Viime perjantaina lämpömittarin kivutessa kolmeenkymmeneen Celciukseen suuntasivat oululaiset ja oulunmieliset kohti Raattia ja Kuusisaarta, jossa heinäkuun loppua juhlistettiin perinteisin menoin Qstock-festivaaleilla. Festariviikonloppu myi loppuun ennakkoon ties monettako vuotta peräkkäin, eli yhteensä 40.000 lippua. Aluetta oli tänä vuonna kehitetty niin, että Sirkusteltta ja Koomalava (pieni teltta) oli vaihdettu päikseen, jolloin yleisömeri ei keikkojen ja lavojen välissä päässyt aiempien vuosien ruuhkaksi asti. Kuusisaaren ja Raatin välille oli myös rakennettu uusi, leveä silta kulkemisen helpottamiseksi. Silta sijaitsi hieman sivussa totutulta kulkuväylältä, ja festaroijilla kestikin hetki tajuta sillan olemassaolo. Kuitenkin esim. Rytmirannalle kulkiessa se oli paras reitti, ruuhkaton ja jouheva. Oheistoimintaa alueelta löytyi edellisten vuosien tapaan. Vesipisteitä oli runsaasti ja ainakin Ruisrockissa aikoinaan nähty hienojakoinen vesisuihku oli tuotu Qstockiinkin antamaan lisäviilennystä helteeseen.

 

Oma perjantaini oli artistikattaukseltaan varsin kotimaapitoinen The Offspringin ollessa ainoa, joka rikkoi kaavaa. Portit olivat auenneet jo parisen tuntia aiemmin ennen kuin saavuin alueelle –  pienen Peltokurki-piipahduksen jälkeen suuntasin heti ensalkuun päälavalle, jossa Vesalan oli määrä aloittaa settinsä. Olen nähnyt naisen soolona kerran aiemmin muutama vuosi sitten, ja silloin show ei sen kummemmin vakuuttanut (biisit kyllä). Tällä kertaa tilanne oli toinen. Kokonaisuus oli skaalattu suurelle lavalle sopivaksi, ja tokihan vuosien saatossa monet Paula Vesalan biisit ovat nousseet hiteiksi asti ja varmuutta myös soolona esiintymiseen karttunut. Moderni poppi iski yleisöönkin, jota tuntui olevan kohtuuaikaiseen ajankohtaan nähden mukavasti paikalla. Vesala on kuin Leia, avaruusprinsessa ja taistelija, vahva ja teräväreunainen, mutta säteilevä.

Hieman myöhemmin paikallisia esittelevällä Oulu-lavalla Jokrates räppäsi menemään suorassa auringonpaisteessa. Spotifysta saamani synkän riimittelijän kuva karisi täysin (osittain toki myös neonvärisen asun vuoksi…) mielettömän energian ja tanssittavan musiikin takia. Biisejä löytyi laidasta laitaan karrikoiramaisista rytmeistä perinteisempään räpäyttelyyn. Koska minuun iski nimenomaan se synkkyys, harmitti keikan erilainen sisältö hieman ja suuntasin samaan aikaan Koomalavalla soittelevan Ylva Harun pariin. Ja kuten aina, setti oli herkkä ja tunnelmallinen, mutta ei kuitenkaan melankolinen vaan toiveikas ja lämmin. Ihmiset silminnähden viihtyivät. Ylva Haru mainitsi tulevansa klubikeikalle Ouluun lokakuussa, joten se kannattaa laittaa jo nyt kalenteriin! Ylva Harun jälkeen yritin päästä Rytmirantaan tsekkaamaan Teflon Brothersin meininkiä. Turha toivo. Koko lavan alue oli tupaten täynnä, ja keikkaa piti tyytyä katsomaan kaukaa. En siis jaksanut edes yhtä biisiä loppuun. Jälkeenpäin kuulin, että mm. Kalevauva.fi oli fiittaamassa keikalla. Olisi siis kannattanut jäädä.

Mainstagen otti seuraavaksi haltuun jo festarikonkareiksi tituleerattavat Jare ja VilleGalle. En ole koskaan nähnyt JVG’tä livenä omalla keikallaan, ilman kameraa, mikä kieltämättä houkuttelisi ihan bilefiiliksen vuoksi. Mutta kyllähän sitä elää sen verran kameran takana, ettei osaisi olla ilmankaan. Viime vuodelta muistan aavistuksen väsyneen ja etäisen oloisen kaksikon, mutta tällä kertaa tyypit pursusivat energiaa ja läsnäoloa. Ehkä semiaikainen slottikin vaikutti asiaan, sillä kun yleisö ei vielä alkuillasta ole järjettömässä humalatilassa, keikka ei ole pelkästään bilekeikka. Lisäksi pitkään jatkunut kiertue näkyy muusikoissa lähes aina, halusi sitä tai ei. Tällä kertaa autourheilusta ammentava teema kiertueen ympärillä toimi, ollen sopivan hillitty mutta silti täysin näkyvä. Elastinen kävi fiittaamassa lavalla ja muuan Jare Tiihonenkin lymyili bäkkärillä.

 

 

Yksi kesän 2019 kiireisimmistä yhtyeistä on taatusti Agents kera solistinsa Ville Valon. Parrasvaloihin palannut, freesi ja hyvinvoivan oloinen Valo puhututti aiemmin tänä vuonna, mutta oli syy sille hampaat tai mikä tahansa, mies osaa laulaa. Ja kyllähän sitä pehmeää, syvää ääntä on vuosien aikana kaivattukin! Keikka alkoi parilla instrumentaalilla biisillä, ennen kuin Ville Valo astui lavalle muiden jatkoksi. Agents ei sinänsä kuulu omiin suosikkeihini, mutta suomalaiseen kesään se istuu loistavasti. Illan pääesiintyjä kuitenkin jo odotti, joten VV&A-setti jäi valitettavasti nysäksi. Kauas kuitenkin kuulin, kun he lopuksi soittivat HIMin When Love And Death Embracen. 14-vuotias minä huokaili onnesta.

Päälavan edessä yleisömeri kasvoi, kun stagelle odotettiin skeittipunkin konkaria, The Offspringia. Dexter Hollandin luotsaama yhtye on yhtä vanha kuin minä (!), mutta nousi kuitenkin suuren yleisön suosioon vasta 1990-luvulla Smashin myötä. Muistan, kun se ala-asteella alkoi soida ensin luokkamme poikien Walkmaneissa, ja myöhemmin about kaikkien muidenkin soittimissa ja korvissa. ”I know she’s playing with me / That’s okay ’cause I’ve got no self esteem” on laini, jonka jokainen on joskus kuullut. Keski-ikäistymisestään huolimatta bändi tuntui olevan vedossa ja kuulosti livenä yllättävän hyvältä – siis lähes samalta kuin levyillä vuosia, vuosia sitten. Suuntasin muutaman kipaleen jälkeen Sirkustelttaan, mutta kuullessani myöhemmin kauempaa pätkiä, tuntui meininki olevan katossa. Yleisö otti bändin hyvin vastaan ja antoi sille vastavuoroisesti energiaa takaisin. Itse suuntasin telttaan katsomaan Ruusuja, jonka kyllä olen nähnyt tähän päivään mennessä jo jokusenkin kerran, mutta joka aina vaan on niin hyvä. Savuverhon takaa Ringan tuttu kuulas ääni lauloi Bubosta ja Toyota Celicasta ja kuuman kesäpäivän kosteus tuntui iholla vielä keskellä yötäkin. Aivan hyvä!

 

Päiväni pähkinänä:

• Yllättävästi paras: JVG
• Viilentävin juoma: vesi
• Ihanin nostalgiatrippi: pieni hetki HIMiä

 

Lisää kuvia Flickrissä!

 

Last Friday when the thermometer was chasing the skies, people of Oulu headed to the traditional end-of-July feast, Qstock Festival. The weekend was sold out as it has been for several years now, with 40.000 sold tickets. The area itself had gone through some minor changes: the circus tent and Kooma stage were switched with one another  so that overcrowding between stages and gigs could be minimised. There was also a new bridge built. Sure, it took a while before festival goers actually found it, since the bridge was located a bit further away from the usual main road. But it was very convenient especially when heading to the beach stage. The heatwave was well handled with lots of water stops to fill up your bottle and a rain shower thingie to cool off warm skin.

My Friday was pretty much made from Finnish music – Vesala (the talented pop princess slash space fighter), Jokrates (a local rapper whose material I thought to be a lot darker than it really was), Teflon Brothers (saw only one song because of the massive crowd), Ylva Haru (I knew she + her band would manage perfectly just like before, with some fairy and woody folk), JVG (partee!), Ville Valo & Agents (the World has been waiting to hear Valo’s soft and dreamy voice for years, and early this year their prayers were answered) and last in the evening, Ruusut (seen many times, but worth seeing several times more).

The only act I saw that day that’s not from Finland was The Offspring. The crowd was already waiting anxiously to see these skate punk veterans and were giving all their energy onto the stage. The musicians threw it right back. Even though heavily middle-aged, Dexter Holland + folks sounded surprisingly very much alike to their 20 years prior and the gig seemed to vibe positively over everyone. I only watched a couple of songs since I wanted to see Ruusut as well, but everything I heard from far later on sounded as energetic as in the beginning.  After all, there probably wasn’t one soul at the festival who hadn’t heard the line ”I know she’s playing with me / That’s okay ’cause I’ve got no self esteem” before, anywhere, ever.

The hot summer day was coming to an end, but Saturday was full of joy which I didn’t have a clue about yet.

My day in a nutshell:

• Surprisingly the best: JVG
• Coolest drink: water
• Loveliest pinch of nostalgy: hearing Agents & Ville Valo play HIM’s When Love And Death Embrace (even though just a glimpse from far away)

More pics at Flickr!