuotoinen mehustelu tämän vuoden Flow-festareilta. Aikamatka takaisin flow-viikonloppuun!

Perjantain ensimmäisen artistin virkaa toimittaa Litku Klemetti, tämän kesän indie-helmi jonka pelkät välispiikit ansaitsisivat oman shownsa. Litkun jälkeen kuuntelen Young Thugin baaritiskiltä käsin. Aika mitäänsanomaton keikka. Räppärien DJ:t ovat aina yhtä raskasta kuunneltavaa. ”Make some motherfucking noise”, DJ toistelee. Thugger huudattaa suuren osan biiseistä yleisöllä ja jättää räppäämisen väliin, mikä ei ole kuuntelijan kannalta kovin kivaa.

Kymmenen maissa Black Tentissä esiintyy Car Seat Headrest. Yleisö osaa biisit liki sanasta sanaan ja pienimuotoinen moshpit alkaa muodostua, vaikka yhtyeen musiikista ei sellaista reaktiota odottaisi. Will Toledo on täynnä energiaa, mikä näkyy yleisön innokkuudessa. Toledo on ilmeestä päätellen ihmeissään kuinka paljon flow-väki nauttii.  Lopuksi kuullaan julkaisematon War Is Coming. Mainio keikka.

Lana Del Reyn omalaatuinen esiintyminen vakuuttaa paremmin kuin hänen uusin levynsä, joka omasta mielestäni oli melkoinen Summer Bummer, heh heh. Kliseen puolelle vedetyt visuaalit ja mustavalkoiset jättiskriinit tuovat hienon lisän esitykseen. Lana on pukeutunut Adidaksen verkkariasuun, mikä on hieman ristiriitainen valinta muuten niin nostalgiapainotteisessa performanssissa. Ehkä kyseessä on jonkinlainen muistutus siitä kuinka Lanan musiikissa sekoittuvat, hivenen vaihtelevalla menestyksellä, vaikutteet menneiden vuosikymmenten popista ja 2010-luvun hiphopista. Illan päättää London Grammar, joka tuo mieleen konservatorion laulukokeen.

Lauantai lähtee käyntiin Julie Byrnen voimin, jonka kaunis ääni saa liki kuolettavan krapulani sulamaan pois viimeistään keikan puoleen väliin mennessä. Miksaus on hoidettu erinomaisesti ja soundi on kristallinkirkas.

Julien jälkeen on vuorossa hetki MC Taakibörstaa ja Silvana Imamia. Oletan, että Taakibörsta on sijoitettu aikaiseen slottiin etteivät esiintyjät olisi liian jurrissa lavalla. Hyvä valinta, Lapin Kulta Red Arenalla on erittäin hurja meininki, vaikka on vasta iltapäivä.

Sitten Danny Brown. Ukkosmyrsky pyyhkäisee lavan yli Black Sabbathin jylistessä introbiisinä. Tuon räväkämmin ei keikka olisi voinut alkaa. Vettä alkaa sataa vaakatasossa ja esitys loppuu lyhyeen, höh. Järkkärit hoitavat poikkeuksellisen tilanteen hienosti ja pääsen livahtamaan pois alueelta Voimalan nurkalta ja suuntaan sisätiloihin odottamaan tilanteen kehittymistä. Parin tunnin kuivattelun jälkeen olen taas alueella kuuntelemassa Almaa.

Illan huipennuksena esiintyy Death Grips, jota olen odottanut jo vuosia Suomeen. Soundcheckin aikana yleisö menee aivan pähkinöiksi ja voisi liioittelematta sanoa että noin puolet teltan väestä liittyy moshpitiin keikan alettua. Yhtyeen keulakuva MC Ride on juuri niin karismaattinen kuin saattaa odottaa. En ole koskaan kokenut vastaavaa livepresenssiä. MC Riden huuto ja eläimelliset tanssiliikkeet tepsivät yleisöön eikä riehuminen lopu ennen esityksen päättymistä. Musiikkia kuullaan uudelta Bottomless Pit-levyltä, sekä mehevä määrä bändin suosituimpia kappaleita aiemmilta vuosilta. Koko esiintymisen ajan teltassa velloo todellinen maailmanlopun tunnelma. Voi olla että ukkosrintama on seurannut Death Gripsiä matkallaan Suomeen.

Aiemmat päivät tuntuvat jo jaloissa. Sunnuntain krapula on vielä edellistä pahempi. Ravaan yhä tiukalla aikataululla keikalta toiselle. Jenny Hval tarjoilee hidastempoisen esityksen, jossa puolen tunnin aikana esitettiin kaksi kappaletta ja pyöriteltiin puhallettavaa uima-allasta. Princess Nokia vakuuttaa, että aggressiivisella rap-keikallakin voi tuntea olonsa turvatuksi. Päälavalla esiintyvä Ryan Adams osoittautuu hieman väsyneeksi.

Angel Olsen esiintyy Black Tentissä, jonka äänentoisto on valitettavan kurainen. Lyriikoista on ollut vaikea saada selkoa samassa teltassa esiintyneen Car Seat Headrestin ja Princess Nokian keikoilla. Toisaalta tämä sivuseikka ei estänyt kummankaan kohdalla erinomaista keikkakokemusta. Olsenin esitys on rauhallinen, mutta vähäeleisyydellään vaikuttava. Savukoneet lyövät täyttä höyryä kun harmaisiin pukuihin sonnustautunut taustabändi pitää Olsenin yleisön huomion keskipisteenä. Kesken keikan tämä pyytää voisiko valoja himmentää, koska ne ovat turhan lämpimät. Yhden kappaleen sanat menevät sekaisin ja Olsen laulaa sen hymyillen uudelleen. My Woman-albumin molemmat 8-minuuttiset balladit kuullaan peräsoittoon. Kummallinen ratkaisu, mutta Angel Olsen on niin sympaattinen ja pidettävä esiintyjä, ettei siitä jaksa sen enempää valittaa.

Päälavan ottaa viimeisenä esiintyjänä haltuunsa Frank Ocean. Intiimin esityksen luominen päälavalle on melkoinen saavutus, mutta Frank onnistuu siinä mainiosti. Lavalle vyörytetään kesken keikan kokonainen jousiorkesteri ja huhujen mukaan Oscar-palkittu Spike Jonze toimii lavalla kameramiehenä. Herranjestas. Päälavan näytöiltä näkyy kuvaa esiintymisestä, jonka kunnianhimoisen kotikutoinen kuvaustapa hivelee sielua. Kuin katselisi kotivideoita kymmenen vuoden takaa, mutta kaikki tapahtuu nyt. Frank laulaa yleisön seassa, sillä lavaa on jatkettu catwalkilla kymmeniä metrejä varsinaisen päälavan luota yleisön joukkoon. Discopallo kimaltelee lavan yllä. Kappaleita kuullaan pääasiassa uusimmalta levyltä, Blondelta, mutta myös yllätyksiä tipahtelee, kuten mainio Forrest Gump. Death Grips ja Frank Ocean olivat kiistatta tämän vuoden Flow Festivalin parhaat keikat.

Ensi vuodelle toivon vakaampaa säätä, mietoja krapuloita sekä yhtä tasokkaita esiintyjiä.