Big Star – Nothing Can Hurt Me

Andy Hummel, Jody Stephens, Chris Bell ja Alex Chilton

Näin tammikuun alkuun on hyvä hetki kohista viime vuoden uusien levyjen lisäksi jostain vanhasta ja turvallisesta. Nimittäin viime vuonna ilmestyi Big Starista kertova dokumentti Nothing Can Hurt Me, jonka ohella julkaistiin ennenkuulemattomia versioita bändin biiseistä sisältävä mieletön soundtrack. Katsoin tuon dokkarin taannoin ja sen jälkeen on ollut niin kova Big Star -rakkaus päällä, että ei meinaa tarpeekseen saada ja onneksi ei tarvitsekaan!

Nothing Can Hurt Me kertoo Big Starin loputtoman kiehtovan tarinan: 70-luvun alun rock-musiikissa innovatiivinen (joku voisi sanoa ulkomusiikillinen) teatraalisuus ja progressiivisuus oli kuumin trendi, mutta samaan aikaan Memphisissä Chris Bell ja Alex Chilton käänsivät katseensa taakse, palasivat perusasioihin ja perustivat bändin vaikutteinaan The Byrdsin helisevät kitarasoundit, Beatlesin harmonialaulun ja melodioiden selkäpiitä riipivä kauneus ja Velvet Undergroundin piittaamaton omapäisyys. Huomattavan lahjakkaat nuoret miehet eivät suotta kuvitelleet valloittavansa maailmaa, eihän heillä todellakaan ollut pulaa laulutaidosta, soitossa oli valtavasti yhteenhioutunutta energiaa ja päästä pulppusi upeita sävellyksiä.

Maailma ei kuitenkaan ollut valmis niin välittömälle musiikille kuin Big Starin ensimmäinen levy, ja vaikka kriitikoiden vastaanotto olikin erittäin positiivinen, levymyynti floppasi. Bändi katkeroitui ja eräässä mielessä hajosi Chris Bellin lähdettyä, vaikka tekikin vielä Alex Chiltonin johdolla kaksi loistavaa albumia, suoraviivaisemman Radio Cityn ja sydäntäsärkevän synkän Third/Sister Loversin.

80-90-luvuilla muusikoiden uusi sukupolvi otti kuin vahingossa omakseen edellä aikaansa syntyneen Big Starin ja bändi sai kulttistatuksen. Erityisesti unohdettu ja myyttinen #1 Record toimi  yhtenä suurimmista vaikuttajista seuraavien vuosikymmenten vaihtoehtomusiikille, jonka jangleilevat kitarasoundit ja pop-melodiat eivät tosiaankaan syntyneet tyhjästä. Pisimmälle Big Star -ihailunsa taisi viedä Teenage Fanclub.

Dokkari valottaa mielenkiintoisesti Lennon/McCartney-syndroomasta kärsineiden Alex Chiltonin ja Chris Bellin keskinäistä dynamiikkaa. Vaikka Bellin visio oli keskeisessä roolissa ensimmäisen levyn synnyssä, jäi hän vähemmälle huomiolle kuin keulakuvan roolin omaksunut Chilton. Bell oli klassinen traaginen hahmo, itsetuhoinen nero, jonka arvostus puhkesi kukkaansa vasta tämän tultua osaksi 27 clubia auto-onnettomuudessa vuonna 1978. Yksi Nothing Can Hurt Men koskettavimmista kohdista on haastattelu, jossa Chris Bellin sisko kertoo rehellisesti, kuinka hän vaihtaisi veljensä tekemän, niin monille merkityksellisen musiikin heti pois jos saisi hetkeksi veljensä takaisin.

Dokkarin jälkitunnelmiin olen kuunnellut repeatilla tätä soundtrackia, joka sisältää varsin mielenkiintoisia uusia sovituksia Big Starin levyjen biiseistä ja muuta ennenjulkaisematonta materiaalia. Yksi kohokohdista on Chris Bellin kyyneleet silmiin nostattava ja surullinen I Am the Cosmos, jonka henkilökohtaisuus todella tuntuu luissa ja ytimissä. Suosittelen istahtamaan sohvalle ja kuuntelemaan sen täysillä, ja jos se ei herätä tunnereaktiota niin olet kyllä sydämetön möykky.

Jotain selittämätöntä taikaa Big Starin musiikissa on. Se ei varsinaisesti kuulosta uudenlaiselta tai yllättävältä, räjäytä aisteja tai ole hirveän monitulkintaista tai -mutkaista. Ennemminkin se on kuin täydellisen luonteva tapaaminen vanhan ystävän kanssa. Siihen ei kyllästy ikinä, se koskettaa jokaisella kuuntelukerralla kuin sen kuulisi ensi kertaa. Jälkikäteen on helppo todeta, että tältä musiikin on ainakin minun mielestäni aina pitänytkin kuulostaa – tunnetta, kauneutta, energiaa, melankoliaa, rakkautta ja kitaroita. Ylimääräisiä krumeluureja ei tarvita.

Big Starin ekalta levyltä löytyy Feelin, Don’t Lie to Men ja In The Streetin kaltaisia loistavia rokkibiisejä sekä toisen ääripään melankolisia akustisia vetoja kuten Try Again ja Give Me Another Chance. Pakko kuitenkin fiilistellä loppuun Big Starin ehkä tunnetuinta kappaletta, monien loistavien artistien versioimaa Thirteenia. Alex Chiltonin upea lauluääni ja väliosan täydellinen kitarasoundi jättävät suun auki joka kerta. Tämä on vaan yksinkertaisesti jotain niin kaunista, ettei sitä voi ihan käsittääkään – mutta niin on hyvä, sillä se tietty mystinen taustavire on aina ollut itselleni olennainen osa Big Starin vetovoimaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.