Viime vuonna Wave It Off -kappaleella vaikutuksen tehnyt Fjeld on täällä taas! Raumalaisen post-rockia ja indie-poppia yhdistelevän tulokkaan sinkku Like A Drunken Parachute Man julkaistaan 1.6 virallisesti erinäisissä sähköisen jakelun palveluissa. Lukijoideni ei kuitenkaan tarvitse turhia odotella, sillä tarjoan uuden musiikkivideon ennakkokatseltavaksi jo tänään.

Wave It Off -singlen tapaan kappale on suurten ääriviivojen sisään rakennettu ja lukuisilla pienillä yksityiskohdilla koristeltu kokonaisuus. Heleässä ja rikkaassa äänimaisemassa on edelleen vahva Rubikin kaiku. Toisaalta uusimman kappaleen jämäkät dynamiikan vaihtelut tuovat mieleen tanskalaisen Mew’n. Tanskalaisyhtyeen tapaan Fjeld herättää kappaleensa eloon yhdistelemällä seesteistä tunnelmallisuutta ja järeitä äänivalleja. Erityisesti puolivälissä kuultava kertosäkeeseen sisään rysähtäminen järeän kitaravallin voimin on kuin suoraan Snow Brigadelta. Suurieleisen sisääntulon jälkeen kertosäe pauhaa kuin hyinen koski keväällä. Yhtyeen mukaan kappale on kertomus siitä, miten ihminen voi itse vaikuttaa siihen, miten korkealta elämässään putoaa, jos on pudotakseen. Tällöin elämä voi olla tasapainoilua massiivisten äänivallien ja heleiden sointujen välillä.

Kuvataiteilija Sanni Saari on tehnyt kappaleelle kauniin videon, joka tavoittaa hyvin kappaleen tunnelman ja Fjeldille ominaisen visuaalisen esitystavan. Abstrakti video on juuri sellainen, jonka alitajunta voisi muodostaa kappaletta kuunnellessa. Musiikkivideoon on niin helppo uppoutua, että 5-minuuttinen kappale loppuu yllättävän nopeasti. Ei muuta kuin kappale kuunteluun ja anna musiikkivideon viedä sinut matkalle mielikuvien maailmaan.

Joskus sitä voi kesän alkupuoliskollakin toivoa, että olisipa syksy. Oikein harmaa ja sateinen päivä. Ulkona tuoksuisi sade ja pisarat rummuttaisivat peltikattoa hetkeksikään taukoamatta. Kaihoisasti jäisin ikkunan ääreen katselemaan sadetta. Samaan aikaan taustalla soisi koko ajan Cass McCombs. Juurikin sellaista sadepäivän raukeutta ja harmautta tulvii amerikkalaisartistin tulevaa albumia Mangy Love ennakoiva singlelohkaisu Opposite House.

Cass McCombsissa on jotain, joka muistuttaa paljon ihailemaani Elliott Smithiä. Kenties se on kappaleen utuinen ja melankolinen tunnelma, joka kietoutuu hypnotisoivaksi verhoksi ympärille. Toisaalta myös sanoituksissa on samankaltainen tapa esittää synkät kappaleet jopa lohdullisen kauniisti. Tunnelmallisilla taustauruilla pohjustetut kitaramelodiat koukuttavat ja saavat uppoutumaan syvälle McCombsin musiikkiin. Loppusilauksen kappaleelle antaa Angel Olsenin taustalaulu, joka saa kertosäkeen leijailemaan ilmassa höyhenen lailla.

Kaikkeistaan Opposite House on tyrmäävän kaunis kappale, vaikka se tuokin sadepilvet sisätiloihin. Kappaleessa on samanlaista puhdistavaa kauneutta kuin kesäsateessa helteen keskellä. Hetkeksi kaikki ympärillä pysähtyy vain siksi, että hetken päästä luonto voisi herätä aiempaa eloisampana.

Kappale löytyy myös Spotify-soittolistaltani:

Kelataanpa hetkeksi vuoden takaiseen Traffic Islandin singleen Johnny Had A Boyfriend, josta julkaisun yhteydessä kirjoitin. Hehkutukseni eivät ole laantuneet tippaakaan. Päinvastoin. Kappale oli osoitus siitä, että yhtye osaa tehdä loistavia pop-kappaleita, jotka kestävät aikaa. Listoillani Johnny Had A Boyfriend on yksi viime vuoden parhaita kotimaisia kappaleita. Samalla se on myös  hävyttömän aliarvostettu. Näiden lähtökohtien perusteella olin hyvin innoissani, kun sain tietää turkulaispumpun julkaisevan uutta musiikkia.

Se niistä vanhoista julkaisuista, sillä kesäistä huumaa on kuultavissa myös uudella singlellä Via Las Vegas. Ilahduttavaa on huomata, että yhtyeen aurinkoinen ja melodiavoittoinen indiepop soi valloittavasti, kuten ennenkin. Via Las Vegas on kolmannen pitkäsoiton ensimmäinen virallinen sinkku, mutta albumin julkaisusta ei tällä hetkellä ole tarkempaa tietoa. Vähän jo toivoisi, ettei yhtye turhaan aikailisi levynteon kanssa. Viimevuotisen EP:n ja tämän singlen myötä tulevaa levyä voi odottaa mielenkiinnolla.

Vahvat kertosäkeet ja kekseliäät melodiakuviot ovat aina olleet Traffic Islandin musiikissa vahvasti esillä. Hiljalleen maalailevan alun jälkeen myös Via Las Vegas siirtyy hyvin suoraviivaisesti kohti tarttuvaa kertosäettä, jota 4-minuuttisen kappaleen aikana ehditään jauhaa läpi useammankin kerran. Toisto ja kertosäekeskeisyys eivät kuitenkaan häiritse, sillä kappale on rakennettu hyvin. Kappaleen dynamiikan vaihtelu ja kertosäkeen sekä säkeen välinen tasapainoilu tekevät kappaleesta jopa vähän leikittelevän. Kertosäkeen toimivuuden osoittaa, miten helposti se kannattelee kappaletta loppuun asti.

Single ja Juho Fossin ohjaama musiikkivideo julkaistaan virallisesti perjantaina 27. päivä. Minulla on kuitenkin ilo esittää Via Las Vegas -musiikkivideo jo tänään! Kappale kuunteluun ja puistoon pyörimään auringonpaisteeseen, sillä tältä kuulostaa kesä.

Indie-tulokkaat ovat yksi toisensa jälkeen kahlanneet syvemmälle tummiin vesiin. Alkuvuodesta julkaistu Savagesin Adore Life oli inhorealistinen ja synkkä levy eikä Eagulls-yhtyeen kakkosalbumi juurikaan sitä valoisammin soi.

Yhtyeen nimestä väännetyn anagrammin mukaan nimetty Ullages tekee puolen vuosikymmenen aikahypyn debyytin Joy Divisionin sävyttämästä tunnelmasta hyvin 80-luvun The Curemaisiin maisemiin. Hetkittäin tuntuu kuin yhtye olisi murtautunut Robert Smithin pöytälaatikkoon ja vienyt The Curen Pornographylla tai Distintegrationilla käyttämättömät kappaleet. Toisaalta yhtyeellä tuntuu olevan vahva pakkomielle 80-luvulla vaikuttaneisiin brittiyhtyeisiin, sillä Ullages-levyltä on helppo vetää lankaa useammankin brittiyhtyeen suuntaan.

Kakkosalbumi on edeltäjäänsä kypsempi ja tunteikkaampi. Kun pahan olonsa Eagulls purki debyytin runttauksella, on Ullagesilla jätetty tilaa hienotunteisemmalle synkistelylle. Kokonaisuutena levy on ajatellumpi kokonaisuus. Soitanta on monipuolisempaa ja on/off-kytkimen lisäksi äänimaisemaan on löydetty enemmän sävyjä. Jos debyytti haastoi kuuntelijan fyysisesti hengästyttävällä otteellaan, tekee kakkosalbumi saman psyykkisesti.

Levy iskeytyy vasten kasvoja heti toisella kappaleellaan. Euphoria soi isosti ja tunteikkaasti. Kirkkaista kitarasoinnuista huolimatta aurinko ei näyttäydy kappaleen kitarakerrosten takaa, kun vokalisti rehellisesti avautuu ahdistuneisuudestaan äänellä, joka kuulostaa kuin se murtuisi hetkenä minä hyvänsä. Vaikka maailman paino tuntuu laskeutuvan bändin harteille, tiukka rumpukomppi kuljettaa kappaleen päätökseen ennen paineiden alle murtumista.

https://www.youtube.com/watch?v=B7vR3iRbEoQ

Vahvan aloituksen jälkeen levy tarjoaa hienoja hetkiä aina lopetukseen asti. Kappaleiden tempoa kasvatetaan hienovaraisesti suoraviivaiseen kitarapoljentoon luottavalla Blumella, joka kuulostaa Joy Divisionilta Robert Smithin laulamana. Välihengähdyksen jälkeen kitaroihin lisätään parin pykälän verran kaiutusta, kun Blumea melodisempi mutta yhtä menevä kappale Lemontrees raikaa ilmoille.

Levyn on kaunis kunnianosoitus 80-luvun brittimusiikille ja kiitettävä kokonaisuus. On kuitenkin todettava, että vanhojen yhtyeiden haamut ovat ajoittain liian leimallisesti läsnä. Iloinen uutinen on kuitenkin se, miten helposti tämä asia on suljettavissa pois mielestä levyn parissa. Vaikka vertailukohdista olisi helppoa kasata bingo, ei yhtye ole sortunut esikuviensa läpinäkyvään jäljittelyyn. Ajoittain alkaa kuitenkin väkisinkin kaipaamaan hieman omaperäisempää otetta.

Ullages on joka tapauksessa erittäin vahvaa jatkoa varovasti päätään nostaneelle post-punk-buumille. Kyseisen genren intohimoisena rakastajana Eagullsin kaltaiset oman asiansa osaavat yhtyeet ovat aina toivottuja.

Viime aikoina suomenkielisestä popmusiikista on ollut vaikea saada otetta. Vaikka tarjontaa on enemmän kuin aikoihin, niin oikeasti iskeviä artisteja ei ole juurikaan omalle kohdalleni sattunut. Siksi toivotan avosylin tervetulleeksi Jukka Ässän tänä keväänä julkaistun Tyhmä mies -EP:n.

Jukka Ässän materiaali on aina viehättänyt minua. Kepeähköön popsoundiin verhottu arkiromantiikka kaikkine ihanuuksineen ja vaikeuksineen on helposti sulateltavaa ja pahasti mieleen syöpyvää. Tälläkin kertaa Jukka Ässä soi ilmavasti ja mieleenpainuvasti. Parhaimmillaan Ässän rakkauslaulut hiipivät syvälle ihon alle. Pidän Jukka Ässän tavasta kirjoittaa, sillä tuttuudestaan huolimatta Ässä käsittelee aiheita sopivan persoonallisesti. Teksteihin on helppo samastua, sillä Ässä tavoittaa onnistuneesti ne ajatukset, jotka kuuluvat itse kunkin arkielämään.

Levy jakautuu tunnelmaltaan selkeästi alkupuoliskon kevythenkiseen ja loppupuoliskon haikean itsekriittiseen materiaaliin. Kevyesti kuin Ruissalon kesäyö soivan Ruisrock-kappaleen kertosäe jää pitkiksi ajoiksi pyörimään päähän. Lumoava tunnelma ja iloinen huolettomuus lämmittää sisuskaluja, kun ajatukset ohjautuvat kesäöiden taianomaisimpiin hetkiin. Samanlaista romanttista toiveikkuutta on myös levyn avauskappaleella Mä haluun muistaa miltä se tuntuu.

Tyhmä mies on parisuhdekemiaa arvioiva kappale, jossa kertoja hyvinkin itsekriittisesti käsittelee omaa toimintaansa suhteessa. Kappaleen tekstit käsittelevät ihmissuhteiden ongelmia hyvin arkisesta ja käytännönläheisestä näkökulmasta. Yhtä aikaa yrittää olla toiselle parasta, mutta toisessa hetkessä huomaa olleensa vain tyhmä mies, joka ostaa lahjaksi liian pieniä vaatteita ja kahden kuukauden odottelun jälkeen saa aikaiseksi laitettua taulut seinälle. Ei tyhmä mies tee tahallaan, mutta asian tiedostaminen tekee olon todella tyhmäksi.

Tyhmästä miehestä alkanut tarina saa päätöksen Vuoret-kappaleella, joka lyhytsoiton teeman mukaisesti käsittelee elämää ihmissuhteessa. Käänteen voimakas rakkauslaulu saa puolessa välissä, kun tuttuun puhelinnumeroon ei enää saa yhteyttä. Kappale huipentuu pariminuuttisen suurieleiseen lopetukseen, jonka aikana kappale tuntuu kasvavan nimensä mukaisesti vuoren kokoiseksi.

Aiempiin levytyksiin verrattuna Jukka Ässä soi yhtenäisemmin ja kokonaisvaltaisemmin. Kappaleet ovat saaneet musiikillista syvyyttä muun muassa aiempaa enemmän käytetyistä elektronisen musiikin elementeistä. Soundin hienovarainen muutos on onnistunut. Kun kertojahenkiseen popmusiikkin äänimaailmaan tuodaan paljon erilaisia elementtejä, on aina vähän pelkona se, että itse kappaleiden kerronnallinen ydin hautautuu kaiken muun alle. Tyhmä mies -EP:llä siitä ei ole huolta lainkaan.

Viime viikko oli levyjulkaisujen kannalta yhtä juhlaa. Kirkkaimpia ja kiinnostavimpia levyjä ovat totta kai James Blaken, Radioheadin ja Anohnin albumit, jotka ovat heittämällä tämä vuoden parasta levysatoa. Tällä kertaa en kuitenkaan puhu näistä levystä, vaan yhdestä aiemmin tänä vuonna julkaistusta levystä, joka palasi mieleeni näiden uusien julkaisujen myötä. Kyseisen levyn takana on italialainen pianisti Federico Albanese, ja The Blue Hour on yksi vuoden maagisimmista ja kauniimmista levyistä.

Albanesen musiikkia voisi määritellä moderniksi klassiseksi pianomusiikiksi, mikä määritelmänä kuulostaa todella hassulta. Käytännössä säveltäjän musiikissa yhdistellään perinteistä pianomusiikkia ja elektronista äänimaisemaa. Samanlaista henkeä on kuultavissa Radioheadin ja James Blaken uusilla albumeilla. Erityisesti Radioheadin The Daydreaming -kappaleella on paljon yhtäläisyyksiä Albanesen musiikin kanssa, esimerkiksi tästä voi mainita Céline-kappaleen. Samoin James Blaken uusimman levyn pianomelodian sävyttämissä kappaleissa on samanlaista tunnelmaa selkeästi elektronisemmassa ulkoasussa kuin The Blue Hourilla. Vaikka Anohni on musiikillisesti näistä kolmesta kaikkein kaukaisin Federico Albaneselle, Hopelessnessin tarinallisuus tuo vahvasti mieleeni Albanesen levyn.

Sininen hetki, on aika auringon laskun jälkeen, jolloin taivas värittyy kauniin siniseksi. The Blue Hour -levyllä kyseinen levollinen ja kaunis hetki puetaan pianomelodiaksi, joka koristellaan minimalistisella elektronisella musiikilla ja jousisoittimilla. Levyn äänimaisema on herkkä ja hauras, kuten tunnelmakin on juuri auringonlaskun jälkeen. Tuntuu kuin pienikin särö voisi hajottaa musiikin levollisuuden, ja juuri siksi levyn sisään on helppo uppoutua. Musiikki ympäröi kokonaisvaltaisesti kuin sinisen hetken kauneus.

Pakolaisuus on teema, joka pistää vahvasti silmään levyltä. Avausraita Nel Buio tarkoittaa pimeässä olemista ja päätösraita Stellify tähdeksi muuttumista. Nämä kaksi kappaletta muodostavat kehykset, joiden sisään albumin tarina rakennetaan. Tulkitsen levyn kertovan onnettomasti päättyneestä pakolaisten yrityksestä ylittää Välimeri. Kappaleiden nimet kertovat tarinaa pakolaisuudesta ja ajatukset ohjautuvat helposti Euroopassa ajankohtaiseen pakolaiskriisiin. Jo pelkällä nimellään Time Has Changed viittaa muuttuneeseen asenneilmapiiriin, mitä alleviivataan musiikin dramatiikalla, joka soi ajoittain jopa uhkaavasti. Toisaalta seuraava kappale Migrants soi hyvinkin toiveikkaasti, kuten pakolaisen ajatukset tulevaisuudesta saattavat matkan alkuvaiheessa olla. Siintäähän silmissä lupaus paremmasta tulevaisuudesta. The Boat and The Cove -kappale on pakolaisveneen poukama, josta tulee laivan matkustajien viimeinen satama, jonka myötä he muuttuvat Stellify-kappaleen myötä tähdiksi. Kappaleiden surullinen tunnelma vahvistaa kappaleiden herättämiä traagisia mielikuvia.

Toisaalta levy myös välittää tunteiden skaalan, minkä sinisen hetken kokeminen herättää. Auringonlaskun jälkeinen hämärä muuttuu lopulta tähtien loisteeksi, ja väliin mahtunut sininen hetki tarjoaa unenomaisia hetkiä, joita Federico Albanese musiikillaan jäljittelee. Esimerkiksi Silent Fall vangitsee sinisen hetken hiljaisen levollisuuden. Lopulta levy kääntyy hämäryyden ympäröimästä hetkestä kohti tulevaa päivää soiden lopussa astetta toiveikkaampaan sävyyn.

Täysin instrumentaali levy ei kaipaa soittimista poikkeavaa tulkitsijaa tarinalleen. Kuuntelijan tunteita ohjaillaan melodialla ja levyn parissa voi tuntea melankoliaa, toivoa ja murhetta. Tunteiden skaala on laaja läpi levyn, vaikka selkein painotus on raskaammissa tunnelmissa. Hetkittäin taivas värjäytyy kirkkaan siniseksi, jonka jälkeen se saattaa äkisti tummua. Säveltäjänä Federico Albanese on ilmiömäinen, sillä kappaleet kuljettavat ajatuksia ja pitää tiukasti musiikin pauloissa. Melodiat kuulostavat parhaimmillaan koskettimilla tanssahtelulta. Musiikki on parhaimmillaan yksinkertaisella tavalla kaunista ja valloittavaa. The Blue Hour on lumoava albumi ja juuri siksi haluan, että myös sinä kuuntelet sen.