Mäsä @ Pannuhuone

Toissa viikonloppuna kävin Kuopion Pannuhuoneella, siellä oli tarjolla rokkia!

Pannuhuone on Kuopion kuppiloiden ehdotonta parhaimmistoa Panzan ja Intron ohella ja itse nautin siellä terassista (kesäisin), DJ-musiikista ja keikoista. Lauantain Humu-Klubilla esiintyi Oy Mathlin & Pisto Ab sekä Mäsä, eli Litku Klemetin vähemmän tunnettu bändi.

Tutustuin ennen keikkaa Mäsän tuotantoon, kun en ollut sitä aiemmin pahemmin kuunnellut. Yhteneväisyyksiä Litkun projekteihin löytyy, muttei liikaa. Tässä on kyse jostain ihan muusta. Mäsän meininki on mukavan pehmo-punk ja kappaleet on jätetty sopivan hiomattomiksi. Litkun tuttu lo-fi soundi on läsnä. Välillä soitto huokuu kummallista karnevaalitunnelmaa, johtuu kai tivoliääniä soittavista syntikoista. Lempikappaleitani ovat Sekaisin Makista (loistava kertosäe), Iisalmen serkku sekä Karoliina.

Sitten Pannuhuoneelle. Lämmittelijänä soitti Oy Mathlin & Pisto Ab, rumpalin ja basistin kombo. Kummatkin hemmetin taitavia, olisipa bändissä vielä esimerkiksi spoken word-vokalisti. Livenä erinomainen yhtye. Tässä vielä eräs livetaltiointi yhtyeen keikalta. (ei tuolta samaiselta keikalta) Mainiota!

Mäsän keikka rävähti soimaan Iisalmen serkulla, Iisalmi kun sattuu olemaan Kuopion lähtistöllä, maalaishommat to the max. Eturivin yleisö riehui alusta asti mukana, harvinainen näky Kuopiossa. Bändin habitus oli jo omanlaisensa nähtävyys. Perkussionisti soitti vanhaa, ilmeisesti mikitettyä matkalaukkua 2Pac-paidassa. Jep, Tupac Shakur-paidassa. Mieslaulaja tanssi hikisenä, kitaristi oli ehdoton tukkajumala ja Litku tietenkin veti omaa showtaan poukkoilemalla ympäriinsä, satunnaisesti kaatuen. Litku ja miessolisti muodostivat yllättävän hyvän kombon ja yritin jälkikäteen selvittää kuka toinen solisti oli, mutta internet ei tiennyt. Ehkä Iisalmen serkku videon Siru? Oli miten oli,  erittäin makoisaa todistaa näin energistä rokkikeikkaa kotiseudulla!

Myyntipöydästä nappasin Klemetin uuden levyn Päivä päivältä vähemmän, ah kuinka hyvä levy sekin!

Ei kommentteja

Kynnet!

Litku Klemetti on viimeisen vuoden ajan ollut suomalaisen indie-skenen suurin nimi. Näin on edelleen. Ensi kesänä Litku Klemetin paikan voisi hyvinkin lunastaa Kynnet. Bändin livekunto on kiistämätön, biisit yksinkertaisuudessaan erinomaisia ja estetiikka tunkkaisen kotikutoinen.

Kynnet on Teemu Tannerin sooloprojekti, joka kuulostaa kuin se olisi nauhoitettu neliraiturilla kerrostaloyksiössä. Äänenlaatu on äärimmäisen rosoinen. Biisit ovat lyhyitä, noin 1-2 minuuttisia tiukkoja power-pop-ralleja.

Tanner nimenä ei välttämättä herätä minkäänlaista ahaa-elämystä, mutta kyseessä on monitaituri muun muassa sellaisten yhtyeiden takaa kuin Teksti-TV 666, Hopeajärvi ja Love Sport.

Kynsien suosio Suomessa on vasta tuloillaan, mutta bändi noteerattiin rapakon takana jo vuosi sitten kun Vice haastatteli Tanneria kasettijulkaisun Taas Ne Kynnet pohjalta. On kummallista ettei Flow Festival bookannut Kynsiä, koska merkkejä suosion noususta on ollut ilmassa jo monta kuukautta.

 

Viimeisin levy, Kaipaa Esittelyjä julkaistiin muutama viikko sitten. Aiemmin yhtye on julkaissut kaksi noin 15 minuutin pituista kasettia, jotka koottiin aiemmin tänä vuonna vinyylimuotoon. Levy on käsittääkseni loppuunmyyty, mutta yksittäisiä kopioita saattaa löytyä esimerkiksi Jukka Nousiaisen luotsaamasta Jukan Levybaarista. Kiirettä kannattaa pitää myös uusimman levyn kanssa.

Jokainen Kynnet-levy on kokoelma teemaltaan hajanaisia kappaleita, jotka nuhjuinen estetiikka sitoo tiukoiksi, toisiaan muistuttaviksi kokonaisuuksiksi. On vaikea sanoa kuinka monta albumia tiettyyn estetiikkaan perustuvalla kaavalla voi tehdä sen jälkeen kun uutuudenviehätys bändiä kohtaan on hiipunut. Suosio pohjautuu tällä hetkellä Tannerin omalaatuiselle räminä-soundille.

Kynsien heikkous on sama laatua kuin The War On Drugsin ongelma, eli jokainen albumi on äänimaailmansa puolesta hyvin lähellä edeltäjäänsä. Toisaalta kappaleet ovat yksinkertaisuudessaan erittäin toimivia. Voiko bändi kehittyä enää tämän pidemmälle? Oli miten oli, Kynnet on parasta suomalaista indietä mitä lähiaikoina on julkaistu ja sen omintakeinen soundi saa kuuntelijan janoamaan lisää, The War On Drugsin tavoin.

 

Tässä muutama biisi, joista kuuntelu kannattaa aloittaa.

Ella

R.A.K.K.A.U.S (on yksi iso K.U.S.E.T.U.S)

Alaovi

Edit. Useita asiavirheitä korjattu, ei enää jatkossa krapulakirjoittelua, heheh.

 

Ei kommentteja

Paremman kansan viihdettä

Bättre Folk tulee Helsinkiin! En ole koskaan käynyt tapahtumassa sen melko ouluisen sijainnin takia, mutta olisi uusimman tiedotteen perusteella kannattanut. Esiintyjät ovat puhdasta kultaa. Kaksipäiväinen Bättre Folk järjestetään marraskuussa Helsingin Savoy-teatterissa. Tässä otteita paremman väen festivaalin tiedotteesta. Vaikea uskoa näin tasokasta esiintyjälistaa todeksi.

 

Ensiesityksensä Helsingissä saavat Kjell Westön samannimisessä romaanissa esiintyvä Älä käy yöhön yksin -kappale yhdessä Mikko Joensuun yhtyeen kanssa,

Kjell Westöä en ole lukenut, mutta kaikki mihin Mikko Joensuu koskee, muuttuu kullaksi (tarvittaessa trilogiaksi).

 

Laura Lindstedtin ja Risto -yhtyeen kokeellinen punk-spektaakkeli Oneiron -romaanista,

Äh, olisinpa lukenut Oneironin! Suomalaisen indien konkarin, Riston tulkinnat kiinnostavat suuresti.

 

Antti Nylénin ”persoonalliset” Morrissey -tulkinnat Elias Gouldin yhtyeen kanssa,

Ylemmässä lauseessa on kaikki olennainen. Tämä esitys itsessään on lipun hankkimisen arvoinen, koska Antti Nylen. Elias Gould on mielenkiintoinen valinta solistiksi, mutta hyvä, sillä Eliaksen Morrissey-vaikutteet ovat ilmeiset ja esiintymistaidot vakuuttavat.

 

Riku Korhosen säestetty monologi suomalaisen miehen tuskasta, 

No sitähän meillä riittää. Riku Korhosella myös, jos lehtikirjoituksiin on uskomista. Odotan mielenkiinnolla herran monologia.

 

sekä illan ainoa keskustelu, jossa Miki Liukkonen ja Paperi T lukevat ja analysoivat toistensa tekstejä.

Idea keskustelusta on varmasti tullut yön pikkutunneilla. Toivottavasti dialogi ei mene onanoinnin puolelle. Miki Liukkosen 0 on lukulistallani, mutta pitänee selata tuo David Foster Wallace-pastissiksikin kuvailtu teos läpi ennen Bättre Folkia. Paperi-T:n tuotannosta toivon Paavoharjun Joko sinä tulet tänne alas tai minä nousen sinne-levyn saavan edes hieman huomiota, koska se sisältää herran mielenkiintoisinta ja kryptisintä tekstiä Saarikoski-lainauksineen.

 

Lähde: WSOY Kuvapankki, Aki Roukala

Ei kommentteja

Flow-tunnelmia

Pöly on vihdoin laskeutunut, joten on sopiva hetki tehdä pieni päiväkirjamuotoinen mehustelu tämän vuoden Flow-festareilta. Aikamatka takaisin flow-viikonloppuun!

 

Perjantain ensimmäisen artistin virkaa toimittaa Litku Klemetti, tämän kesän indie-helmi jonka pelkät välispiikit ansaitsisivat oman shownsa. Litkun jälkeen kuuntelen Young Thugin baaritiskiltä käsin. Aika mitäänsanomaton keikka. Räppärien DJ:t ovat aina yhtä raskasta kuunneltavaa. ”Make some motherfucking noise”, DJ toistelee. Thugger huudattaa suuren osan biiseistä yleisöllä ja jättää räppäämisen väliin, mikä ei ole kuuntelijan kannalta kovin kivaa.

Kymmenen maissa Black Tentissä esiintyy Car Seat Headrest. Yleisö osaa biisit liki sanasta sanaan ja pienimuotoinen moshpit alkaa muodostua, vaikka yhtyeen musiikista ei sellaista reaktiota odottaisi. Will Toledo on täynnä energiaa, mikä näkyy yleisön innokkuudessa. Toledo on ilmeestä päätellen ihmeissään kuinka paljon flow-väki nauttii.  Lopuksi kuullaan julkaisematon War Is Coming. Mainio keikka.

Lana Del Reyn omalaatuinen esiintyminen vakuuttaa paremmin kuin hänen uusin levynsä, joka omasta mielestäni oli melkoinen Summer Bummer, heh heh. Kliseen puolelle vedetyt visuaalit ja mustavalkoiset jättiskriinit tuovat hienon lisän esitykseen. Lana on pukeutunut Adidaksen verkkariasuun, mikä on hieman ristiriitainen valinta muuten niin nostalgiapainotteisessa performanssissa. Ehkä kyseessä on jonkinlainen muistutus siitä kuinka Lanan musiikissa sekoittuvat, hivenen vaihtelevalla menestyksellä, vaikutteet menneiden vuosikymmenten popista ja 2010-luvun hiphopista. Illan päättää London Grammar, joka tuo mieleen konservatorion laulukokeen.

Lauantai lähtee käyntiin Julie Byrnen voimin, jonka kaunis ääni saa liki kuolettavan krapulani sulamaan pois viimeistään keikan puoleen väliin mennessä. Miksaus on hoidettu erinomaisesti ja soundi on kristallinkirkas.

Julien jälkeen on vuorossa hetki MC Taakibörstaa ja Silvana Imamia. Oletan, että Taakibörsta on sijoitettu aikaiseen slottiin etteivät esiintyjät olisi liian jurrissa lavalla. Hyvä valinta, Lapin Kulta Red Arenalla on erittäin hurja meininki, vaikka on vasta iltapäivä.

Sitten Danny Brown. Ukkosmyrsky pyyhkäisee lavan yli Black Sabbathin jylistessä introbiisinä. Tuon räväkämmin ei keikka olisi voinut alkaa. Vettä alkaa sataa vaakatasossa ja esitys loppuu lyhyeen, höh. Järkkärit hoitavat poikkeuksellisen tilanteen hienosti ja pääsen livahtamaan pois alueelta Voimalan nurkalta ja suuntaan sisätiloihin odottamaan tilanteen kehittymistä. Parin tunnin kuivattelun jälkeen olen taas alueella kuuntelemassa Almaa.

Illan huipennuksena esiintyy Death Grips, jota olen odottanut jo vuosia Suomeen. Soundcheckin aikana yleisö menee aivan pähkinöiksi ja voisi liioittelematta sanoa että noin puolet teltan väestä liittyy moshpitiin keikan alettua. Yhtyeen keulakuva MC Ride on juuri niin karismaattinen kuin saattaa odottaa. En ole koskaan kokenut vastaavaa livepresenssiä. MC Riden huuto ja eläimelliset tanssiliikkeet tepsivät yleisöön eikä riehuminen lopu ennen esityksen päättymistä. Musiikkia kuullaan uudelta Bottomless Pit-levyltä, sekä mehevä määrä bändin suosituimpia kappaleita aiemmilta vuosilta. Koko esiintymisen ajan teltassa velloo todellinen maailmanlopun tunnelma. Voi olla että ukkosrintama on seurannut Death Gripsiä matkallaan Suomeen.

Aiemmat päivät tuntuvat jo jaloissa. Sunnuntain krapula on vielä edellistä pahempi. Ravaan yhä tiukalla aikataululla keikalta toiselle. Jenny Hval tarjoilee hidastempoisen esityksen, jossa puolen tunnin aikana esitettiin kaksi kappaletta ja pyöriteltiin puhallettavaa uima-allasta. Princess Nokia vakuuttaa, että aggressiivisella rap-keikallakin voi tuntea olonsa turvatuksi. Päälavalla esiintyvä Ryan Adams osoittautuu hieman väsyneeksi.

Angel Olsen esiintyy Black Tentissä, jonka äänentoisto on valitettavan kurainen. Lyriikoista on ollut vaikea saada selkoa samassa teltassa esiintyneen Car Seat Headrestin ja Princess Nokian keikoilla. Toisaalta tämä sivuseikka ei estänyt kummankaan kohdalla erinomaista keikkakokemusta. Olsenin esitys on rauhallinen, mutta vähäeleisyydellään vaikuttava. Savukoneet lyövät täyttä höyryä kun harmaisiin pukuihin sonnustautunut taustabändi pitää Olsenin yleisön huomion keskipisteenä. Kesken keikan tämä pyytää voisiko valoja himmentää, koska ne ovat turhan lämpimät. Yhden kappaleen sanat menevät sekaisin ja Olsen laulaa sen hymyillen uudelleen. My Woman-albumin molemmat 8-minuuttiset balladit kuullaan peräsoittoon. Kummallinen ratkaisu, mutta Angel Olsen on niin sympaattinen ja pidettävä esiintyjä, ettei siitä jaksa sen enempää valittaa.

Päälavan ottaa viimeisenä esiintyjänä haltuunsa Frank Ocean. Intiimin esityksen luominen päälavalle on melkoinen saavutus, mutta Frank onnistuu siinä mainiosti. Lavalle vyörytetään kesken keikan kokonainen jousiorkesteri ja huhujen mukaan Oscar-palkittu Spike Jonze toimii lavalla kameramiehenä. Herranjestas. Päälavan näytöiltä näkyy kuvaa esiintymisestä, jonka kunnianhimoisen kotikutoinen kuvaustapa hivelee sielua. Kuin katselisi kotivideoita kymmenen vuoden takaa, mutta kaikki tapahtuu nyt. Frank laulaa yleisön seassa, sillä lavaa on jatkettu catwalkilla kymmeniä metrejä varsinaisen päälavan luota yleisön joukkoon. Discopallo kimaltelee lavan yllä. Kappaleita kuullaan pääasiassa uusimmalta levyltä, Blondelta, mutta myös yllätyksiä tipahtelee, kuten mainio Forrest Gump. Death Grips ja Frank Ocean olivat kiistatta tämän vuoden Flow Festivalin parhaat keikat.

Ensi vuodelle toivon vakaampaa säätä, mietoja krapuloita sekä yhtä tasokkaita esiintyjiä.

Ei kommentteja

Currentsin Flow-vinkit

Flow:n päälavalla tapahtuu tänä vuonna vaikka mitä jännää. On Ryan Adams, Frank Ocean, The xx, Lana Del Rey ja lista vaan jatkuu. Mutta mitä mielenkiintoisia artisteja löytyykään muilta lavoilta? Tässä teille pieni listaus Currentsin valikoimista artisteista. Äärimmäisen ajankohtaisia kiinnityksiä jokainen!

 

Car Seat Headrest

 It must be hard to speak in a foreign language, intoxicado, intoxicado, intoxicado!

 

Car Seat Headrest on lauluntekijä Will Toledon yhtye. Toledo julkaisi omakustanteena ainakin kymmenen tee-se-itse-meiningillä tuotettua levyä vuosina 2010-2014. Vuonna 2015 ilmestyi aiemmista biiseistä koostuva Teens Of Style, joka johti bändin noteeraamiseen musiikkimedioissa ja jopa jokunen uusi kuuntelijakin löytyi. Teens Of Style hohkaa potentiaalia mutta ei ole mitään kovin ravistelevaa, ihan kiva levy siis. Vuosi sitten Toledo palasi vihdoin uuden levyn kanssa, ja lunasti fanien odotukset. Teens of Denial on musertavaa indie-rockia, täydellinen soundtrack melankolisen nuoren aikuisen humala-experienceen. Tai ihan selväänkin iltaan. Kuitenkin. Biisien pituudet vaihtelevat kolmesta yhdeksään minuuttiin ja sisältävät tunteikasta räminää, kolinaa ja lauluakin. Toledon sanoitukset ovat pilke silmäkulmassa tehdyn naivistisia ja levyllä käsitellään kaikkia niitä kliseisiä nuoren kansan ongelmia kuten masennusta, päihteitä ja rakkautta. Ja niin hyvin.

Car Seat Headrest esiintyy perjantaina Zalando Black Tentissä kello 22.15.

 

Angel Olsen

 

Tämän nuoren amerikkalaisen haikea lauluääni ja melankoliset kappaleet putoavat samaan genreen Car Seat Headrestin kanssa, mutta edustavat sitä herkempää päätyä. Angel Olsenin musiikki on kitaravetoista indie-rockia, josta löytyy niin balladia kuin nopeampaakin rokkibiisiä. Viime vuonna julkaistu My Woman albumi sai suitsutusta kriitikoilta, ja pidän itsekin levystä valtavasti. My Womanilta kannattaa kuunnella ainakin lyriikoiltaan huumaavan hyvä Intern ja murskaava balladi Shut Up Kiss Me. Toivoisin kuulevani Olsenin keikalla Burn Your Fire For No Witness-levyltä löytyvän Unfucktheworld-kappaleen.

Angel Olsen esiintyy sunnuntaina Zalando Black Tentissä kello 20.45

 

 

Vince Staples

 

Löytyihän tälle listalle yksi räppärikin! Flow:n tämän vuoden ehkä mielenkiintoisin räppäri Danny Brown esiintyy päälavalla lauantaina, mutta myös Vince on noston arvoinen. Uusin albumi Big Fish Theory julkaistiin muutama kuukausi sitten ja on kalifornialais-räppärin kypsintä materiaalia tähän mennessä. Äänimaailma ottaa enemmän vaikutteita elektronisesta musiikista kuin räpistä ja on tämän hetken trap-mössöön juuri sopiva irtiotto. Big Fish Theory on mainio räppilevy, joka soundin puolesta kuulostaa aivan kuin se olisi taltioitu epäilyttävällä musalaitteistolla viemärissä. Levyltä kannattaa kuunnella ainakin rouhea Yeah Right, jossa vierailee Kendrick Lamar. Jos aiempi myyntipuhe ei vielä vakuuttanut, mainittakoon että Big Fish Theoryn kiertue on toteutettu Wes Andersonin Steve Zissoun Vedenalainen Maailma-elokuvasta ideoidulla teemalla. Kyllä kelpaa!

Vince Staples esiintyy Lapin Kulta Red Arenalla sunnuntaina 20.30.

 

Jenny Hval

 

Nyt mennään jo vahvasti oudompaan suuntaan. Norjalaisen Jenny Hvalin musiikki on syntikkapainotteista, painostavaa ja ennen kaikkea omituista. Jossain Art-popin ja avant-garden rajoilla tässä liikutaan. Se mikä Hvalin uusimman albumin Blood Bitchin kuvailussa tuntuu vaikealta, selviää helposti itse kuuntelemalla. Teemana levyllä ovat vampyyrielokuvat ja niiden rinnastaminen tilanteeseen, jossa ihminen luonnostaan vuotaa verta. Kröhöm. Genrerajat eivät Hvalille ole este ja levyllä kuullaan vaikutteita ainakin dubista, noisesta ja idm:stä. Hyvin kokeellisella alueella liikutaan. Tutustuminen kannattaa aloittaa kappaleista Conceptual Romance ja Female Vampire. Jenny Hval ei missään nimessä ole helppoa kesämusaa, mutta kiehtova live on varmasti edessä.

Jenny Hval esiintyy sunnuntaina Zalando Black Tentissä kello 19.00

 


Death Grips

 

Guillotine, Yahhhh. Jos Death Grips olisi pokemon, se olisi hyvin temperamenttinen ja harvinainen otus. Tällä yhtyeellä on takanaan ainakin muutamia peruutettuja maailmankiertueita, kulttistatuksen saavuttaneita albumeita ja melkoisen obsessoitunut fanikunta, johon osaksi allekirjoittanutkin itsensä lukee. Bändin musiikillisista ja ulkomusiikillisistakin sekoiluista voisi kirjoittaa useammankin blogipostauksen. Yhtye on tehnyt yhteistyötä nimekkäiden artistien kanssa. Muutama vuosi sitten julkaistu Niggas On The Moon sämplää kasuaalisti Björkin varta vasten äänittämiä vokaaleja ja viime vuonna tehtiin yhteistyötä Primus-yhtyeen Les Claypoolin kanssa. Aikamoista!

Death Grips on seos räppiä, punkkia, noisea ja kaikkea mistä saa aikaan korvia raastavan metelin. Keikoilla vokalisti Stefan Burnett heittelehtii ilman paitaa, liki anorektisen laihana ympäri lavaa ja huutaa keuhkonsa ulos. Tämä siis silloin kun Death Grips päättää ilmestyä keikalle. Myös Suomessa on koettu Death Grips-oharit muutama vuosi sitten juuri Flow Festivaleilla. Toivokaamme siis tänä vuonna parasta.

Death Grips esiintyy lauantaina Zalando Black Tentissä kello 00.00. (Toivottavasti.)

 

Sampha

 

Sampha on englantilaisen urbaanin popin uusi tulokas. Ensimmäisen kerran kuulin Samphaa  Solangen Don’t Touch My Hairilla ja se oli niin vakuuttava, että debyyttialbumin julkaisupäivä oli pakko laittaa muistiin. Vuoden alussa julkaistu Process on vahva debyytti ja Sampha ottaa kuuntelijan heti haltuun taitavalla äänenkäytöllä sekä soittotaidoilla. Kappaleita Blood On Me ja (No one Knows Me) Like The Piano on kuultu kiitettävästi ainakin Radio Helsingissä. Process on eheä kokonaisuus, joka kestää kuuntelusta toiseen. Oma henkilökohtainen suosikkini herran katalogista on Timmy’s Prayer, jossa sämplätään kauniisti legendaarisen soul-laulaja Timmy Thomasin kappaletta The Coldest Days of My Life. Suosittelen kuuntelemaan myös alkuperäisen kappaleen.

Sampha esiintyy lauantaina Lapin Kulta Red Arenalla kello 20.00.

Ei kommentteja

Rosvoiluhommiin!

Moro!

 

Olen Samuli, 21-vuotias savolainen, joka asuu Helsingissä, opiskelee Turussa ja elää netissä. Olen intohimoinen musiikin kuuntelija ja hamstraus-ongelmainen levynkeräilijä.

Luet musiikkiblogini, Currentsin ensimmäistä postausta. Se on ensisijaisesti tapani jakaa lukijoille uutta musiikkia ja omia ajatuksiani siitä. Tulen kirjoittamaan vapaamuotoista pohdintaa pop-musiikin virtauksista, artisti-esittelyjä sekä biisipostauksia. Kaikkea musiikkiin liittyvää. Ehkä jotain vanhempaakin musaa nostan joskus esille, mutta ensisijaisesti pyrin pysymään uudessa musiikissa. Tiedossa on myös levyvinkkejä keräilystä kiinnostuneille.

Tiedän, että musiikkiblogin perustaminen vuonna 2017 ei ole kovin aallon harjaa ja hommaan pitääkin suhtautua kevyellä itseironialla. Parhaan näkyvyyden saisi vlogaamalla, mutta itse koen tekstin tuottamisen tällä hetkellä mieluisammaksi. Blogin avulla voin treenata sisällöntuotannollisia taitojani ja kartuttaa kirjoituskokemusta. Koen, että minulla on musiikin suhteen niin paljon sanottavaa että toivottavasti oma mielenkiintoni tarttuisi muutamaan lukijaankin!

En aio olla nurkkakuntainen musiikkielitisti vaan vilpittömänä tavoitteenani on jakaa hyvää musaa kaikille!

 

Let’s blog like it’s 2001…

Varsinaiset postaukset ovat vielä edessä päin, joten otahan tuosta sivupalkista seurantaan viikoittain päivittyvä uuden musiikin soittolistani!

 

Avainsanat: ,
2 kommenttia