Heti alkuun muistutus, että klikatkaa kuvat suuremmaksi Flickrin puolella, niin ei tarvitse tuijotella pikselimössöä! Siellä muutenkin lisää kuvia.

Qstock-lauantai erosi perjantaista kahdella tavalla: a) sade loisti poissaolollaan ja ennuste lupasi illaksi jopa aurinkoa, ja b) olin porteilla aikataulullisesti jopa oikeaan aikaan. Upea Jesse Markin oli aikataululotossa voittanut ehkä sen haastavimman slotin heti ensimmäisenä esiintyjänä, kun samaan aikaan puoliltapäivin päälavalla villitsi Elastinen. Pienehköstä yleisömäärästä huolimatta Jesse bändeineen veti hyvällä intensiteetillä ja fiiliksellä. Tämän tyypin voi nähdä ties kuinka monta kertaa livenä eikä yksikään kerta ole liikaa, aina yhtä mukava seurata talenttia! Yleisö tuntui olevan samaa mieltä, ja tähän kohtaan vinkkinä, että tyypin voi nähdä myös 45 Specialissa tulevana syksynä. Olen itse nähnyt Jessen aina vain festareilla, joten klubikeikka todellakin kiinnostaa. Idan ja Kallen olen niin ikään nähnyt aiemmin pari-kolme kertaa, mutta duona – bändin kanssa en koskaan. En silti jaksanut niin kovasti keskittyä keikkaan. Kaleva-lavalle kuuntelemaan tullut yleisö sen sijaan oli selkeästi tullut paikalla nimenomaan tätä keikkaa varten ja lauloi mukana osaten biisien sanat kuin vettä vaan.

Lauantaipäivään olin aikatauluttanut melkoisen kasan keikkoja, joten laakereilleen ei auttanut jäädä lepäämään. Sirkusteltan valoisuus ankeutti jälleen hieman, mutta kun sen unohti, sai nauttia täysillä Von Hertzen Brothersin kitarailakoinnista. Settiin mahtui muutama vähän spessumpikin veto oululaisten mieliksi. Olipa ihanaa nähdä tämäkin kolmikko jälleen! Toki harmittaa päällekkäin buukatun Yeboyahin missaaminen, mutta tällä kertaa näin. Veljeksiä oli ikävä. Raskaanpuoleisella menolla jatkettiin, kun päälavalla starttaili niin ikään kovasti odottamani Apocalyptica. Kaikista heveimmät biisit eivät ehkä kuulu omiin suosikkeihini, mutta jotain selittämättömän maagista sellossa on. Voisin tuijottaa taidokasta soittoa ihan loputtomiin! Siksi Apo onkin niin mahtava nähdä livenä, vaikka kotisohvalla ei levyä kovin usein pyörimään laittaisikaan. Pojilla (anteeksi pojittelu) on lisäksi joka kerta hyväntuulinen meininki lavalla, ilmeillen toisilleen ja yleisölle ja antamalla itsestään muutakin, kuin vain teknistä soittoa. Bändi on tulossa Ouluun ensi talvena kahteenkin kertaan, joista toinen on kirkkokiertueen pysähdys Oulun tuomikirkossa – sinne olikin pakko ostaa samantien liput. Miettikää nyt! Sellonsoittoa kirkossa!

Sanni on esiintynyt festareiden päälavoilla jo usean vuoden. Olisin ehkä kaivannut jotain tuoretta näkökantaa omalta osaltani (kuten vaikkapa nähdä naisen vaihtelun vuoksi sisätiloissa omalla keikallaan), joten suuntasin mieluummin muualle yleisön yhteislaulun soidessa taustalla. Samoihin aikoihin Cledos villitsi Rytmirannassa. Viimeksi kun olen tyypin nähnyt livenä, oli hän vasta aloittelemassa uraansa. Oli mukava nähdä, että tämän hankalan maailmantilanteenkin aikana artistit voivat kasvaa ja kerätä yhä enemmän yleisöä puolelleen. Kuten ennakkoon mainitsikinkin, Afterego ei tyylillisesti oikein kuulu omalle levylautaselle, mutta kyllähän soittamisesta nauttivia muusikoita on aina ilo seurata lavalla. Tänä vuonna halusin muutenkin mennä festareilla, pitkän tauon jälkeen, puhtaasti keikat eikä kuvaus edellä. Tarrauduin helposti tuijottamaan lavan buugia silloinkin, kun musiikki ei ollut ominta minua. Energia ja into vei niin helposti mukanaan, ja se on parasta!

Kovien kotimaisten jälkeen nautin JC Stewartista, pohjois-irlantilaisesta ”professional sad boy” -muusikosta, jonka laulu ja läpät hurmasivat varmasti kaikki teltassa olleet. Chasing Cars -cover oli upea, mutta niin olivat singer-songwriterin omatkin biisit. Juuri ihanaa melankoliaa kaiken keskelle. En voi mitään muuta kuin suositella.

Jännitys kasvoi, kun festareideni kohokohta eli Sueden keikka lähestyi. Brittipopin uranuurtajien setti alkoi hitaasti hiipien ja huomasi, että nimenomaan kolmen ensimmäisen biisin ajan vähän himmailtiin, jolloin kuvaajille ei annettu juurikaan kättä pidempää. Tosin itseltä meinasi koko kuvaaminen unohtua muutenkin, kun keikka alkoi lemppari B-puolellani Europe Is Our Playgroundilla, jota sattumoisin olin luukuttanut koko alkuviikon (intuitio, hello), ja piti hetki haukkoa henkeään. Keikka koostui muuten pääosin singlelohkaisuista, kuitenkin mukavasti eri aikakausilta aina debyyttijulkaisusta viimesimpään levyyn asti. The Wild Onesin Brett Anderson veti soolona akustisena, ai että. Useaan otteeseen vokalisti koitti villitä yleisöä, joka ilmeisesti lukumäärästään huolimatta tuntui hitaasti lämpeävältä. Encorea varten lavalle palatessaan hän kommentoikin huvittuneena, että nytkö te sitten lämpesittekin. Ei kyllä ole ensimmäinen kerta, kun suomalaiset kuuntelevat biisejä hiirenhiljaa, ja vastaavasti mylvivät ja taputtavat biisien välissä. Andersonin maneerit ja tutut tanssiaskeleet täydensivät laulantaa, joka kuulostaa edelleen samalta kuin alkuaikoina. Keikka oli ensimmäinen bändillekin moneen, moneen kuukauteen, eikä ollut ihan niin hyvä kuin Sidewaysissa, mutta voi pojat olin kaivannut nimenomaan tätä – hurmioitumista ja sydämen pakahtumista, kun vaan tanssii ja laulaa täysillä ja unohtaa ajankulun. Niin ihanaa!

Illan ja koko festareiden lopuksi JVG pisti vielä bileet pystyyn päälavalla. Vaikutti siltä, että koko Oulu oli saapunut paikalle, juhlimaan kaikkia niitä kuukausia, kun ei päässyt keikoille. Samaan aikaan toisenlaisia bileitä veti Suomen Robyn Chisu. Sirkusteltan tunnelma henki Flow Festival -viikonloppujen viimeisiä keikkoja. Pidän siitä, miten Chisun polku iskelmähenkisestä popista on vuosien saatossa kulkenut kohti kokeellisempaa elektronista ydintä. Illan lopuksi räjähtelivät vielä ilotulitteet taivaalla Qstock-perinteiden mukaisesti.

Korona on tietenkin puhuttanut kaikkia, kun niinkin monta ihmistä kokoontuu yhteen paikkaan. Koska perjantaina yleisömäärä oli jokseenkin hillitty, eikä itsellänikään ollut tarvetta päästä millään keikalla kovin eteen, sai turvavälit pidettyä hyvin ja olo oli siltä osin levollinen. Käsidesiä oli alueella hyvin tarjolla, ja kaikilla henkilökunnan edustajilla maskit kasvoilla. Lauantaina maskeja näkyi yleisössäkin paremmin. Ihmismäärä kuitenkin yltyi välillä jopa tungokseen asti ja olen iloinen, että en ollut JVG:n aikana pomppimassa ihmismeressä (vaikka se kovin hauskalta näyttikin). Haastavimmat paikat tulivat vastaan ruokaa jonottaessa ja alueelta poistuttaessa, jolloin portit ja läheiset kävelysillat täyttyivät toistensa niskaan hönkivistä festaroijista. Pandemian kannalta katsottuna riskipaikkoja oli siis varotoimista huolimatta tarjolla, ja altistumisia on tottakai Qstockistakin näin jälkikäteen raportoitu. Sen enempää politikoimatta kannatan ehdottomasti rokotuksia ja hyvää hygieniaa, mutta koska myös mieli on osa ihmisen kokonaisterveyttä, en voisi olla onnellisempi näistä livekeikoista. Tässä kohtaa riski koronaan tuntui pienemmältä pahalta kuin riski menettää elämänilonsa.

Kokonaisuutena festareille osallistuminen tuntuu jälkeenpäin jotenkin unenomaiselta. Ei voi käsittää sitä, että pääsi keikoille ja musiikin pariin! Myöskin artistit olivat selkeästi kaivanneet esiintymistä, eikä kenenkään kasvoilta heijastunut kiertueväsymys tai liian tutut rutiinit. Alueena Qstock oli melko samanlainen kuin ennenkin, lukuun ottamatta Sirkusteltan varsinaista telttaa, ja toimi sinänsä hyvin – joskin olisi toiminut vielä paremmin, jos portteja olisi saatu väljennettyä illalla ihmismassojen poistuessa. Toinen asia, mihin kaipaisin ensi vuonna freesausta, on ruokatarjonta. Ihan Flow’n tasolle ei tarvitse päästä, mutta kyllähän Qstockin ruoat painottuvat usein lihapitoiseen mättöön. Hyvälle ja raikkaalle vegesafkalle olisi taatusti pohjoisessakin kysyntää.

Festarikesäni ei ihme ja kumma pääty tähän, kun Varjofestivaali starttaa huomenna. Sitä ennen ehdin kuitenkin lillua Qstock- ja Suede-kuplassani vielä hetken. Kiitos jälleen kerran Qstock, ensi vuoteen!

 

(First up a reminder again of clicking the pics bigger, so you don’t have to look at the pixel mush. Also, more pics at Flickr as usual.)

Qstock Saturday differed from Friday in two ways: a) it didn’t rain and the weather forecast predicted even actual sunshine for the evening, and b) I arrived at the venue actually in time. Jesse Markin’s slot right after noon wasn’t the easiest one, with Elastinen gathering up people on the main stage. But I love how intense and warm the gig was despite a smallish audience. Of course, Jesse is a true pro and a talent, whom you can see live a dozen times and never get bored. Speaking of which, he’s to be seen in Oulu again in October, at 45 Special. Can’t wait! Ida & Kalle I’ve seen as a duo a few times before, but never with a band. Nevertheless the gig didn’t that much interest me this time, although again, warmness was the word to describe the set. The crowd surely enjoyed their time and knew every song word to word.

I had crammed my schedule so full there was no time for rest – onwards I went. Next up was a dilemma, when Yeboyah & Von Hertzen Brothers were playing a the exact same time. I choose VHB because I’be been missing the lads. We were rewarded with some special tunes and a lot of guitar bliss. So lovely! Keeping up with heavier songs I headed to the main stage to see Apocalyptica, which I looked forward to a lot. I’m not a heavy metal fan and don’t love each and every song, but what I do love is a skilled cellist. That’s why I’ve seen Apocalyptica a bunch of times live already. The guys have a terrific time on stage, being all bad-ass but with lots of smiling and interaction with their crowd. Apparently they’re coming to Oulu again two times during the winter, with the first gig being part of a church tour. Had to buy tickets to that straight away – cellos in church acoustics, hellooo!

Next few acts I just sort of walked through – Sanni is definitely a main stage kind of girl, but I’d like to see her somewhere else for a change; Cledos is not a hundred percent for me, but it was nice to see the hip hop artist had grown out from small stages to bigger ones; and Afterego is a bit too traditional rock ’n roll for me as well, but musicians enjoying themselves is always a pleasure to witness. I guess that was my agenda for the weekend anyway, my eyes fixed onto gigs with great energy and entertainment value, rather than exactly great music (for me). Music was also ahead of photographing, even though the latter is what I enjoy as well. But after all I was at a festival after a long pause and wanted to take things a bit more casually, no stress. At Koomalava JC Stewart was definitely my cup of tea. This Northern Irish singer-songwriter (professional sad boy musician in his own words) was well worth seeing. Hearing Chasing Cars played live for the first time was something (yes a cover but still, I’ve never seen Snow Patrol unfortunately so this was a small substitute), but his own melancholic tunes were so so so lovely as well. Definitely keep his name in your mind for future references!

On the main stage was soon beginning my main gig of the weekend: Suede. These Brit pop pioneers were as brilliant as ever. The set started a bit slow and shy, giving the photographers not that much to work on, but later on turned into a show with Brett Anderson’s familiar dancing manoeuvres. First song played was Europe Is Our Playground, which made me gasp for air since it’s my favourite Suede B-side ever. The set then continued with mostly tracks released as singles, but from different eras from the band debut to the latest releases. Finnish people are known for their introverted souls and it took a while for the crown to warm up, but when so everything was a bliss. This was the first gig for Suede themselves in several months, and not as great as at Sideways a few years earlier, but boy had I missed this! The heart burst, the ecstasy of good music, dancing and singing and getting lost in the moment.

Afterwards I skipped JVG who put on a hell of a party on main stage and went so see Chisu, who reminded me a lot of Robyn and Flow Festival weekends’ final gigs full of dance. I really like how this queen has developed from a radio pop artist towards a bit more electronic and experimental one. As usual, fireworks in the sky were the cherry on top of Qstock weekend and for some, marked the end of summer holidays.

In whole the weekend seems like a dream. Was I really there? Yes, the fear of Covid was lingering and I’m happy I didn’t attend for example the JVG party with thousands of other people (although from far it looked like fun!), but then again, isn’t one’s mental health equally as important as physical one? Not only the audience, but also artists were visibly happy to be playing again. No-one had the face caused by a draining 10-month tour. As an area Qstock was pretty much the same as before, except for Sirkusteltta tent being different like I mentioned before. I’d also like to see some new food options in the future, with fresh vegan dishes instead of meat-based grill food.

A bit surprisingly my festival summer doesn’t end yet, since there’s Varjofestivaali beginning tomorrow. Before that I still have a bit of time to float in my Suede bubble. Thank you Qstock, had a blast! See you next year!