First Aid Kit 10v: tarina Disco Ensemble -fanin kasvukivuista ja muusta

Viime kesänä kirjoitin Tyrävyön paluukeikan yhteydessä fanituksesta. Tänään ja huomenna Disco Ensemble esiintyy täydelle Tavastialle juhlistaakseen First Aid Kit -levyn kymmenvuotissynttäreitä, enkä nyt heti keksi parempaa syytä tehdä toista ”minä olen fanittanut” -tyyppistä postausta. Tämä ei siis ole todellakaan ole mikään retroileva levyarvio vaan enemmänkin oodi yhdelle aikansa tärkeimmistä suomalaisista albumeista henkilökohtaisten tarinoiden muodossa. Nämä kokemukset kertovat First Aid Kitin vaikutuksesta yhden ihmisen elämässä. Vaikutus oli todella suuri. Niitä stooreja kun pyydettiin


”Videotapes and c-cassettes of the better times”.
Vaikka aikoinaan myinkin kirpparilla 80% Disco Ensemble -paidoista (juuh hyvästi vaan lady fit xs -koko) ja muusta sälästä, löytyi vintiltä ja nurkista silti ihan hyvä kokoelma krääsää.

Toisin kuin Tyris, Disco Ensemble ei koskaan ollut lempibändini – joskin suosikki suomalaisbändini aivan varmasti. Silti DE oli helppo (ja helvetin hyvä) fanituksen kohde tiedostavalle teinitytölle. Viper Ethics -debyytin jälkeen Disco Ensemble valtasi Suomen, ja kävin vuosina 2004-2006 katsomassa bändiä suurin piirtein 25 kertaa, mikä oli ihan kova suoritus siihen nähden että olin suurimman osan ajasta alaikäinen. Sallittuja keikkoja onneksi oli paljon. Toisin kuin nykyään.

Levy-yhtiö Fullsteam helli faneja julkaisemalla fanisälää ja lukuisia erilaisia upeita bändipaitoja, joista osa myi loppuun hetkessä. Cd-singlet olivat vielä kova juttu. Disco Ensemblen/Fullsteamin street teamiin kuuluminen oli kannattavaa, sillä julisteiden jaosta palkittiin fanikrääsällä, tuotepalkinnoilla tai keikkalipuilla. DE-pinssit keikkuivat vanhassa armeijalaukussa sulassa sovussa At the Drive-In, Radiohead ja The Mars Volta -merkkien kanssa. Parhaat kaverit oli Disco Ensemblen tapaan kotoisin Porista (tämä tosin oli puhtaasti sattumaa) ja loput frendit löytyivät mm. #disco_ensemble -irc-kanavalta, jonka miiteissä kaikilla oli matchaavat Viper Ethics -hupparit ja Vansin mustavalkoruudulliset slip-onit. Myöhemmin kuljettiin yhdenmukaisissa First Aid Kit -paidoissa. Monella oli rastat. Lassella oli pitkä tukka. Miikkalla lyhyt.

Jokela 2004 6

Disco Ensemble Jokelassa 2004

Oltiin rankkoja – tai ainakin luultiin olevamme. Oikeasti olimme joukko epävarmoja lukiolaisia, mutta elämästä kyllä kaikki otettiin irti, kuten Disco Ensemble neuvoi. Saatoimme liftata keikoille tai lähteä vieraalle paikkakunnalle ilman mitään tietoa yöpaikasta. Biisit olivat meidän anthemeitamme ja lyriikat mantrojamme. Sanoitukset upposivat syvästi itsenäistymisen kynnyksellä olevaan teiniin, ja sopivan kornit ja sinisilmäiset biisit kertoivat kaikki omasta elämästä. Tässähän ei sinänsä ole mitään erikoista. Samoista asioista on laulettu vuosikymmenet ja lauletaan edelleen – ja teinit samastuvat.

”Blow up the world, see if I care
Leave us to burn, see if I care

I forgot to say, the world might end today
We can go and kick the streetlights”

– See If I Care

Disco Ensemble oli hyvää musiikkia kasvukipuihin ja itsenäistymiseen. Fanitukseni alkaessa Viper Ethicsin ilmestymisen aikoihin (vuoden 2003 loppupuolisko) olin vielä ysiluokkalainen, jota äitini kuskasi joillekin sallituille keikoille ympäri maita ja mantuja (Tuurin Hukkarock 4ever) ja ihan ulkomaillekin asti (Tallinnan Von Krahl), mutta bändi unohtui kohtuullisen nopeasti sen jälkeen kun olin muuttanut omaan yksiööni (2007). Siellä ei enää tainnut olla Disco Ensemble -julisteita.

julisteseina

Kuva on lavastettu :D

Julisteista ja äideistä puheenollen – paras Disco Ensemble -muistoni liittyy juuri First Aid Kitin julkaisemiseen. Viper Ethics oli mielestäni parasta, mitä suomalaisessa musiikissa oli ikinä kuultu. Olin juuri ehtinyt rakastua At The Drive-Iniin, kun texasilaisbändi hajosi, ja Disco Ensemblen debyytti tarjosi tälle täydellisen korvikkeen. Julkaisupäivän lähestyessä laskin tunteja porilaisyhtyeen toisen albumin ilmestymiseen samalla, kun luukutin nettisivulta löytyneitä klippejä repeatilla. Olin vuonna 2004 käynyt katsomassa Disco Ensembleä 16 kertaa, ja sitten ilmoitettiin että uuden levyn ennakkokuuntelutilaisuus pidettäisiin kotikaupungissani Tampereella juuri syntymäpäivänäni…… ja se olisi K18. Täytin 17.

Jos nyt kymmenen vuotta myöhemmin minulta kysytään edelleen henkkareita jokaisessa paikassa, ei liene yllätys, ettei tilanne tuolloin ollut toinen, enkä tästä syystä koskaan edes haaveillut meneväni baareihin tai klubeille alaikäisenä. Vanhempi ystäväni kuitenkin suostutteli minut lähtemään kanssaan ”yrittämään” Tampereen Klubille sisään. Halusin vajota maan sisään, kun totuus valkeni Klubilla. Äitini oli järjestänyt minulle yhdessä ystävieni kanssa yllätyssyntymäpäivät First Aid Kitin ennakkokuuntelutilaisuuteen, jossa myös itse bändi oli paikalla. En ole koskaan digannut tilanteista, joissa joutuu olemaan huomion keskipisteenä, ja etenkin tuolloin tuntui todella ahdistavalta, että monet muut levyä kuuntelemaan tulleet fanit joutuivat istumaan eri puolella ravintolaa, koska minä ja kaverini siemailimme Pommacia toisella puolella salia. Tottakai myös sisääntulosta oli tehty näyttävä, ja helotinkin punaposkisena lähes koko illan. Tästäkin huolimatta nuo 17-vuotissynttärit ovat edelleen ikimuistoisimmat juhlani – pelkästään hyvässä. Aikana jolloin mitään ennakkostriimejä ei ollut eikä MySpacekaan ollut vielä syrjäyttänyt IRC-Galleriaa, yhden lempibändin uuden levyn kuuleminen yllätyssynttäreiden yhteydessä oli pelkästään maailman parasta. Synttärikakustakin jäi sopivasti neljä palaa yli, jotka ujoudestani huolimatta uskaltauduin viemään Disco Ensemblen tyypeille heidän nimmarinkirjoituspöytäänsä. Sain vastineeksi syntymäpäivätoivotuksilla ja töherryksillä väritetyn julisteen, joka muistutti seuraavien vuosien ajan siitä, kuinka mahtavia ihmisiä minulla oli elämässäni. Ja tietty siitä, kuinka paras bändi Disco Ensemble oli. Kiitos.

nimmarijuliste

Kun myöhemmin First Aid Kitin sitten viimein sai levysoittimeen, sehän ei sieltä enää lähtenyt. Tuohon aikaan olin ensimmäisen vuoden viestintälukiolainen, joka tykitteli tuplanopeudella kursseja kasaan, ja jonka päälle maailma kaatui aina koeviikkojen lähestyessä. Neuropsykologian kurssi oli henkisesti helvetin raskasta opiskeltavaa, en ehtinyt nukkua käytännössä ollenkaan ja ihmissuhteet tuntuivat pelkästään taakalta, mikä aiheuttikin vahvan foobisen ahdistuneisuushäiriön. Arvatkaapa, miltä silloin tuntui kuulla ensimmäistä kertaa First Aid Kitin ensimmäisen kappaleen, This Is My Head Explodingin, avauslainit:

”I’ve been trying to shape up
Shape up and raise hell
But it’s so hard to wake up
’Cause baby, I ain’t well

This is my head exploding from the weight of the thoughts inside

Only cowards need help to get by
Only cowards need friends to survive”

-This Is My Head Exploding

Samastumisen tunnehan ei siihen päättynyt, vaan kappale toisensa jälkeen tuntui siltä, että jokainen sana olisi ollut omasta kynästäni. First Aid Kit kulki mukana paitsi murheissa, myös hurvitteluissa. Esimerkiksi So Long, Sisters oli täydellinen soundtrack sille, kun 18-vuotiaana lähdettiin interrailille Eurooppaan koko kesäksi. Käytiin muuten katsomassa matkan varrella Disco Ensembleä Roskildessakin. Suomalainen hurmos oli vahva keskellä päivää Tanskassakin.

Vaan eihän Disco Ensemblen hienous löytynyt ensisijaisesti lyriikoista tai edes erinomaisista sävellyksistä. Kaikista parasta oli, kun pääsi keikoilla purkamaan energiaa piteissä. Disco Ensemble oli aikalailla parasta, mitä olin koskaan kokenut livenä, minkä takia kiersinkin keikoilla niin ahkerasti. Jokaiselta keikalta palattiin kotiin kokovartalomustelmilla. Hampaita katkesi. Yksi meni huulesta sisäänkin – ironisesti Sink Your Teeth Inin soidessa. Kerran tärvelin sormestani luun näkyviin, ja polvet olivat kovilla jokaisella keikalla. Fyysisllä ruhjeilla ei kuitenkaan ollut mitään väliä, sillä kaikki murheet unohtuivat keikoilla, ja fiilis oli jotain, mitä en muista kokeneeni enää aikoihin. Elämäni ensimmäinen (ja toistaiseksi viimeinen) stage dive + crowd surfing -kokemuskin tuli koettua Porin Anniksen kotiseutukeikalla. Keikkariehuminen tosin sai jäädä kokonaan, kun polvilumpio lumpsahti toistamiseen pois paikaltaan Disco Ensemblen keikalla Karmarockissa.

de

Karmarock 2004, eka (ja vika) fanikaverikuva Disco Ensemblen kanssa (Kuva: Hanna Brown)

Vuodatin kokemuksia keikoista Livejournaliini. Tässä ote nettipäiväkirjasta vuoden 2005 Ämyrockin jälkeen:

”Disco Ensemblee ennen katteltiin et ”joo, ämyrock.. saattaa tulla aika hissu pitti”. Oltiin väärässä pahemman kerran. Turpaan tuli, lävistykset putoili, iskuja ja mustelmia, jalka meni hajalle, joku daivas niskaan, pari kertaa tuli kenkää (jossa oli jalka) feissiin ja omat kengät hukku pariin otteeseen. Oli n. satapäinen pitti. Ellei enemmänki. Ihan vitunmoinen mellakka. Ei siinä järkkärit kauheesti pystyny surffailua esteleen, ku kaikki oli pitämässä aitaa pystyssä. Hehe. Meininki oli vielä parempi ku Lutakossa, mut se on ny vähä 50/50 et kumpi ois ollu parempi keikka, ku kuiteski ulkoilma vs. sisäilma.”

Anniksesta ja Livejournalista päästäänkin seuraavaan tärkeään muistoon, kun eräs nainen tuli kesäiltana Anniksen pihalla kysymään, oonko Mira, ja kertoi lukevansa Livejournaliani. (Siinä ei ollut siihen aikaan mitään ihmeellistä. Sama kysymys esitettiin mulle noin pari kertaa viikossa.) Vavisuttavaa keskustelussa oli se, että hän täsmensi lukevansa etenkin keikkajuttuja mielenkiinnolla poikaystävänsä kanssa, sillä heitä kiinnosti, mitä mieltä olin Disco Ensemblen keikoista. Poikaystävä oli Disco Ensemblen laulaja, Miikka Koivisto. Tuo kesä-Porissa käyty rupattelutuokio oli yksi syy siihen, miksi reilu seitsemän vuotta sitten perustin musiikkiblogin. Sen vaikutukset ovat mitattavissa tänäänkin, sillä en luultavasti tienaisi leipää musakirjoittamisella tai olisi musiikkialalla töissä ellei tuota keskustelua olisi aikanaan käyty. Kiitos.

Tiedän, etten ole ainoa, joka on tätä kautta epäsuorasti päätynyt nykyiseen duuniinsa, sillä yksi tuon ajan parhaimmista DE-fanituskavereistani otti aikoinaan härkää sarvista, usutti itsensä bändille keikkakuskiksi, vaikka oli kuta kuinkin hulluin koskaan tuntemani kuski. Siitä lähtien hän on ollut Fullsteamilla töissä.

Lienee jo käynyt selväksi, että First Aid Kit on itselleni hyvin vahvasti kiinni ajassa – varmasti enemmän kuin mikään muu levy. Jottei tää teksti jäisi pelkästään aikalaiskertomukseksi, sukelletaan hetkeksi vielä itse levyyn, ja siihen millaisia tuntemuksia Disco Ensemblen musiikki aiheutti vuonna 2005. Viper Ethicsin jälkeen se herätti aluksi ristiriitaisia fiiliksiä. Omat DE-lempparit olivat (ja ovat varmaan edelleenkin) In Neon, Sink Your Teeth In ja Masquerade. Näiden perusteella odotin First Aid Kitiltä käheää post-hardcore-huutoa, mehukkaita pop-koukkuja ja jäätävän kovaa kitarointia. Keikoilla oli jo soitettu kirpparilta ostettulla lelusynalla sävytettyä We Might Fall Apartia, eli jonkinlaiseen muutokseen osasin varautua.

settilista

Settilista ajalta, jolloin We Might Fall Apart oli juuri otettu mukaan settiin.

First Aid Kit kuulosti yllättäen todella puhtaalta. Viper Ethicsin juju oli ollut sen karkea soundi, mutta toisella levyllään Disco Ensembleä oli siloiteltu – pahimpien post-hardcorepunkkareiden mielestä liikaakin. Vaikka räyhää oli vielä jäljellä, huutoa jäin kaipaamaan runsaasti enemmän. DE tuntui tuollakin albumilla olevan vahvimmillaan energisimmissä ja punkeimmissa kappaleissa, eikä esimerkiksi emoballadi ja nimikkoraita First Aid Kit uponnut ikinä. Toisaalta toinen rauhallinen kappale Sleep on The Wheel onnistui levyn päättämisessä upeasti.

Diggasin kuitenkin uudesta linjasta. Sitä oli helppo lähestyä, mikä juuri noihin aikoihin tekikin yhtyeestä koko kansan Disco Ensemblen. Löytyi albumilta muutama uusi lempibiisikin vanhojen suosikkien rinnalle. Esimerkiksi You Are The Dawnista tuli kappale, jota kuuntelin päivittäin usean vuoden ajan. Kokonaisuus oli upea, ja sävellyksinä kappaleet ovat edelleen koko Disco Ensemblen tuotannon vahvimmasta päästä. First Aid Kitin myötä Disco Ensembleä ei päässyt pakoon minnekään – se oli kaikkialla. Kahtia jakautuneista mielipiteistä huolimatta albumista tuli alternative-kansan sukupolvikokemus, mistä johtuen pyöreiden juhlistaminen on vain ja ainoastaan oikeutettua.

Disco Ensemble onkin siis kiertänyt tämän kuun ajan Suomen suurimmissa kaupungeissa soittamassa First Aid Kitiä sen kymmenvuotisen taipaleen kunniaksi. Luvassa on vielä neljä keikkaa, kun tänään ja huomenna vuorossa on esiintymiset täydelle Tavastialle ennen kiertueen huipentumista kahdelle keikalle Tampereen Klubilla. Ainoa tapa valmistautua juhlakeikkaan on ollut luonnollisesti kuunnella First Aid Kitiä – ja se on tuntunut vähän oudolta. Disco Ensemble on myös ainoa tuon aikakauden lempibändeistäni, jonka kuuntelu jäi 00-luvulle, ja aika tuntuu hieman kullanneen levyä. Toisaalta alahuuli alkoi väpättää välittömästi, kun vuosien tauon jälkeen korviini kulkeutui pitkästä aikaa This Is My Head Exploding. Siksi jännittääkin erittäin paljon, millaisiin tunnemyrskyihin sitä saattaa tänään ajautua, kun käyn katsomassa bändiä vuosien tauon jälkeen. Nouseeko hurmos vielä samoihin mittoihin? Taannunko takaisin teinin tasolle? Pönöttääkö kolmekymppiset fanit kädet puuskassa vai lähteekö mylly jälleen pyörimään?

Oranssi 2005 5

Settilista First Aid Kitin ikärajattomalla levynjulkaisukeikalla Oranssilla helmikuussa 2005

Tiedän, ettei kukaan varmasti tartu seuraavaan haasteeseen, koska musablogeihin kommentoi keskimäärin alle promille lukijoista, mutta nyt kun peli on avattu, niin yritetään. Mua kiinnostaisi kuulla vastaavia stooreja muiden elämästä. Onko Disco Ensemblellä ollut rooli elämässäsi, ja jos on niin millainen? Tuntuiko tämä vuodatus tutulta? Ootko ollut katsomassa kiertueen muita keikkoja, ja minkälaisia fiiliksiä se on aiheuttanut? Kerro mulle!

Lopuksi vielä toinen lainaus Livejournalista, joka ehkä kuvaa sitä tasoa, jolla Disco Ensemble oli vallannut aivotoimintani:

”Meinasin muute tänää jäädä auton alle ylittäessäni tietä, ku keskityin liikaa vastaantulevan pojan Disco Ensemble-paitaan.”

TL;DR: Disco Ensemblen First Aid Kit oli suomalaisen alternative-nuorison sukupolvikokemus. Sillä oli vahvat vaikutukset kirjoittajan elämään.

PS. Jatka fiilistelyä vanhoilla DE-livekuvilla täällä.

8 kommenttia

Teitur aloittelijoille (+ voita liput keikalle!)

Hilirimpsis ja hyvää kevättä! Pieni blogihiljaisuus saa luvan päättyä nyt, sillä asiaa on kertynyt jonoon vähän liiankin kanssa. Musiikista olen kirjoitellut päivittäin, mutta se on näkynyt lähinnä palkkakuiteissani eikä täällä. Ensimmäinen korjausliike tapahtuu nyt. Tämän jälkeen luvassa ovat omat kokemukseni Tallinn Music Weekistä. Voitte kuitenkin aloittaa lukemalla #KOVAAPASKAA-Jukan, Kalenterikarju-Mikon ja Glue-Eduardon fiiliksiä tapahtumasta täältä.

Sitten tämän päivän asiaan.

Teitur

Ensi viikolla Suomeen saapuu yksi takavuosien lempiartisteistani – Färsaarten lahja maailmalle eli Teitur Lassen. Mulla ei ole oikeastaan mitään hajua, miten artisti alunperin päätyi levylautaselleni, mutta siitä on aikaa kohta 12 vuotta. Se kai oli sitä aikaa, kun olin erityisen päissäni tanskalaisesta ja islantilaisesta musiikista, mihin myös eksoottiset Färsaaret sopivat hyvin rinnalle. Kovin eksoottisesta musiikista ei silti ollut kyse, vaikka uljas luonto musiikissa kuuluukin. Jutun lukemisen taustamusiikiksi suositellaan tätä soittolistaa, jonka väsäilin Teiturin parhaimmistosta:

All Ears: Teitur aloittelijoille – spotify:user:foonk:playlist:3FTbtwAl96ok5ckytGjBv8

Teiturin debyyttialbumi Poetry & Aeroplanes julkaistiin vuonna 2003. Se sai heti kovaa suitsutusta osakseen maailman laajuisesti, ja on edelleen Teiturin suosituin levy, vaikka hyviä seuraajiakin on tehty. Toisen albuminsa, Stay Under The Stars, julkaisun jälkeen Teituria ylistettiin entistä enemmän – etenkin Tanskassa, missä trubaduuri palkittiin mm. parhaana miessolistina, ja avasipa Teitur vuonna 2008 Roskilde Festivalin päälavan Orange Stagenkin. Yhteensä Teitur on julkaissut kuusi studioalbumia, joista viimeisin, Story Music, on vuodelta 2013.

Mikä sitten on tämän artistin juju kaikkien muiden joukossa? Se syy, miksi Teiturin levyt pysyvät soitossa vuodesta toiseen? Eli siis mikä tekee Teiturista niin perkeleen kovan?

Teiturin musiikissa on kyse oikeastaan kolmesta asiasta: hiljaisuuden ja voimakkuuden välillä tasapainottelusta, luonnosta ja äänestä. Etenkin alkuaikoina Teiturin biisit olivat malliesimerkkejä laulaja-lauluntekijämäisesti pelkistetyistä kitarafiilistelyistä, joita jousisektio välillä ujosti tuki. Vaikka biisit eivät olleetkaan rakenteellista kikkailua, Teiturin kappaleista löytyi silti syvyyttä, sielukkuutta ja monipuolisuutta, kun kappaleet kasvoivat pienillä elementeillä yllättävänkin suuriksi eepoksiksi. Teiturilla on upea tapa käyttää hyväkseen hiljaisuutta suurien tunnelmien vastapainona.

Lyriikat kertovat sekä tarinoita kohtaamisista maailmalta erilaisten ihmisten kanssa, mutta tulkitsevat kauniisti myös suuria tunteita, jotka ovat arkipäivää kaikille. Vaikka pääpaino onkin ollut surumielisissä melankolisissa kappaleissa, osaa artisti hauskuuttaa myös hassuilla ja eriskummallisilla tarinoillaan. Teiturin sanoituksissa kielikuvat löytyvät hyvin usein luonnosta. Etenkin rakkauslauluissa hän tasapainottelee ketterästi juustoisten kliseiden ja korniuden rajamailla, mutta kääntää lopulta sen voitokseen. Eihän sydän voi olla pamppailematta lujempaa, jos artisti lurittelee rakkauden olevan kuin tulta verraten sen kohdetta valtamereen. Klassiset elementit toimivat, kun niiden läsnäolon kuulee muuallakin kuin sanoituksissa.

Erinomaisten kappaleiden lisäksi Teiturilla on karismaa, joka on saatu vangittua upeasti myös miehen levyille. Teitur Lassenia on siunattu upealla lauluäänellä, joka on samaan aikaan hunajainen että käheä, ja lisäksi hän osaa käyttää sitä paremmin kuin laulajat keskimäärin. Toiselle tasolle Teitur kuitenkin nousee esiintymislavalla. Hän on niitä artisteja, joiden keikat ovat niin intiimejä, että muu maailma katoaa ympäriltä ja kaikki on hetken yhtä. Pelkkä mies ja kitara -fiilistelykin on ollut pelkkää kultaa, mutta taivaisiin noustaan, kun mukana on muitakin muusikkoja, kuten taustaorkesteri jousisektioineen. Tästä hyvä esimerkki on 2011 julkaistu A Night at The Opera -albumi, joka on muuten yksi kaikkien aikojen livelevylemppareistani.

Kuva lainattu Teiturin Facebook-sivulta

Kuva lainattu Teiturin Facebook-sivulta

Nämä kolme teemaa ovat säilyneet voimakkaana vuosien saatossa ja levyltä toiselle, vaikka mies kuulostaakin täysin eri artistilta nykyään. Ensimmäisen albumin jälkeen Teitur lähti yhä voimakkaammin tutkimaan bändin mahdollisuuksia, ja ensimmäistä kertaa mukaan tulivat myös kunnolla svengaavat uptempo-bändiraidat, ja ajoittain hieman Radioheadilta kuulostanut soitanto. Vielä neljännellä albumillaan, The Singerillä, Teitur oli ensisijaisesti laulaja, vaikka soundi olin jo matkannut eteenpäin. Suuntana onkin sen jälkeen ollut koko ajan enemmän mahtipontiset, klassiselta musiikilta lainaavat sinfoniset sävellykset – ja löytyypä entisen trubaduurin uusimmalta albumilta myös instrumentaaliraita. Story Musicilta kitaran löytäminen käy entistä vaikeammaksi (kyllä sitäkin löytyy), ja suuri osa kerronnasta nojaa nykyään sävellyksiin, jotka on kirjoitettu isommalle orkesterille. Kappaleet ovat huomattavasti kokeellisempia ja mukaan on tullut myös etnisempiä vaikutteita. Tarinat ja luonto ovat silti edelleen läsnä lyyrisesti, ja dynamiikkaa löytyy entiseen tapaan.

Samalla valittu tie on matkannut koko ajan kauemmas omalta mukavuusalueeltani. En ole kuunnellut kahta uusinta levyä juuri lainkaan, mutten silti voinut olla hyppimästä kattoon, kun huomasin Teiturin saapuvan nyt kolmatta kertaa Suomeen. Live-karisma tai upea ääni ei taatusti ole kadonnut minnekään, ja luulisi artistin esittävän parhaimmat folkpop-balladitkin vuosien takaa. Uusista Disney-oopperoistakin saa varmasti enemmän irti livenä. Muistelisin, että kyseessä oli myös supliikki välispiikkimies, vaikken voi tietää, onko tämäkin vuosien varrella karissut pois. Suurempia ennakko-odotuksia keikalle on silti vaikea maalailla, sillä olen nähnyt Teiturin muistaakseni kahdesti: 2006 Nosturissa esiintymässä kouralliselle ihmisiä ja 2008 Roskilden päälavalla. Ne olivat kaksi hyvin erilaista keikkaa, joita tuskin voi peilata millään tapaa ensi keskiviikon esitykseen. Siksi onkin erityisen kiinnostavaa nähdä, millainen Teitur lavalle nousee vuonna 2015.

…ja näiden Teitur-alkeiden jälkeen minulla on ilo kertoa, että sinäkin voit sen päästä ilmaiseksi todistamaan kaverisi kanssa.

Tulevan keikan kunniaksi Rosvot jakavat yhteistyössä Fullsteamin kanssa kaksi avecillista lippupakettia Korjaamon keikalle. Kilpailuun osallistuaksesi sinun täytyy vain vastata seuraavaan kysymykseen tekstin kommenttikentässä.

Mikä on paras klassinen alkuaine?

a) maa
b) ilma
c) vesi
d) tuli
e) keksi oma

Vastausaikaa on maanantaihin 6.4.2015 kello 23.59. asti. Voittajat arvotaan heti tiistaiaamuna ja voittajiin otetaan yhteyttä henkilökohtaisesti. Jätäthän siis vastatessa toimivan sähköpostiosoitteen. Onnea arvontaan!Skaba on päättynyt ja voittajiin on otettu yhteyttä!

TEITUR (FO)
THE HEARING
Ke 8.4.2015
Korjaamo, kulmasali klo 19.30–00.00
K-18

Showtime:
The Hearing klo 20
Teitur klo 21

Liput:
Liput ennakkoon 15€ / ovelta 18€
Korjaamolaiset 13,5€ / 15€
Ennakkoliput voi hankkia Tiketistä.

Linkkejä:
http://www.teitur.com
https://www.facebook.com/teiturmusic

12 kommenttia

Viikon tärkeimmät 7/15: Jaakko Aukusti, Sofa Pets, Florence, Drake, Gettomasa, Clarence Clarity, Mies ja Elämä jne.

Hups, vähän taas mentiin enemmän tän viikon puolelle kuin oli tarkoitus, mutta palataan siis ajassa vielä viime viikkoon. Vuoden seitsemättä viikkoa taisi Interwebzissä hallita Kanye West ensin Grammyjen Beck-kohun ja sitten Yeezy Boostin ja uuden biisinsä voimin. Wincave-blogin Lauri jo käsitteli aihetta sen verran, etten tartu tähän enempää. Muutakin nimittäin tapahtui – ja paljon.

Jaakko Aukusti – Shadow Boxer

Esimerkiksi The Reed Fagsista tuttu Jaakko Aukusti julkaisi VILDin kautta ensimmäisen soolobiisinsä Shadow Boxer, ja se oli kivaa kuultavaa. Jukka haastatteli miestä #KOVAAPASKAA-blogiinsa.  Suositellaan kaikille, jotka pitävät Rubikista, kepeistä kesäisistä melodioista sekä pop-musiikista, joka poukkoilee kunnianhimoisesti.

Sofa Pets – Awesome Time Apart

Niin ikään VILDin kautta julkaistiin myös Sofa Petsin uusi single Awesome Time Apart, joka tarjoili tyylipuhdasta velloviin kitaravalleihin nojaavaa pop-musiikkia. Sofa Petsin rivistössä nähdään tuttuja kasvoja mm. Big Wave Ridersista, ja viisihenkinen helsinkiläisbändi julkaisikin debyyttiEP:nsä digitaalisena tänään. Sen voi kuunnella täältä. EP julkaistaan myöhemmin myös c-kasettina.

Flow kiinnitteli jälleen

(DISCLAIMER: Kirjoittaja on töissä Flow’ssa, mutta fiilistelee kiinnityksiä täböä fanipohjalta.)
Flow Festival julkaisi peräti neljännen kerran uusia esiintyjiä: Tyler, The Creator tuntui aiheuttavan voimakkaita tunteita somessa, mutta itse olin erityisen iloinen ILoveMakonnenista, Years & Yearsista, Future Brownista ja Elliphantista. Future Brownin tuleva debyyttialbumi julkaistaan ensi viikolla (ennakkokuuntelu!), ILoveMakonnen vastaa yhdestä viime vuoden parhaasta bailuanthemista ja Years & Yearsin nostaisin ehdottomasti tämän vuoden kovimmaksi tulokkaaksi jo tässä vaiheessa, sillä yhtyeen kaikki viime vuonna julkaistut singlet lupaavat bändille erittäin hyvää. Julkistuksista eniten tuli ehkä kuitenkin fiilisteltyä Elliphantia, jonka voisin myös mainiosti kuvitella tulevaisuudessa massiivisena artistina jonnekin Rihannan ja M.I.A.:n rinnalle. MØ:n kanssa tehdyn dueton lisäksi tämä biisi on soinut paljon repeatilla:

Florence + The Machinen uudet biisit ja levyinfot

Yksi tämän hetken arvostetuimmista bändeistä Florence + The Machine julkaisi viimein tiedot kolmannesta albumistaan ja jakoi myös kaksi uutta biisiä: nimiraidan How Big How Blue How Beautiful sekä ensimmäisen singlen What Kind of Man. Florencen musiikki ei ole toviin soinut kotistereoissani, mutta nämä saivat kyllä kiinnostukseni heräteltyä. Etenkin alla oleva sinkkubiisi on ollut kovassa soitossa, ja uskallan epäillä että Flow’n keikasta voi hyvinkin tulla yksi vuoden tapauksista. Levy julkaistaan kesäkuun alussa.

Spirit Club

Viime syksynä uutisoitiin Wavvesin Nathan Williamsin perustaneen uuden bändin veljensä kanssa. Spirit Club onkin viime viikkoina aktivoinut julkaisemalla muutaman musiikkivideon. Tammikuun lopulla julkaistua Still Lifea seurasi viimeviikkoinen uutuus Duster. Spirit Clubin soundi ja estetiikka onkin peräisin samasta muotista kuin Wavvesin, mutta tempo on reippaasti hitaampi ja meininki muutenkin laahaava. Spirit Club ei vielä vakuuta allekirjoittanutta, mutta jotain muutakin tässä on kuin kaunis musiikkivideo. Jään odottamaan.

Clarence Clarity – Will To Believe

Clarence Clarity on hyvä esimerkki artistista, joka on roikkunut mun ”kirjoita tästä”-listalla liian pitkään. Tuottaja löytyi reilut pari vuotta sitten jostain interwebzin laitamilta, ja kuuntelijoita oli silloin ilmeisesti itseni lisäksi seitsemän.  Vaikka olenkin tässä postauksessa ennustellut jo tulevaisuuden tekijän jos toisenkin, niin tässä on ehdottomasti jälleen yksi. Glitch-pop-tuottaja on sittemmin kiinnitetty Bella Unionille, ja  julkaisi viime viikolla jälleen uuden vääristyneesti svengaavan biisin Will To Believe. Jos tämä kolahtaa, kannattaa tsekata myös edellinen single Meadow Hopping, Traffic Stopping, Death Splash. Clarence Clarityn debyyttialbumi NO NOW julkaistaan ensi kuun alussa.

Mies ja Elämä – Haluan Harmaata

Rakastan sua, Jori Hulkkonen. Mies ja Elämä -suomennokset on kutakuinkin parasta koskaan. Viime viikolla Hulkkonen tarttui Visagen vuonna 1980 julkaistuun Fade to Grey-biisiin, jonka suomenkielinen versiointi Haluan harmaata kertoo lonkerosta, lihiksistä ja VR:n vihaamisesta. Samastumisprosentti 100%.

Kendrick Lamar – The Blacker The Berry

Ja sitten vielä viikon rap-katsaus. Kanye Westin lisäksi Grammyissa edusti Kendrick Lamar. Mies voitti pystit kategorioissa ”Best Rap Performance” ja ”Best Rap Song” biisistään i, joka on tulevan kolmannen studioalbumin ensimmäinen single. Voittoa seuraavana päivänä Lamar antoi uuden maistiaisen tulevasta julkaistessaan seuraavan singlen, The Blacker The Berry, joka ei nyt ainakaan vähennä odotuksia tulevasta.

Drake – If You’re Reading This It’s Too Late

Drake pisti viime viikolla pihalle yllättäen kokonaisen 16(+1) biisin ja reilun tunnin mittaisen If You’re Reading This It’s Too Late -nimeä kantavan mixtapen, mikä hajoitti hetkellisesti internetin. Se keräsi hetkessä riemastuttavan määrän ylistyshuutoja ja 4+/5-arvioita, kun esimerkiksi Pitchfork riensi iskemään kanteen Best New Music -leiman. Lue lisää Markun Maitohotelli-blogista, ja kuuntele mixtape kokonaisuudessaan Spotifysta.

Gettomasa – Ota kiinni jos saat

Ei liene enää mikään salaisuus, että yksi mielestäni kovimmista suomirap-tulokkaista on Gettomasa (1 2 3). Viime vuoden lopussa PME Recordsille kiinnitetty jyväskyläläisräppäri pisti taas viime viikolla uutta musaa pihalle. Ota kiinni jos saat on taattua Masaa, vaikka Ruubenin tutut boom bap -taustat loistavatkin poissaolollaan, kun tuotannosta vastaa tällä kertaa MDS. Ei haittaa.

SMC Lähiörotat – Ja niin se menee

SMC Lähiörotat on tekemässä paluuta, ja julkaisi viime viikolla tulevan uuden albuminsa nimikkoraidan. Kiinnostus Lähiörottia kohtaan notkahti jossain kohtaa, joten tuore biisi yllätti iloisesti, ja etenkin biisiin sopivat, musavideon retroilevat visut ja Skatemaniacs-klipit lämmittävät.

Johan siinä taas oli. Tää viikko ei näytä juurikaan vähemmän kiinnostavalta.

Ei kommentteja

Paras Yung Lean -sovellus TOP 1

Mulla on ilmeisesti tapana tehdä kerran vuodessa joku sovellusesittely. Viime vuonna esittelin Drake-aiheisia mobiiliäppejä, koska… en edes oikein tiedä miksi. Kai se oli vaan tarpeeks huono läppä ja mua itseäni nauratti. Tänään jatkan samalla linjalla sen kunniaksi, että vauvanaamainen cloudrap-sensaatio Yung Lean esiintyy Tavastialla Sad Boysien kanssa. Erona edelliseen sovellussuositukseen on lähinnä se, että tällä kertaa olen oikeasti unohtanut VSCOcamit ynnä muut kuvankäsittelysovelluksina sen jälkeen, kun Leanified viimein pamahti AppStoreen. (Kyllä, tämäkin postaus syrjii ihmisiä, joilla ei ole iPhonea, sillä sovellusta ei ole toistaiseksi saatavilla muille alustoille kuin iOS:lle.)

Kuvankäsittelyyn tarkoitetun sovelluksen on tehnyt joukko kalifornialaisia Yung Lean -faneja, jotka fanittavat paitsi nuoren ruotsalaisräppärin musiikkia myös hänen visuaalista ilmettään. Olen seurannut äpin kehitystä Snapchatissa loppusyksystä asti – siitä lähtien kun @leanified tuli vastaan Instagramissa. Sovelluksen julkaisu myöhästyi lopulta usealla kuukaudella, mutta nyt se on viimein täällä ja parempana kuin oletin. Paskoja ja mukahauskoja add-duplicate-flip-rotate-tyyppisiä fotoeditoreita kauppaamassa lisämaksusta erilaisia paketteja löytyy sovelluskaupoista jo pilvin pimein. Leanified ei toistaiseksi kuitenkaan rahasta yhtään millään ja erilaisten ilmaisten  Yung Lean -aiheisten ”image packien” lisäksi siihen on upotettuna myös esimerkiksi kuvien tuonti omasta kamerasta sekä Googlen kuvahausta (!), ja mikä parasta: automaattisella, oikeasti hyvin toimivalla syväyksellä.

IMG_0817

Meitzi valmiina illan keikkaan (huom. kaikki fotoeditit meikän)

IMG_0684

Susan, meikä, zaragozalainen taide-entisöinti ja jotain muuta

IMG_0672

So sad, so emotional

Sovelluksen ideana on tehdä kuvistasi emotionaalisempia (express your emotions like never before!), eli käytännössä liittää omaan kuvaasi härö taustakuva, randomeja syvättyjä kuvia peilikuvana ja lopuksi töhriä koko homma emojeilla. Teknisesti paremmin voisi toimia omien kuvien automatisoimaton syväys, mutta kökkö pyyhekumi lienee ihan perusteltu väline kuvien yungleanifointiin,  sillä eihän tässä mitään realistista photoshoppausta haetakaan vaan interwebz-2001-taidetta. Vähemmän överimpiä juttujakin sillä toki pystyy tekemään ja vieläpä erittäin nopeasti.

Jos viime vuonna uhosin lisääväni Drake Shakella Draken kaikkiin kuviini ja lopulta unohdin sen, aion toden totta tänä vuonna raiskata Instagram-feedini Leanified-muokkauksilla. Anteeksi jo etukäteen.

Leanified AppStoressa

IMG_0815

Minä ja Laku Kyotossa

IMG_0756

Darraläjä Tampereella Valoa Festival -viikonloppuna

Edit pe 13.2.: tämä kuva lisätty, koska tää vaikuttaa virallisesti olevan huonon läpän viikko:
yungmikael

Ei kommentteja

Viikon tärkeimmät 6/15: Leaf, Makthaverskan, Shy Girls, Mew

Yksi hektinen musaviikko taas takana! Se meni mulla 86-prosenttisesti reissussa, joten paitsi viikkokatsaus vähän myöhästyi, myös jotain tärkeitä musajuttuja saattoi mennä ohi. (Kertokaa te mulle?) Toisaalta musahommissahan sitä oltiin: ensiksi Seinäjoella MARS-festivaaleilla ja sitten suunnattiin Valoa Festivaleille Tampereelle.

Molemmissa tuli nähtyä hyviä keikkoja. MARSista jäivät odotetusti mieleen etenkin Kairon;IRSE!, Jupiter, Tiisu ja Tryer, kun Tampereella parasta oli DJ Polarsoul Rapshow, Atomirotta, Kakkmaddafakka ja Paperi T – sekä Jätä jämät Doggarissa, jonne välillä festareilta karkasin. Lisäksi viikon aikana tulikin uutuusbiiseistä jo tärkeimmät vuodatettua tänne: ehdottomasti itselle tärkein tapaus oli Paperi T:n toinen single Renesais, Beefheart & Aalto, josta perjantaina kirjoitin. Myös Van Dammesin uusi sinkku oli kotimaisista mainitsemisen arvoinen.

Muutakin kuitenkin tapahtui.

Leaf – Magnet Bitch

Fool’s Gold signasi 19-vuotiaan mimmiräppäri-laulajatar Leafin, jonka synkkä soundi liikkuu jossain pbr&b:n ja trapin maisemissa. Nopealla sulattelulla viime viikolla julkaistu ilmainen ensi-EP, Magnet Bitch, vaikuttaa kiinnostavammalta kuin Future Brown tai Angel Haze yhteensä, vaikka näiden faneille varmaan tämäkin uppoaa. Leafissa on erikoista se, että paikoitellen hän räppää miespuolisilta genrekavereiltaan lainattua halventavaa lyriikkaa. Tarkoitus ei ole suinkaan apinoida noita riimejä vaan mitätöidä naisia alentavia läppiä, mikä onkin ihanan freesiä finkun nostoa. Lisäksi soundi miellyttää korvaa – ja mikä parasta, lauluääni on myös kohdillaan! Kolmen biisin ep:n voi ladata ilmaiseksi Fool’s Goldin Soundcloudista tai kuunnella alta.

Shy Girls – 4WZ

Follow-uppina viime viikon Shy Girls / Antwon -hehkutteluun kerrottakoon, että Shy Girlsin 4WZ-mixtape löysi tiensä maapallolle jo viime viikolla. Senkin voi ladata ilmaiseksi, täältä. Leafin tapaan tässäkin yhdistyy juusto ja riimittely, mutta vaaka on reippaasti ensimmäisen puolelle kallistunut.

Makhtaverskan – Witness

Ruotsalaisten garagerokkareiden/post-punkkareiden ympärillä kohisi viime vuonna mm. sen jälkeen, kun Pitchfork kehaisi yhtyeen toissavuonna julkaistua toista albumia. Viime viikolla kuultiin pitkästä aikaa uutta materiaalia, kun yhtye latasi nettiin uuden singlen Witnessin, joka näkee virallisen julkaisupäivänsä maaliskuun alussa. Se lupailee Makhtaverskanille hyvää jatkoa.

Mew – Satellites (video)

Satellites-biisihän putkahti ilmoille jo aiemmin tänä vuonna, mutta video saatiin vasta viime viikolla. Visualisoitu Mew toi lähinnä mieleen, että miten vokalisti Jonas Bjerrellä vieläkin voi olla samat esiintymismaneerit kuin 12 vuotta sitten, eikä bändin ilmaisu ole muutenkaan aikuistunut päivälläkään. Toisaalta aivan hyvä video pitkästä aikaa kiinnostavan Mew-singlen tueksi.

Jos alkaneelta viikolta jotain ennakkosuositteluihin nostaisi, niin Hopeajärven debyyttialbumi kannattaa tsekata. Sen voi kuunnella YleX:n ennakkokuuntelussa. Bändi juhlii myös levynjulkkareitaan torstaina Elmun baarissa  Helsingissä yhdessä Them Bird Thingsin kanssa.

Ei kommentteja

Paperi T – Resnais, Beefheart & Aalto

Tänään julkaistiin Ruger Hauerista ja lukuisista vierailuistaan tutun Paperi T:n eli Henri Pulkkisen toinen soolosingle, Resnais, Beefheart & Aalto. Olen tätä artistia käsitellyt jo sen verran*, että olin etukäteen päättänyt, että en muuten tasan tällä kertaa kirjoita koko aiheesta, mutta no, näitä biisejä kuunnellessa sitä tekee vaan mieli ryhtyä suomirap-esseistiksi, ja räjäyttää koko kappale auki kaikkien tutkittavaksi.

Kulttuuriviittauksia vilisevä single kolahtaa muhun monellakin tapaa. Olen niin tunnevammainen kulttuurinörtti, että näin suurista rakkauden ja eron tunteista puhuessa käyttäisin varmaan itsekin lainauksia ja viittauksia, koska se olisi ainoa tapa, jolla niitä fiiliksiä pystyisin edes etäisesti käsittelemään. Siinä on yksi syy, miksi kappale menee syvälle. Toinen syy on juuri niissä intertekstuaalisissa viittauksissa, jotka ovat niin paljon syvempiä kuin ensikuulemalta uskoisi. Ne kertovat kirjoittajastaan enemmän kuin mikään, sillä niistä saa henkilökohtaisimman kuvan, millaisista palasista kyseinen ihminen on rakennettu. Paperi T:llä on myös isompi tarina ja hyvät syyt yhteydessä viittauksien käyttöön. Olisi kuuntelijalta laiskaa ajatella, että esim. Ruudolf-viittaus olisi vain irrallinen suomirap-namedroppaus, vaan todellinen kulma varmasti aukeaa paremmin koko levyä kuunnellessa, kun päätösraidassa viitataankin siihen, että koko eroon perustuva kontekstialbumi on kiinni ajassa sen tekohetkeen, eikä näitä juttuja tulisi ikinä julkaistua, jos pystyisi arvaamaan, mitä tulevaisuuden minä niistä ajattelisi.

Vaikka sitä kuvittelee olevansa itsekin suht. lukenut ja perillä kulttuurista, suuri osa Paperi T:n jutuista menee silti ohi. Esimerkiksi biisin avaava ”me nähtiin viime vuonna Marienbadis” -laini on viittaus vunna 1961 tehtyyn elokuvaan, Viime vuonna Marienbadissa, jossa barokkityylisessä linnassa tai hotellissa pidettävissä juhlissa mies lähestyy naista väittäen, että he ovat tavanneet edellisenä vuonna Marienbadissa, ja nainen kiistää. Ei liene viittauksen kannalta sattumaa, että ranskalainen elokuva on tunnettu arvoituksellisesta kerronnallisesta rakenteestaan, jossa todellisuus ja kuvitelmat sekoittuvat sekä tapahtuma-ajan ja -paikan suhde toisiinsa jää avoimeksi. L’année dernière à Marienbad -elokuvan on ohjannut Alain Resnais, johon kappaleen nimessäkin viitataan. (Lähde: Wikipedia)  Lisäksi levyn kansitaide on lainattu elokuvan julisteesta.
marienbad

Tämän kaltaiset jutut eivät varmasti aukea tietämättömille ensimmäisellä tai toisellakaan kuuntelulla, minkä takia Resnais, Beefheart & Aalto ei varsinaisesti ole mikään radiohitti. Onkin hieman ironista, että biisi sai maailman ensi-iltansa juuri YleX:llä. Kanavan shoutbox täyttyi jälleen erilaisista kommenteista, joista yhdessä anonyymi kuuntelija totesi kappaleen olevan ”melkein yhtä syvällinen kappale kuin iän ikuiset sloganit: ”Be yourself” ”Carpe diem””.  Siltä se saattaakin kuulostaa, jos viittauksia ja niiden merkityksiä ei ymmärrä. (Tai sitten se oli ironinen kommentti, jolloin se tujahti suoraan napakymppiin, hehe.)

Siitäkin huolimatta, että näillä lukuisilla viittauksilla Pulkkinen leimautuu auttamattomasti kirjaviisaaksi kulttuurileijaksi, on Paprun meininkiä silti pakko arvostaa. Ensinnäkin suomirap-biisi ei lähtökohtaisesti voi olla huono, jos siinä mainitaan Hüsker Dü. Toiseksi vaatii munaa siirtyä Bruce Springsteen-fiilistelystä Popedan kautta Wu-Tangiin.

resnais

Tähän tyyliin voisi avata koko biisiä. Klikkaa isommaks jos et nää.

On vaikea kuvitella, että kovinkaan moni näitä läppiä ymmärtäisi ilman Googlea. (En minäkään, eli kiitos taas yleissivistävästä kokemuksesta, Paperi T.) Jos mulla olisi aikaa, tekisin tähän kaiken kattavan Wikipedia-linkkilistauksen tai vähintään lisää infografiikkaa, jonka avulla Paprun musiikkia voi yrittää ymmärtää syvällisemmin. Aika on jotain, mitä mulla ei nyt kuitenkaan ole, joten tässä ilmainen vinkki jollekulle, jolla sitä on. Tai jollekulle, joka tekee gradua/kulttuurianalyysia, haha. Tai ehkä Papru voisi alkaa biisien julkaisujen yhteydessä kuratoida kirjastoille (tai kaupoille) kirja- ja levylistoja, jotka tulee hallita, jotta ymmärtää kappaleiden todellisen sanoman.

Ehkä Paperi T:n lyriikasta kiinnostuukin sen takia, että sen hetken tuntee olevansa taas pieni lapsi kädessään Mikki Hiiren salapoliisikäsikirja (kyllä, tää oli mun kirjaviittaus). Kuinka monta viittausta löydät Paperi T:n lyriikoista? Mitä ne syvimmällä tasollaan kertovat? Sitä kun välillä tekee mieli leikkiä oman elämänsä pikku-Sherlockia. Eikä näissäkään analyyseissa tosiaan liian syvälle kannata vajota, sillä toisaalta koko biisi on pastissi Wikipedia-räppäristä itsestään, joka on tunnettu juuri viittauksistaan. Niinpä koko kappale on samalla paitsi Paperi T:tä ominaisimmillaan, myös itseironista naureskelua. Mut joo, tässä taas muutama syy lisää, miksi venaan Paperi T:n keväällä julkaistavaa sooloalbumia paljon. Silloin on luultavasti myös syytä odottaa lisää mun vaahtoamista aiheesta.

*) Viittasin tähän kappaleeseen myös ensimmäisen soolokeikan perusteella tehdyssä ennakkomaistelussa.  Viittaus löytyy samanlaisena alaviitteenä kuin tässä tekstissä.

8 kommenttia