First Aid Kit 10v: tarina Disco Ensemble -fanin kasvukivuista ja muusta

Viime kesänä kirjoitin Tyrävyön paluukeikan yhteydessä fanituksesta. Tänään ja huomenna Disco Ensemble esiintyy täydelle Tavastialle juhlistaakseen First Aid Kit -levyn kymmenvuotissynttäreitä, enkä nyt heti keksi parempaa syytä tehdä toista ”minä olen fanittanut” -tyyppistä postausta. Tämä ei siis ole todellakaan ole mikään retroileva levyarvio vaan enemmänkin oodi yhdelle aikansa tärkeimmistä suomalaisista albumeista henkilökohtaisten tarinoiden muodossa. Nämä kokemukset kertovat First Aid Kitin vaikutuksesta yhden ihmisen elämässä. Vaikutus oli todella suuri. Niitä stooreja kun pyydettiin


”Videotapes and c-cassettes of the better times”.
Vaikka aikoinaan myinkin kirpparilla 80% Disco Ensemble -paidoista (juuh hyvästi vaan lady fit xs -koko) ja muusta sälästä, löytyi vintiltä ja nurkista silti ihan hyvä kokoelma krääsää.

Toisin kuin Tyris, Disco Ensemble ei koskaan ollut lempibändini – joskin suosikki suomalaisbändini aivan varmasti. Silti DE oli helppo (ja helvetin hyvä) fanituksen kohde tiedostavalle teinitytölle. Viper Ethics -debyytin jälkeen Disco Ensemble valtasi Suomen, ja kävin vuosina 2004-2006 katsomassa bändiä suurin piirtein 25 kertaa, mikä oli ihan kova suoritus siihen nähden että olin suurimman osan ajasta alaikäinen. Sallittuja keikkoja onneksi oli paljon. Toisin kuin nykyään.

Levy-yhtiö Fullsteam helli faneja julkaisemalla fanisälää ja lukuisia erilaisia upeita bändipaitoja, joista osa myi loppuun hetkessä. Cd-singlet olivat vielä kova juttu. Disco Ensemblen/Fullsteamin street teamiin kuuluminen oli kannattavaa, sillä julisteiden jaosta palkittiin fanikrääsällä, tuotepalkinnoilla tai keikkalipuilla. DE-pinssit keikkuivat vanhassa armeijalaukussa sulassa sovussa At the Drive-In, Radiohead ja The Mars Volta -merkkien kanssa. Parhaat kaverit oli Disco Ensemblen tapaan kotoisin Porista (tämä tosin oli puhtaasti sattumaa) ja loput frendit löytyivät mm. #disco_ensemble -irc-kanavalta, jonka miiteissä kaikilla oli matchaavat Viper Ethics -hupparit ja Vansin mustavalkoruudulliset slip-onit. Myöhemmin kuljettiin yhdenmukaisissa First Aid Kit -paidoissa. Monella oli rastat. Lassella oli pitkä tukka. Miikkalla lyhyt.

Jokela 2004 6

Disco Ensemble Jokelassa 2004

Oltiin rankkoja – tai ainakin luultiin olevamme. Oikeasti olimme joukko epävarmoja lukiolaisia, mutta elämästä kyllä kaikki otettiin irti, kuten Disco Ensemble neuvoi. Saatoimme liftata keikoille tai lähteä vieraalle paikkakunnalle ilman mitään tietoa yöpaikasta. Biisit olivat meidän anthemeitamme ja lyriikat mantrojamme. Sanoitukset upposivat syvästi itsenäistymisen kynnyksellä olevaan teiniin, ja sopivan kornit ja sinisilmäiset biisit kertoivat kaikki omasta elämästä. Tässähän ei sinänsä ole mitään erikoista. Samoista asioista on laulettu vuosikymmenet ja lauletaan edelleen – ja teinit samastuvat.

”Blow up the world, see if I care
Leave us to burn, see if I care

I forgot to say, the world might end today
We can go and kick the streetlights”

– See If I Care

Disco Ensemble oli hyvää musiikkia kasvukipuihin ja itsenäistymiseen. Fanitukseni alkaessa Viper Ethicsin ilmestymisen aikoihin (vuoden 2003 loppupuolisko) olin vielä ysiluokkalainen, jota äitini kuskasi joillekin sallituille keikoille ympäri maita ja mantuja (Tuurin Hukkarock 4ever) ja ihan ulkomaillekin asti (Tallinnan Von Krahl), mutta bändi unohtui kohtuullisen nopeasti sen jälkeen kun olin muuttanut omaan yksiööni (2007). Siellä ei enää tainnut olla Disco Ensemble -julisteita.

julisteseina

Kuva on lavastettu :D

Julisteista ja äideistä puheenollen – paras Disco Ensemble -muistoni liittyy juuri First Aid Kitin julkaisemiseen. Viper Ethics oli mielestäni parasta, mitä suomalaisessa musiikissa oli ikinä kuultu. Olin juuri ehtinyt rakastua At The Drive-Iniin, kun texasilaisbändi hajosi, ja Disco Ensemblen debyytti tarjosi tälle täydellisen korvikkeen. Julkaisupäivän lähestyessä laskin tunteja porilaisyhtyeen toisen albumin ilmestymiseen samalla, kun luukutin nettisivulta löytyneitä klippejä repeatilla. Olin vuonna 2004 käynyt katsomassa Disco Ensembleä 16 kertaa, ja sitten ilmoitettiin että uuden levyn ennakkokuuntelutilaisuus pidettäisiin kotikaupungissani Tampereella juuri syntymäpäivänäni…… ja se olisi K18. Täytin 17.

Jos nyt kymmenen vuotta myöhemmin minulta kysytään edelleen henkkareita jokaisessa paikassa, ei liene yllätys, ettei tilanne tuolloin ollut toinen, enkä tästä syystä koskaan edes haaveillut meneväni baareihin tai klubeille alaikäisenä. Vanhempi ystäväni kuitenkin suostutteli minut lähtemään kanssaan ”yrittämään” Tampereen Klubille sisään. Halusin vajota maan sisään, kun totuus valkeni Klubilla. Äitini oli järjestänyt minulle yhdessä ystävieni kanssa yllätyssyntymäpäivät First Aid Kitin ennakkokuuntelutilaisuuteen, jossa myös itse bändi oli paikalla. En ole koskaan digannut tilanteista, joissa joutuu olemaan huomion keskipisteenä, ja etenkin tuolloin tuntui todella ahdistavalta, että monet muut levyä kuuntelemaan tulleet fanit joutuivat istumaan eri puolella ravintolaa, koska minä ja kaverini siemailimme Pommacia toisella puolella salia. Tottakai myös sisääntulosta oli tehty näyttävä, ja helotinkin punaposkisena lähes koko illan. Tästäkin huolimatta nuo 17-vuotissynttärit ovat edelleen ikimuistoisimmat juhlani – pelkästään hyvässä. Aikana jolloin mitään ennakkostriimejä ei ollut eikä MySpacekaan ollut vielä syrjäyttänyt IRC-Galleriaa, yhden lempibändin uuden levyn kuuleminen yllätyssynttäreiden yhteydessä oli pelkästään maailman parasta. Synttärikakustakin jäi sopivasti neljä palaa yli, jotka ujoudestani huolimatta uskaltauduin viemään Disco Ensemblen tyypeille heidän nimmarinkirjoituspöytäänsä. Sain vastineeksi syntymäpäivätoivotuksilla ja töherryksillä väritetyn julisteen, joka muistutti seuraavien vuosien ajan siitä, kuinka mahtavia ihmisiä minulla oli elämässäni. Ja tietty siitä, kuinka paras bändi Disco Ensemble oli. Kiitos.

nimmarijuliste

Kun myöhemmin First Aid Kitin sitten viimein sai levysoittimeen, sehän ei sieltä enää lähtenyt. Tuohon aikaan olin ensimmäisen vuoden viestintälukiolainen, joka tykitteli tuplanopeudella kursseja kasaan, ja jonka päälle maailma kaatui aina koeviikkojen lähestyessä. Neuropsykologian kurssi oli henkisesti helvetin raskasta opiskeltavaa, en ehtinyt nukkua käytännössä ollenkaan ja ihmissuhteet tuntuivat pelkästään taakalta, mikä aiheuttikin vahvan foobisen ahdistuneisuushäiriön. Arvatkaapa, miltä silloin tuntui kuulla ensimmäistä kertaa First Aid Kitin ensimmäisen kappaleen, This Is My Head Explodingin, avauslainit:

”I’ve been trying to shape up
Shape up and raise hell
But it’s so hard to wake up
’Cause baby, I ain’t well

This is my head exploding from the weight of the thoughts inside

Only cowards need help to get by
Only cowards need friends to survive”

-This Is My Head Exploding

Samastumisen tunnehan ei siihen päättynyt, vaan kappale toisensa jälkeen tuntui siltä, että jokainen sana olisi ollut omasta kynästäni. First Aid Kit kulki mukana paitsi murheissa, myös hurvitteluissa. Esimerkiksi So Long, Sisters oli täydellinen soundtrack sille, kun 18-vuotiaana lähdettiin interrailille Eurooppaan koko kesäksi. Käytiin muuten katsomassa matkan varrella Disco Ensembleä Roskildessakin. Suomalainen hurmos oli vahva keskellä päivää Tanskassakin.

Vaan eihän Disco Ensemblen hienous löytynyt ensisijaisesti lyriikoista tai edes erinomaisista sävellyksistä. Kaikista parasta oli, kun pääsi keikoilla purkamaan energiaa piteissä. Disco Ensemble oli aikalailla parasta, mitä olin koskaan kokenut livenä, minkä takia kiersinkin keikoilla niin ahkerasti. Jokaiselta keikalta palattiin kotiin kokovartalomustelmilla. Hampaita katkesi. Yksi meni huulesta sisäänkin – ironisesti Sink Your Teeth Inin soidessa. Kerran tärvelin sormestani luun näkyviin, ja polvet olivat kovilla jokaisella keikalla. Fyysisllä ruhjeilla ei kuitenkaan ollut mitään väliä, sillä kaikki murheet unohtuivat keikoilla, ja fiilis oli jotain, mitä en muista kokeneeni enää aikoihin. Elämäni ensimmäinen (ja toistaiseksi viimeinen) stage dive + crowd surfing -kokemuskin tuli koettua Porin Anniksen kotiseutukeikalla. Keikkariehuminen tosin sai jäädä kokonaan, kun polvilumpio lumpsahti toistamiseen pois paikaltaan Disco Ensemblen keikalla Karmarockissa.

de

Karmarock 2004, eka (ja vika) fanikaverikuva Disco Ensemblen kanssa (Kuva: Hanna Brown)

Vuodatin kokemuksia keikoista Livejournaliini. Tässä ote nettipäiväkirjasta vuoden 2005 Ämyrockin jälkeen:

”Disco Ensemblee ennen katteltiin et ”joo, ämyrock.. saattaa tulla aika hissu pitti”. Oltiin väärässä pahemman kerran. Turpaan tuli, lävistykset putoili, iskuja ja mustelmia, jalka meni hajalle, joku daivas niskaan, pari kertaa tuli kenkää (jossa oli jalka) feissiin ja omat kengät hukku pariin otteeseen. Oli n. satapäinen pitti. Ellei enemmänki. Ihan vitunmoinen mellakka. Ei siinä järkkärit kauheesti pystyny surffailua esteleen, ku kaikki oli pitämässä aitaa pystyssä. Hehe. Meininki oli vielä parempi ku Lutakossa, mut se on ny vähä 50/50 et kumpi ois ollu parempi keikka, ku kuiteski ulkoilma vs. sisäilma.”

Anniksesta ja Livejournalista päästäänkin seuraavaan tärkeään muistoon, kun eräs nainen tuli kesäiltana Anniksen pihalla kysymään, oonko Mira, ja kertoi lukevansa Livejournaliani. (Siinä ei ollut siihen aikaan mitään ihmeellistä. Sama kysymys esitettiin mulle noin pari kertaa viikossa.) Vavisuttavaa keskustelussa oli se, että hän täsmensi lukevansa etenkin keikkajuttuja mielenkiinnolla poikaystävänsä kanssa, sillä heitä kiinnosti, mitä mieltä olin Disco Ensemblen keikoista. Poikaystävä oli Disco Ensemblen laulaja, Miikka Koivisto. Tuo kesä-Porissa käyty rupattelutuokio oli yksi syy siihen, miksi reilu seitsemän vuotta sitten perustin musiikkiblogin. Sen vaikutukset ovat mitattavissa tänäänkin, sillä en luultavasti tienaisi leipää musakirjoittamisella tai olisi musiikkialalla töissä ellei tuota keskustelua olisi aikanaan käyty. Kiitos.

Tiedän, etten ole ainoa, joka on tätä kautta epäsuorasti päätynyt nykyiseen duuniinsa, sillä yksi tuon ajan parhaimmista DE-fanituskavereistani otti aikoinaan härkää sarvista, usutti itsensä bändille keikkakuskiksi, vaikka oli kuta kuinkin hulluin koskaan tuntemani kuski. Siitä lähtien hän on ollut Fullsteamilla töissä.

Lienee jo käynyt selväksi, että First Aid Kit on itselleni hyvin vahvasti kiinni ajassa – varmasti enemmän kuin mikään muu levy. Jottei tää teksti jäisi pelkästään aikalaiskertomukseksi, sukelletaan hetkeksi vielä itse levyyn, ja siihen millaisia tuntemuksia Disco Ensemblen musiikki aiheutti vuonna 2005. Viper Ethicsin jälkeen se herätti aluksi ristiriitaisia fiiliksiä. Omat DE-lempparit olivat (ja ovat varmaan edelleenkin) In Neon, Sink Your Teeth In ja Masquerade. Näiden perusteella odotin First Aid Kitiltä käheää post-hardcore-huutoa, mehukkaita pop-koukkuja ja jäätävän kovaa kitarointia. Keikoilla oli jo soitettu kirpparilta ostettulla lelusynalla sävytettyä We Might Fall Apartia, eli jonkinlaiseen muutokseen osasin varautua.

settilista

Settilista ajalta, jolloin We Might Fall Apart oli juuri otettu mukaan settiin.

First Aid Kit kuulosti yllättäen todella puhtaalta. Viper Ethicsin juju oli ollut sen karkea soundi, mutta toisella levyllään Disco Ensembleä oli siloiteltu – pahimpien post-hardcorepunkkareiden mielestä liikaakin. Vaikka räyhää oli vielä jäljellä, huutoa jäin kaipaamaan runsaasti enemmän. DE tuntui tuollakin albumilla olevan vahvimmillaan energisimmissä ja punkeimmissa kappaleissa, eikä esimerkiksi emoballadi ja nimikkoraita First Aid Kit uponnut ikinä. Toisaalta toinen rauhallinen kappale Sleep on The Wheel onnistui levyn päättämisessä upeasti.

Diggasin kuitenkin uudesta linjasta. Sitä oli helppo lähestyä, mikä juuri noihin aikoihin tekikin yhtyeestä koko kansan Disco Ensemblen. Löytyi albumilta muutama uusi lempibiisikin vanhojen suosikkien rinnalle. Esimerkiksi You Are The Dawnista tuli kappale, jota kuuntelin päivittäin usean vuoden ajan. Kokonaisuus oli upea, ja sävellyksinä kappaleet ovat edelleen koko Disco Ensemblen tuotannon vahvimmasta päästä. First Aid Kitin myötä Disco Ensembleä ei päässyt pakoon minnekään – se oli kaikkialla. Kahtia jakautuneista mielipiteistä huolimatta albumista tuli alternative-kansan sukupolvikokemus, mistä johtuen pyöreiden juhlistaminen on vain ja ainoastaan oikeutettua.

Disco Ensemble onkin siis kiertänyt tämän kuun ajan Suomen suurimmissa kaupungeissa soittamassa First Aid Kitiä sen kymmenvuotisen taipaleen kunniaksi. Luvassa on vielä neljä keikkaa, kun tänään ja huomenna vuorossa on esiintymiset täydelle Tavastialle ennen kiertueen huipentumista kahdelle keikalle Tampereen Klubilla. Ainoa tapa valmistautua juhlakeikkaan on ollut luonnollisesti kuunnella First Aid Kitiä – ja se on tuntunut vähän oudolta. Disco Ensemble on myös ainoa tuon aikakauden lempibändeistäni, jonka kuuntelu jäi 00-luvulle, ja aika tuntuu hieman kullanneen levyä. Toisaalta alahuuli alkoi väpättää välittömästi, kun vuosien tauon jälkeen korviini kulkeutui pitkästä aikaa This Is My Head Exploding. Siksi jännittääkin erittäin paljon, millaisiin tunnemyrskyihin sitä saattaa tänään ajautua, kun käyn katsomassa bändiä vuosien tauon jälkeen. Nouseeko hurmos vielä samoihin mittoihin? Taannunko takaisin teinin tasolle? Pönöttääkö kolmekymppiset fanit kädet puuskassa vai lähteekö mylly jälleen pyörimään?

Oranssi 2005 5

Settilista First Aid Kitin ikärajattomalla levynjulkaisukeikalla Oranssilla helmikuussa 2005

Tiedän, ettei kukaan varmasti tartu seuraavaan haasteeseen, koska musablogeihin kommentoi keskimäärin alle promille lukijoista, mutta nyt kun peli on avattu, niin yritetään. Mua kiinnostaisi kuulla vastaavia stooreja muiden elämästä. Onko Disco Ensemblellä ollut rooli elämässäsi, ja jos on niin millainen? Tuntuiko tämä vuodatus tutulta? Ootko ollut katsomassa kiertueen muita keikkoja, ja minkälaisia fiiliksiä se on aiheuttanut? Kerro mulle!

Lopuksi vielä toinen lainaus Livejournalista, joka ehkä kuvaa sitä tasoa, jolla Disco Ensemble oli vallannut aivotoimintani:

”Meinasin muute tänää jäädä auton alle ylittäessäni tietä, ku keskityin liikaa vastaantulevan pojan Disco Ensemble-paitaan.”

TL;DR: Disco Ensemblen First Aid Kit oli suomalaisen alternative-nuorison sukupolvikokemus. Sillä oli vahvat vaikutukset kirjoittajan elämään.

PS. Jatka fiilistelyä vanhoilla DE-livekuvilla täällä.

8 kommenttia kirjoitukseen First Aid Kit 10v: tarina Disco Ensemble -fanin kasvukivuista ja muusta

  1. Eetu kommentoi:

    Jämsänkosken kaupunginkirjasto muistaakseni 2006. Hieno levynkansi houkutti lainaamaan tuntemattoman bändin levyn. Siitä lähtien tuon levyn asenne on kulkenut mukana elämässäni. Tänään ensimmäistä kertaa livenä: odotukset on tähdissä :)

    1. Mira Shemeikka Mira Shemeikka kommentoi:

      Kiitos kommentista Eetu! Jämsänkosken kaupunginkirjasto, oijoi! :D
      Kauan oot saanut sit odotella, mut valkkasit kyllä hyvän keikan käydä katsomassa ekaa kertaa. Huikee meno! Ei ollut yhtään kadonnut se live-energia, josta tossa ylempänä puhuin. Tuli samantien sellanen olo, et pitäisköhän lähtee kiertään nää loputkin keikat vanhojen aikojen kunniaks.

  2. Elise kommentoi:

    Mainio muistelo reippaista ajoista!

  3. Jenna Anette kommentoi:

    Disco Ensemble on ollut mun elämässä kauan ja vaikka sen unohtaa aina pitkäksi aikaa niin jostain syystä se on sellainen bändi, että se palaa takaisin mun elämään aina silloin, kun sitä vähiten odottaa. Varsinkin First Aid Kit on sellainen levy, jonka palaaminen ei haittaa millään tavalla: se hymyilytti viisi vuotta ilmestymisensä jälkeen, kun avausraita lähti yllättäen soimaan kuulokkeissa ja se hymyilytti myös viime vuonna, kun se palasi luokseni tämän nimenomaisen kiertueen julkistamisen muodossa.

    Ehkä siksi, että se on hyvä levy tai sitten siksi, että Disco Ensemble on ollut tärkeä osa niitä vuosia, jolloin taistelin itseni kanssa tai itseäni vastaan. Jokatapauksessa huomenna Tavastialla saatetaan kokea tunteita ääripäästä toiseen!

    1. Mira Shemeikka Mira Shemeikka kommentoi:

      Kiitos kommentista Jenna Anette! Ja tosiaan, ei kyllä yhtään haitannut tän levyn palaaminen :) Vaikka tossa ylempänä kirjoittelin, että aika oli vähän kullannut levyä niin voisin ehkä nyt perua puheeni. Tässä oon pari päivää nyt luukutellut First Aid Kittiä ja Viper Ethicsiä ja ihan mahtavaltahan nää kuulostaa edelleen. Eikä ollut live-energiakaan hiipunut vuosien varrella minnekään. Oli oikeestaan niin hyvä, että tuun tänäänkin Tavastialle :D

  4. Tomppa kommentoi:

    Olihan mahtavasti nostalgiaa tihkuva kirjotus! Lukiessa tuli melkein hiukan haikea olo. Suureksi osaksi voin samaistua tuon aikakauden nuoren mielenmaisemaan, vaikken läheskään samalla intensiteetillä millään keikoilla kiertänytkään.

    First Aid Kit oli yksi niitä levyjä jotka tuli kuunneltua x kertaa läpi and then some. Ehdottomasti itselleni yksi niitä nuoruuden soundtrackeja. Viper Ethicsin rosoisen energiapläjäyksen jälkeen (josta myös suuresti tykkäsin) tämä smoothimpi linja osui ja upposi välittömästi. Soundi kuulosti omaan korvaan tuoreelta ja täysin omanlaiseltaan. Energiaa ja meininkiä ei todellakaan puuttunut ja tarttuvia lyriikanpätkiäkin löytyi silloin 16-kesäiselle pojalle (kyllä, itsekin tuli toisteltua itselleen juuri tuota ”only cowards need help to get by, only cowards need friends to survive”). Levystä tuli yksi sellainen merkkipaalu, johon kaikkia sen jälkeen tulleita DE albumeita ja lukuisia muiden yhtyeiden tuotoksia on tahtomattaankin verrannut. Harva levy ennen tai jälkeen on iskenyt edes lähelle yhtä lujaa. Levyn kappaleita tulee vielä nykyäänkin vastaan vuosien varrelta milloin mihinkin tarkoitukseen kasatuilta playlisteiltä aina sporttilistoista morkkisdarralistaan.
    Bändin keikoista olen vuosien mittaan nauttinut nykyisyyteen asti. Yleisesti livekeikkoja olen nähnyt monenlaisia; välillä on todistanut tajunnanräjäyttävän hyviä settejä ja välillä melko karkeita pettymyksiä odotuksiin nähden. Disco Ensemblelta en kuitenkaan (omasta mielestäni) ole vielä huonoa keikkaa todistanut, vaan aina olen lähtenyt mieli korkealla, korvat soiden ja biisejä päässä hyräillen. Aina on ainakin itsekseen toivonut livenä vedettävän näitä vanhempien levyjen biisejä(kai nää nyt jo lasketaan vanhemmaks matskuks :D), ja siksi innostuinkin toden teolla kun uutiset Fisrt Aid Kit 10v kiertueesta kantautuivat omaan havaintopiiriini. Vuodet on kulunu ja välillä kuluttanu, musiikkipreferenssit on ehkä hiukan muuttunu tai vähintään avartunu kymmenen vuoden takaisesta, mutta tää levy kuulosta edelleen mulle hyvältä.
    Huomista olen odottanut jo jokusen viikon!

    1. Mira Shemeikka Mira Shemeikka kommentoi:

      Kiitos mahtavasta kommentista Tomppa! Oon kyllä samaa mieltä, että DE tarjoili aikanaan sellasta soundia, jota ei oikein ollut Suomessa aiemmin ollut, ja se oli varmasti siksikin niin suuri juttu. Aika laidasta laitaan oon kans nähnyt keikkoja. Näitä Tavastian keikkoja ennen taisin edellisen kerran nähdä DE:n Ilosaarirockissa ohi mennen 2013, mutta se fiilis ei lähtenyt samalla tavalla, kun näki bändin esiintyvän päivällä lähes tyhjälle kentälle. Mut se onkin ehkä ainoa pettymyksen aiheuttanut keikka, ja eilenhän taas oli sit aivan hullu meininki. Just niin hyvä kuin DE:n ”kultavuosina”, ja päätin sit siinä saman tien, ettei tää voi jäädä tähän… joten tältä illalta odotan vielä enemmän! Eilen ei tullut FAK:ia vanhempaa matskua, mutta pidän peukut tukevasti pystyssä, josko tänään kuulis jonkun biisin Viper Ethicsiltäkin. Joka tapauksessa huikea ilta tulossa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.