Mew vuonna 2014

Tämäkin teksti meinasi jäädä kirjoittamatta, mutta sitten kävin kahvilla ystävieni kanssa, jotka olivat lähteneet Jyväskylästä katsomaan Mew’tä Tukholmaan, koska Tavastialle ei enää lippuja saanut. Keskustelu kahvipöydän ääressä kumosi muutamia ajatuksiani Mew’n intiimistä faniklubikiertueesta, ja sai minut miettimään viikon takaista Helsingin-keikkaa vielä syvemmin… ja jos jaksan fiilistellä yhtä keikkaa vielä viikonkin  jälkeen näin paljon, on varmaan ihan perusteltua laittaa ajatukset maailmalle myös muiden luettavaksi.

Viime viikon keskiviikkona Mew siis starttasi Tavastialta kymmenen keikan kiertueensa, jonka aikana yhtye kiertää Pohjoismaissa klubeja esittämässä uutta materiaalia ja vanhoja klassikoita. Samalla  Suomessakin nähtiin pitkästä aikaa bändin alkuperäiskokoonpanoon kuulunut Johan Wohlert, joka palasi takaisin basson varteen kahdeksan vuoden tauon jälkeen viime kesänä. Liput keikalle myytiin loppuun kahdessa minuutissa, eikä ihme, sillä onhan yhtye täyttänyt Suomessakin areenoita kalliimmillakin lippuhinnoilla. Nyt huvi kustansi 34,50 euroa.

Tähän väliin taustoitettakoon, että olin kymmenen vuotta sitten pahemman luokan Mew-teini, enkä ollut keikalle lähtiessäni varma, halusinko todella palata noihin vuosiin. Vaikka And The Glass Handed Kites on edelleen mielestäni maailman parhaita levyjä, on Mew pudonnut auttamatta pois soittolistoiltani. Ehkä syynä on ollut se, että vokalisti Jonas Bjerre on alkanut kuulostaa liiankin ällösöpöltä. Tai ehkä Mew on vain tuonut liikaa mieleen muistot yläasteelta ja lukiosta. Toisaalta 2009 julkaistu No More Stories… jäi vähän latteaksi kokemukseksi, jota viime vuonna julkaistu uusi biisi Making Friends tai 2010 Eggs Are Funny-kokoelmalle nostettu Do You Love It? eivät korjanneet. Nämä kaksi viimeisintä biisiä kuulostivat korviini niin hirveiltä, etten varsinaisesti halunnut kuulla enää lisää uutta materiaalia ja pilata bändiä lopullisesti korvissani.

Mew Ruisrockissa 2003

Mew Ruisrockissa 2003

Tavastian-keikka kuitenkin osoitti pelkoni turhaksi. Lavalla nähtiin erilainen Mew kuin se, johon olin tottunut. Aiemmin bändin keikat olivat hyvin ennalta-arvattavissa, sillä yhtyeen show nojasi vahvasti upeisiin visuaaleihin ja taustavideoihin. Näin ollen setit oli mietitty tarkkaan etukäteen, eikä niistä poikettu, vaikka yleisö olisi kuinka vaatinut. Tällä kertaa visuaalit loistivat poissaolollaan, ja Tavastialla soikin myös sellaisia biisejä, joita en ollut koskaan aiemmin kuullut livenä.

Aiemmin tänä vuonna vain kaksi keikkaa tanskalaisilla festareilla heittänyt yhtye pääsi nyt ensimmäistä kertaa testaamaan joitain uusia kappaleitaan yleisöllä, joka otti ne varmuudella vastaan. Keikka pärähti käyntiin heti julkaisemattomalla Satellitesilla, joka tosin on kuulunut settilistoihin jo parin vuoden ajan. Heti tässä vaiheessa sain heittää ennakkoluuloni roskakoriin, sillä aiemmin Klassen-nimellä kulkenut biisi kuulosti hurjasti paremmalta kuin em. aiemmin julkaistut irtobiisit.

En ole ehkä koskaan nähnyt niin paljon Mew-tatuointeja yhden illan aikana kuin viime viikolla.

Vaikka keikan saattoi aavistella olevan superfaneille suunnattu hemmottelupakkaus, settilista oli myös mitä mahtavin läpileikkaus yhtyeen 20-vuotisesta urasta – joskaan yhden välispiikin mukaan yhtye ei ollut varma itsekään, tuliko pyöreät täyteen jo tänä vuonna vai vasta seuraavana. (Samalla valoitettiin bändin ensimmäisiä askeleita, ja kerrottiin mm. koulubändiaikoina tehdystä ekasta biisistä, jonka nimi oli Sex Maniac. Voitte ehkä arvata, mitä biisiä tämän jälkeen yleisö huusi toiveenaan…) Kaikki Tavastialla kuullut biisit jakautuivat levyjen mukaan seuraavasti: kaksi A Triumph for A Manilta (!), seitsemän (!) Frengersiltä, kuusi And the Glass Handed Kitesiltä, kolme No More Storiesilta sekä viisi uutta kappaletta, jos encoren alkuun soitetun medleyn Koor lasketaan niiden joukkoon.

Pelkäksi uutuuksien, erikoisuuksien ja harvinaisuuksien tarjoiluksi keikka ei siis taipunut, ja upea läpileikkaus miellytti niin ensimmäistä kertaa yhtyeen nähnyttä seuralaistani kuin myös vanhaa fanityttöä, jolle keikka oli kahdeksas bändiltä. Kohokohtia kaksituntisesta  on vaikea irroittaa, koska en todellakaan osaa päättää, fiilistelinkö eniten Jonaksen ja pianistin kahdestaan esittämää Symmetryä, sitä seurannutta hurmoksen nostattanutta Am I Wry? No + 156 -komboa, Pandan ja Coffee Breakin kuulemista livenä, tuttua Special + The Zookeeper’s Boy -yhdistelmää, ennen encorea kuultuja Apocalypsoa ja (henkilökohtaista lemppariani) Saviours of Jazz Ballettia, lopuksi soitettuja She Came Home for Christmasia ja Comforting Soundsia vai uusia, maailman ensi-iltana soitettuja kappaleita. Tarkemmin ajateltuna varmaan virnistelin typerästi koko keikan ajan.

Uusista kappaleista parhaiten mieleen jäivät Water Slides, Russle ja Grizzly. Grizzly oli tyypillinen Mew-slovari. Russle oli tehty yhdessä Bloc Partyn kitaristin Russell Lissackin kanssa, ja siitä jäikin päällimmäisenä mieleen kitarariffi, joka kuulosti häiritsevän paljon Bloc Partylta. Oma ehdoton suosikkini oli kuitenkin Water Slides. Se oli bändin itsensä mukaan ”niin lähellä hiphoppia kuin neljä kalpeaa ja laihaa rock-muusikkoa voi päästä”, mikä nauratti sillä, biisin alkaessa kuiskasin seuralaiselleni biisin kuulostavan siltä, kuin Mew esittäisi Rihannaa. Sanatkin viittasivat kornisti kylpyhuoneen lattiaan, mikä olisi sopinut niin Rihannan kuin  Apulannankin suuhun. Kirjoitettuna tämä ei ehkä kuulosta suunnalta, jonka Mew’n toivoisi ottavan, mutta yhden live-kokemuksen perusteella Water Slides oli ehkä parhaita Mew’n säveltämiä pop-kappaleita koskaan. Kaikkia uutuusbiisejä yhdisti selkeät mutkatto(mam)mat sävellykset, jotka kuulostivat enemmän radiokelpoisilta kuin bändin viimeisen kymmenen vuoden aikana tekemä tuotanto. Ehkä ne tulevaisuudessa poikivat vielä uuden sukupolven Mew-teinejä?

Nyt seuraa lause, jota keikalle pääsemättömät Mew-fanit tuskin haluavat lukea. Visuaalien puutteesta huolimatta (tai ehkä juuri sen takia) keikka oli kokonaisuutena paras, jonka olen Mew’ltä nähnyt. Lavalla esiintyi itsevarma, leppoisa ja sopivasti jännittynyt yhtye, joka paloi halusta soittaa yleisölle uusia kappaleitaan ja tarjoilla herkkuja vastaanottaville faneille. Se, että bändi ja yleisö olivat fyysisestikin lähellä toisiaan ruokki molemminpuolin arvostavaa intiimiä tunnelmaa, ja bändi esiintyi huomattavasti puheliaampana kuin aiemmin. Mew ylisti suomalaista yleisöä mm. kertomalla, että rundin aloituspaikkaa mietittäessä yhtye oli yhteen ääneen sanonut ”Let’s go to Tavastia”. Ehkä juuri tästä tunnelmasta johtuen yhtye soittikin omien sanojensa mukaan pisimmän keikkansa IKINÄ – muutaman minuutin päälle kaksi tuntia.

Tällaisiin ”ainutlaatuisiin” hehkutuksiin tulee kuitenkin aina suhtauduttua varauksella. Tavastia oli kuitenkin nimenomaan faneille suunnatun kiertueen avaus, joten oletin täsmälleen samanlaisen hieromisen ja lellimisen jatkuvan seuraavaksi Ruotsissa. Ystäviltäni kuulemani raportit länsinaapurista kertoivat kuitenkin muuta. Suurin piirtein tavastiankokoisessa Debaser Medisissä kuultiin ensinnäkin musiikkia yli puoli tuntia vähemmän kuin Tavastialla. Välispiikitkään eivät olleet yleisöä aliarvioiden samat, vaan syntyivät tilanteessa.

Suurin ero oli kuitenkin settilistassa, joka poikkesi huimasti Suomen-keikasta. Tukholmassa kuultiin myös biisejä, joita Helsingissä ei soitettu (uusi biisi Witness, New Terrain sekä Eight Flew Over, One Was Destroyed), mutta useat omat kohokohtani oli jäänyt ystäviltäni kokematta: Am I Wry? No, 156, She Came Home For Christmas, The Seething Rain Weeps For You, Apocalypso, Saviours of Jazz Ballet ja Hawaii loistivat poissaolollaan. Kuulopuheiden mukaan muuten vaisuhko yleisö oli jäänyt Comforting Soundsin päättämän encoren jälkeen hurraamaan ja vaatimaan lisää, ja pettymys oli ollut suuri, kun verhot olivatkin sulkeutuneet ja valot menneet päälle vaatien ihmisiä lähtemään koteihinsa.

Viikon jatkuneen jälkifiilistelyn aikana olen selannut netistä myös Tukholmaa seuranneiden keikkojen settilistoja, ja esimerkiksi She Came Home for Christmas näyttää jääneen ainoastaan Helsingin herkuksi. (Entinen keikkasuosikki onkin ollut pitkään poissa settilistoilta, sillä viimeksi yhtye on soittanut sen kerran vuonna 2010 – Tampereen Pakkahuoneella.) Myöskään She Spideria, Snow Brigadea tai Pandaakaan ei ole kuultu Tukholman jälkeen. Lisäksi keikat näyttävät olleen järjestelmällisesti Helsingin jälkeen noin puolentoista tunnin mittaisia. Jos aihe kiinnostaa lisää, settilistoja voit vertailla täällä.

Tiivistelmänä voisi sanoa, että Tavastian oikeasti ainutlaatuiseksi paljastunut keikka palautti uskon Mew’ta kohtaan, sillä kukapa olisi arvannut, että yhtye heittää parhaan keikkansa vielä vuonna 2014. Parempaa settilistaa saa yhtyeen keikkahistoriasta hakea. Ensi vuonna julkaistavasta uudesta albumista ei ole uutuusbiisien perusteella tulossa yhtä kiemuraista, mikä on aika iso muutos, mutta Mew kuulostaa silti yhä vain itseltään (ja vähän Bloc Partylta, kiitos Russellin.) Johan Wohlert on myös takaisin tanskalaisbändin riveissä, ja alkuperäiskokoonpanossa esiintyvä yhtye on lavalla kuin kotonaan. Tätä kiertuetta seuraavia keikkoja ei ole vielä ilmoitettu kuin yksi: ensi kesän Roskilde Festivalin headliner(?)-slotti, joka on kesän ainoa Tanskan festarikeikka. Kuitenkin vain Tanskan, joten voisin lyödä vetoa, että yhtye nähdään kesällä myös Suomessa, koska meillä näyttäisi olevan molemminpuolinen rakkaussuhde.

Avainsanat: , , ,

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.