Where are they now?

Hyvää päivää (kirjoitus)haudan takaa!

Puolivahingossa joulun pyhinä päädyin lukemaan blogiani ja tajusin, kuinka suuri sääli on että kiinnostus blogeja kohtaan kosahti lähes täysin suurin piirtein samoihin aikoihin, kun Rosvot-portaali avattiin. Sillon elettiin aikaa, jolloin Youtube oli juuri lyömässä läpi ja muistan, että pari Rosvot-bloggaajaakin nopeasti alkoivat luomaan blogeihinsa kirjoitetun sisällön lisäksi myös videosisältöä. Muistaakseni Kalenterikarju Mikko Toiviainen ihan päätyi työskentelemäänkin sillä kentällä, ennen kuin aloitti taipaleensa kirjailijana ja äänikirjojen lukijana.

Lukiessani vanhoja blogipostauksiani muistin, kuinka paljon rakastin bloggaamista ja myös kuinka hyväksi olin siinä harjautunut. Voisin sanoa, että haaveeni (kuten monella muullakin Rosvolla) oli kirjoittaa työkseni. En kuitenkaan koskaan lähtenyt määrätietoisesti edistämään sitä polkua ja päädyin mutkan kautta verkkokauppafirmaan töihin, jossa aloin opetella koodaamisen perusteita ja sitä aikani tehtyä opin kuin opinkin koodaamaan, ja nyt teen sitä pääsäntöisesti työkseni. Olen töissä Suomen johtavalla verkkokauppa-alustalla fronttikoodarina ja rakastan työtäni. Kirjoittamista on silti ikävä.

Muutto Mágalaan

Muutin vuoden 2021 alussa asumaan Espanjaan, Málagan kuvankauniseen kaupunkiin, jossa kesä on ympärivuotinen ja ihmiset kauniita, kuin roomalaiset veistokset. Oli ollut pitkäaikainen unelmani asua jossain, missä ei ole kesällä loputtoman valoisaa ja talvella pimeää. Málagassa on talvisinkin minimissään 15 astetta ja se kunnon kesä, se ihana aurinkoinen paratiisikesä kestää puoli vuotta. Espanja on tarjonnut minulle kaiken mitä olisin ikinä osannut toivoa: onnellisen aktiivisen elämän, hyvän elintason ja rakastavan puolison, joka perheineen on tehnyt tästä paikasta minulle kodin.

Täysin en ole musakuvioistakaan tippunut. Vaikka minulla ei enää ole bändiä, tai levy-yhtiötä, tai musablogia, käyn aktiivisesti keikoilla ja vaikka tännekään ei siisteimmät indiebändit usein löydäkään, kyllä täällä kerran kuukaudessa joku Interpolin kaltainen bändi esiintyy. Interpol valikoitui esimerkiksi, koska olemme menossa maaliskuussa Interpolin keikalle paikalliseen keikkamestaan, joka muuten ei ole juuri Tavastiaa isompi. Kelatkaapa sitä! Festareitakin täällä on ja mm. Arcade Fire ja Florence + The Machine on tulossa Málagaan esiintymään. Ei hullummin asiat siis kulttuurikentälläkään!

Elämä täällä on vähän hitaampaa ja yksinkertaisempaa. Töiden lisäksi päivät menee rantalentopalloa ja padelia pelaillessa, ja kavereiden kanssa hengaillessa. Elämä on sosiaalisesti aktiivisempaa, koska asioiden tekeminen ei vaadi juuri vaivaa tai välttämättä edes rahaa. ”Mennäänkö tänään rannalle töiden jälkeen?” ”Joo, mikä ettei, mä otan jotain ruokaa messiin, niin tuo sä vaikka jotain juomaa.” Hintataso on huomattavasti edullisempi kuin Suomessa ja ihmiset lähtökohtaisesti paremminvoivia ja positiivisempia.

Muutakin kuin pilvilinnoja

En kuitenkaan rakasta kaikkea Espanjassa. Lähtökohtaisesti itseasiassa kaikki espanjalainen ärsyttää. Mutta expat-kuplassa on kiva elää ja kiitos ihanan espanjalaisen tyttöystäväni, olen alkanut myös arvostaa joitain asioita espanjalaisessa kulttuurissa, joita ennen en voinut sietää. Poco á poco, niin kuin paikalliset sanoo.

Näin vuoden pimeimpänä aikana en voi kuin fiilistellä kuinka hyvä päätös oli aikoinaan lähtöä tänne ja jättää kaikki Suomessa taakse. Se oli minulle kuin uudelleensyntymä, jossa pystyin määrittämään kaiken uudestaan. Kuka olen, kuka haluan olla ja mitä elämältä haluan. Turns out, en halua kauhean paljoa, mutta kaiken mitä haluan, saan täältä.

Toivottovasti sinäkin lukija elät ihanaa itsesi näköistä elämää ja olet voittanut kamppailusi kaamosmasennusta vastaan. Siltä varalta, että et kuitenkaan ole, niin suosittelen kyllä harkitsemaan ulkomaille muuttamista, tai ainakin sillä vaihtoehdolla leikkimistä. Itselleni se oli elämäni paras ratkaisu, ehkä siis jollekin toisellekin – esim. sinulle.

Onneksi olkoon Helsinki! Annankadulle (Bar Loosen naapuriin) on vuoden vaihteessa avattu uusi ravintola nimeltään Gate A21, joka tarjoaa edullisten juomien lisäksi laadukasta livemusiikkia. Tavoitimme Gate A21:n ohjelmaa buukkaavan promoottori Jussi Järvisen lyhyeen haastatteluun.

K: Promoottori Jussi Järvinen, tervetuloa haastatteluun. Haluaisitko alkuun kertoa Rosvojen lukijoille kuka on Jussi Järvinen ja miten olet päätynyt tähän tilanteeseen?

V: Noh, lyhyesti kerrottuna mä olin junnuna kiinnostunut futiksesta, mutta kun tajusin että en ole siinä hirveen hyvä, niin aloin näytellä. Teatterista tuli mulle tärkeä harrastus. Muutin Helsinkiin 20 vuotiaana kun pääsin opiskelemaan Teatterikorkeakouluun näyttelijäksi. Opiskelu ei kuitenkaan ollut koskaan mulle se helpoin juttu, jonka takia tuli pidettyä pari välivuotta opintojen välissä ja niiden aikana päädyin tekemään duunia Helsingin baareissa. Baarihommat olin kyllä aloittanut jo aikoinaan asuessani Turussa 17 vuotiaana Giglin’ Marlin -ravintolassa ja Hamburger Börsissä blokkarina.

Koulun jälkeen ajattelin, että nyt saa baarihommat riittää, mutta muutaman kerran lopetettuani ne huomasin, että taidealalla itsensä täysin elättäminen on sekin aika vaikeaa. Jatkoin siis baarihommia, niitä kun oli helppo sovittaa epäsäännöllisemmänkin elämän kanssa. En mä todennäköisesti niitä tule koskaan täysin lopettamaan.

Keväällä mulla alkoi taas uusi teatteriproggis, jonka takia päätettiin tässä mun viimeisimmässä työpaikassa, että serviisien sijaan alan hoitamaan ravintolan ohjelmapuolta. Silloin syntyi Turbiinitorstait. Ja vähän sen jälkeen mun vastuulle siirtyi myös Gate A21:n sunnariklubi Runway sunday.

K: Kertoisitko omin sanoin, mistä Turbiinitorstaissa ja Runaway sundayssa on kyse?

V: Mulle Turbiinitorstaissa on kyse pohjimmiltaan siitä, että sen lisäksi että tapahtumajärjestäminen on aina kiinnostanut mua, mulle annettiin hyvät puitteet rakentaa täysin uusi konsepti, jossa asiakkaat saa laadukasta livemusaa, ja bändit lisää mestoja jonne päästä keikoille. Tää on myös mulle hyvä mahdollisuus oppia tapahtumien järjestämisestä, joka on loppujenlopuksi mulle täysin uusi ala.

Helsingissä on ollut vähän sellainen ongelma, että jos haluaa kuulla hyvää konemusaa, pitää sitä lähteä etsimään muutamasta valikoidusta paikasta sillan toiselle puolelle.  Runaway sunday pyrkii korjaamaan tuota ongelmaa. Ja toki myös tarjota paikan mun itseni kaltaisille tyypeille, jotka jaksaa polkata 10 min ja sen jälkeen istua ja jauhaa paskaa.

K: Kerrotko lisää tuosta venuesta GATE A21, itselleni paikka on tuntematon?

V: Gate A21 on vuodenvaihteessa Annankadulle avattu ravintola. Tasokas paikka, jossa ei kuitenkaan tarvitse himmailla, jos haluaa bailata. Dj:t soittavat pe-su, Meillä on hyvä tuotevalikoima, itse suunnitellut cocktailit, loistava henksu, istumatilaa + tanssilattia. unohtamatta timanttista äänentoistoa.

Nojoo, ton mainospuheen jälkeen voi ehkä lisätä, että suht uutena baarina se vähän hakee vielä omaa juttuaan. Esimerkiksi alkuvaiheessa saimme kritiikkiä siitä,  ettei koskaan voinut olla varma minkälainen musa minäkin viikonpäivänä soi. Mutta sekin on alkanut asettua pikkuhiljaa. Esim sunnuntaisin meillä on aina konemusaa. Vaihtelevaa mutta tietty linja pidetään. Syksylle on buukattu mm. Profound groove + Shark-E, Jenny Om, Antti Rasi, Haukka, Ministeri ja muita pitkän linjan lätynpyörittäjiä.

K: Teillä on ollut kevään aikana kovia esiintyjiä, mm. timanttisena liveaktina mainetta niittänyt Serot. Teillä on keikat olleet tähän asti ainakin aina ilmaisia, miten tämä on mahdollista?

V: Mä olin alussa päättänyt, että kaksi bändiä on pakko saada keikalle: Serot ja Risto. Ja olin suoraan sanoen aika yllättynyt, kun molemmat innostui hommasta ja suostuivat esiintymään. Ottaen huomioon, että molemmille sataa keikkakyselyitä pilvin pimein ja molemmilta tuli vastaus noin päivän sisällä, että ”hyvältä kuulostaa”.

Ilmainen sisäänpääsy, joka me halutaan tarjota meidän järkkäämillä klubeilla toki on pieni haaste bändeille. Meillä kun sekä esiintyjien, että mun liksa perustuu provikkaan illan myynnistä. Tää on asia, josta myös halutaan olla täysin avoimia ja kertoa se myös bändeille ensimmäisenä. He sitten päättävät onko se malli, jolla he haluavat ja voivat esiintyä.

Mallissa on tietty myös se ongelma, että bändit jotka on jo “nosteessa” helpommin vetää tuvan täyteen. Kun joku tuoreempi nimi ei vedä, vaikka vetäisi yhtä kovan tai vielä kovemman keikan. Lyhyestä virsi kaunis, mun yks tavoite on, että jos kävijämäärät jatkaa kasvuaan samaan tahtiin, oltais kohta siinä pisteessä, että jokaiselle bändille voitais luvata joku takuuliksa.

K: Haluaisitko valottaa buukkausprosessia ja miten teille voisi päästä esiintymään?

V: Buukkausprosessi menee about näin: Mä hikoilen tietokoneen edessä ja kiroilen, että miten vitussa näitä iltoja oikeen saisi kasaan, kun 4 viestiä 5 menee bändien sijaan kavereille, että tuleeko mieleen mitään bändiä mikä voisi toimia meidän illoissa.

Noh, tähän mennessä mä oon lähettellyt suoraan bändeille viestejä millon mitäkin kautta ja toivonut, että ne näkisi miten tästä voisi tulla stadin kovin juttu. Mutta olis myös siistiä päästä siihen pisteeseen, että bändit lähettelis kyselyitä mulle. Sen voi tehdä sähköpostilla turbiinitorstai@gmail.com, tai vaikka instassa laittamalla privaviestiä profiiliin https://www.instagram.com/turbiinitorstai.x.runwaysunday/

Muistakaa muuten seurata, että saadaan joskus jotain sponsseja ja kovemmat keikkaliksat.

K: Te olitte klubin kanssa Heinäkuun tauolla, mutta palaatte elokuussa Riston keikan tiimoilta. Joko syksyn kuviot on selvillä ja onko buukkailut aloitettu?

V: Joo, Heinäkuu meni aika lööbailessa tai festareilla juostessa. Mutta kovia tyyppejä syksyllekin on jo kiinnitetty. Esim. kerran kuussa vieraileva räppiklubi, Matos Locos, Make out -Motel ja Valhe. Mutta rohkeasti saa laittaa viestiä, jos keikat kiinnostaa. Mitään hirveän tarkkaa genrelinjaa ei olla vedetty, paitsi että vähän pitäis olla enemmän menoa, kuin jossain ruotsinlaivan trubaduuri-illoissa ja antaa naapureiden hoitaa rankemman musan keikat. Mutta mitään ei kuuntelematta suljeta pois. Ja toki lämppäriksikin voi itseään tarjota, esim. saman genren artistibuukkauksen kanssa.

Ja seuratkaa sitä instaa. Niin ja tulkaa keikoille.

—

Seuraava Turbiinitorstai, To 1.8.
Esiintyjä: Risto, showtime klo 22
Event facebookissa
Ilmainen sisäänpääsy!

Ja jos haluat mahdollisuuden voittaa 50€ arvoisen lahjakortin käy seuraamassa ig-profiilia
https://www.instagram.com/turbiinitorstai.x.runwaysunday/?hl=fi

Tervehdys haudan takaa! Elossa ollaan edelleen, vaikkakin välillä sen verran verran piippuun poltettuna ettei uskoisi. Tällä kertaa minut veti blogin ääreen helsinkiläinen For Tomorrow, jolla on yksi ihan saatanan upea biisi nimeltä Tokyo.

Bongasin bändin ihan sattumalta, kun oltiin viime lauantaina yhtyeeni Mumrunnerin kanssa yhteisellä keikalla Tampereella O’Hara’sissa. Sen lisäksi että bändillä on aika freesi meininki lavalla, he soittavat todella taitavasti ja osaavat sovittaa kappaleitaan oikeasti toisistaan erilaisiksi, joka on aika harvinainen taito tänä päivänä.

Toivon että törmään bändiin myös jatkossa. Ja ennen kaikkea toivon, että bändi pystyisi tuottamaan Tokyon kaltaisia ralleja enemmänkin. Sanoisin, että For Tomorrowin paketti ei juuri muuta enää kaipaisi ollakseen timanttisen hyvä.

Niin kliseiseltä kuin seuraava aloitus kuulostaakin, eilen oli synkkä ja myrskyinen yö.  Olin juuri nauttinut tuopillisen ylihintaista artesaaniolutta ystäväni kanssa Tampereen keskustassa, kun kännykkään asettamani hälytys soi sen merkiksi, että minulla on kaksikymmentä minuuttia aikaa siirtyä keskustan toiselta laidalta toiseen laitaan, Hämeenpuiston kupeeseen, Big Tits -nimistä tissibaaria vastapäätä sijaitsevan O’Hara’sin kellariin, jossa oli juuri alkamassa vitsikkäästi nimetty ”Tampere post metal -meeting”.

Olin saanut vihiä illan keikasta aiemmin päivällä kaveriltani, joka kertoi että luvassa olisi näkemisen arvoista tuuttia ja kovana keikkaratsuna tunnetun kaverini sanaan oli luottaminen, sillä kovaa tuuttia toden totta oli tarjolla. Itseasiassa niin kovaa tuuttia, että lähestulkoon unohdin, että minun olisi pitänyt olla tuota post metal -musiikkia kuunnellessani vieläkin Helsingissä Sideways festivaalilla. Noh, toisin kävi. Ja hyvä niin.

Yhtye jonka nimen tulisi olla jo, mutta jonka nimi tulee olemaan seuraavan kahden vuoden sisään suomalaisten metallidiggareiden (ja erityisesti post metal-diggareiden) huulilla on Besra. Yhtye koostuu viidestä pitkän linjan muusikosta, joita kaikkia taitaa jossain määrin yhdistää yksi asia: turkulaisuus.  Besrasta on vaikea löytää tietoa netistä, koska yhtyeen nimellä googlatessa löytyy aika paljon kaikkea mikä ei liity yhtyeeseen mitenkään, mutta osaan arvata ainakin seuraavaa:

• Bändin jäsenistö koostuu ainakin seuraavissa bändeissä vaikuttaneista muusikoista:
  Callisto, Rites of the Youth, Cassie, While I’m Alive (korjatkaa, jos olen väärässä)
• Yhtä tiukkaa soittoa ja täyteliästä livesoundia saa hakemalla hakea
• Besralta on julkaistu tähän mennessä vain yksi biisi, mutta uskon että yhtyeeltä ja niin ikään turkulaiselta SVART recordsilta tulee jossain vaihessa yhteinen lapsi

Eilen Besran keikkaa seuratessani laitoin silmät kiinni ja palasin ajassa 12 vuotta taaksepäin Rehtorinpellonkatu 4-6 B:n. Ainoana erona vaan tuon eilisen O’Hara’sin ja tuolloin Suomen vanhimman rock-klubi TVO:n välillä oli se, että soundit olivat eilen paremmat, bändi oli parempi kuin yksikään TVO:lla näkemäni, ja Guinness hanasta (niin pahaa kuin se onkin) maistui eilen huomattavasti paremmalta kuin TVO:lla myydyt KOFF:in tölkit.

Jos olit Sidewaysissa tänä vuonna, tiedätkin varmaan millaista siellä oli. Jos olet seurannut Sidewaysin somevirtaa tänä vuonna, olet varmaan saanut jo hyvän kokonaiskuvan millaista siellä oli. Ajattelin silti kertoa vähän omia kokemuksiani tapahtumasta, jota juhlittiin jo ennakkoon mm. loistavista artistikiinnityksistä, sekä vauhdikkaasta lipunmyynnistä. Ehkä nuolaistiin ennen kuin tipahti.

Alkuperäisten suunnitelmieni sijaan, vietin Helsingissä lopulta vain yhden päivän. Näin jälkikäteen ajatellen, se oli ehkä ihan hyvä päätös. Sitten taas, uskon että minulta jäi kokematta yksi vuoden ikimuistoisimmista festivaalikokemuksista. Ei niinkään ohjelman, vaan romahduksen reunalla käyneen festivaalin ja sitä järjestäneen tiimin loputon halun viedä tuhoon tuomittu tapahtuma kunnialla maaliin hinnalla millä hyvänsä.

Siinä missä Sidewaysin ohjelma oli vuosi sitten kuin minulle räätälöity, tänä vuonna ohjelmistossa ei juurikaan ollut minulle tärkeitä artisteja. En tiedä kuinka suuri osa festivaalin budjetista paloi PJ Harveyn keikkaliksaan, mutta tuntui siltä että paukkuja ei oltu ripoteltu festivaalin ohjelmistoon yhtä tasaisesti kuin vuosi sitten.

En tosin ollut paikalla lauantaina näkemässä esim. Peachesin keikkaa, joka kuulopuheen perusteella villitsi festivaalikansaa vähintään yhtä paljon kuin PJ. Mutta niin, lauantaista ikimuistoisemman taisi tehdä villit sääolosuhteet ja muuttuneet soittoaikataulut, sekä festivaalin todellinen pääesiintyjä: Fullsteamin ohjelmatiimin taistelu tuulimyllyjä vastaan.

Mutta iso kysymys on, eikö tuuleen ja sateeseen oltaisi voitu varautua etukäteen? En halua sanoa tätä kritiikkinä, vaan enemmänkin haluan vain heittää ajatukseni ilmoille. Pystyisikö esim. ensi vuodelle ottamaan haltuun enemmän sisätilaa? Tai mahdollisesti harkita uudelleen kuinka monta lavaa alueella ylipäänsä tarvitsee olla. En tiedä, voiko tällaiseen varautua?

Mitä Sidewaysin perjantaista jäi sitten povariin? No, PJ Harvey jäi itselleni pieneksi pettymykseksi. Keikka tuli aika hiljaisella volyymillä. Ja koska päälavalla ei ollut videoscreenejä, en varsinaisesti voi vieläkään sanoa, että olisin nähnyt PJ Harveyn, vaikka keikalla olinkin.

Kuten jo aiemmin sanoin, Ty Segall veti älyttömän kovan keikan. Ja jäikin ehkä tämän vuoden Sideways-perjantain suosikikseni. Explosions in the sky oli myös todella hyvä, vaikka jäikin jonkin verran etäiseksi. Eevil Stöötä kohtaan taas odotukseni eivät olleet liian isot, mutta en saanut itseäni innostumaan miehestä samalla tavalla kuin levyltä kuunnellessani. Susanne Sundfør veti hyvin. Lainaan erästä tamperelaista musamogulia sanelemalla norjalaisen keikasta pikatuomion: Ok+

Mutta sääolosuhteet näyttelivät pääosaa tämän vuoden Sidewaysissa. Alue oli viihtyisä, mutta siellä ei ollut mukavaa. Onneksi paikalla oli paljon tuttuja ja sadetakin alla pysyi kuivana. Alkoholia tuli juotua. Osittain siksi, että kännissä on kivaa, osittain sen takia, että sateessa seisominen olisi helpompaa. Kaikki sisätilat ja katetut alueet olivat ihan täynnä sadetta pakoilevaa jengiä. Tämä häiritsi keikkoja. Perjantaina Sideways ei siis ollut näistä syistä kovin nautinnollinen kokemus.

Uskon, että tämän vuoden Sideways tullaan todennäköisesti kirjailemaan historian kirjoihin sinä vuotena, jolloin eräs festivaalitiimi onnistui kääntämään täyden katastrofin voitokseen. Ja tätä keissiä tullaan purkamaan vielä monesti tulevina vuosina, ehkä kulttuurituottajien festivaalikursseilla, ehkä Musiikki ja Median paneelikeskusteluissa.

Ah, jollain tavalla samaan aikaan todella kutkuttavaa ja karvat pystyyn nostattavaa, että pitkän kirjoitustauon jälkeen löydän kirjoitusinspiraation uuden helsinkiläisen Kasperin ensimmäisestä Mä täytän aikaa -singlestä. Biisistä, joka löytyy kuin löytyykin tällä hetkellä vain Spotifysta. Tuosta saatanan ohjaamasta höyryjunasta, jonka hylkäsin jo puolitoista vuotta sitten ovet paukkuen ja sillat palaen.

No mutta nyt kävi kuitenkin niin, että Kasper toi minut takaisin Spotifyn äärelle. Ja sai sormeni tanssimaan näppäimistöllä kappaleensa tahdissa. Kiitos siitä Kasper, vaikka vähän vihaankin sinua tästä syystä Kasper. Olet tehnyt hienon biisin. Mä täytän aikaa on samaan aikaan ”sitä jotain uutta ja mielenkiintoista”, jonka perään olen itkenyt yksikseni jo kaksi vuotta, mutta myös se täysien euroviisupisteiden arvoinen kesäillan soundtrack.

Kuten varmaan on käynyt ilmi, Kasper on minulle entuudestaan tuntematon ja hänen Facebook-sivua selatessani, en juuri tullut hullua hurskaammaksi.  Kasper on kakskyt jotain, ja asuu ainakin soundcloud-nickinsä ”kasperhelsinki” perusteella Helsingissä. Hänellä on erinomainen lauluääni. Siis todella erinomainen, ja uniikki. Sellainen ihana sekoitus laiskaa ”mua ei kiinnosta miltä kuulostan”-soundia ja sellaista luonnostaan todella hyvä-äänistä nuorta miestä. Kasperilla on selvästi myös vanhoja ja uusia ystäviä, jotka tulevat tekemään hänestä (kenties koko Suomen) tunnetun laulajalauluntekijän tämän kesän ja tulevan syksyn aikana.

Minun suhteeni Kasperiin on muodostumassa samanlaiseksi kuin aikanaan Pimeys -yhtyeen kanssa. Olen päässyt taas todistamaan, että vahvalla laulunkirjoittamis- ja sanoittamistaidolla on edelleen paikkansa suomalaisessa musiikkikentässä. Saa nähdä kuinka pitkälle tuo tie vie Kasperia. Se lienee paljolti kiinni siitä, pystyykö herra tuottamaan lisää Mä täytän aikaa -tasoisia lauluja. Toivon niin, todella toivon niin.