Sannin uusi single Oo se kun oot jatkaa kappaleiden Me ei olla enää me ja 2080-luvulla aloittamaa parisuhdesinglejen jatkumoa. Oo se kun oot on kahden ihmisen suhteen karikkoinen alkutaival, jonka ongelmat kumpuavat osapuolten aiemmista kokemuksista. Kappale kertoo epäilyksestä, väärinymmärryksistä ja hyväksynnästä. Yksinäinen Netflix-ilta ja exän flanellipaita ovat vaihtuneet kahden ihmiselämän yhteensovittamisen vaikeuksiin.

Paperi T ja Sanni esitetään kappaleella toistensa vastapareina. Kappale onkin näiden osapuolten epäsuora vuoropuhelu, jonka mehukkuus perustuu hahmojen välisiin sekä heidän sisäisiin ristiriitoihin. Osapuolet tekevät olettamuksia toistensa ajatuksista käymättä suoraan läpi sitä, mitä toisen päässä liikkuu. Kappale on kahdenkeskeistä kommunikointia tilanteessa, jossa kumpikaan ei osaa ilmaista itseään ja ajatuksiaan. Oo se kun oot on kuin elokuvakohtaus, jossa katsojat näkevät hahmojen päiden sisään, mutta hahmot eivät löydä välilleen kunnollista yhteyttä.

Sannin hahmo on kappaleella hyväksyvä ja ymmärtävä osapuoli, joka tarjota omaa läheisyyttään ja hyväksyntäänsä: ”Anna mun olla se, joka naarmusi nuolee, rakastaa niin et naapurit kuulee.” Omissa sanoituksissaan Sanni kertoo ymmärtävänsä kumppaninsa epäluuloisuutta: ”On okei pelkää, että mä petän sul on ollut vähän väärii tyyppejä.” Tällä Sannin osapuoli viittaa siihen, mitä Paperi T:n hahmo myöhemmin käy omassa osuudessaan läpi. Versellään Paperi T sivuaa aiempia epäonnisia suhteita, jotka ovat jättäneet jäljen (no pun intended) siitä, miten suhteet ovat päättyneet: ”Sua edeltäneist muistan vaa miten ne on loppunu.” Kertosäkeellä Sanni ojentaa kätensä hälventääkseen aiemmista kokemuksista kumpuavaa epäluuloisuutta uutta suhdetta kohtaan: ”Oo-o se kun on oot, hei mikä rikkoi sut? En oo sellainen kuin muut mua ennen.”

Sannin ollessa suhteen korjaava voima, Paperi T esittää itsensä sinä ongelmallisena vastaparina, joka sotkee parin välistä kemiaa. Teksteissä varoitetaan toista kiintymästä liikaa tunteidensa kanssa sekoilevaan ihmiseen. Paperi T:n hahmo pyrkii vieraannuttamaan ja työntämään Sannin hahmoa pois luotaan: ”Oo se ku oot, varo mitä lupaat. Mä otan perheautollisen paskaa mukaan. Mäkään en oo sellanen johon sä oot tottunu.” Toisaalta räpeissä käsitellään myös epävarmuutta omista ajatuksista. Paperi T:n hahmon sisäiset ristiriidat nousevat pintaan, kun hän esittää kaipaavansa hyväksyntää ongelmallisuudelleen: ”Enkä pysty mitää takaa, pitää eka olla solmus ennenku joku voi avaa.” Hahmo yhtä aikaa tiedostaa ongelmallisuutensa ja myös tunnistaa vastapuolen hyväntahtoiset aikeet. Lopulta Paperi T:n versellä tuodaan esille se, miten hahmo kaipaa tunteilleensa vastakaikua: ”Sä voit tehä mulle iha mitä haluut, ota mut nii et koko Helsinki tajuu.” Kappale purkaa palasiksi ne ajatuskulut, joita käydään läpi oman pään sisällä, kun ei osata tulkita toisen osapuolen ajatuksia.

Äänimaisemaltaan uusi single on koneellisempi ja vähäeleisempi, mikä sopii Sannin metalliseen ja viileään lauluun. Metalliset kilkatukset ja aavemaiset huudot antavat kappaleelle jopa ahdistavalta tuntuvat puitteet. Koneellinen ja urbaani äänimaisema sopii myös kappaleella vierailevalle Paperi T:lle. Vaihdos kappaleen kertosäkeestä Paperi T:n verseen on sujuva ja luonnollinen. Hidaspoljentoinen tausta sopii Paperi T:n ylikorostetulle flow’lle niin hyvin, että biitin voisi olla Malarian Pelolta. Onhan taustan kilkatuksissa paljon samaa kuin esimerkiksi Surumielisen näköiset naiset -kappaleessa. Paperi T:n verse antaa kappaleelle sen kaipaamaan vaihtelua, sillä ilman kappaleesta selkeästi erottautuvaa feattia Oo se kun oot olisi huomattavasti valjumpi kokonaisuus.

Me ei olla enää me -kappale on täydellinen erokappale, joka kertoo siitä, miten juna on mennyt ja on aika lähteä liikkumaan asemalta toiseen suuntaan. Kappaleella katsellaan haikeasti entisen suhteen raunioita, mutta hyväksytään tilanne, että on aika siirtyä elämässä eteenpäin. 2080-luvulla käsitteli myös vanhoja suhteita ja tuntemuksia, mutta uudella singlellä on vihdoin siirrytty uuteen elämäntilanteeseen.

Oo se kun oot -single on sopivaa vaihtelua edeltäviin Vahinko ja Että mitähän vittua -kappaleisiin verrattuna. Rauhallinen pop-laulu on hyvin tunnistettavaa Sannin tuotantoa, mutta äänimaisemassa on uutta virkistävää kulmaa. Joka tapauksessa kappale jää petollisesti kummittelemaan mieleen raivostuttavan salakavalasti. Ajatukset se ainakin laittaa liikkeelle.

Lavalla on edessäni nyt toista kertaa elämässäni yhtye, jota olen jumaloinut siitä asti, kun popmusiikkia on korviini kantautunut. Vaikka miten oman lempilapsensa tuotoksia haluaakin katsella pelkästään parhaassa valossa ja äidillisen suojelevasti, on todettava, että väsymys alkaa painaa Red Hot Chili Peppersin uutta materiaalia.

Yhtyeen uudet kappaleet nojaavat edelleen vahvasti vanhoihin tuttuihin kulmakiviin, joita ovat melodiset nostatusintrot, Kiedisin sanahelinä räppäys, Flean yliampuva bassottelu ja melodiset väliosat, joissa lauletaan jotain Kaliforniasta. Karmean I’m With You -levyn jälkeen The Getawayn suurin ansio on lopulta se, ettei se ole niin huono, mitä pahimmillaan pelkäsi. Lopulta levyn suurin ongelma on sen yllätyksettömyys. The Getaway kuulostaa juuri siltä, miltä setävaiheeseen tulleen Red Hot Chili Peppersin voisi kuvitella kuulostavan. Harmi vain, että yhtyeellä on takataskussaan jo toistakymmentä samaan kategoriaan kolahtavaa kappaletta, joissa on tuoreita biisejä enemmän terää.

Vaikka Josh Klinghoffer on tuonut yhtyeen musiikkiin uutta kulmaa, ei Red Hot Chili Peppersiä ole keksitty uudestaan The Getaway -levyllä. Neljän vuoden takaisen Ratinan keikan jälkeen selkeästi rohkaistunutta Klinghofferia olikin ilo seurata lavalla, sillä tyyliltään selkeästi muista jäsenistä erottautuva Klinghoffer tuo Red Hot Chili Peppersille juuri yhtyeen kaipaamaa kontrastia. Lisäksi Klinghoffer alkaa vihdoin näyttää siltä, että hän todella kuuluu bändiin. Aiempi kainostelu ja syrjään vetäytyminen alkavat vähitellen kadota, mikä on pelkkää plussaa sekä kitaristille että yhtyeelle.

Eilisen keikan pahimmat suvantohetket kuultiin I’m With You ja The Getaway -albumien kappaleilla Sick Love, Did I Let You Know ja The Adventures Of Rain Dance Maggie. Eniten eloa kappaleihin yhtye sai puhalsi jamitteluillaan, joita oli nautinto seurata. Kyseisten kappaleiden kohdalla huomasi konkreettisesti sen, miltä levyllä ”ihan kiva”-kappale kuulostaa livenä. Kappaleista puuttui jännite ja tunnelma jäi vaisuksi, kun kappaleet eivät saa kunnolla yhteyttä yleisöön.

Toisaalta uutuusalbumia parjattuani annan sille puolittaisen synninpäästön, sillä discohenkinen Go Robot ja maailman geneerisimmällä Red Hot Chili Peppersin nostatusintrolla alkava Goodbye Angels olivat valopilkkuja illan setissä. Myös keikan alkupuolella kuultu uusimman levyn ykköshitti Dark Necessities sytytti yleisön erittäin hyvin. Jos keikalla oltaisiin kuultu vielä levyn päätöskappale Dreams of a Samurai, olisi ollut kasassa uusimman levyn kaikki soittamisen arvoiset kappaleet.

https://www.youtube.com/watch?v=cOwpW5pUmMk

Eilinen kappalekattaus oli yleisesti muutamaa poikkeusta lukuunottamatta tasaisen varma ja lopulta yllättävän yllätyksetön. Pääosin setti koostui yhtyeen rauhallisesti yleisöä keinuttelevista stadion-kappaleista, kuten Snow, Californication ja By The Way. Hittikimara luonnollisesti toimii suurelle yleisölle, mutta helposti se käy myös puuduttavaksi. Piristysruiskeet keikalle antoivat Mother’s Milk -levyn metallinsävyinen funk-rämistely Nobody Weird Like Me, yleisön ikisuosikki Suck My Kiss ja tutuun tapaan keikan päättävä Give It Away. Mistään energiapurkauksesta ei voida kuitenkaan puhua, sillä yleisöön yhtyeen energisyys ei siirtynyt kovinkaan raivokkaasti.

Setämäisyys kuvastaa eilistä esitystä kaikkein parhaiten. Keski-ikäistyminen paistoi läpi, vaikka Kiedis ravasikin ilman paitaa lavalla kuin Duracell-pupu, Chad Smith paukutti rumpuja sydämensä kyllyydestä, Josh Klinghoffer innostui mahtaviin jamittelusessioihin Flean kanssa ja Flea nyt oli keikalla kuin Flea. Setäbändistähän kyse jo onkin, sillä Klinghofferia lukuunottamatta jäsenet painelevat kirkkaasti 50 vuoden paremmalla puolella.

Keski-ikäisyys näkyi kuitenkin myös yleisön joukossa. Ympärilläni vaihdeltiin ahdistuneita katseita, jotka sanoivat: ”Voivoi, että on arki-ilta ja huomenna pitäisi jaksaa töissä.” Vielä vartti ennen keikan alkua permanto ammotti tyhjyyttään ja kuka vain olisi voinut käytännössä kävellä ihan eturivin tuntumaan. Käytävien oluthanat vetivät yleisöä puoleensa kuin seireenit.

https://www.youtube.com/watch?v=EvSRTLJW_KI

Lopputulos? Fanilasien läpi eilisestä esityksestä oli helppo nauttia. Ilman laseja keikasta ei olisi jäänyt paljoakaan muisteltavaa. Eikä sentään ollut yhtä traumatisoiva kokemus kuin Iggy Popin näkeminen Flow’ssa. Kaikesta kriittisyydestä huolimatta eilinen vajaa parituntinen vei kevyesti mennessään. Onneksi fanitettavien yhtyeiden kohdalla voi heittää rokkipoliisin varusteet narikkaan ja antautua fanaattisuuden valtaan. Sitä paitsi olihan keikalla törkeän hienot visuaalit.

Lauantai 9.7

Lauantaina ei ole mikään kiire festivaalialueelle. Ensimmäinen artisti, jonka missaaminen todella harmittaisi on Blood Orange, joka aloittaa kello 18. Pitkälti festareiden vakiokalustukseksi muodostuneiden suomalaisyhtyeiden kirjon keskellä Blood Orange on erinomainen väripilkku.

Juuri sopivasti ennen Ruisrockia levynsä Freetown Sound julkaissut Blood Orange on palannut vakuuttavasti. Parin vuoden tauon jälkeen on hienoa nähdä Dev Hynes jälleen Suomessa. Jenkkiartistin kasarihenkinen makuuhuonepop kätkee sisäänsä vahvaa poliittista latausta, sillä levyn teemana on viime vuosina paljon puhuttanut tumman väestön asema ja artistien omien juurten tiedostaminen. Esimerkiksi Hands Up –kappaleella kuullaan ääniraitaa poliisiväkivallan vastaisista protesteista ja albumin nimi Freetown Sound on viittaus Sierra Leonen kaupunkiin, jonka perustivat vapautetut orjat. Blood Orangen levy on poliittisuudessaan jatkoa sellaisille levyille kuin To Pimp a Butterfly ja Black Messiah.

Blood Orange ei ole keikkailijana kovinkaan aktiivinen, joten kun hän esiintyy Ruisrockissa, sitä ei kannata missata.

Psst, Rosvo-Juhani kirjoitti kattavamman ennakkofiilistelyn Blood Orangesta Slow Show -blogissaan.

Kolmikko JVG ja Teemu Brunila tekevät nerokkainta popmusiikkia Suomessa vähään aikaan. Tarkenee, Paluu tulevaisuuteen ja Hehkuu ovat parasta suomalaista popmusiikkia tällä hetkellä. Toivon todella, että tämä trio ei lopeta yhteistyötään hetkeen.

JVG:n jälkeen kapuaa lavalle yhtä aikaa useampikin mielenkiintoinen esiintyjä. Vaihtoehtoina ovat aina hyvässä keikkakunnossa oleva Stam1na, uudella levyllään sydämiä sulattava Vesala ja viime vuoden Kingston Wall –tribuutin tyyppinen kuriositeetti Underground Rock Orchestra. M.A. Nummisen ja Pedro Hietasen johtama suomirockin kulttiyhtye ei kuitenkaan nouse yhtä usein lavalle kuin Stam1na ja Vesala. Toisaalta Elokuutio-levyn kanssa kiertävä lemiläiskööri ja soolodebyyttinsä julkaissut Vesala kiinnostavat paljon. Tässä kohtaa on parempi luottaa lauantaiaamun intuitioon.

Kaksi yhden hinnalla tarjouksen mukaisesti Ruisrock on onnistunut haalimaan itselleen Diplon projekteista Jack Ü:n perjantaille ja Major Lazerin lauantaille. Tamppaamaan päästään siis lauantainakin, kun Major Lazer tanssittaa illan pääesiintyjänä Niittylavalla. Diplon projekteista juurikin Major Lazer on mielestäni aina ollut mielenkiintoisin.

https://www.youtube.com/watch?v=_zCoCa6b6cU

Sunnuntai 10.7

Jos lauantaina ei ole ehdotonta kiirettä festivaalialueelle, on sunnuntaina päivän aloittamassa kaksi äärimmäisen mielenkiintoista kotimaista yhtyettä, joissa kummassakin on merkittävässä osassa suomalaisen musiikin pitkäaikaisia uranuurtajia. Atomirotta koostuu Notkea Rotta -yhtyeen Notkeasta Rotasta ja J. Pajulaaksosta, jotka ovat saaneet rinnalleen esimerkiksi Smackista ja Lamasta tutun Rane Raitsikan. Saimaan orkesterin tahtipuikkoa heiluttaa ex-Tehosekoitin Matti Mikkola. Oma kiinnostukseni kohdistuu jälkimmäiseen yhtyeeseen, mutta kummatkin ovat tunnettuja live-energiastaan.

Parin vuoden takainen Pepe & Saimaa on edelleen mestariteos, joka vetää hiljaiseksi sitä kuunnellessa. Pepe Willbergin ja Saimaan keikka Ruisrockissa vuonna 2014 on yksi parhaiten mieleeni jääneitä keikkoja koskaan. Matti Mikkolan suurieleistä pop-sinfoniaa oli tukemassa 30-henkinen orkesteri täynnä virtuoosimaisia soittajia. Maaginen on kenties se sana, joka kuvaa kokemustani parhaiten.

Eikä Saimaan tänä vuonna julkaistu Matka mielen ytimeen jää Willbergin kanssa tehdystä levystä jälkeen. Pepe-levytyksen sovitusten tähdätessä suurieleisyyteen ja kokonaisvaltaisuuteen, Matka mielen ytimeen leikittelee cover-kappaleilla pistäen ne täysin uudenlaiseen uskoon.

Suomigrimen noususta on puhuttu koko vuosi 2016, joten Ruisrock on kiinnittänyt etulinjassa toimivan Töölön ketterän esiintymään minirantalavalle. Keikka on lyhyt, mutta toivon mukaan sitäkin intensiivisempi. Suomiräppiä on tarjolla sunnuntaina reilusti, sillä Töölön Ketterän jälkeen minirantalavalle nousevat vielä View ja Noah Kin. Myös yhtä aikaa Ketterän kanssa esiintyvät Ruger Hauer feat. Regina (Regina löytyy lavalta, ei taustanauhalta). Kansainvälisen räpin ystäville esiintyy vielä loppuillasta Vic Mensa.

https://www.youtube.com/watch?v=HceMQPhvbjs

Sunnuntai-illan herkkupala on kuitenkin Patti Smith and her Band perform Horses. Vuonna 1975 julkaistu Horses-levy on klassikkoteos rockin historiassa ja juuri siksi ei ole yhtäkään järjellistä syytä jättää välistä, kun kyseinen levy kuullaan kokonaisuudessaan Ruissalon kesäillassa.

Toinen esiintyjistä, joka on pakko nähdä, on DJ Shadow. Kuten on Patti Smith, myös DJ Shadow on omalle genrensä merkittävä suunnannäyttäjä. Artistin pääasiassa instrumentaalissa hip-hop-musiikki laaja samplemateriaali on laajaa ja hyödynnetty nerokkaasti. Klassikkolevyn Entroducing…-levyn kappaleella Midnight In A Perfect World samplataan Pekka Pohjolan kappaletta Sekoilu seestyy. Jos kappale kuullaan keikalla, niin Turun torilla tavataan.

Ja totta kai Ruisrock 2016 -soittolista:

Ruisrockista minulla on pelkästään hyviä muistoja. Siellä aurinko paistaa, rakkaus kukoistaa ja elämä hymyilee. Juuri siksi tänäkin vuonna osallistun mukaan kansainvaellukselle kohti Ruissaloa. Matkakaiuttimista kaikuu Via Dolorosa, kun festarikansa taivaltaa silmät kiiluen kohti Ruissalon Eedeniä.

Matka camping-alueelta, etenkin Turun keskustasta, Ruissaloon on pahamaineisen pitkä. Matka taittuu ehdottomasti parhaiten pyörällä, joten jos sellaisen tuominen mukaan mahdollista, suosittelen lämmöllä ja rakkaudella. Pyörällä pääsee helposti ja vaivattomasti aivan festivaalialueen kylkeen, kun bussit jättävät kyytiläiset parin kilometrin päähän. Vaikka alueelta poistuminen pahimpaan ruuhka-aikaan on pyörälläkin kohtalaisen kaoottista, se ei ole mitenkään verrattavissa bussikyytien henkiinjäämistaisteluun, jossa pätevät lähinnä Darwinin lait.

Mutta ei se matka, vaan määränpää ja sieltä kantautuva musiikki. Alun perin ajatuksissani tämänvuotinen kattaus ei tuntunut kovinkaan hekumalliselta. Kuitenkin kevään myötä ja tarkemmin ohjelmaan tutustuttuani olen huomannut, että saahan Ruisrockissa ravata tänäkin vuonna festarilavalta toiselle tiukkaa aikataulua noudattaen ja siltikin joutuu jättämään jotain esityksiä kokonaan välistä.

Aluksi tylsimpänä päivänä pitämäni perjantai on tarkemman katselun perusteella ehkä jopa kiireisin ilta. Omissa papereissani ehdottomasti eniten päällekkäisyyksiä on juuri ensimmäisellä päivällä. Perjantain kattausta kannattaakin lähestyä seuraavien tärppien avulla.

Iloista poppia vai ahdistunutta räppiä?

Ensimmäinen paha päällekkäisyys on täsmälleen samalla kellonlyömällä 20:00–21:00 esiintyvät Lukas Graham ja Vince Staples. Tanskan Ed Sheeranilla on etulyöntiasema puitteiden puolesta, sillä Lukas Grahamille on annettu esiintymispaikaksi Telttalava, joka on osoittautunut omaksi suosikkilavakseni intiimin tunnelmansa puolesta. Soulahtavan popin ilosanoma on erinomainen aloitus viikonlopulle eikä artistin elämäniloinen pop-messu on varma valinta. Lukas Grahamin musiikissa kuin kuitenkin myös syvyyttä, sillä kappaleet kumpuavat artistin omasta, kuten voimakkaita tunteita herättävä levyn nimikkobiisi ja läpilyöntihitti 7 Years.

EDIT: Korjausta virheellisiin tietoihin. Tänä vuonna myös Merilava saa ylleen katoksen, joten tiivistä tunnelmaa on tarjolla myös siellä perinteisen Telttalavan lisäksi. Erinomainen uudistus järjestäjiltä!

Amerikkalainen Vince Staples on toista maata. Debyyttinsä Summertime ’06 julkaissut jenkkiräppäri on tehnyt ilmiömäisen esiintulon. Staples räppää realistisesti maailmasta, jossa hän on elänyt ja nähnyt. Hän ei kaunistele tai koristele. Tunnelma on hyvin kaukana Lukas Grahamin elämäniloisesta pop-nostatuksesta, kun Staples kirjoittaa ajatuksensa vihaiseksi pamfletiksi, joka ravistelee kuuntelijaa. Jos haluaa haastaa itsensä ja oman maailmansa, kannattaa tutustua Staplesin debyyttialbumiin, joka on monipuolinen, puhutteleva ja erinomaisesti tuotettu kokonaisuus.

Staplesin keikassa minua huolestuttaa ensisijaisesti kaksi asiaa: lava ja yleisökato. Alueen kulmaan sijoitettu avoin Merilava ei varmastikaan ole paras paikka iholle tungettelevalle räppärille. Erinomaisesta debyytistään huolimatta Staples ei ole noussut räppipiireissä vielä sellaiseen asemaan, joka olisi hänen lunastettavissa. Toisin sanoen Vince Staples on tällä hetkellä uskomattoman aliarvostettu. Minulla on paha kutina, että Staples on perjantain kattauksessa se helmi, joka suurimmalta osalta kokematta. Siksi en itse halua missata tätä esitystä.

Yhteenvetona siis hyvää ja iloista keikkakokemusta hakevalle Lukas Graham on nappivalinta, sillä Telttaan sijoitettu poppari ottaa varmasti ilon irti keikasta ja keikalta poistuu joukko hyväntuulista festarikansaa. Jos kuitenkin Vince Staples on livenä yhtä vakuuttava kuin levyllä, on jenkkiräppärin keikka valinta, joka jää mieleen vielä pitkäksi aikaa.

Peruuko MØ taas?

Maailmassa on kaksi varmaa asiaa. Saksa voittaa ja MØ peruu keikkansa aina. Tämän aikatauluun syntyneen aukon voit täyttää harhailemalla ympäri aluetta ja silmäillä meneillään olevia esityksiä tai yleistä festaritunnelmaa.

Jos ranskalainen Air kiinnostaa (23:00–0:00), kannattaa hyvissä ajoin mennä Telttaan varaamaan paikka kello 23 alkavalta keikalta. Ennen sitä kuitenkin kannattaa käydä silmäilemässä millainen meininki Seinabo Seyllä on Rantalavalla (22:00–23:00). Vaikkei ruotsalaisartistin levytys suurta vaikutusta tehnytkään, hänen esiintymistään on kehuttu usein. Erityisesti Flow’ssa artisti herätti paljon huomiota, minkä vuoksi keikan tunnelmaa täytyy käydä tällä kertaa edes haistelemassa. Matkalla Rannalta Telttaan voi ravita itsensä banaanilla, kun Niittylavalla juhlitaan Antti Tuiskun tahtiin.

Jos MØ ei sittenkään peru keikkaansa, niin älä ole tyhmä, vaan mene sinne. (Telttalava 21:00–22:00)

Niin paljon elektroa, niin vähän aikaa

Elektronisen musiikin täyttämän perjantai-illan jalokivi on kuitenkin ranskalaisyhtye Air. Jos yhtye ei ole tuttu, ota 1998 julkaistu Moon Safari haltuun ennen perjantaita ja suuntaa askeleesi kohti Telttalavaa. Yhtyeen unenomaiseen ja leijailevaan elektropoppiin on helppo sukeltaa sisälle. Pystyn jo aistimaan, miten Airin pehmeä tunnelma kietoutuu ympärille lämpimässä kesäyössä. Kaikki kiire ja hälinä katoaa hetkeksi, kun Air täyttää teltan.

https://www.youtube.com/watch?v=vwbLC03HE4I

Pian Airin jälkeen DJ-kaksikko Jack Ü aloittaa Niittylavalla (00:15–01:30). Perjantai-illan kovimmat juhlat tullaan näkemään Niittylavalla, sillä ilman ansioita kaksikko ei pokannut Grammy-pystiään. Myös Ruisrockin promoottorin lupaamat massiiviset tuotannot Niittylavalla puhuvat sen puolesta, että Jack Ü:n esiintymisestä tulee omanlaisensa spektaakkeli. Vaikkei kyseisen kaksikon musiikki juurikaan minua puhuttele, en voi kieltää, etteikö keikka ole yksi viikonlopun huomiota herättävimpiä.

Toisaalta jos tuntuu, että olet kuullut kyseisen kaksikon tuotoksia kevään aikana jo tarpeeksi ja kaipaat vaihtelua, mutta EDM-musiikki kiinnostaa, ota suunta Minirantalavalle. Pikkulavalla esiintyy uutta DJ-verta, kun lavan ottaa haltuunsa suomalainen Alex Mattson (00:00–01:30).

Tässä olisi vielä tällainen soittolista perjantaille, jolta löytyy parhaat tärpit vielä toistamiseen.

Suomiräpin nousu suosituimmaksi kotimaiseksi radiomusiikiksi on saanut myös pitkäaikaiset suomiräppärit aktiivisiksi. On ilahduttavaa huomata, että kaikkien uusien tulokkaiden ohella sellaiset konkarit kuten Petos, Sere ja Huge L julkaisevat omat levynsä lyhyen ajan sisällä.

Viimeisellä levyllään Petos haluaa viedä musiikin takaisin juurilleen ja puhua suunsa puhtaaksi siitä, mitä mieltä on nykysuomiräpistä. Testamentti haistattaa pitkät yksipuoliselle ja pelkkää pintaa kunnioittavalle populaarille suomiräpille. Testamentti on alkuperäistä alakulttuuria, joka halveksuen silmäilee valtavirran suuntaan.

”Tää on testamentti omistettu menneen talven lumille”, Petos lausuu avausraidalla ja tiivistää koko levyn yhteen lainiin. Testamentti on Petoksen ysäriromantiikalla höystetty tuulahdus vanhoista hyvistä ajoista. Ajoista, jolloin räppärit olivat parempia, meininki aidompaa ja elämä rajumpaa. Samalla se tiivistää syyn, miksi Petos kokee, että on parempi laittaa lopetus räppärin uralle. Aika on ajanut ohi hänen rap-maailmastaan eikä nykyinen meno puhuttele. Miksi siis väkisin roikkua kelkassa?

G-funk-henkiset biitit ovat letkeitä ja mukaansatempaavia. Tarvittaessa taustat ovat myös päällekäyviä, jolloin Petoksen flow on parhaimmillaan. Esimerkiksi Asian Ytimessä -kappaleen hyökkäävä biitti alleviivaa juuri sopivasti Petoksen paatosta. Pidemmän päälle biitit ovat kuitenkin väljähtyneitä, eivätkä ne eivät juurikaan tarjoa mitään pintaa syvemmältä. Ne ajavat kuitenkin sujuvasti asiansa. Poikkeuksiakin kuitenkin löytyy, kuten tarttuvuudella kehon valtaava Ysäri Funkkii, jolla Petos on parhaassa vireessä koko levyllä.

Testamentilla Petoksen tekstit ja biitit eivät ole yhtä teräviä kuin parhaimpina vuosinaan, mutta levy korvaa puutteensa sitäkin tinkimättömällä asenteella. Ensimmäisillä kuunteluilla suurin mielenkiinto keskittyykin siihen, mitä Petos seuraavaksi teksteissään piikittelee ja millaisin sanakääntein. Mikä nykyaikainen ilmiö on naurettavaa puuhastelua ja syytä heittää roskiin. Osuutensa Petoksen ravistelusta saavat luonnollisesti nuoriso, hittiradio ja nykyajan räppitrendit. Ennen oli kaikki paremmin.

Naapurin sedän ärinä on kuitenkin purevaa, vaikka ajoittain hyvinkin kornia. Aluksi Petoksen teksteihin suhtautuu lähes puolustautuen, mikä kertoo siitä, että silmät kiinni räiskitystä sarjatulituksesta osa osuu maalinsa. Suivaantunut tuhahtelu siitä, miten sedät eivät vaan nyt ymmärrä, vaihtuu hiljalleen hyväksyvämmäksi nyökytykseksi. Kaiken kärjistetyn antipatian pohjalta on tunnistettavissa pointti. Vaikkei Petoksen kanssa olisikaan täysin samaa mieltä, ärtyneellä räppärillä on näkökulmia, jotka on hyvä huomioida.

Erityisesti Vittuun sun swägi -kappale tarjoilee suomiräpille täyslaidallisen lokaa niskaan, jonka genre ajoittain tuntuu ansainneen. Asian ytimessä ja Tavaramerkki jatkavat kriitikin jakoa suomiräpin lisäksi myös laajemmalla yhteiskunnallisella skaalalla. Brändihabituksella aivonsa syövyttäneet räppärit, jotka ovat ajautuneet kauas genren juurista eivät juurikaan puhuttele Petosta. Petoksen räpissä on kyse aidoista kokemuksista ja oikeasta elämästä. Swägit, hästägit ja snäppäkit joutavat roskiin, koska ne edustavat räpissä pelkkää pinnallisuutta. Lapsiyleisön itselleen haalineet suomiräppärit, jotka junantuomina räppäävät kalliolaisuuden kovuudesta edustavat suomiräpin irvikuvaa. Musiikki, jonka parissa Petos on kasvanut, on pettänyt hänet.

En ole oikein koskaan jaksanut ymmärtää räppäreiden uhoa aitoudesta. Se on lähinnä tyhjänpäivästä puhetta silloin, kun ei ole enää mitään järkevää sanottavaa. Jauhetaan omasta aitoudesta ja niiden muiden epäaitoudesta. Pumpataan omaa egoilmapallo täyteen ilmaa. Omat kuuntelijat nyökkäilevät mukana ja myhäilevät aitoa aitoutta. Petos ei kalastele uusia kuuntelijoita, mutta levy uppoaa vanhoihin faneihin. Levy antaa aitopäille sen, mitä he haluavat, eli annoksen itsetuntoa hivelevää tunnetta paremmuudesta.

Silmiinpistävää on oman aitouden ylivertaisuus. Kasettina julkaistulla albumilla naureskellaan kasettifanaattiselle nuorisolle, mutta Petoksen kasetti on totta kai ironisesti hauska juttu ja astetta aidompi asia. Muiden räppäreiden brändäyskulttuuri kirotaan maanrakoon lukuisin eri tavoin. Onneksi Petosta ympäröivä aitouden nimeen vannova kultti ja henkilöpalvonta on parempaa brändäystä kuin muiden.

Levyn ja räppiuran päättävä Yleistä Pahennusta Part III (The Final Chapter) nostattaa hatun ilmaan pitkän linjan uurastuksen kunniaksi. Laiskanpulskealla biitillä kulkevan muistelun myötä Petos matkustaa ajassa takaisin kultaiselle ysärille. Toivottavasti Petos löytää Eldoradonsa.

Muistatteko, kun Tippa-T oli musiikkipiirien kuuma peruna, jonka ronskit tekstit ja estottomuus polttelivat näppejä? Varovasti ihailtiin Nuaren kukon kylmänviileää trap-henkeä, Tippa-T:n rytmistä flow’ta ja tehokasta snare-räiskintää. Nuori kukko kruunattiin nopeasti suomitrapin kuninkaaksi, koska käytännössä Suomessa ei ollut muitakaan varteenotettavia tekijöitä.

Turkulaisen kukon debyyttialbumi White löysi vielä oman faninsa, vaikka se olikin soundiltaan jo edeltäjäänsä huomattavasti kulutetumpi. Pohjattomassa uhossa oli kuitenkin edelleen tietynlaista vaarantunnetta, joka sai kiinnostumaan. Tippa-T:n tekstit olivat kielletty hedelmä, jotka oli kuultava, vaikka kappaleet herättäisivät kuvotusta. Paukuta sun pimppii oli kaikessa mauttomuudessaan ja musiikkivideoidensa kanssa omanlaisensa kuriositeetti, jota ei voinut ohittaa. Inhosit sitä tai et, olet kuitenkin kuunnellut sen.

Sitten Tippa-T alkoi lähennellä sellaista tasoa, ettei enää kuunnellessa voinut olla varma onko tekijä tosissaan, psykoosissa vai ainoastaan vähän hölmö. Irwiniä pahoinpitelevä Ei tippa tapa on ajatuksena jopa ihan viihdyttävän itseironinen. Toteutus oli lopulta toinen. Kappale kierrätti laimeaa biittiä, joka ei saanut aikaan kunnollista jännitettä ja yhteislaulumainen kertosäe oli aivan liian ulkona artistin luonteesta. Tympäännyttävyyden kruunasi kappaleen ”tää on vaan läppää” -henkisyys, joiden mukaan tyhmä kuuntelija ottaa vain liian tosissaan. Oli sitten kyse seksismistä tai mistä hyvänsä, asiayhteydestä huolimatta kommentti herättää aina pelkästään myötähäpeää.

Kaikesta huolimatta Tippa-T:ssä on ollut tietynlaista lunastamatonta potentiaalia. Vaikkei räppärin teksteissä ei ole ollut juurikaan päätä eikä häntää, hävyttömän toimivat bängerit ovat antaneet paljon anteeksi. Juuri tästä syystä myös sympaattisen turkulaisesti nimettyä Iso kirkol -kappale kiinnosti minua. Varovan toiveikkaasti laitoin kappaleen soimaan.

Ei mennyt kauaakaan, kun olin jo heittämässä läppäriäni ikkunasta. Aloituslaini ”ei perjantai, ei lauantai, vaan rai-rai-rai se on rilluntai” (kyllä, luit oikein) herätti spontaanin ja surrealistisen naurureaktion. Samaan aikaan tuli huono omatunto, että reaktioni oli väärä. Ei lelunsa pudottavalle vauvallekaan saa nauraa, ettei se luule kyseessä olevan hauska leikki.

Tippa T:n päivien luettelointi on koomista kuunneltavaa kuin Pääpäivä-renkutus, mutta ilman Pää-äijien pilkettä silmäkulmassa. Rinnastus tähän huumori-duoon ei ole Tippa-T:n kohdalla mairea rinnastus, vaikka räppäri yrittääkin kovin tehdä itsestään vitsiä.

Rai-rai-rai rilluntai -kertosäkeen lisäksi kappaleella kuullaan sekä geneerisiä hard rock -riffejä (kyllä, luit jälleen oikein) ja Ibiza-biitti (kyllä, ei vieläkään vitsi) milleniumin vaiheesta. Tippa T:n muodonmuutos Petri Nygårdiksi on alkanut todella. Erotuksena on, että vanha Petri Nygård oli huvittava olemalla tarkoituksella pelle, mutta Tippa-T:ltä se tulee ihan luonnostaan ja olematta huvittava.

Kauas on tultu Nuaren kukon trap-maailmasta, josta pystyi vielä pitämään. Nyt kupin pohjalla on tilkka kitkerää ja väljähtänyttä teetä, joka on viisaampaa viskata viemäriin. Ensisijaisesti oman terveytensä vuoksi. Eiköhän näitä halpuutettuja ja mielikuvituksettomia dokausralleja olla kuultu jo tarpeeksi.