Oulussa järjestettiin kuun alussa uusi pieni festivaali, Varjofestivaali. Tarkoitus oli tuoda Flow’ssa nähtävät nousevat artistit ja heidän lajitoverinsa pohjoisille leveyspiireille, mutta kuitenkin tarjota urbaania ympäristöä perinteisten suomalaisten musafestareiden sijaan. Paikkana oli Tukikohta Oulun Välivainiolla. Monikaan ei tuntunut etukäteen mestaa tietävän, vaikka siellä järjestetäänkin keikkoja ja muuta kaupunkikulttuurin aktiviteettia tuon tuosta. Kaksipäiväisen festarin aikana esiintyjiä oli aina Samuli Putrosta Asaan ja Yonasta Draama-Helmiin, ja välissä saattoi kipaista pistämässä jalalla koreaksi reiviteltassa. Ruoka- ja juomatarjonnan osalta jäi jonkin verran petrattavaa (esim. kahvin puuttuminen ja veden hinta toivat miinusta – omaa pulloa ei alueelle saanut viedä edes tyhjänä), mutta toisaalta alueelta oli helppo poistua läheiseen kauppaan hakemaan kofeiiniannoksensa. Ilmeisesti liput eivät olleet tehneet kauppaansa, sillä aloituspäivänä tapahtuman facebook-sivulle ilmestyi supertarjous: yhdellä lipulla kaksi sisään. Melkoista. Uusilla tapahtumilla toki kestää aina hetki saada oma jalansijansa muiden rientojen lomassa, mutta ehkä markkinointi kaipaisi sekin pientä kehitystä. Ulkomusiikillisista seikoista piristysruiskeina olivat mm. Glitternistin koju sekä KEKSI kollektiivin freestyle-katutanssia.

Oma settini alkoi siinä vaiheessa perjantaita vielä melko tyhjille, graffitien täyttämille seinille esiintyvällä Draama-Helmillä. Mimmi ei kuulu levylautaseni vakiovierailijoihiin, kuten oikeastaan aika harva festareilla esiintynyt, mutta olin joka tapauksessa äärimmäisen kiinnostunut lähes kaikista artisteista – myös Draama-Helmistä, jonka epälooginen höpötys biittien päälle vangitsee. Jotenkin hämmentävää, ja silti siihen jää kiinni. Elias Gould niinikään sai soittaa vielä melkoisen pienelle yleisöjoukolle, ja ehkä poppari olikin jotenkin väärässä paikassa näillä festareilla. Nähtyäni hänet viime vuonna Flow’ssa, jäi tämänkertainen keikka energisyydessään jälkeen ainoastaan yleisön vuoksi. Laulaja bändeineen veti kyllä ihailtavan täysillä. Tuuttimörkö tai Töölön Ketterä eivät kumpikaan kuulu nekään superlemppareihini, mutta tässä vaiheessa paikalle pikkuhiljaa virrannut yleisö tuntui olevan hyvin messissä viimeistään siinä vaiheessa, kun Vesta nousi lavalle fiittaamaan. Jalkahan siinä itselläkin vipatti. Toinen harppaus epämukavuusalueelle otettiin, kun menin katsomaan Sini Sabotagea. Kuten aiempienkin bändien, myös Sinin asenteesta ja energiasta tykkäsin todella kovasti! Biiseistä tiesin hädin tuskin pari sen yhden lisäksi, mutta eipä sillä väliä, meininki oli hyvä silti. Illan viimeiseksi jäi osaltani Yona, josta en pidä jostain syystä yhtään, mutta joka on taidokas esiintyjä ja siksi livenä viihdyttävää katsottavaa ja kuunneltavaa. Kaiken sinetöi yläpuolelle kaartuva sateenkaari ja kotimatkan valaiseva auringonlasku.

Seuraavana päivänä muut riennot pitivät minut valitettavasti pois alkutaipaleelta, ja missasin Kauriinmetsästäjien ja Riston kuulemma vallan mainiot keikat. Höh (terkut Nuppikselle!). Lauantain ensimmäiseksi päätyi siis Vesta, jonka näkemistä odotin kovasti. Neitoa häiritsivät muualta kuuluvat epämääräiset biitit, mutta ilmeisesti hänen onnistui jättää ne lopulta omaan arvoonsa, sillä keikassa mitään häiriöitä ei huomannut. En tiedä oliko äänentoistossa jotain hämminkiä, sillä laulu ei kuulostanut niin puhtaalta kuin odotin ja tiesin, mihin Vesta pystyy. Kuitenkin upea setti mimmiltä, josta tulee vielä jotain suurta. Seuraavaksi esiintyneen Ville Leinosen setti oli vähintäänkin mielenkiintoinen. En oikein tiennyt mitä odottaa ja livelaulun, taustanauhojen, suomeksi käännettyjen discohittien ja erinäisten asuvaihdosten kombo sai aivot hämilleen. En vieläkään tiedä, pidinkö keikasta tosi paljon vai inhosinko sitä, mikä kai oikeastaan olikin tarkoitus. Asa & Band kuului taas osastoon ”ei todellakaan meikäläisen juttu”, mutta livenä melkein mikä tahansa musiikki on niin erilaista verrattuna levytettyihin kipaleisiin, joita kuunnellaan kotona ylhäisessä yksinäisyydessä. Yritä siinä nyt sitten murjottaa kaatosateessa, kun toisilla on niin hyvä meno lavalla! Not gonna happen. Tanssijalka ei päässyt lepäämään vielä sittenkään, kun toisen stagen valtasi hahmo nimeltä Stig. Yksi mieleenpainuvimmista asioista Stigin keikalla oli DJ, jolla oli vähintäänkin yhtä uppoava huumorintaju kuin itse artistilla. Läpänheiton lomassa lavalla muun muassa twerkattiin, mikä loi eksentrisen kontrastin DJn portsarityyppisen ulkomuodon kanssa. Viihdyin! Faneja paikalle keränneen Samuli Putron (ja koko alueen) jätin muutaman biisin jälkeen, siitäkin huolimatta, että alku enteili rentoa ja hauskaa keikkaa. Harmikseni reivitelttakin jäi osaltani vain lyhyeksi visiitiksi, vaikka koko yön läpi jatkunut tamppaus olisi houkutellutkin – siis jos energiaa olisi vanhuksella riittänyt.

Vaikka pieniä miinuksia havaittiinkin, kaiken kaikkiaan Varjofestivaali oli ihana ja persoonallinen lisä Oulun kesätapahtumiin. Tukikohta oli alueena passeli, vaikka ulkopaikkakuntalaisten voikin olla hankalaa löytää sinne – mielestäni muutaman kilometrin säteelle keskustasta pääsee parhaiten liikkumaan pyörällä julkisten sijaan, mikä ei ole helpointa mahdollista kaupunkipyörien loistaessa poissaolollaan. Toivottavasti Varjofestivaali järjestetään myös ensi vuonna! Qstock ja Bättre Folk (vaikka teknisesti ottaen ei Oulussa olekaan) ovat omat kävijäkuntansa lunastaneet, Varjofestivaalille soisi tapahtuvan samoin.

Psst. tuttuun tapaan lisää kuvia Flickrissä!

At the beginning of the month a new festival took place in Oulu, Varjofestivaali. The small urban happening brought Finnish rising stars usually seen at happenings like Flow Festival up North. Although some details could’ve been better, I enjoyed my weekend at Tukikohta and wish all the best for the festival. I hope it will be organized also in 2018, because I will be there. And like usually – more pics at Flickr!