Huom! Teksti on vierailevan tähden, Phantomin Hanna Toivosen käsialaa. Kuvat ovat Toivosen ja Tommi Koskisen ottamia.

—

”Ootko nähnyt Saimaa-ilmiön? No tää on vähän niinkuin uuden sukupolven tribuutti sille. Paitsi että Saimaan sijaan kelattiin meri-Helsinkiä ja suomirock-konkarien sijaan Suomen kuumimpia export-bändejä. Ajattelin, että olisitte siihen ihan täydellinen match.” Istun hektisessä Johto-kahvilassa Kampin ylimmässä kerroksessa. Nicolas Makialta pauhaa innosta soikeana uudesta projekti-ideastaan näyttäen videoklippejä ja powerpointteja. Olen Hanna Phantom-yhtyeestä ja tämän tekstin ajan sen verran Rosvo, että kerron omasta näkökulmastani Makian Full Steam Ahead Tourista.

Olen pakannut kahta reissua varten matkatavarat, jotka nyt nököttävät oven vieressä muikeina, lähtöä odottaen. Toiset ovat Makian höyrylaivaseikkailua varten, toiset Venetsian biennaalireissua varten, jonne ollaan lähdössä käytännössä suoraan laivalta. Nappaan mukaani makuupussin ja urheilukassin. Saavun Makian toimiston edustalle Telakalle klo 8:30. Höyrylaiva on parkkeerattu laituriin, ja sinne lastataan nyt vaikuttava määrä matkajuomista, vaatetta, PA:ta ja instrumenttia. Laivan kapteeni on aito merikarhu, jonka voin vannoa nähneeni ainakin muutamassa animaatiossa ja meriaiheisessa elokuvassa joskus lapsena. Reino Nordin saapuu pyörällä kitaroiden ja laulaen auringon paistaessa laiturin nokkaan ja heittää vitoset kapteenin kanssa. Lau Naun Laura nojaa backlineensa ja laittaa aurinkolasit päähän. Avaan jaffan. Fullsteamin Feniks sytyttää savukkeen. Phantomin toinen osapuoli Tommi haetaan kamoineen autolla studiolta ja UFO-soitin lasketaan varovasti alukseen. Eeppiset ainekset on kasassa.

”PHEEEEEEEEEE PHUUUUUUUU, PHUUUUUUTTTTT” -laivan torvi törähtää sen lipuessa sataman uumenista kohti Helsingin saaristoa. ”Hei laitas lisää sitä torvea mä yritän äänittää sitä tässä, hieno harmonia.” ”TRÖÖÖÖÖÖTTT TRÖÖÖÖÖÖööööööÖÖT!” Ihailemme maisemia, juomme olutta, aurinko paistaa, Reino soittaa kitaraa. Kuvausryhmä käyskentelee laivalla ja välillä kyselee niitä näitä. Joitakin tunteja, keskusteluja ja olutpulloja myöhemmin laiva laitetaan laituriin.

Huom! Allaolevat Vine-videot eivät syystä X toistu Firefoxilla. Nähdäksesi ne, klikkaa videoiden tunnuksia boksin alakulmasta ja katso ne Vinestä!

https://vine.co/v/bV2dBFutQB2/

https://vine.co/v/bV2p0HmPJal/

https://vine.co/v/bVY7YtheD3T/

Pentalan saarella tunnelma on pian aika hektinen. Täytyy saada keikat ja kuvaukset purkkiin ennen auringonlaskua. Kokit hääräävät keittiössä, Njassalla on radioyhteysongelmia, kuvausryhmä sykkii paikasta toiseen, kamoja kannetaan saarelle, pystytetään illan keikkapaikkaa, Reino ja Herkules pauhaavat laiturilla musiikkialan tulevaisuudesta. Pian radioyhteys toimii ja suuntaamme Tommin kanssa Njassan juttusille.

Aurinko on laskemaan päin ja Lau Nau aloittaa keikan. Me ollaankin seuraavana lauteilla. Tuntuu upealta soittaa tämmöisessä miljöössä; ulkona, kouralliselle ihmisiä, auringon laskiessa. Ah. Reino lopettaa keikat ja laskee auringon, ja muutamat vierailijat lähtevät moottoriveneellä kotiin päin.  Teemme vielä videohaastattelun rantakallioilla josta suuntaamme saunomispuuhiin. Nyt on kylmä. Onneksi Makia on varustautunut runsaalla määrällä ylimääräistä vaatetta ja takkia, joita kaikki kiskovat päällensä ulkohämärässä itikoiden piinaamina. Saunominen ja bondailu jatkuu myöhään aamuyöhön, ja osa porukasta suuntaa nukkumaan telttoihin saarelle. Itse edustan naisvähemmistöä, jolle on suotu nukkumapaikat laivan ruokailutilassa. Otan makuualustan ja makuupussin ja kääriydyn yöpuulle. Lisään vaatetta yön mittaan, kun lämpötila hytissä laskee ja makuupussini on ilmeisesti joku avuton kesäversio. Herään toppatakki päällä parin tunnin unien jälkeen, ja laiva on jo lähdössä.

Aamupalan jälkeen nukahdan lievissä eilisillan kosteushuuruissa ruokapöytään nojaten. NAPS. Todistusaineisto päätyy Makian nettisivuille ja katalogiin. Orastavan mallin urani huippuhetkiä. (huom. Tommin #bluesteel katalogikuvan vierellä näytän vähintäänkin kodittomalta) Laiva saapuu pian Suomenlinnaan, josta lastataan seuraava bändikatras laivaan, ja me, suuntaamme Venetsiaan.

–

”Mitäs teillä on maaliskuussa, kelattiin järjestää toi julkaisukiertue parissa maassa, tulisitteko joihinkin kaupunkeihin messiin?”. Vuotta myöhemmin Nicolas Makialta soittaa dokkarin olevan valmis julkaisua varten. Suuntaamme Berliiniin ja Barcelonaan.

Kello on neljä aamuyöllä. Laukkumme rullaavat nukkuvan, pimeän Helsingin katuja pitkin kohti rautatieasemaa. Hyppäämme bussiin ja suuntaamme lentokentälle. Kuuntelen audiokirjaa ja yritän olla nukahtamatta. Kone lähtee 6:15 Munchenin kautta Berliiniin.

 

Viimeksi olimme Berliinissä yhdessä keikalla tasan kaksi vuotta sitten Prince Charles -nimisellä klubilla. Tommin viimeisin kerta oli kuukausi sitten CTM & Transmediale -festivaaleilla, mutta se on muutenkin tuommoinen Berliini-mies. Se on asunutkin siellä opiskellessaan Universität der Kunste Berlinissä – tuttavallisemmin UdK:ssa jonkin aikaa. Olen mäkin ollut Berliinissä pariin otteeseen, mutta Tommin kanssa on mahtavaa mennä tuohon kaupunkiin, kun se on aina niin fiiliksissä siellä kaikesta ja itse ei tarvitse miettiä, mihin sitä menis syömään, kun sillä on joka kulmassa joku lempipaikka ja se suunnistaa kokenein elkein paikasta toiseen. Se lupasi viedä mut johonkin legendaariseen syntikkaliikkeeseen leikkimään, mutta aikataulujen puitteissa oli vähän tiukka haaste tällä kertaa.

 

Saavumme kamoinemme soundcheckiin viiden aikaan iltapäivällä Chesters-nimiselle klubille. Siellä on Nicolas jo pähisemässä ihanan iloiseen tapaansa. Paikalla ovat myös Death Hawks ja Sara Sayed, Makian väkeä ja harvinaisen kiukkuinen paikallinen äänimies. Sanottakoon että tuo pieni ja pahansisuinen taloteknikko on kuulemma entinen palkkatappaja. Näillä eväillä, teemme nopean soundcheckin, ja pian suuntaamme syömispuuhiin, tottakai Tommin suosittelemaan döneriin. AH, täydellinen Techno Köfte 3,50 €, luomukola 1 €. Saamme kaupan päälle turkkilaista teetä, jota omistaja tarjoilee asiakkaille pöytiin ja hymisee itämaisia harmonioita itsekseen. Viereinen asiakas kysyy olemmeko norjalaisia. Ovesta pelmahtaa sisään joukko teknogootteja ja punkkareita sekä muutama pelästyneen näköinen vanhempi turisti. Rakastan Berliiniä.

 

Chesters täyttyy pikkuhiljaa muodikkaan näköisestä kansasta, tupakka sauhuaa sisällä, baarista saa Makian poikain järjestämänä Lapin Kultaa 3,5 eurolla. Paikalle on löytänyt runsaasti suomalaisia. Sara Sayed aloittaa settinsä, ihmiset kuuntelevat ja rupattelevat. Dokkari näytetään Saran setin jälkeen ja ihmiset seuraavat mielenkiinnolla. Rupattelu syö hieman dokkarin ääniraitaa, mutta kokonaisuus näyttää vaikuttavalta. Tommi aloittaa settimme ja pian hyppään itsekin lavalle. Soitamme paljon uusia biisejä ja tunnelma on hieno. Kirjoitamme nimmareita sinkkuvinyyleihin keikan jälkeen ja Death Hawks on seuraavana lavalla. Juomme olutta ja joraamme kuolemanhaukkojen tahtiin paikallisten ystäviemme kanssa. Paikalla oleva kuvaaja lykkää Nicolaksen komppaamana ihmisille seilorihattuja ja ruoria kouraan ja napsii hauskoja otoksia illasta. Ihmiset ovat innoissaan. Bändin jälkeen aloittavat DJ:t mutta olemme jo suuntaamassa jatkoille läheiseen nimettömään viinibaariin, jonka ovessa on summeri. Kuuden hengen seurueemme juo hyvää viiniä, olutta ja shotteja. Soitamme hetken pianoa. Puhumme Berliinin avoimesta puistoseksiskenestä (Toim. Huom. SIIS MIKÄ???), Berghain-seikkailuista ja rakkaudesta. Koko seurueemme juomalasku on yhteensä 35 euroa. Toistan, rakastan Berliiniä.

Kokoonnumme hotellin aulassa seuraavana aamuna klo 10.30. Taksit on tilattu valmiiksi koko poppoolle ja suuntaamme kohti Tegelin lentokenttää. Ihmiset tuijottavat seuruettamme hämillään ja huvittuneina. No, ollaanhan me varmasti aikamoinen näky. Yksi syö makkaraa havaijipaita päällä ja ruori kädessä. Toisella valtavat Makia-rollupit ja merimieshattu. Death Hawksien viiksekkäät moppitukkarokkarit, joita katsoessa tosissaan epäilee, että ne on tuotu salaa aikakoneella suoraan 60-70-luvun psykerock-skenestä, juovat olutta ja hohottelevat mustiinpukeutuneiden teknohipsuskandien kanssa. Tässä on tottakai vielä tyyppi, jolla on iso kamera ja jotain instrumentteja, pussia ja nyssykkää. Ahtaudumme täyteen lentokoneeseen puhuen suomea. Mahtavaa olla osana tätä porukkaa.

 

”Ladies and gentlemen, welcome to Barcelona.” Aurinko, lämpö ja palmut ottavat meidät vastaan. Kelpaa.

Nicolas, valtakunnan taidokkain säätäjä, puhuu sujuvaa espanjaa, kiitos luojan. Mies ohjeistaa taksit sujuvasti oikeaan osoitteeseen, todetakseen että hotelli, jossa koko köörin oli tarkoitus majoittua on tällä hetkellä majoituskelvoton (ilmeisesti putkistollisista syistä) ja saa neuvoteltua meille kyseisen hotellin kustantaman toisen, ja paremman, hotellin lähempänä keskustaa. Puhuessaan matkan ajan politiikkaa taksikuskimme kanssa, (kun me napsimme turistimeitsieitä, suunnittelemme kirpputori- ja levykauppavaelluksia ja nautimme maisemista) käy ilmi että maa on kuulemma lähellä sotilaallisia toimenpiteitä ja taksikuski tilittää kapinan nousevan mahdollisesti jo lähikuukausina. Katalonian lippuja roikkuu ihmisten ikkunoissa ja lipputangoissa. Auton taustapeilissä roikkuu ristiriipuksia.

Hotellihuoneisiin sulkeuduttuamme koko seurue lepää hetken. Sovimme ainoastaan yhteisestä illallisesta myöhemmin. Eilisen rapeutta on ilmassa.

Lähdemme pian kuitenkin kävelemään kaupungin pikkukatuja Tommin kanssa. Käymme second hand -kaupoissa ja matkaan tarttuu kilohinnalla (7 €) ostettu hieno jumpsuit. Kaivelemme levykauppoja, joista mukaan lähtee vanha katalonialainen rukouslauluvinyyli, jota suunnittelemme sämpläävämme koti-Suomessa jonkin uuden biisin taustalle. Käymme ihailemassa katutaidetta ja piipahdamme nauhoittamassa erilaisia ääniä vanhassa kirkossa, joka osuu kohdallemme. Nauhoitamme myös upeaa katusoittajaa, joka tarjoilee espanjalaista kitaralempeään juopuneille kodittomille.

Kadulla tulee vastaan lievästi maaninen japanilainen, joka kehottaa meitä maistamaan vihreää ja keltaista juomaansa. Käymme puljuun peremmälle. Se on sisustettu muovisin, kirkkain värein ja nurkassa hohkaa iso taulu-tv ja play station. Tiskin takana on pieni määrä kirurgisilta näyttäviä laitteita ja esineitä, listalla erivärisiä ja kokoisia juomia. Tilaamme yhden keskikokoisen, puolella sokerilla. Juomassa on iso pilli, sokeria, teetä ja kummallisia suklaalta maistuvia limapalloja. Elämäni ensimmäinen ”bubble tea” oli iloisen hämmentävä kokemus. Jatkamme matkaamme La Ramblalle, eli sille vilkkaimmalle turistikadulle, josta sitten löytyvät niin kaupustelijat ja varkaat kuin Starbucksit ja McDonald’sitkin. Käymme Starbucksissa lukemassa sähköpostit ja tarkistamassa sopimiemme ravintoladeittien osoitteen. Päädymme satamaan, jossa törmäämme tuttuihin. Kävelemme yhtä matkaa ravintolan ovelle, jossa Nicolas jo odottelee.

Ravintola, nimeltään Torre D’Alta Mar, on lennonjohtotornilta näyttävä kompleksi Barcelonan sataman yllä, jonka korkeuksiin nousemme conciergen saattelemana pienellä läpinäkyvällä hissillä. Ravintola on selkeästi hinta- ja statusluokaltaan pöllämystynyt, kun joukko nahkatakkeihin ja maihareihin sonnustautuneita muusikoita pamahtaa heille osoitettuun isoimpaan pöytään paraatipaikalle. Osa asiakkaista on puvuissa ja iltamekoissa. Taustalla soi jazz, ja univormuihin puetut tarjoilivat viilettävät korvanappeineen pöydästä toiseen. ”Would you like a glass of wine perhaps, sir?”, tarjoilijatar kysyy Tommilta, joka on kurottamassa kättään viinipullon suuntaan. ”Joo, nää haluaa sitten kaataa viinit, joten ei tartte itse koskea pulloihin.” Nicolas kuittaa. Tirskahdan vähän. Tarjoilija joutuu konsultoimaan kokkia suuren kasvissyöjämäärän vuoksi. ”Täällä katsotaan vähän kummasti kasvissyöjiä. Se ei oo kovinkaan tyypillistä Espanjassa.” Syömme ja juomme vatsamme pulleiksi kaunista ja aisteja kutkuttavaa ruokaa ja juomaa, taustalla upea, öinen Barcelona valoineen, rantoineen ja vuorineen. Näköala lasein vuoratusta tornista on henkeäsalpaava. Laskun kuittauksen jälkeen suuntaamme porukalla viereiselle rannalle jota täysikuu valaisee. Äänitämme meren pauhua, juomme olutta ja fiilistelemme. Palaset on aikalailla kohdallaan.

Seuraavana päivänä visuaalimiehemme Janne soittaa yläkerran terassijacuzzista. Janne nukkui ravitolaillan yli, me aamiaisen yli, ja nyt tyyppi istuu juoma kourassa, arskat silmillä napa aurinkoon päin hotellimme kattoterassilla jo toista tuntia. Soundcheck on vasta kuuden aikaan illalla joten käytämme päivän yhdessä kaupunkiseikkailuun. Kävelemme hotellilta Barcelonan kuuluisaan Parc Güelleen, jossa turisteilemme päivän. Koluamme pikkuputiikkeja, hedelmäkauppoja, pikkukahviloita ja ihailemme Gaudin kädenjälkeä. Äänitämme paikallisen koulun välituntiääniä. Taide elää ja hengittää vahvasti tässä kaupungissa. Tänne haluan joskus muuttaa toviksi asumaan.

La Ramblalla sijaitseva El Latino on valtava vanha teatteri. Niin upeassa keikkapaikassa me tuskin ollaan koskaan soitettu. Kaksikerroksinen maalauksin, peilein ja ornamentein koristeltu tila, vetää sisuksiinsa parituhatpäisen yleisön kevyesti.Teknikot ovat rautaisia ammattilaisia ja Berliinin palkkatappajaan nähden suorastaan fanittavat työtään ja meitä. Soundcheckien jälkeen Death Hawksien Tenho johdattaa meidät syömään paikalliseen napolilaisten pitämään sporttibaariin. Tenho on asunut jonkin aikaa Barcelonassa ja väittää saaneensa täällä ”maailman parasta pizzaa”. Ahtaudumme kymmenen hengen voimin pieneen baariin, jossa on jalkapalloksi koristeltu puulämmitteinen pizzauuni ja noin viisi valtavaa screeniä, joita baarin jokainen asiakas tuijottaa intensiivisesti. Käynnissä on tärkeä fudisottelu ja aika ajoin asiakaskunta huutaa ja myhäilee pelin draaman mukana kiihkoluontoisin elkein. Tilaan pizza margheritan bufala mozzarellalla. Pizzat paistetaan hiilloksen päällä perinteitä kunnioittaen. Kun luomukset saapuvat pöytään ja päälle tirautetaan hieman chiliöljyä, kenellekään ei jää epäselväksi, että nämä tyypit ottavat pizzanteon tosissaan. Hieman hiilloksesta tummunut taikina on täydellisen pehmeä ja rapea, kuohkea ja kiinteä, suolainen ja savuinen makunystytäyttymys, joka on päällystetty taivaallisella tomaattikastikkeella, puhvelinmaitomozzarellalla ja tuoreella basilikalla. Makukokonaisuus on suorastaan huumaava. Näin hyvää pizzaa en ole syönyt koskaan. En edes Italiassa.

Matka jatkuu täysin vatsoin takaisin keikkapaikalle johon on jo valunut pieni määrä ihmisiä. DJ soittaa taustalla, pöydillä on kynttilöitä, flyereita ja Full Steam Ahead -oheistavaraa. Tila on kaunis ja baari on auki. Paikalla on jälleen kuvaaja ruorin ja merimieslakkien kanssa. Aloitamme soiton ennen puoltayötä kun yleisöä on enemmän. Ihmiset ovat haltioissaan. ”BRAVO BRAVA” -huutojen lomasta luovutamme lavan Death Hawksille, joka saa yhtä vaikuttavan vastaanoton. Juhlat jatkuvat jälleen DJ:n tahdittamana meidän pakkailessa takahuoneessa tavaroita. Lähtöön on enää muutama hassu tunti. Otamme mukaamme kuolemanhaukkojen Teemun kitarat, jotka hän noutaa studioltamme palattuaan Marokon reissulta, jonne on täältä suuntaamassa.

Hotellin terassilla juomme viimeiset oluet, heitämme vielä viimeiset läpät, kunnes taksi on jo aulan ovella odottamassa. Kello on jälleen neljä ja on aika lähteä lentokentälle. Romppeinemme saamme jotenkin itsemme kaiken säädön jälkeen lentokoneeseen ja saavumme Frankfurtin kautta Helsinki-Vantaalle yhden aikaan iltapäivällä. Otamme taksin studiolle, jonne heitämme kamat. Istumme syömään hetkeksi ja kirjoittamaan lupaamamme postikortit. Samoilla silmillä suuntaan vielä töihin pariksi tunniksi.

Suljen vihdoin silmät, väsyneenä mutta onnellisena, kolmen aikaan aamuyöllä huomatessani painaneeni täydellä höyryllä, jo toista vuorokautta valvoneena, täysin rakastuneena siihen kaikkeen, mitä saan oman musiikkimme puitteissa tehdä. Kiitos Full Steam Ahead Tour. Kiitos Makia. Kiitos Death Hawks, Lau Nau, Reino ja kaikki bändit ja tyypit ja kaupungit. Parhaita keikkakokemuksia koskaan.