Kesäisen Oulun helteet ajoittuivat tänä vuonna jonnekin muualle kuin heinä-elokuulle, jolloin niistä on totuttu nauttimaan. Varjon lauantai oli kuitenkin ihanan lämmin poikkeus sääntöön. Vapaapäivän kunniaksi tuntui yleisöäkin olevan paikalla kohtalaisesti heti kolmelta, kun Mariska aloitti settinsä. Keikka koostui niin ”uudemman tyylin” kipaleista kuin muutamasta vanhasta riimittelystäkin. Sitten alkoikin folk-putki – ensin Ylva Haru ja sitten Lanai, molemmat omia suosikkejani. Eritoten Ylva Harun aikana teki mieli vain makoilla nurmikolla, katsella ylhäällä lipuvia pilviä ja haaveilla. Lanain aikana keskityin biisien lisäksi vähän enemmän myös kuvaamiseen. Molemmat soittivat myös jokusia uusia kappaleita debyyttilevyjen raitojen lisäksi.

Samuli Putro jatkoi rauhallisten artistien linjaa. En ole koskaan oikeastaan herran tuotannosta välittänyt, vaikka omat Zen Caféni olenkin kuunnellut. Keikka kuitenkin osui jännästi johonkin, eikä varmasti vähiten siksi, että akustisen kitaran lisäksi paikalla oli jousikvartetti Oulun Sinfoniaorkesterista. Putron jälkeen siirryttiin ihan toisille vesille bileitä herättelevän Stepan tahtiin, ja sen jälkeen vielä äärilaitaan superkreisin Plutonium 74’n kanssa. Erilaisia, mutta viihdyttäviä kaikki!

 

 

Aika monelle illan odotetuin taisi olla Olavi Uusivirta. Riehakkaana esiintyjänä tunnettu Olavi ei tälläkään kertaa pettänyt, ja virtaa riitti ihan kaikille jaettavaksi. Keikan kuorrutti mieletön, punaisena tulipallona laskeva aurinko, ja kirsikkana kaiken päällä oli Lanain Tanja Torvikosken kanssa duettona laulettu Nuori ja Kaunis. Ai että! Jostain syystä olen nähnyt Olavi Uusivirran useasti livenä viimeisen kahden vuoden aikana, vaikka sitä ennen en ollut kokenut artistia niin omakseni (hyvistä biiseistä huolimatta), että olisin välttämättä nähnyt yhtään keikkaa alusta loppuun kokonaan. Mutta ei haittaa tämä muutos yhtään.

Olavin jälkeen tutustuin Möyhy-Veikkoja viime hetkellä paikkaamaan tulleeseen Chicken Grassiin. Neworleanslaiseen funkiin kallellaan oleva bändi on ollut kasassa jo huimat parikymmentä vuotta, mutta on nyt vasta julkaisemassa debyyttilevyään. Pitkä historia kuului soitossa, joka oli varmaa ja yhteen sointuvaa. Vastikään julkaistulla singlellä laulava Princess Shaw ei ymmärrettävästi päässyt keikalle rapakon toiselta puolen maailmantilanteen ollessa se mikä se on. Pari päivää festareilla vailla harjoitusta tuntui jo pikkuhiljaa päässä painavalta, joten skippasin Gasellit ja suuntasin yön hämärässä kohti omaa sänkyä.

Varjo oli ihana, juuri sopiva tähän hetkeen ja erittäin kaivattu festarittoman kesän päättäjä.  Vaikka block party sinänsä kiinnostaakin, pidin myös chillistä piknik-meiningistä ja suhteellisen väljästä alueesta. Kuten aiemmin totesinkin, Varjo on järjestetty vain kerran aiemmin vuonna 2017, jolloin paikkana oli Tukikohta, kulttuuritiloiksi muutettu urbaani teollisuusympäristö. Varjo tullaan järjestämään myös ensi vuonna, ja nimenomaan Kuusisaaressa. Yhtäkään artistia ei toki ole vielä julkaistu, mutta Blind Bird -lippuja on jo saatavilla.

Vaikka kaipaan myös niitä massiivisia lempibändejäni ja jopa areenakeikkoja – pienessä Suomessa ainoastaan suurimmat festarit, jos nekään, pystyvät tarjoamaan kansainvälisesti kuumimpia artisteja kattaukseensa – on pienissä festareissa melkein pelkästään hyviä puolia: ei ihmisryysistä, ei liikaa känniääliöitä, kohtuuhintaiset liput ja symppis meininki. Nauttimista ja fiilistelyä aikatauluista stressaamisen ja tungoksesta ahdistumisen sijaan. En siis voi kuin suositella, toivottavasti nähdään ensi vuonna!

P.S. Muista klikkailla kuvat auki parempilaatuisiksi!

 

 

Varjo day 2 was one of the warmest in Oulu this summer (we’ve had really little of proper hot summer days this year, what a bummer). Perfect for spending a Saturday at a festival! As it was a day free for most people, the area was busy right from the start. Again, Finnish artists singing in Finnish, so lazy as I am, can’t bother to babble about them too much. Gonna mention those singing in English though – my folk-favourite Lanai and a newbie to me aka Chicken Grass, a funk band with New Orleans vibes. Best of the evening still might’ve been Olavi Uusivirta, who’s batteries never seem to run out.

Varjo was lovely and just what was needed at this point of this horrific year. Although big festivals have their place – after all only the bigger ones can offer the hottest international acts – and I really miss a lot of my fave bands and even arena gigs, these small festivals are the best. There really are no cons, only pros: no overcrowding, not that much drunken idiots, reasonably priced tickets and a sweet atmosphere. A lot of enjoyable moments instead of stressing about the timetable or getting anxiety from the mob. So I cannot but recommend, hope to see you next year!

P.S. Remember to click on the photos to see them in proper quality!