Ruger Hauer – Mature

Unohda kaikki, mitä Ruger Hauer aiemmin on ollut, ja valmistaudu ottamaan vastaan yksi vuoden parhaista kotimaisista levyistä.

Tommishockin, Paperi T:n ja Pyhimyksen muodostama Ruger Hauer on ottanut jokaisella albumillaan rohkean harppauksen kohti uutta. Jos edellisellä levyllä kuuntelija heitettiin ilman karttaa tai yhteistä kieltä ydinsodan turmelemaan Ukrainaan, Maturen kieli ja ympäristö on entuudestaan tuttu – levyyn on helppo sukeltaa heti syvemmälle tutkimusmatkalle. Tämä albumi aukeaa kuuntelijalleen ilman Googleakin, mutta tulee taatusti jakamaan jälleen mielipiteet kahtia. Kuten ennenkin, mikään ei ole kuin ennen.

Rugerhauer

Tommishock, Paperi T, Pyhimys, Mikko Pykäri ja Iisa = Regina Hauer

Yksi isoimmista muutoksista on tietenkin Regina-yhtyeen Iisa ja Mikko Pykärin mukaan ottaminen. Vaikka ”Rugereit on oikeesti aina vaan se kolme”, Maturella soi Regina Hauer. Tämä kuulostaa ehkä paperilla pelottavammalta ja suuremmalta muutokselta kuin se todellisuudessa on. Iisa Pykäri laulaa useimmissa kappaleissa (usein kertosäkeitä), mutta sen sijaan että hän kuulostaisi uudelta jäseneltä bändissä, Iisan persoonallista ääntä käytetään levyllä ikään kuin instrumenttina. Se on kuitenkin erittäin oleellinen instrumentti. Välillä heleä laulu alleviivaa kappaleen sanomaa tai tuo siihen vekkulia kontrastia, välillä Iisan henki on läsnä ylöspitchattujen vokaalisamplejen muodossa. Iisasta ei saa yliannostusta, mikä tavallaan on vaarana vokalistin kohdalla, joka tuntuu herättävän voimakkaita mielipiteitä. Iisan fanit varmasti antavat siunauksensa, mutta tälläkään levyllä ei tehdä vihamiehistä uusia ystäviä.

Mikko Pykärin tuotanto sen sijaan kuulostaa täysin Ruger Hauerilta. Se ei kuulosta Kalifornia-Kekeltä, Huge L:ltä tai keltään muultakaan aiemmin tuottajan pallilla häärineeltä henkilöltä, mutta tuottajavaihdos on yllättävän saumaton. Pykärin tuotanto on rohkeaa ja freesiä. Inspiraatiota on varmasti imetty räppiskenen ulkopuolelta, mutta lempeiden kitaroiden suuntaan kallistuneet ennakko-odotukseni huomioon ottaen levyn biitit ovat paikoitellen yllättävänkin puhdasta hiphoppia ja soundi erittäiin rugerhauermaista. Rugerhauermaista siinä mielessä, että vaikka yksiselitteistä Ruger-soundia ei olekaan olemassa, Pykärin luoma tunnelma vastaa Rugerista välittyvää filosofiaa ja on linjassa myös edellisten albumien kanssa. Rugerin uudistumistarpeen huomioon ottaen Pykäri tuskin tuottaa seuraavaa albumia, mutta toivottavasti hänen tuotantoaan kuullaan jatkossakin riimittelyn taustalla, sillä se luo erinomaiset raamit yhdelle vuoden kiinnostavimmista levyistä.

mature

Vaan kuullaan Maturella toinenkin vähintään yhtä iso muutos. Kuten levyn nimi sekä tomaattitertulla tyylitelty kansikuva vihjaavatkin, levy kertoo kypsymisestä, kasvamisesta ja ehkä aikuisuudestakin, vaikka aikuistumista vastaan välillä vähän kapinoitaisiinkin. Siinä missä Rugerit ovat aiemmin hyökänneet päälle aggressiivisesti kryptisillä ja synkillä riimeillään, bändi kuulostaa löytäneen balanssin. Levyn teemat kasvukivuista ja rakkaudesta itsensä hyväksymiseen ovat paikoitellen nyt niin arkisia, että niihin voi samastua ja riimit niin suoraviivaisia, ettei niistä tarvitse etsiä piilomerkityksiä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö niissä piilisi syvempääkin sanomaa. Lyyrisesti levy onkin aidon ja rehellisen kuuloinen, vaikka bändille ominainen kiero huumorintaju, nihilismi sekä mielen synkkyys ovat edelleen läsnä. Myös vanhaa tuttua uhoa albumilta löytyy, mutta se on jäänyt sivurooliin. Ehkä henkinen kasvu kuuluukin juuri siinä, että Suomen parhaan räppib(r)ändin loppumattomat taidot tulevat esiin niitä turhaan alleviivaamattakin.

”Sanotaan jotain mitä ei oo sanottu / eikä enää sanomattomaks saa / Ruger on paskaa vaan siin merkitykses et se on vitun kovaa paskaa / Mut aiheena laulussa on meil joku muu ku itse laulaja / ku ei levyllä kehtaa enää sitä samaa levyy uusiks kaupata.” -Pyhimys, Amazing

Kuten Pyhimys itsekin Amazing-versessään veistelee, yhtyeen levyntekofilosofia liittyykin juuri kasvamiseen, eteenpäin menemiseen. Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Rugerin uutta materiaalia kuunnellessa herää hämmästyneet fiilikset. Soundi on usein ollut jotain uutta, jota ei ole ehkä aiemmin suomiräpissä kuultu – välillä jopa edellä aikaansa. Näin myös tällä kertaa. Yksi levyn avainraitoja onkin juuri puolivälissä kuultava Amazing. Kappale avaa yhtyeen filosofiaa, historiaa, sisäisiä suhteita ja paikkaa Suomen räppiskenessä, mutta nostaa rinnalle myös bändin kohtaamat odotukset, kommentit ja ennakkoluulot. Biisissä tuotanto on myös rohkeimmillaan. Ylöspitchattuja vokaaleja, kokeellisia kilahduksia ja kolahduksia ja yleistä häröilyä on toki tullut vastaan yhä useammin räpinkin taustalla, mutta biisin fiilis huitelee enemmän jossain futurististen mikrogenrejen edustajien tai esimerkiksi PC Music -artistien cyber-kulttuuri-millennium-retroilun jalanjäljillä.

Vaikka Amazingissa kulminoituukin hyvin (vuoden 2016) Rugerin henki, ei se silti ole levyn tärkein raita. Esimerkiksi ensimmäisten sinkkulohkaisujen (Typerykset jotka polttavat pilveä avoautoissa ja Sekasin) perään kuultava Kuljettaa on levyn seesteisimmästä päästä, mutta sisältää koko Maturen maukkaimpia laineja mm. itsereflektiosta, elämästä ja sopetutumisesta. Kuten ennenkin, keskenään kovin erilainen riimittelijäkolmikko on tasavertainen omalla persoonallisella tavallaan – joskin kappaleessa kuullaan yksi Pyhimyksen parhaita versejä.

”Shieet, mitä välii enää ois / mä oon kolkyt tänä yönä, veit mun nuoruuteni pois / en haluu yksin havahtua, en avautua / en sinne takas tulla, en haluu vapautua / Mä haluun pitää pelkoni, ne kaikki traumani / Sitä kautta vielä saavutan mun rauhani” – Tommishock, Kuljettaa

”Tää ei oo voimalaulu/ tää ei oo hoivalaulu / tää on elämää-vain-ei-voi-ennakoida -laulu / Ne varjonväriset kelat voi rauhas seuraa / jos on varma ettei hyppää voi huoletta seistä reunal.” – Paperi T, Kuljettaa

”Ja jos siel ovel kolisi kuten olis siel poliisi ni nykysin oon oikeesti et ”mitä sit vaik olisi” / Oon ku rauhane, rauhalline / Käynyt läpi sen kohtalokkaan solumuutoksen / Halus olla pokenäyttelijä mut tuli vaan poke / Tyrannosaurus Anorex on syvyyssuuntaan sokee / Ei tuki suuta nämä oraalinvartijat / Lennän tuulen mukana kun hyppään partsilta.” -Pyhimys, Kuljettaa

Niin ikään herkältä ja tyyneltä päällepäin kuulostava Charlie Mansonin häät nousee Maturelta esiin. Kitaranäppäilyn lähtiessä soimaan ei heti uskoisi kuuntelevansa Ruger Haueria, ja Paperi T:n avatessa suunsa sieltä vyöryvät sanat kuulostavat enemmänkin Malarian pelolta kuin Rugerilta. Kappaleen hienous löytyy kuitenkin kuolemansävyisistä sanoista ja kontrastista biisin sisällä että sekä albumin biisijärjestyksessä. Charlie Mansonin häät on sijoitettu Kuljettaa-biisin jälkeen kuullun in-your-face-tyyppisen Krebatorion perään, ja siirtymä päällevyöryvästä synkästä klubipaukutuksesta hempeään kitarapoppiin on yksinkertaisesti nerokas.

Vaikkei edellisiin albumeihin vertailu olekaan Ruger Hauerin kohdalla kaikkein mielekkäintä, Mature tuntuu olevan tähän mennessä eheimpiä kokonaisuuksia. Vaikka esimerkiksi Ukraina-konsepti olikin saumaton kokonaisuus, myös Mature soljuu yhtenäisenä alusta loppuun. Sen kappaleet eroavat toisistaan parhaimmillaan paljonkin, mutta sopivasti vinksahtaneen levyn tunnelmassa on erittäin vahva punainen lanka, joka sitoo biisit yhteen alusta loppuun. Kokonaisuus ei kuitenkaan ole niin tiivis etteikö jokaisen levyn raidoista voisi irroittaa myös kontekstista nauttiakseen niistä erikseen. Jokainen albumin raidoista ansaitsisikin tästä blogitekstistä oman kappaleensa, sillä yhtään filleriä levylle ei mahdu. Jo ensimmäisellä kuuntelulla Maturesta kuulee, että se on hiottu timanttiin ajan kanssa, mutta että löytääkseen kaikki sen pienet nyanssit, levy myös vaatii aikaa. Ilmavaa albumia on miellyttävä kuunnella, ja kärsivällisille löytyy uusia oivalluksia vielä kymmenienkin pyöräytysten jälkeen.

Useiden kymmenien pyöräytysten jälkeen myös Aika jätä älä pysyy ehdottomana lempibiisinäni Maturelta. Sen ensikuuntelu ei unohdu koskaan, mutta kappale jaksaa edelleen nostaa pelkällä kauneudellaan kosteutta silmäkuoppiin – jokaisella kuuntelukerralla.  Se on kappale, jota pari vuotta takaperin en olisi uskonut Ruger Hauerilta kuulevani, mutta jota ilman en enää kykene Ruger Haueria näkemään. Siinä myös Regina on vahvimmin läsnä. Mikko Pykärin tuotanto on kauneimmillaan ja Iisan c-osan laulu on samalla viivalla räppiversejen kanssa. Siinä Regina Hauer on yhtä. Se on onnistunut uusi harppaus, joka työntänee Se syvenee syksyllä -albumin faneja entistä kauemmas, mutta tuo Rugerille myös uusia kuuntelijoita esimerkiksi Paperi T:n soolotuotannon faneista. Näin vahvasti Rugereiden kappaleista aiemmin on säväyttänyt vain Minulla on ollut ikävä sinua, ja vaikka tänäkin vuonna on kuultu muutamia järjettömän upeita kotimaisia biisejä (Gettomasa Pelkuri, Tommishock & Kalifornia-KekeUnohda se), Aika jätä älä on yksi tämän vuosikymmenen parhaita raitoja. Niin kuin Mature on yksi tämän vuosikymmenen parhaita levyjä.

Mature salute.

9 kommenttia

Pikaskaba: Voita liput Big City Nights -klubifestareille!

Huomenna ja lauantaina Ääniwallissa nähdään poikkeuksellisen kova kattaus kotimaisia bändejä, kun Big City Nights -klubifestari valtaa Vallilan kingeimmän keikkapaikan. Lavalle nousee esimerkiksi Suomen viihdyttävin live-bändi Sydän, sydän, joka julkaisi juuri pitkän hiljaiselon jälkeen uuden singlen. Biisi on tehty yleisön Facebookissa esittämien ehdotusten ja toiveiden perusteella. Myös biisin musiikkivideo tekstityksineen on sydänsydänmäiseen tapaan kaukana geneerisestä.

Perjantain ohjelmassa nähdään muutakin harvinaisempaa herkkua, kun viime vuonna tauolta palannut Underwater Sleeping Society soittaa toistaiseksi ainoan sovitun keikkansa ja Radiopuhelimien basson varressa keikkuu poikkeuksellisesti alkuperäinen kitaristi/basisti Jukka Kangas. Lisäksi lavalle nousee mm. Disco Ensemble -sivuprojektit Hisser ja Big Pharma.

Eikä lauantai ole yhtään sen hassumpi. Suomalaisen rapin huipulta on poimittu takuuvarmoja helmiä: viime kuussa uuden singlen julkaissut Noah Kin sekä aina-yhtä-ihana Gasellit, joiden edellinen Ääniwallin-keikka oli kovin hientuoksuinen ja loppuunmyyty. Myös Pasa nähdään lavalla pitkästä aikaa, ja keikalla kuultaneenkin runsaasti uutta materiaalia. Rytmikkäämpää meininkiä tarjoilevat mm. konkarit The Valkyrians ja Plutonium 74, ja illan päättää viime viikolla debyytti-ep:nsä julkaissut kirkkaasti loistava pop-lupaus Elias Gould.

Helkkarin hyvät bileet siis luvassa. Ja täällä olis tosiaan myös pari lippua pikaisessa jaossa yhdelle onnekkaalle ja hänen kaverilleen! Kerro kommenttikenttään, mikä tai mitkä viikonlopun esiintyjistä kiinnostavat eniten ja jätä mukaan mailiosoitteesi niin saatat saada huomenna aamulla iloisia voittouutisia. Aikaa osallistua on huomisaamuun (26.2.2016) klo 8 asti, jonka jälkeen voittajalle laitetaan välittömästi viestiä. Sähköpostiosoitetta käytetään ainoastaan voitosta ilmoittamiseen. EDIT: Kilpailu on päättynyt. Satunnaisgeneraattori oli tällä kertaa Rositan ystävä, onnea!

Tässä vielä listaus koko ohjelmasta:
PERJANTAI
20:00 Huuto!
20:30 DWNSTRS
21:15 Underwater Sleeping Society
22:15 Radiopuhelimet
23:15 Big Pharma
00:00 Sydän, Sydän
01:00 Hisser

LAUANTAI
19:30 Einar Lind
20:00 The Valkyrians
21:00 Noah Kin
22:00 Gasellit
23:00 Pasa
00:00 Plutonium 74
01:00 Elias Gould

Mikäli onni ei suosi, lippuja löytyy vielä Tiketistä. Kahden päivän liput vetelevät kirjoitushetkellä jo viimeisiään (kiirehdi!), mutta päivälippuja saa vielä edulliseen hintaan täältä.

Lisätietoja Big City Nightsista löytät täältä.

12605321_10153533540576032_634140021636218142_o

112 kommenttia

Käsityökerho – Raatokärpäsparvi

Joulukuun alussa tapahtui jotain, mitä harvemmin enää tapahtuu: sähköpostistani löytyi uuden suomalaisen bändin ensimmäinen sinkku, jonka kuuntelin heti. Kuuntelin myös toisen kerran. Kolmannen ja vielä muutaman kerran päälle. En osannut heti sanoa, mikä juuri siinä viehätti, koska samanhenkisiä bändipromoja tipahtelee mailiin yllättävänkin paljon. Käsityökerhon Kevään lapsi -kappale kuitenkin jäi päähän soimaan niin tiheästi, että löysin itseni pari viikkoa myöhemmin Wallun kasinolta aka Henry’s Pubin Helatorstaista bändin keikalta.

Käsityökerho ei ole mikään noobibändi. Keikalla huomasin, että soittimissa oli kiinni tuttuja kasvoja monista yhteyksistä (esim. Lady Escape, Baxter Stockman, Hopeajärvi, Straktobeam, Blastanus jne.) ja arvatenkin soitto oli kohdillaan. Hyväntuuliset folkrock-biisit tuntuivat vaihtelevan vaikutteiltaan hurjankin paljon, vaikka bändillä olikin sama tunnistettava pohjavire soundissaan. Keikasta jäi hyvä fiilis, mitä ei voinut laittaa vain halvan kaljan piikkiin, ja Käsityökerho meni heittämällä tarkkailulistalle.

Tänään koitti se päivä, kun yhtyeen debyyttialbumi Raatokärpäsparvi julkaistiin Spotifyssa ja Bandcampissa. Ensifiilikset albumista ovat hyvin samankaltaiset kuin sinkuista ja keikasta. Ensinnäkin se toimii: se ei ole yhdentekevää musiikkia, joka jäisi kertakuunteluksi. Toisaalta siitä puuttuu se jokin tärkeä, joka vangitsisi syvemmin ja pakottaisi kuuntelemaan albumia vielä myöhemminkin (lue: lisää hittejä).

Kiinnostavinta Raatokärpäsparvessa on kuitenkin sen crossover-musiikki, joka elää läpi levyn. Lähes kaikki kappaleen biisit tuovat mieleen jonkun toisen kotimaisen artistin, mutta ei kertaakaan samaa. Yleinen fiilis hummaa hurjasti kuin Muuan Mies ja venkoilee kuin Tuomari Nurmio. Levyn nimibiisi kuulostaa Pietarin Spektaakkeli -lainalta, Varjokävelijä huokuu huolella J. Karjalaista ja Välkkyvä Veronica voisi hyvinkin olla Joose Keskitalon tuotantoa. Albumi ei kuitenkaan kuulosta kokoelmalta sitä sun tätä, vaan on hyvinkin eheä kokonaisuus, jota rikkovat korkeintaan harvat rallattelevat kappaleet, jotka jäävät muihin kappaleisiin verrattuna tylsiksi. Raatokärpäsparvi on vahva debyyttialbumi, jolta löytyy paljon hyviä melodioita, kekseliäitä riffejä, sopivasti sooloja ja jamittelua sekä keskenään erilaisia tyylejä. Kiinnostavasta kokonaisuudesta vahvimmin nousevat esiin juuri sinkkubiisit, joista tuoreempi Katuvalot on yksinkertaisesti loistava.

Katso alta viime viikolla julkaistu perjantai-illan tunnelmaa huokuva Katuvalot -musiikkivideo. Tarkkaavaiset silmäparit bongannevat videolta Helsingin vaihtoehtomusaskenestä tuttuja naamoja (Teksti-TV 666, Black Twig, Hisser, Love Sport, Hopeajärvi jne.):

Käsityökerhon live-kunnon pääsee tsekkaamaan Helsingissä jo heti perjantaina 19.2., kun yhtye esiintyy Ruoholahden ”Flipperimestassa” yhdessä Merriesin, Love Sportin ja Mustien Kalsareiden kanssa. Liput kuluttavat lompakkoa huimat 4 euroa. Lisätietoa löytyy täältä.

Muita keikkoja on tulossa seuraavasti: Ti 08.03. Siltanen, Helsinki; Pe 29.04. Dynamo, Turku ja La 30.04. Wäiski, Helsinki.

Kuuntele levy alta. Raatokärpäsparvi julkaistaan myös kasettina ja vinyylinä kevään aikana.

Jatka matkaa:
facebook.com/kasityokerho/
soundcloud.com/kasityokerho/
kasityokerho.bandcamp.com/

Ei kommentteja

Perjantain keikkavinkki: Skraeckoedlan

Välillä uusia bändejä bongailee keikkajulisteista, radiosta, flyereistä ja lehdistä – yleensä internetistä ja maileista. Tänään heitän ilmoille nopean bändiesittelyn yhtyeestä, joka löytyi aikanaan mutkikkaampaa reittiä. Kesällä 2014 harhailin yksin Roskilde Festivalilla, kun tutustuin kaksimetriseen ruotsalais-amerikkalaiseen partasuuhun, joka oli Turbojugend-nimeltään Captain Foreskin. Juttelimme (yllätys yllätys) musiikista ja hän kertoi lempibändikseen ruotsalaisyhtyeen, jonka nimi jäi jo tuossa hetkessä unholaan, koska se oli 1) liian vaikea lausua kännissä 2) liian vaikea kirjoittaa ylös. Onneksi uusi kaverini kuukausien jälkeen otti tehtäväkseen etsiä minut Facebookista vain tutustuttaakseen minut bändiin, josta hän niin hekumoi.

11845173_10153291842251032_8299807925486829614_o

Skraeckoedlan on ruotsalainen (ja ruotsinkielinen) psyke-rock/stoner -bändi, jonka nimen osaan jo melkein kirjoittaa katsomatta apua. Nimi viittaa ruotsin sanaan skräcködlan, joka tarkoittaa dinosaurusta, joka taasen sopii erinomaisesti kuvaamaan Skraeckoedlanin massiivista soundia. Myös bändin lyyriset teemat liikkuvat dinosauruksissa – kuten myös tieteisfiktion maailmoissa. Bändi itse kutsuukin musiikkiaan fuzzience fiction-rockiksi.

Norrköpingläinen yhtye on porskuttanut vuodesta 2009, ja tänä vuonna Skraeckoedlan julkaisi toisen kokopitkän studioalbuminsa, joka kantaa nimeä Sagor. Sen verran ruotsia ymmärrän minäkin, että albumi on saanut nimensä saagoista. Muutaman pyöräytyksen perusteella Sagorilta on karsittu pois runttaavin ja metallisin stoner, vaikka moshauskelpoisena musiikki on pysynyt. Sagor onkin kaikin puolin loistava paketti melodisempaa progeilua ja fuzz-rockia, jota kannattaa ehdottomasti mennä kuuntelemaan livenäkin, kun siihen nyt tarjotaan mahdollisuus .

Alla ehkä pehmoisin single uusimmalta albumilta:

Tänään perjantaina bändi saapuu siis Helsinkiin, kun yhtye nähdään Elmun baarissa. Lavalle nousevat myös kotimaiset Craneium ja Demonic Death Judge. Tarkemmat infot keikasta löydät esimerkiksi täältä.

PS. Sori kirjoitustauosta. Siihen on erinäisiä syitä, joiden takia en voi luvata kovin pitkäaikaista skarppausta, mutta All Ears on, pysyy ja odottelee bloggaukselle parempia aikoja. Toivottavasti nähdään pian.

Ei kommentteja

First Aid Kit 10v: tarina Disco Ensemble -fanin kasvukivuista ja muusta

Viime kesänä kirjoitin Tyrävyön paluukeikan yhteydessä fanituksesta. Tänään ja huomenna Disco Ensemble esiintyy täydelle Tavastialle juhlistaakseen First Aid Kit -levyn kymmenvuotissynttäreitä, enkä nyt heti keksi parempaa syytä tehdä toista ”minä olen fanittanut” -tyyppistä postausta. Tämä ei siis ole todellakaan ole mikään retroileva levyarvio vaan enemmänkin oodi yhdelle aikansa tärkeimmistä suomalaisista albumeista henkilökohtaisten tarinoiden muodossa. Nämä kokemukset kertovat First Aid Kitin vaikutuksesta yhden ihmisen elämässä. Vaikutus oli todella suuri. Niitä stooreja kun pyydettiin


”Videotapes and c-cassettes of the better times”.
Vaikka aikoinaan myinkin kirpparilla 80% Disco Ensemble -paidoista (juuh hyvästi vaan lady fit xs -koko) ja muusta sälästä, löytyi vintiltä ja nurkista silti ihan hyvä kokoelma krääsää.

Toisin kuin Tyris, Disco Ensemble ei koskaan ollut lempibändini – joskin suosikki suomalaisbändini aivan varmasti. Silti DE oli helppo (ja helvetin hyvä) fanituksen kohde tiedostavalle teinitytölle. Viper Ethics -debyytin jälkeen Disco Ensemble valtasi Suomen, ja kävin vuosina 2004-2006 katsomassa bändiä suurin piirtein 25 kertaa, mikä oli ihan kova suoritus siihen nähden että olin suurimman osan ajasta alaikäinen. Sallittuja keikkoja onneksi oli paljon. Toisin kuin nykyään.

Levy-yhtiö Fullsteam helli faneja julkaisemalla fanisälää ja lukuisia erilaisia upeita bändipaitoja, joista osa myi loppuun hetkessä. Cd-singlet olivat vielä kova juttu. Disco Ensemblen/Fullsteamin street teamiin kuuluminen oli kannattavaa, sillä julisteiden jaosta palkittiin fanikrääsällä, tuotepalkinnoilla tai keikkalipuilla. DE-pinssit keikkuivat vanhassa armeijalaukussa sulassa sovussa At the Drive-In, Radiohead ja The Mars Volta -merkkien kanssa. Parhaat kaverit oli Disco Ensemblen tapaan kotoisin Porista (tämä tosin oli puhtaasti sattumaa) ja loput frendit löytyivät mm. #disco_ensemble -irc-kanavalta, jonka miiteissä kaikilla oli matchaavat Viper Ethics -hupparit ja Vansin mustavalkoruudulliset slip-onit. Myöhemmin kuljettiin yhdenmukaisissa First Aid Kit -paidoissa. Monella oli rastat. Lassella oli pitkä tukka. Miikkalla lyhyt.

Jokela 2004 6

Disco Ensemble Jokelassa 2004

Oltiin rankkoja – tai ainakin luultiin olevamme. Oikeasti olimme joukko epävarmoja lukiolaisia, mutta elämästä kyllä kaikki otettiin irti, kuten Disco Ensemble neuvoi. Saatoimme liftata keikoille tai lähteä vieraalle paikkakunnalle ilman mitään tietoa yöpaikasta. Biisit olivat meidän anthemeitamme ja lyriikat mantrojamme. Sanoitukset upposivat syvästi itsenäistymisen kynnyksellä olevaan teiniin, ja sopivan kornit ja sinisilmäiset biisit kertoivat kaikki omasta elämästä. Tässähän ei sinänsä ole mitään erikoista. Samoista asioista on laulettu vuosikymmenet ja lauletaan edelleen – ja teinit samastuvat.

”Blow up the world, see if I care
Leave us to burn, see if I care

I forgot to say, the world might end today
We can go and kick the streetlights”

– See If I Care

Disco Ensemble oli hyvää musiikkia kasvukipuihin ja itsenäistymiseen. Fanitukseni alkaessa Viper Ethicsin ilmestymisen aikoihin (vuoden 2003 loppupuolisko) olin vielä ysiluokkalainen, jota äitini kuskasi joillekin sallituille keikoille ympäri maita ja mantuja (Tuurin Hukkarock 4ever) ja ihan ulkomaillekin asti (Tallinnan Von Krahl), mutta bändi unohtui kohtuullisen nopeasti sen jälkeen kun olin muuttanut omaan yksiööni (2007). Siellä ei enää tainnut olla Disco Ensemble -julisteita.

julisteseina

Kuva on lavastettu :D

Julisteista ja äideistä puheenollen – paras Disco Ensemble -muistoni liittyy juuri First Aid Kitin julkaisemiseen. Viper Ethics oli mielestäni parasta, mitä suomalaisessa musiikissa oli ikinä kuultu. Olin juuri ehtinyt rakastua At The Drive-Iniin, kun texasilaisbändi hajosi, ja Disco Ensemblen debyytti tarjosi tälle täydellisen korvikkeen. Julkaisupäivän lähestyessä laskin tunteja porilaisyhtyeen toisen albumin ilmestymiseen samalla, kun luukutin nettisivulta löytyneitä klippejä repeatilla. Olin vuonna 2004 käynyt katsomassa Disco Ensembleä 16 kertaa, ja sitten ilmoitettiin että uuden levyn ennakkokuuntelutilaisuus pidettäisiin kotikaupungissani Tampereella juuri syntymäpäivänäni…… ja se olisi K18. Täytin 17.

Jos nyt kymmenen vuotta myöhemmin minulta kysytään edelleen henkkareita jokaisessa paikassa, ei liene yllätys, ettei tilanne tuolloin ollut toinen, enkä tästä syystä koskaan edes haaveillut meneväni baareihin tai klubeille alaikäisenä. Vanhempi ystäväni kuitenkin suostutteli minut lähtemään kanssaan ”yrittämään” Tampereen Klubille sisään. Halusin vajota maan sisään, kun totuus valkeni Klubilla. Äitini oli järjestänyt minulle yhdessä ystävieni kanssa yllätyssyntymäpäivät First Aid Kitin ennakkokuuntelutilaisuuteen, jossa myös itse bändi oli paikalla. En ole koskaan digannut tilanteista, joissa joutuu olemaan huomion keskipisteenä, ja etenkin tuolloin tuntui todella ahdistavalta, että monet muut levyä kuuntelemaan tulleet fanit joutuivat istumaan eri puolella ravintolaa, koska minä ja kaverini siemailimme Pommacia toisella puolella salia. Tottakai myös sisääntulosta oli tehty näyttävä, ja helotinkin punaposkisena lähes koko illan. Tästäkin huolimatta nuo 17-vuotissynttärit ovat edelleen ikimuistoisimmat juhlani – pelkästään hyvässä. Aikana jolloin mitään ennakkostriimejä ei ollut eikä MySpacekaan ollut vielä syrjäyttänyt IRC-Galleriaa, yhden lempibändin uuden levyn kuuleminen yllätyssynttäreiden yhteydessä oli pelkästään maailman parasta. Synttärikakustakin jäi sopivasti neljä palaa yli, jotka ujoudestani huolimatta uskaltauduin viemään Disco Ensemblen tyypeille heidän nimmarinkirjoituspöytäänsä. Sain vastineeksi syntymäpäivätoivotuksilla ja töherryksillä väritetyn julisteen, joka muistutti seuraavien vuosien ajan siitä, kuinka mahtavia ihmisiä minulla oli elämässäni. Ja tietty siitä, kuinka paras bändi Disco Ensemble oli. Kiitos.

nimmarijuliste

Kun myöhemmin First Aid Kitin sitten viimein sai levysoittimeen, sehän ei sieltä enää lähtenyt. Tuohon aikaan olin ensimmäisen vuoden viestintälukiolainen, joka tykitteli tuplanopeudella kursseja kasaan, ja jonka päälle maailma kaatui aina koeviikkojen lähestyessä. Neuropsykologian kurssi oli henkisesti helvetin raskasta opiskeltavaa, en ehtinyt nukkua käytännössä ollenkaan ja ihmissuhteet tuntuivat pelkästään taakalta, mikä aiheuttikin vahvan foobisen ahdistuneisuushäiriön. Arvatkaapa, miltä silloin tuntui kuulla ensimmäistä kertaa First Aid Kitin ensimmäisen kappaleen, This Is My Head Explodingin, avauslainit:

”I’ve been trying to shape up
Shape up and raise hell
But it’s so hard to wake up
’Cause baby, I ain’t well

This is my head exploding from the weight of the thoughts inside

Only cowards need help to get by
Only cowards need friends to survive”

-This Is My Head Exploding

Samastumisen tunnehan ei siihen päättynyt, vaan kappale toisensa jälkeen tuntui siltä, että jokainen sana olisi ollut omasta kynästäni. First Aid Kit kulki mukana paitsi murheissa, myös hurvitteluissa. Esimerkiksi So Long, Sisters oli täydellinen soundtrack sille, kun 18-vuotiaana lähdettiin interrailille Eurooppaan koko kesäksi. Käytiin muuten katsomassa matkan varrella Disco Ensembleä Roskildessakin. Suomalainen hurmos oli vahva keskellä päivää Tanskassakin.

Vaan eihän Disco Ensemblen hienous löytynyt ensisijaisesti lyriikoista tai edes erinomaisista sävellyksistä. Kaikista parasta oli, kun pääsi keikoilla purkamaan energiaa piteissä. Disco Ensemble oli aikalailla parasta, mitä olin koskaan kokenut livenä, minkä takia kiersinkin keikoilla niin ahkerasti. Jokaiselta keikalta palattiin kotiin kokovartalomustelmilla. Hampaita katkesi. Yksi meni huulesta sisäänkin – ironisesti Sink Your Teeth Inin soidessa. Kerran tärvelin sormestani luun näkyviin, ja polvet olivat kovilla jokaisella keikalla. Fyysisllä ruhjeilla ei kuitenkaan ollut mitään väliä, sillä kaikki murheet unohtuivat keikoilla, ja fiilis oli jotain, mitä en muista kokeneeni enää aikoihin. Elämäni ensimmäinen (ja toistaiseksi viimeinen) stage dive + crowd surfing -kokemuskin tuli koettua Porin Anniksen kotiseutukeikalla. Keikkariehuminen tosin sai jäädä kokonaan, kun polvilumpio lumpsahti toistamiseen pois paikaltaan Disco Ensemblen keikalla Karmarockissa.

de

Karmarock 2004, eka (ja vika) fanikaverikuva Disco Ensemblen kanssa (Kuva: Hanna Brown)

Vuodatin kokemuksia keikoista Livejournaliini. Tässä ote nettipäiväkirjasta vuoden 2005 Ämyrockin jälkeen:

”Disco Ensemblee ennen katteltiin et ”joo, ämyrock.. saattaa tulla aika hissu pitti”. Oltiin väärässä pahemman kerran. Turpaan tuli, lävistykset putoili, iskuja ja mustelmia, jalka meni hajalle, joku daivas niskaan, pari kertaa tuli kenkää (jossa oli jalka) feissiin ja omat kengät hukku pariin otteeseen. Oli n. satapäinen pitti. Ellei enemmänki. Ihan vitunmoinen mellakka. Ei siinä järkkärit kauheesti pystyny surffailua esteleen, ku kaikki oli pitämässä aitaa pystyssä. Hehe. Meininki oli vielä parempi ku Lutakossa, mut se on ny vähä 50/50 et kumpi ois ollu parempi keikka, ku kuiteski ulkoilma vs. sisäilma.”

Anniksesta ja Livejournalista päästäänkin seuraavaan tärkeään muistoon, kun eräs nainen tuli kesäiltana Anniksen pihalla kysymään, oonko Mira, ja kertoi lukevansa Livejournaliani. (Siinä ei ollut siihen aikaan mitään ihmeellistä. Sama kysymys esitettiin mulle noin pari kertaa viikossa.) Vavisuttavaa keskustelussa oli se, että hän täsmensi lukevansa etenkin keikkajuttuja mielenkiinnolla poikaystävänsä kanssa, sillä heitä kiinnosti, mitä mieltä olin Disco Ensemblen keikoista. Poikaystävä oli Disco Ensemblen laulaja, Miikka Koivisto. Tuo kesä-Porissa käyty rupattelutuokio oli yksi syy siihen, miksi reilu seitsemän vuotta sitten perustin musiikkiblogin. Sen vaikutukset ovat mitattavissa tänäänkin, sillä en luultavasti tienaisi leipää musakirjoittamisella tai olisi musiikkialalla töissä ellei tuota keskustelua olisi aikanaan käyty. Kiitos.

Tiedän, etten ole ainoa, joka on tätä kautta epäsuorasti päätynyt nykyiseen duuniinsa, sillä yksi tuon ajan parhaimmista DE-fanituskavereistani otti aikoinaan härkää sarvista, usutti itsensä bändille keikkakuskiksi, vaikka oli kuta kuinkin hulluin koskaan tuntemani kuski. Siitä lähtien hän on ollut Fullsteamilla töissä.

Lienee jo käynyt selväksi, että First Aid Kit on itselleni hyvin vahvasti kiinni ajassa – varmasti enemmän kuin mikään muu levy. Jottei tää teksti jäisi pelkästään aikalaiskertomukseksi, sukelletaan hetkeksi vielä itse levyyn, ja siihen millaisia tuntemuksia Disco Ensemblen musiikki aiheutti vuonna 2005. Viper Ethicsin jälkeen se herätti aluksi ristiriitaisia fiiliksiä. Omat DE-lempparit olivat (ja ovat varmaan edelleenkin) In Neon, Sink Your Teeth In ja Masquerade. Näiden perusteella odotin First Aid Kitiltä käheää post-hardcore-huutoa, mehukkaita pop-koukkuja ja jäätävän kovaa kitarointia. Keikoilla oli jo soitettu kirpparilta ostettulla lelusynalla sävytettyä We Might Fall Apartia, eli jonkinlaiseen muutokseen osasin varautua.

settilista

Settilista ajalta, jolloin We Might Fall Apart oli juuri otettu mukaan settiin.

First Aid Kit kuulosti yllättäen todella puhtaalta. Viper Ethicsin juju oli ollut sen karkea soundi, mutta toisella levyllään Disco Ensembleä oli siloiteltu – pahimpien post-hardcorepunkkareiden mielestä liikaakin. Vaikka räyhää oli vielä jäljellä, huutoa jäin kaipaamaan runsaasti enemmän. DE tuntui tuollakin albumilla olevan vahvimmillaan energisimmissä ja punkeimmissa kappaleissa, eikä esimerkiksi emoballadi ja nimikkoraita First Aid Kit uponnut ikinä. Toisaalta toinen rauhallinen kappale Sleep on The Wheel onnistui levyn päättämisessä upeasti.

Diggasin kuitenkin uudesta linjasta. Sitä oli helppo lähestyä, mikä juuri noihin aikoihin tekikin yhtyeestä koko kansan Disco Ensemblen. Löytyi albumilta muutama uusi lempibiisikin vanhojen suosikkien rinnalle. Esimerkiksi You Are The Dawnista tuli kappale, jota kuuntelin päivittäin usean vuoden ajan. Kokonaisuus oli upea, ja sävellyksinä kappaleet ovat edelleen koko Disco Ensemblen tuotannon vahvimmasta päästä. First Aid Kitin myötä Disco Ensembleä ei päässyt pakoon minnekään – se oli kaikkialla. Kahtia jakautuneista mielipiteistä huolimatta albumista tuli alternative-kansan sukupolvikokemus, mistä johtuen pyöreiden juhlistaminen on vain ja ainoastaan oikeutettua.

Disco Ensemble onkin siis kiertänyt tämän kuun ajan Suomen suurimmissa kaupungeissa soittamassa First Aid Kitiä sen kymmenvuotisen taipaleen kunniaksi. Luvassa on vielä neljä keikkaa, kun tänään ja huomenna vuorossa on esiintymiset täydelle Tavastialle ennen kiertueen huipentumista kahdelle keikalle Tampereen Klubilla. Ainoa tapa valmistautua juhlakeikkaan on ollut luonnollisesti kuunnella First Aid Kitiä – ja se on tuntunut vähän oudolta. Disco Ensemble on myös ainoa tuon aikakauden lempibändeistäni, jonka kuuntelu jäi 00-luvulle, ja aika tuntuu hieman kullanneen levyä. Toisaalta alahuuli alkoi väpättää välittömästi, kun vuosien tauon jälkeen korviini kulkeutui pitkästä aikaa This Is My Head Exploding. Siksi jännittääkin erittäin paljon, millaisiin tunnemyrskyihin sitä saattaa tänään ajautua, kun käyn katsomassa bändiä vuosien tauon jälkeen. Nouseeko hurmos vielä samoihin mittoihin? Taannunko takaisin teinin tasolle? Pönöttääkö kolmekymppiset fanit kädet puuskassa vai lähteekö mylly jälleen pyörimään?

Oranssi 2005 5

Settilista First Aid Kitin ikärajattomalla levynjulkaisukeikalla Oranssilla helmikuussa 2005

Tiedän, ettei kukaan varmasti tartu seuraavaan haasteeseen, koska musablogeihin kommentoi keskimäärin alle promille lukijoista, mutta nyt kun peli on avattu, niin yritetään. Mua kiinnostaisi kuulla vastaavia stooreja muiden elämästä. Onko Disco Ensemblellä ollut rooli elämässäsi, ja jos on niin millainen? Tuntuiko tämä vuodatus tutulta? Ootko ollut katsomassa kiertueen muita keikkoja, ja minkälaisia fiiliksiä se on aiheuttanut? Kerro mulle!

Lopuksi vielä toinen lainaus Livejournalista, joka ehkä kuvaa sitä tasoa, jolla Disco Ensemble oli vallannut aivotoimintani:

”Meinasin muute tänää jäädä auton alle ylittäessäni tietä, ku keskityin liikaa vastaantulevan pojan Disco Ensemble-paitaan.”

TL;DR: Disco Ensemblen First Aid Kit oli suomalaisen alternative-nuorison sukupolvikokemus. Sillä oli vahvat vaikutukset kirjoittajan elämään.

PS. Jatka fiilistelyä vanhoilla DE-livekuvilla täällä.

8 kommenttia