Tämä on teksti, jonka kirjoittamista harkitsin omalla mittapuullani tavallista tarkemmin, sillä sen lisäksi, että tämä on mulle todella henkilökohtaista, Tyrävyön suosiohan ei aikoinaan perustunut musiikillisiin saavutuksiin. Toki musiikkia rakastettiin täydellä sydämellä, mutta fanituksessa oli kyse paljon muustakin. Angstiset lyriikat sopivat varhaisteinin ajatusmaailmaan täydellisesti, ja bändissä soittaneet pojankollit olivat järjettömän söpöjä. Tyrävyö feat. Jimi Pääkallo oli sopiva jatkumo juuri päättyneelle poikabändi/tyttöbändi-hysterialle, ja sen kautta opeteltiin kuuntelemaan myös muusikoiden itsensä säveltämää ja sanoittamaa rock-musiikkia. Siitäkin huolimatta, että kyse oli bändistä, joka ampaisi kansan tietoon 1999 Ajetaan tandemilla -coverilla, ja jonka ensimmäisellä julkaisulla ei ollut yhtään omaa biisiä.

Heti alkuun korostettakoon, että tämä teksti on subjektiivinen kokemus tapahtuneesta. Mulla ei ole oikeastaan mitään käsitystä, miten Tyrävyö valtaosalle suomalaisista näkyi, sillä 1999-2001 elin omassa fanikuplassani. Tuolloin olin 11-13-vuotias. Keräsin kaikki yhtyeeseen liittyvät artikkelit, nauhoitin kaikki tv- ja radioesiintymiset ja kävin niin monella keikalla kuin oli mahdollista. Parhaat ystävät olivat löytyneet Tyrävyön nettisivujen vieraskirjasta (jep) ja vapaa-aika kului pitkälti tekemieni Tyrävyö-fanisivujen päivittelyssä (jep). Muiden ”Tyrävyö-teinien” kanssa vaihtelimme filminegatiiveja, joista sitten kehitimme toistemme ottamia keikkakuvia. Haalinpa käsiini c-kasetti-kopion bändin ensimmäisestä (?) demostakin. Siltä löytyneestä demobiisistä lainasin itselleni nettinickin. Niinpä monet kanssafanittajat oppivat tuntemaan minut Intiaaninarttuna (jossain kohtaa myös Mira Pääkallo) (jepjep).

Tyrävyö oli yhtye, joka näkyi 2000-luvun taitteessa paljon Jyrkissä ja Moon TV:llä. Bändi julkaisi yhteensä neljä albumia ja lopetti vuonna 2006. Hysterian huippu osuu vuosien 1999-2002 väliin. Pitkä kuuma kesä -elokuvasta teini-idoliksi nousseen Jimi Pääkallon vierailu kitarassa toi suurta vetoapua vuonna 1996 perustetulle nuorelle tuusulalaislähtöiselle bändille, joka sitten saikin diilin Johanna kustannukselta. Läpimurto tapahtui heti ensimmäisellä biisillä (Ajetaan tandemilla), joka ei ollut edes oma. Toki myös sitä seuranneesta ensimmäisestä omasta singlestä (Ensisuudelma) tuli järjetön teinihitti. Näiden jälkeen kuultiin vielä useampi biisi (mm. 1000x, Uskoin niin sekä Kipua ja tuskaa), joilta ei voinut välttyä Jyrkissä ja radiokanavilla.

https://www.youtube.com/watch?v=bMwrzeTwGBE

Pienen lähipiiri-gallupin perusteella moni kuitenkin tunsi Tyrävyön lähinnä”Jimi Pääkallon bändinä”, Apulanta-kopiona tai Marilyn Manson -faneina. Näissä oli osa totuutta, mutta oikaistaan muistikuvat heti kättelyssä:
1. Jimi vieraili ensimmäisellä levyllä, jonka jälkeen vaikutti Cliché ja Technicolour -yhtyeissä. Nykyään hän tekee musiikkia nimellä Jimi Constantine ja toimii esim. Robinin taustajoukoissa.
2. Apulanta-kopioksi syyttäminen oli lähinnä laiska vertaus, sillä se oli tuohon aikaan ensimmäinen suomirock-bändi, joka ihmisillä tuli mieleen. Apis, Tehis, Tyris -kolmikolla toki oli paljon myös yhteisiä keikkoja.
3. Ainakin Tyrävyön laulaja-kitaristi Eero Valorinta fanitti avoimesti Mansonia, ja bändin keikoille ilmestyikin jossain kohtaa shokeeraavaa rekvisiittaa ja esiintymismaskeja. Mansonin vaikutus on selvimmin kuultavissa kolmannella Pelkoa, inhoa ja B-luokan elokuvaa -albumilla.

Lähdin vähän sivuteille,  sori.  Kootaanpa historiikki loppuun: kolmannen albumin jälkeen basisti Tomi Sauranen jätti yhtyeen, jolloin kitaristi Kristian Kuustie siirtyi bassoon ja remmiin liittyi synisti Ilkka Tiainen. Tästä mulla ei ole juurikaan enää muistikuvia, sillä olin löytänyt jo uudet fanituskohteet. Toistaiseksi viimeinen pitkäsoitto Lähempänä pohjaa julkaistiin 2005, ja yhtye hajosi 2006. Tätäkään en muista, joten oletan, että suurta ”jäähyväiskeikkaa” ei järjestetty vaan bändi poistui takavasemmalle kaikessa hiljaisuudessa. Rumpuja soittanut Pasi Viinamäki on sittemmin soittanut Snipe Drivessä sekä laulaja-kitaristi Eeron kanssa Eero ja Eksyneet -yhtyeessä. Mtv:n mukaan Tyrävyön jälkeen päivätyöt on tehty mm. raksa-, varasto- ja postimiehinä.

Tämän vuoden kesäkuussa kuitenkin uutisoitiin, että ”takavuosien teinipunk-bändi tekee paluun”. Tässä yhteydessä kaivoin vanhat levyt esiin. Kaikkia ennakko-odotuksia vastoin levyiltä löytyi oikeastikin hyviä biisejä, eikä kyse ollut vain nostalgiasta tai muistojen kultaantumisesta. Rehellisyyden nimissä mainittakoon, että vieläkin hyviltä kuulostavia kappaleita oli noin 20% kaikesta tuotannosta, eikä 15 vuotta myöhemmin biisejä kuunnellessä ei voi välttyä ristiriitaisilta tuntemuksilta.

Monet kappaleista kuulostavat yksinkertaiselta täytteeltä ja lyriikat tuntuvat korneilta. ”Ei jaksa kiinnostaa / ajattele musta ihan mitä vaan” tai ”Kipua ja tuskaa osaa ennen pitkää odottaa / onko paratiisikin vain harhaa?” -tyyppiset sanoitukset hymyilyttävät, kun aikoinaan se on ollut kaikille täyttä totuutta. Debyyttilevyn ilmestymisen aikoihin yhtyeen jäsenistö oli nippanappa täysikäisiä, joten teiniangsti tuli sydämestä.

https://www.youtube.com/watch?v=a2b-0QqYblc

Viime lauantaina löysin itseni Tyrävyön paluukeikalta On the Rocks -baarin synttäreiltä. Yleisö oli edelleen naisvoittoista, mutta fanit olivat nyt aikuisia, joilla monella on jo perhe tai perheenlisäystä tulossa. (Raskaana olevia naisia oli paikalla yllättävän paljon). Jotain outoa oli ilmassa, sillä monet taantuivat takaisin teinitytön tasolle ja bändin noustessa lavalle keikkapaikan valtasi kirkuna, jota nykyään kuulee esim. Robinin lähettyvillä. Lisäksi ”paita pois” -huutoja kuului biisien väleissä. Niin kuin ennenkin.

Keikan alkaessa jännitys kiristeli kasvoja tasapuolisesti sekä yleisössä että lavalla. Suurimmat fanit olivat menneet eturiviin jonottamaan heti ovien auettua. Aivan kuin aikoinaan. Vaikka tilanne olikin tavallaan todella absurdi, bändin noustessa lauteille kaikki tuntui luonnolliselta, ja tunnelma oli niin innostunut ja hyväntuulinen, etten ole hetkeen vastaavaan törmännyt. Jopa mukana ollut kaverini, joka ei aikoinaan kuunnellut Tyrävyötä lainkaan, ihmetteli samaa keikan jälkeen.

Lavalle nousi viiden hengen poppoo, joista basisti ei kuitenkaan ollut vanha tuttu. Välispiikit olivat samankaltaisia kuin aikoinaan ja välillä tuntui kuin olisimme vain teleportanneet itsemme ajassa menneisyyteen. Kitaristi Kristian jopa näytti lähes samalta kuin ensimmäisen levyn kansilehtisessä 15 vuotta sitten, ja Eerokin oli kaivanut jostain 2000 vuoden keikoilla nähdyn punaisen hawaii-paidan jälleen päälleen.

Vaikka Valorinta eräässä välispiikissään kehaisikin yhtyeen faneja maailman parhaiksi, ja kommentoi ettei kukaan ollut vanhentunut päivääkään (awwwws) , katselijakunta oli kuitenkin aikuistunut. Ikäni on enemmän kuin tuplaantunut fanitusvuosiin nähden, enkä enää kyennyt henkilöpalvontaan vaan Tyrävyön kundit olivat muuttuneet  tavallisiksi ihmisiksi. (Vaikka oma pituuteni ei ole muuttunut noista ajoista, tuntui kuin Tyrävyön jäsenistö olisi kutistunut :D Ehkä vain katsoin heitä aikoinaan niin paljon ylöspäin, että se tuntui jopa fyysiseltä.)

Tyrävyö esitti lauantaina ainoastaan vanhoja biisejä, mutta settilista oli koostettu erinomaisesti. 12:een biisin mahtui kappaleita monipuolisesti jokaiselta levyltä ja suurimpien hittien lisäksi kuultiin myös yksi singlen b-puoli. Settilista on nähtävissä alla:

1000x
Helmiä
Pää täynnä
Ei
Seitsemän
Rautalanka
Kipua ja tuskaa
Kuka vei kaiken
Ajetaan tandemilla
Ei kenenkään
Uskoin niin
Ensisuudelma

Yhtyeen soittotaito oli kehittynyt vuosien aikana, ja tuntui jopa että bändi kuulosti paremmalta kuin koskaan ennen. Jos Eeron lauluääni ei aikoinaan osunutkaan aina ihan napakymppiin, mies oli oppinut vuosien aikana käyttämään ääntään paremmin, vaikka Ei-kappaletta edeltäneessä välispiikissä totesikin, ettei ääni enää taipunut kertosäkeen kiekaisuihin. Keikan loppupuolella basson varressa keikkunut varabasisti sai väistyä, kun alkuperäiskokoonpanosta tunnettu Tomi Sauranen nousi lavalle valtavien kannustusten saattelemana.

Keikan jälkeen minut valtasi tunne, jota en ole ehkä koskaan kokenut aiemmin. Jos yleensä nostalgiaan kuuluu vanhoissa muistoissa piehtarointi, fiilistelen tällä hetkellä todella paljon lauantaita. En oikeastaan kaipaa yhtään 14 vuoden päähän, vaan nyt jos saisin aikakoneen, matkustaisin takaisin lauantai-iltaan. Tietty tämän kokemuksen parhaus pohjaa teinivuosien kokemuksiin, mutta varsinaisena vanhojen muisteluna keikka ei menisi läpi. Olo on nyt hyvin samanlainen kuin 13-vuotiaana, jolloin fiilistelin samallalailla edellisen päivän keikkaa ja laskin päiviä seuraavaan. Bändi oli edelleen voimissaan, ja soittikin ehkä parhaan keikkansa.

Tyrävyön sunnuntaisen Facebook-päivityksen mukaan tunne oli molemmin puolinen.

https://www.facebook.com/tyravyo/posts/1516136181932376
Saman statuksen kommenteissa luvataan että ”tämä ei jää tähän”, ja mä taidan olla siitä todella innoissani.