Wanha: Pelkkänä korvana: Ville Ahonen ja esitystaide

(Unohdettujen) syntymäpäivien kunniaksi tämä viikko muistellaan vanhojen postausten merkeissä. Blogin (reilun) seitsenvuotisen taipaleen kunniaksi nostan tämän viikon ajan vanhan blogin puolelta esiin tekstejä, jotka ansaitsevat tulla luetuksi Rosvoissakin. Tänään vuorossa on tällä viikolla All Earsista omaan uuteen blogiinsa muuttaneen Mikko Toiviaisen kirjoittama Pelkkänä korvana -juttusarjan ensimmäinen osa maaliskuulta 2013.  Siinä Mikko antaa äänen Ville Ahoselle, joka kertoo suhteestaan esitystaiteeseen. Tämän jälkeen All Earsissa ilmestyi vielä artikkelit Samae Koskisesta ja NHL13:sta, The Hearingista ja valokuvauksesta sekä Pikku Kukasta ja liikunnasta.  Ehkä sarja saa jatkoa vielä Kalenterikarjussakin?

Palataan siis hetkeksi ajassa maaliskuuhun 2013:

VILLE3_ChrisVidalTenomaa_PRESSI

Kuva: Chris Vidal Tenomaa

Rakkaat lukijat! Tänään All Earsissa alkaa uusi ja jännittävä juttusarja, joka kantaa nimeä Pelkkänä korvana. Juttusarjan idea on varsin yksinkertainen: istutamme aina tasaisin väliajoin jonkun mielenkiintoisen ja ajankohtaisen artistin All Earsin piinapenkkiin ja pyydämme häntä kertomaan meille ihtohimostaan. Intohimo voi olla vaikkapa jokin harrastus kuten ruoanlaitto tai kiinnostava työ, jota artisti harjoittaa siviilissä. Homman ydin on syventää siis teidän ihanien lukijoiden ja artistien välistä suhdetta.

Juttusarjan korkkaa mielettömän karismaattisen esiintyjän maineessa oleva Ville Ahonen, joka kertoo suhteestaan esitystaiteeseen. Minä ja Ville Ahonen julkaisi odotetun seuraajan vuoden 2010 esikoisalbumilleen 1.3.2013. Albumi kantaa nimeä Mia ja se on lyhyesti kuvaillen aivan vitun upea. Levy löytyy myös Spotifysta.

Ville Ahonen ja esitystaide

”Mä oon Ville Ahonen, 28-vuotias helsinkiläistynyt muusikko ja esiintyvä taiteilija. Muutin kohta 10 vuotta sitten Hyvinkäältä Helsinkiin. Mä olin silloin… nyt tää lähtee heti harhailemaan… olin kova pasifisti ja hirveän ehdoton. Hyvinkäällä oli tasan yksi jätkä, joka meni sivariin. Kaikki muut meni inttiin ja mä menin kanssa, mutta aseettomaan palvelukseen. Se olisi kestänyt 11 kuukautta, mutta tajusin pian, että se on perseestä ja lähdin sieltä nopeasti pois. Mä en pystynyt enää jäämään Hyvinkäälle, kun siellä oli kituuttanut liian pitkään. Muutin systerin kämppään Kallioon asumaan pimeästi ja se muutti siitä pois. Mä asuin siinä, enkä tuntenut koko kaupungista ketään. Eikä mulla ollut mitään suunnitelmaa. Ajattelin vaan, että voisin hakea levykaupasta duunia.

Minä ja Ville Ahonen. Kuva: Ilkka Saastamoinen

Minä ja Ville Ahonen. Kuva: Ilkka Saastamoinen

19-vuotiaana päädyin Ylioppilasteatteriin. Siellä oli tietyssä määrin aika samanhenkisiä ihmisiä ja yhteinen seksuaalinen ja henkinen vapautuminen. Se oli tärkeä yhteisö siinä vaiheessa elämää. Sitä kautta mä ajauduin tekemään teatteria. Sieltä olen saanut aika paljon ystäviä ja sen myötä ylipäätään ajauduin tekemään esitystaidetta. Tuomas Skopa (Minä ja Ville Ahosen basisti ja Sydän, sydän -yhtyeen laulaja-kitaristi) oli siellä muutamassa kesäproggiksessa. Ainakin Valasmyrskyssä ja Lex Mania -nimisessä kesäesityksessä Mustikkamaalla 2004. Sydän, sydän julkaisi silloin ensimmäisen levynsä ja kaikki lauloivat esityksessä Pappa sanoi, että -biisiä. Me ei Tuomaksen kanssa hirveen hyvin tutustuttu vielä silloin. Se oli vähän outsider, koska ei ollut Ylioppilasteatterin jäsen. Se oli ihmeellinen jätkä. Tuomaksen kanssa me ollaan todella läheisiä ystäviä. Nyt tuntuu oudolta, että tehtiin sitä proggista koko kesä tutustumatta toisiimme.

Kun olin Ylioppilasteatterilla, siellä oli ohjaajana Minna Harjuniemi ja sellainen muusikko kuin Laura Murtomaa. Ne teki orkesteriteatteria, minkä kautta Tuomaskin ajautui sinne muusikkona. Toiminta perustuu siihen, että välillä 30-päinen ihmisjoukko laulaa tai soittaa esimerkiksi näyttämörakenteita. Mitenköhän mä osaisin sitä kuvailla? Siihen aikaan se oli uutta musiikkiteatteria, joka sai paljon huomiota teatteripiireissä. Se oli siihen aikaan tosi freesi juttu.

Sitten ajauduin Toisissa tiloissa -ryhmään, joka on Esa Kirkkopellon koolle kutsuma kollektiivi. Siinä on eri alojen taiteilijoita: kuvataiteilijoita, performanssitaiteilijoita, muusikoita, teatterintekijöitä, ohjaajia, esitystaiteilijoita, näyttelijöitä… Hyvin monenlaista jengiä. Esan teokset perustuivat sellaiseen jälkiturkkalaiseen näyttelijäntyön estetiikkaan ja se yhdisteli filosofiaa, biologiaa, teatteria ja fysiikkaa. Aika pitkälle ajateltua toimintaa. Mä olin siellä lähinnä vain yhtenä toimijoista.

Välillä se oli selkeästi esiintyjän työtä, välillä taas enemmän meditatiivista itselle tekemistä, joka muistutti jopa joogaamista. Koko se ajattelu ja tekeminen oli todella poikkeuksellista, enkä ole vastaavaan aiemmin tai jälkeen päin ajautunut. Olin kollektiivissa monta vuotta aktiivisena jäsenenä. Keikkailtiin ympäri Suomea, tehtiin Kiasma Teatteriin esityksiä ja järjestettiin erilaisia happeningejä ympäri Helsinkiä. Esa kutsui niitä esityksiä harjoitteiksi. Me oltiin esimerkiksi sieniä, pilviä… oli vuoristo ja jotain shamaanista lämmittelyä. Haettiin suhdetta aliseen ja yliseen maailmaan ja etsittiin tasapainoa näiden välillä. Mentiin tällaiseen… tilaan. Jotkut vertasivat sitä butoon. Semmoista tarkkoihin mielikuviin perustuvaa toimintaa. Toiset luulivat, että harjoitteissa mentiin transsiin, mutta se ei kuulunut siihen. Se perustui sellaiseen sisäiseen toimintaan.

Sitten on Und er libet. Siihen ajauduin… rakkauden myötä. Siinä on kiinnostavaa sakkia: tanssijoita, äänisuunnittelijoita ja mitä kaikkia… Masi Tiitta (Minä ja Ville Ahosen kosketinsoittaja) on siinä kanssa. Masi opiskeli Sibelius-Akatemiassa säveltämistä, mutta lopetti opinnot ja rupesi tekemään esitystaidetta. Nyt sillä on sooloteos tulossa Zodiakiin.

Und er libetiin päädyin esiintyjäksi neljään proggikseen. Esimerkiksi Bakkantit-trilogiassa (2007-2010) olin mukana ja sellaisessa kuin Gisellen keveys ja kuolema (2011). Se oli kiinnostavaa, koska se ryhmä päätyi tekemään aika tilallisia ja äänikeskeisiä esityksiä. Käytettiin esimerkiksi noise-musiikkia 15 minuutin kohtauksessa. Kiasman penkit tärisivät ja katsottiin kuinka pitkälle tuollaista voi viedä. Bakkantit 2 -esitys taas alkoi 15 minuuttia kestävällä tekno-osuudella, joka oli Masin ja Heidi Lindin kädenjälkeä. Siinä oli neljä esiintyjää, jotka jorasivat itsensä henkihieveriin ja pyrkivät vielä jotenkin nauttimaan siitä.

Toisissa tiloissa -ryhmän aikaan tuli tehtyä paljon kehollista esiintyjän työtä, kun taas Und er libetissä työskentelin paljon tanssijoiden kanssa, ja tuli tanssittua, mikä tuntui tosi oudolta. Liikkumattomuus tai tanssiminen väkivaltaisella tavalla raa’an teknon tahtiin… todella äärimmilleen vietyä liikettä ja fyysistä rasitusta. Tanssijoillahan on vuosien koulutus ja ne voivat tehdä liikkeet paljon ergonomisemmin. Mulla ei taas ollut mitään tietoa, kuinka paljon mun kehoni voi tuollaista kestää. Sen myötä mulle on kehittynyt aika oma staili liikkua. Sitä pyrkii käyttämään myös tässä rockjutussa. Vaikka juuri tuossa uudessa musiikkivideossa.

Suhteestani rockiin ja esiintyjyyteen… Esiintymisen pitää olla itselle merkittävää, jotta se motivoi, jotta siitä ei tule pelkästään paha mieli. Mä oon esitystaiteessa ja teatterissa toimimisen myötä oivaltanut sen, että esiintymistään voi artikuloida ja jäsentää tarkkaankin. Itse en keikkojani kuitenkaan sen enempää suunnittele tai harjoittele, mutta siinä lennossa olen tietoinen siitä, mitä teen ja mitä siinä hetkessä on. Mun täytyy vaan olla kosketuksissa omaan sisäiseen todellisuuteeni, kokemukseeni siitä tilanteesta. Tuntea, nähdä ja kuulla se. Mun entinen keikkamyyjä sanoi, että sun pitää Ville puhua ja hymyillä enemmän ihmisille, että tuo sun livejuttu olisi enemmän auki. Ymmärrän sen. Onhan se joskus kiinnostavaakin, jos esiintyjä toimii niin. Mutta vain silloin, jos se on luontevaa ja spontaania. Mä en hymyile, jos mua ei hymyilytä. Mulle tärkeintä on sen tilanteen läpi eläminen sellaisena kuin se on.”

Facebook: Minä ja Ville Ahonen
Kotisivut: Minä ja Ville Ahonen

Ylioppilasteatteri
Toisissa tiloissa
Und er libet

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.