Heinäkuun viimeisenä lauantaina oli tiedossa pitkä päivä, yhteensä yli kellon ympäri festareilla juoksentelemista ja kuvaamista, kun Qstockin toinen osa alkoi. Aurinko sen kun jatkoi porottamistaan, ja päivä oli osaltani lähes täysin kotimaisen musiikin juhlaa. Pohdin etukäteen, näinköhän porukkaa saapuu ollenkaan päivän starttiin, sillä ensimmäinen esitys alkoi laittoman aikaisin – jo klo 11.30…! The Comedians kuitenkin veti ihmisiä Kaleva-lavalle yllättävän kivasti stand-upia ja musiikkia yhdistävällä show’llaan, nimekkäät koomikot etunenässä.

Myös tänä vuonna debyyttinsä julkaissut ja sitä myötä runsaasti radiosoittoa saanut parivaljakko Ida Paul ja Kalle Lindroth veti yleisöä telttaan heti puolenpäivän jälkeen. Tässä on kyllä duo, joka osaa paitsi toki laulaa ja tehdä biisejä, omistaa myös täydellisesti toisiinsa yhteen sointuvat äänet. Idan ja Kallen jälkeen käväisin pienemmässä teltassa eli Kooma-lavalla, jossa Litku Klemetillä oli aamubileet käynnissä. Iloisesti seitkytluvulle vievä rokkenroll sai pää ja jalat nytkymään tahdissa, vaikken täysin voikaan sanoa musiikkityylin olevan lemppariani. Raivokas ja energinen esiintyminen kuitenkin vakuutti. Litkun jälkeen tiedossa oli lisää nousevia tähtiä, kun Oulu-lavalle asteli LANAI. Ensimmäistä levyään viimeistelevän duon rauhalliset folk-henkiset biisit ja ajoittaiset räväkät kitarasoolot sopivat hyvin hieman hitaasti käynnistyvän päivän rauhallisiin fiiliksiin. Sopiva breikki pogoamiseen, täytyyhän energioita välillä kerätä jaksaakseen koko päivän. Sitä debyyttialbumia innolla odottaessa!

Lissää oululaista verta oli tiedossa heti seuraavaksi, kun Satellite Stories veti uransa viimeisen festarikeikan. Mm. jäähyväispuheen ja paljon tanssittavaa indietä sisältävä keikka olisi harmikseni ollut sopivampi illan hämärään, minkä vuoksi päätinkin säästää omalta osaltani paukut nelikon viimeisiin klubikeikkoihin ensi lokakuussa. Satelliittien jälkeen tie vei jälleen Sirkustelttaan Paperi T’n luo. Vaikka olen Henri Pulkkisen nähnyt muutamaankin kertaan livenä, osui tämä taas jotenkin äärimmäisen hyvään saumaan ja syvälle – osittain varmasti venuen vuoksi, sillä Paprun angsti toimii parhaiten sisätiloissa, ei aurinkoisella ulkolavalla. Rakastan sitä ristiriitaa, mikä syntyy Pulkkisen hymyilevästä olemuksesta biisien välissä ja itse räpäytyksen riipivästä tummuudesta. Toki rakastan myös itse riimejä, ja nimenomaan passiivis-aggressiivinen tai melankolinen rap on se, joka minuun kolahtaa. Kaikki On Hyvin -albumi on sen verran ollut kuulolla soittimessa koko kesän, että hämmästyksekseni lyriikat olivat tarttuneet minunkin hataraan päähäni varsin hyvin. Muukin yleisö oli äärettömän hyvin messissä, enkä ihmettele miksi.

Teltasta ei päästy pois vielä seuraavaksikaan, kun vanha suokkari Von Hertzen Brothers aloitti melodioilla ryyditetyn progepläjäyksensä. En ole pitkään aikaan nähnyt kolmikkoa bändeineen livenä, saatikka edes kuunnellut mitään rämisevään rokkiin vivahtavaa kunnolla kuukausiin, ja ai että nautin! Ei kikkailua, ei konebiittejä, rehellistä rokkia mielenkiintoisilla rytmeillä. Mikkokin taisi lopulta leppyä, vaikka hajoavat kamat saivatkin hänet keikan alussa kiukun partaalle. Tästä tuli fiilis, että näkisipä VHB’n taas pian uudelleen. Päälavalla alko Hertzenien jälkeen sellainen nostalgiapläjäys, että huh. (The) Rasmuksen keikka oli nimittäin ihka ensimmäinen rokkikeikkani ikinä! (Ja meinasin saada slaagin, kun tajusin, että se oli vuonna 1996 eli KAKSIKYMMENTÄKAKSI VUOTTA SITTEN…) Olin bändin fani pitkään, mutta rumpalin vaihduttua ja The-etuliitteen ilmestyttyä nimeen tipahdin jotenkin kelkasta. Niitä omia suosikkejani ensimmäiseltä kolmelta albumilta ei kovin montaa lauantainakaan soitettu, mutta jälleen kerran hämmästytin itseni osaamalla myös Intolta ja Dead Lettersilta soitettujen kipaleiden sanoja ulkoa. Hiljattain uuden albumin julkaissut poppoo on tätä nykyä huomattavasti suositumpi ulkomailla kuin kotimaassaan, ja Qstockin keikallakin yleisö tuntui hurmioituvan eniten vanhoista hiteistä. En ole ihan satavarma, miten bändin keikkakunto kuitenkaan sopi tähän päivään. Toisaalta oli ihanaa kuulla vanhoja yläasteaikaisia lemppareita, toisaalta jotain jäi selkeästi puuttumaan. Onneksi Eero vaikutti yhtä lupsakalta kuin ennenkin. Eikä Laurin duracelina ympäri lavaa poukkoileminen ollut sekään jäänyt menneisyyteen.

Viime vuonna Flow’ssa Balloonilla ihastuttanut Skott ihastutti nyt entistä enemmän Qstockin Sirkusteltassa. Neidon ääni on jotain ihan käsittämätöntä! Alunperin norjalaisartistin tilalle Qstockiin buukattu Skott keräsi kuuntelijoita pikkuhiljaa teltan uumeniin, vaikka aluksi mesta tuntui aivan liian tyhjältä ja hiljaiselta. Yleisö tuntui myös pitävän kuulemastaan – ainakin suosionosoituksista päätellen. Skottin jälkeen koitti ilkeä dilemma, kun päällekkäin soittivat Bad Religion, Don Johnson Big Band sekä SOFA. Ensimmäisen skippasin, kun totesin, että tiedän heiltä tasan sen yhden suurimman hitin ja that’s it. Suuntasin SOFAan. Meinasin tosin jo hermostua alkuunsa, kun intro kesti kymmenisen minuuttia, ja halusin ehtiä vielä Johnsoneitakin kuvaamaan tai ainakin katsomaan. SOFAn mimmit ottivat kuitenkin röyhkeästi lavan haltuun samalla sekunnilla, kun astuivat sille, eikä Kooma-lavalta tehnyt edes mieli lähteä pois. Mahtavaa! Kävin toki lopulta rannalla vilkuilemassa DJBB’täkin. Kuulemani biisit olivat kuitenkin kaikki sen verran uudempia, etten niitä tuntenut, enkä siten päässyt täysin setin syvimpään olemukseen kiinni. Aikaisempina vuosina bändi on kyllä vetänyt sellaista humppaa, etten yhtään ihmettele, että eturiveissä on varmasti jalat huutaneet hoosiannaa tälläkin kerralla.

Lauantain suurimmaksi yllättäjäksi paljastui Disco Ensemble. Miksi yllättäjäksi, en suoraan sanottuna tiedä – olen toki nähnyt bändin vuosien varsilla useaan kertaan, viimeksi Jyväskylän Sataman Yössä tämän vuoden kesäkuussa, ja tiesin, mihin he pystyvät. Olen pitänyt bändistä, mutten koskaan ole ollut mikään hc-fani. Ja vaikka bändin lopettamispäätös oli surullinen uutinen, en itkenyt viikkoa putkeen enkä edes hankkinut lippua viimeisille keikoille. Liekö siis juuri uran tuleva päättyminen vai mikä syynä sille, että bändi veti Qstockin settinsä aivan järjettömällä energialla ja intensiteetillä, lennättäen hikeä joka suuntaan. Pompin ja lauloin mukana, sen minkä kameran kanssa pystyin. Tajutonta tykitystä!

En olisi halunnut poistua teltasta DE’n luota sekuntiakaan liian aikaisin, mutta oli pakko valmistautua illan viimeiseen, ja samalla minunkin viimeiseen keikkaani tältä tyypiltä ikinä – Cheekiin. Toisaalta ei ehkä olisi kannattanut. Tiesin aiemmista kokemuksista, että Cheekiltä voi odottaa kunnon show’ta ja vauhdikasta meininkiä. Sitä sen sijaan en tietenkään ajatellut, että näin viimeisen kesän kiertueella settilista tulee koostumaan suuresti radiohiteistä ja vuosien takaisista räpeistä, kun taas minun Cheekini on Alpha Omega. En pidä muista levyistä, vain tästä yhdestä. Ei siis mennyt siltä osin ihan nappiin. Show’n kuitenkin sain – Cheek pörräsi pitkin lavan ulkopuolisia reittejä, crowdsurffasi, toi stagelle huikeat lavasteet ja fiittaajia (mm. Elastisen kanssa vedettiin Profeettojen Sinuhe). Tiihosen Jare on osittain ehkä kylmähköstä julkisuuskuvastaan huolimatta lavalla hymyilevä ja eläväinen, mitä on aina ilo seurata. Lisäksi kuten DE’llä, Cheekilläkin lopettamispäätös on tuonut uutta puhtia ja intoa myös live-esiintymisiin. Harmittaa vietävästi, etten pääse viimeisille keikoille Lahden mäkimonttuun katsomaan, kun valot sammuu. Siis senkin vuoksi, että silloin olisin voinut suosiolla jättää tämän keikan väliin, ja nauttia muutaman viikon päästä täysillä sukupolvikokemuksesta.

 

Lauantai purkitettuna:

• pitkä päivä täynnä kaikkea kivaa
• sydämentykytyksiä eniten aiheuttivat ehdottomasti Paperi T ja Disco Ensemble
• itselle uusia live-elämyksiä tarjosivat LANAI, SOFA ja Litku Klemetti

 

Kaiken kaikkiaan Qstock oli tänä vuonna kenties ihanin kaikista kokemistani. Ei välttämättä juuri artistikattauksen vuoksi (vaikka siinäkään ei valittamista ole), vaan siksi, että se alkaa näin neljäntenä peräkkäisenä vuonna todella tuntua kotifestariltani. Alan tuntea paikat, ihmiset, käytännöt. Silloin kuvatessakin pystyy hyvin rentoutumaan. :) Kiitos Qstock jälleen kerran, ensi vuonna nähdään!

Paljon lisää kuvatuksia Flickrissä.

The last Saturday of July was full of running and photographing at Qstock – a full clock-round to be exact. When my day started at noon I was a bit sceptic whether folks would’ve found their way to the area that early, but both The Comedians (stand up and music combined) and Ida Paul & Kalle Lindroth (which I went to see) gathered a pretty good audience fresh and ready for the day. My festival day two was really almost full just of Finnish goodies. After the talented duo Ida & Kalle I checked out Litku Klemetti with their 70’s style authentic rock ’n’ roll for a while, and then headed out to see LANAI, a duo with their band, hailing from Oulu and just finishing their debut album. So many terrific voices and musicians to start the day with!

Next up some more Oulu blood with Satellite Stories, for whom this was the last festival gig of their entire career. With all the chirpy indie rhythms and even a farewell speech (which came later on when I had already moved on to the next set) I thought the band definitely is more at home on a club night, and decided to save my last love for Satellites for their very final gigs next October. Paperi T’s angsty rap always hits me hard, but even more so this time. I love how Henri Pulkkinen’s smiling and happy habitus is such a contrast compared to the passive aggressive and melancholy rhymes he drops. Just  brilliant. And many others in the audience thought so too.

After rap my day continued with some Finnish rock bands singing in English. First, Von Hertzen Brothers. I hadn’t seen my old favourite for a while, and boy did I enjoy the progressive style guitars and rhythms and melodies and all! No electronic beats, just genuine rock. The Rasmus is an even older favourite, as their gig way back in 1996 was my first rock band gig ever (that was 22 years ago, feeling a bit old here…). I was a huge fan but lost my interest basically when the drummer changed and Rasmus picked up a The prefix. Too bad they didn’t play that many tracks from the first three albums, which are the most dear to me, but I kind of surprised myself with knowing so many lyrics from the next albums’ songs too. It was really nice to take a trip down memory lane, but something was lacking from the gig. Or maybe I’ve grown up. The Rasmus is nowadays in any case bigger abroad than in Finland.

The lovely Swedish songstress Skott was familiar to me, as I saw her last year at Flow Festival. This time as the Balloon stage had changed to a tent, she was even lovelier. Before she began the tent was almost empty, but as her unbelievable voice wandered to the ears of passers-by, people came to listen closer. And seemed to like what they heard. My biggest dilemma regarding schedules was up after Skott: Bad Religion vs. Don Johnson Big Band vs. SOFA. As from the first I really only know one hit song (yes, that one) and SOFA just seemed way too interesting, I headed to Kooma stage. The feminist rap duo had an intro of over 10 minutes which made me lose my mind (’cause I wanted to see DJBB too!), but when they came on stage and opened their mouths I hardly wanted to leave. Something about them hit me really hard! Even though on recorded tracks they’re not giving me that much tickling, but live on stage was a different matter. I still saw a couple of songs from the Johnsons, but they were some newer ones so I didn’t know any of them and thus didn’t really get into the gig that much. But I’ve seen them loads of times during the years, and I know that they really can get you dancing and enjoying the set one hundred percent.

The most positive climax of the day was Disco Ensemble. I’ve known the band for years and years, seen them live (last time this June), liked them a lot, but not enough to cry my eyes out when they informed that they’ll be calling it quits or even get tickets to the last gigs. I don’t know if it’s the fact that the band will be no more after this year or what, but they have this new-found energy and intensity which is unbelievable. I jumped and sang and danced whatever I could with all the camera equipment and didn’t want the gig to end! It was just so… whoah.

Unfortunately I had to leave a bit early still, to get ready for the grand finale – Cheek. I’m not really that much into the guy’s whole repertoire, but I like one of his albums and yes, he’s a massive star in Finland and this was the last time I could see him live, as he too is putting an end to his rap career as early as next month. Also, I know he can put up a really good show. I kinda wish I had stayed at Disco Ensemble though, mostly ’cause Cheek played a lot of his old songs and hits, whereas the one album I like is a newer (and darker, who would’ve thought…) one. Oh well. I still got the full show with crowd surfing, featuring artists and all that. And anyway, he’s something of a generation experience. Or should I say an experience beyond generations.

Saturday in a nutshell:

• a long day full of good things
• most skipped heartbeats were cause by Paperi T and Disco Ensemble
• new acts to see live to me were LANAI, SOFA and Litku Klemetti

Overall from the Qstocks I’ve experienced, this just might’ve been the best one. This year it really felt like my home festival – I know the place, the people, the arrangements. I can relax, even when photographing. And there’s always tons of great acts to see. So thanks everyone involved, see you next year!

And remember, loads of more pics at Flickr. :)