Pelkkänä korvana: The Hearing ja valokuvaus

Hyvää välipäivää, people! Muistaako joku vielä All Earsin Pelkkänä korvana -artikkelisarjan? Jahas jahas. Täysin ymmärrettävää. Otetaanpas siis pieni kertaus.

Pelkkänä korvana on juttusarja, joka alkoi jo All Earsin toimiessa vielä vanhassa osoitteessaan. Sarjan tarkoitus on yksinkertaisuudessaan saada jokin mielenkiintoinen ja ajankohtainen artisti avautumaan All Earsin lukijoille intohimostaan. Intohimoa ei sinänsä ole rajattu sen tarkemmin ja se on voinut olla käytännössä katsoen mitä vain; esimerkiksi jokin rakas harrastus tai kiinnostava työ, jota artisti harjoittaa siviilissä.

Sarjassa on ilmestynyt tähän mennessä kaksi osaa. Ensimmäisessä osassa Minä ja Ville Ahonen -yhtyeen nokkahahmo Ville Ahonen pohti suhdettaan esitystaiteeseen ja sitä seuranneessa osassa Samae Koskinen ruoti NHL13-pelitaitojaan. Kannattaa ehdottomasti käydä lukaisemassa jutut, mikäli ovat jääneet tsekkaamatta!

Tällä kertaa luupin alle on päätynyt eräs vuoden 2013 kiinnostavimmista debytanteista. Kyseinen artisti on tullut tunnetuksi ennen soolouraansa muun muassa Pintandwefallista, ja on tänä vuonna julkaistun Dorian -levyn myötä kirvoittanut kehusanoja lähes poikkeuksetta jokaisesta kotimaisesta musamediasta.

Rosvoissakin levystä ollaan oltu tohkeissaan. We Never Stood A Chance -blogin Jukka kirjoitti albumista tuoreeltaan ja Juhanin Slow Show -blogi nosti levyn vuosilistasijoille saakka: ”Dorian assosioituu toisinaan vahvasti Dirty Projectors -henkiseen brooklyn-taidepoppiin, toisinaan vahvan oman äänen omaaviin pohjoismaalaisiin ja amerikkalaisiin naisartisteihin.” Hyvät naiset ja herrat, The Hearing!

The Hearing

The Hearing © Pasi Viitanen

THE HEARING JA VALOKUVAUS

”Mä oon Ringa Manner, syntymäaika 28. marraskuuta 1987 ja syntymäpaikka Vantaa.

Mä kasvoin Vantaalla. Se oli onnellista aikaa betonielementtien katveessa homekouluissa. Sellaista perusmeininkiä. Joskus teininä olin katkera, ettei mulle ollut tapahtunut mitään jännää lapsuudessa. Okei, vanhemmat erosivat, mutta big deal.

Kävin Vaskivuoren musiikkilukion. Se oli kivaa. Yllättävää on, kuinka paljon Helsingin musaskenessä pyörivistä tyypeistä on käynyt sen lukion: Ankkuriklubin Iiro Ylönen, Pasa, Wedding Crashers ja Jesse. Se koulu selkeästi kannustaa tollaiseen toimintaan.

Vikana vuonna lukiossa me perustettiin Pintandwefall, joka on ollut täydellinen rokkikoulu. Siinä saa soittaa kaikkia soittimia ja tehdä ihan vitusti asioita. Ja just niitä asioita mitä haluaa just niiden tyyppien kanssa kuin haluaa. Se on ehkä se suurin musiikkiopettaja, joka mulla on ollut.

The Hearingia mä haluun kuitenkin tehdä nyt niin paljon kuin pystyn. Siitä saa taiteellisia kiksejä kun saa tehdä kaiken just oman pään mukaan. Ja on helpompaa sopia treenejä yksin, roudata kamat keikalle ja saa siitä enemmän keikkaliksaakin! Pasi Viitanen on ollut tekemässä sitä mun kanssa. Se on turpaanveto-levy. Tai ei ole. Ei se ole ihan niin raju. Ehkä.

Valokuvaaminen on musan lisäksi ainoa, jossa koen kykeneväni välittää tai tallentaa jotakin, mitä näen ja tunnen. Olen kokeillut myös digikuvausta, mutta se ei tunnu samalta kuin hauras filmikuvaus. Se reitti, että sen kuvan ottaa, sen kehittää ja skannaa – se voi mennä pilalle niin monessa vaiheessa, ja siksi mä arvostan sitä enemmän silloin kun se onnistuu.

Viime aikoina olen käyttänyt eniten sellaista kunnon filmijärkkäriä, joka on perusjärjestelmäkamera mutta filmille. Mulla on siinä sellainen ihana muotokuvalinssi, joka tekee kaikesta hyvän ja laadukkaan näköistä.

Toinen lempparini on 50-luvulta peräisin oleva Lubitel. Siinä on kaksi linssiä, ja se on siis TLR-kamera (twin lens reflex). Etsimestä näkyy pikkuisen eri kuva kuin mitä filmille tallentuu. Se on sellainen sympaattinen musta laatikko ja siihen menee 120-filmiä, jota on vähän kalliimpi kehittää, joten viime aikoina ei ole ollut varaa siihen. Siinä viehättää kanssa se, että siinä ei ole mitään sähköistä. Mä pidän siitä, että kaikki mitä kuvassa on, on mun itseni tekemää, eikä siinä ole mitään automaatioita.

I Was A Teenage Satan Worshipperin laulaja-kitaristi Pasi Viitanen © Ringa Manner (Lubitel)

Säästäisin ihan sikana rahaa, jos mulla olisi oma pimiö. Mutta en oikein osaa ja kuvaan muutenkin enemmän värifilmille. Kyllä mulla on mustavalkofilmiä, mutta värikuvat tuntuvat jotenkin kivemmalta. Se mustavalkofilmin kehittäminen on kuulemma ihan helvetillinen prosessi, kun pitää kehittää se filmi ja ne kuvat. Annan sen suosiolla muiden tehtäväksi.

En tiedä, miten päädyin valokuvaamisen pariin. Mun äiti on ainakin kuvannut aina paljon. Oon saanut testailla jotain sen kamoja. Filmipokkareita lähinnä. Äidillä on ollut jotain kuvausoppaita ja niitä katsomalla ja testaamalla olen löytänyt oman juttuni. Kuvaamisessa mua kiehtoo ehkä se, että saa omat ajatukset tai sen, mitä näkee, johonkin konkreettiseen muotoon. Mä en osaa maalata tai piirtää, ja ehkä siksi valokuvaus tuntuu omimmalta jutulta.

Mun valokuvaajaidolit on aika läheltä. Muotokuvaidolini on Nelli Palomäki. Mä kävin kattomassa sen Polaroid-näyttelyn ja mulla on sen kirja. Nellillä on käsittämätön silmä ja ajoitus. Se saa myös sen kuvattavat näyttämään tosi sielukkailta.

En oo tutustunut hirveästi rock-kuvaamiseen, mutta mä tykkään tosi paljon Sakari Karipurosta. Se on mun lempibändikuvaaja. Se saa livenä soittavat bändit näyttämään ihan vitun hyviltä.

Mä oon itsekin yrittänyt livekuvaamista, mutta mulla ei riitä pokka keikan aikana. Mä en halua mennä siihen bändin ja yleisön väliin, vaikka tiedänkin, ettei se haittaa. Itekin jos on lavalla niin ei se haittaa jos joku kuvaa. Mutta mieluummin itse otan kuvia muissa tilanteissa.

Nikon-kameralla otettu kuva © Ringa Manner

Pintandwefallin Ninni ruotsinlaivan karaokessa © Ringa Manner (Nikon F301)

Aikaisemmin mä oon tehnyt sillä lailla, että mulla on kamera ja sitten esimerkiksi keikkareissulla tai jossakin otan kuvia, jos tulee vastaan joku hyvä idea. Viime keväänä otin sellaisen projektin, että mä kuvaan muusikoita keikan jälkeen – sellaisia hikimuotokuvia. Sen myötä arjen tallentaminen on jäänyt vähemmälle kun on isompi projekti.

En ole vielä osallistunut näyttelyihin, mutta niistä hikikuvista on tulossa näyttely keväällä. Se on sellainen kokonaisuus. Siitä tulee fyysinen näyttely, mutta paikka ei ole vielä selvillä.

Hirveintä on se, jos joku maksaa kuvista, eikä siihen saa sitä kuuluisaa jotakin. Mä olin kouluvalokuvaajana viime syksynä ja välillä onnistui tosi hyvin; pystyi ottamaan hyviä kuvia melkein liukuhihnalta. Välillä taas ei onnistunut ja se harmitti, koska tiesi, että joku maksaa siitä rahaa.

Kerran otin rullallisen kuvia ja huomasin, ettei mulla ollut ollut filmiä. Se oli tosi riipaiseva hetki. Kaikki ne hienot kuvat, ja niitä ei tavallaan koskaan ollutkaan edes olemassa. Siellä oli joukossa esimerkiksi sellainen roiskeläppäpizzan muovikäärö, jossa oli kolme varpusta sisällä nokkimassa pizzaa ja joku spuge, joka nukkui.

Hienointa on se, kun onnistuu tallentamaan jotakin enemmän kuin mitä kuvassa on. Silloin kuvassa on jotain enemmän kuin vain, että miten se on sommiteltu, mitä värejä siinä on, keitä ihmisiä siinä on ja miten ne ilmeilee vaan, että se herättää jotain fiiliksiä. Se on paras juttu, jos sen saa onnistumaan. Eikä mulla ole sellaisia kuvia vasta kuin ehkä joku neljä.

Mä oon kuvannut promokuvia esimerkiksi Pintandwefallille, Wedding Crashersille ja Janne Laurilalle. Otin myös I Was A Teenage Satan Worshipperin uusimman levyn kuvat. Ne on kaikki aika muotokuvamaisia otoksia, joissa jengi kattoo suoraan kameraan. Oon mä tehnyt myös muitakin tilaustöitä, mutta olisi kivaa, jos joku uskaltaisi kysellä mua enemmän kuvaamaan. Voisin kuvitella joskus tekeväni valokuvaajan hommia ainakin osa-aikaiseksi työkseni. Se olisi mukavaa.”

The Hearing keikalla:
28.12.2013 Telakka, Tampere
10.1.2014 Symptomatic @ The Water Rats, London
18.1.2014 Tavastia, Helsinki (+Death Hawks)
31.1.2014 TBA, Seinäjoki

FacebookThe Hearing
TumblrThe Hearing

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.