Kuten totesin, Provinssi-torstain parhauksiin kuuluivat ehdottomasti Passenger, Stu Larsen sekä Kent.

Brittiläinen Passenger kuulostaa bändiltä, mutta on itseasiassa yksi mies. Huumorintajuinen ja kaunisääninen sellainen. Viihdyttävät välispiikit toivat mieleen Ryan Adamsin, ja upeat kappaleet saivat hengen salpautumaan. Tätä olisin voinut kuunnella loputtomiin! Samoin kuin Stu Larsenia, huuliharpulla maustettua aussi + akkari -yhdistelmää. Herkkien biisien aikana ei voinut muuta kuin hymyillä tuollaiselle lahjakkuudelle. Ja sille, että mies jätti vakityönsä pankissa lähteäkseen tien päälle ja tehdäkseen musiikkia.

Ja sitten Kent. Viidentoista vuoden takainen rakkaus, joka alkoi Isolasta, syttyi toden teolla Hagnesta Hillistä ja joka pysyy, vaikka kaikki biisit eivät aina iskisikään. Mutta kuten olen aiemminkin todennut, uudet, koneisiin pohjautuvat kappaleet sekoittuvat livenä kitaroihin ja toimivat oikein mainiosti. Ja kuultiinhan sellaisiakin helmiä kuin Dom Andra ja Utan Dina Andetag. Valitettavasti setti oli melko lyhyt, eikä encorea tullut lainkaan. Viimeisenä soitettiin kuitenkin 747, jota kauniimpaa kappaletta maailmasta saa hakea. Sydämeni kiittää.

Provinssille suuri kiitos ihmisten juhlasta! Festari oli selkeä parannus edellisiin (tai ainakin siihen, kun itse viimeksi olin paikalla kuusi vuotta sitten). Toivottavasti nähdään ensi vuonna uudestaan! Lisää kuvia jälleen Flickrin puolella.

Like I said, the best performances for me at my two-day excursion to Provinssi music festival were Passenger, Stu Larsen and Kent. The first mentioned sounds like a band, but is actually one man hailing from the UK with his gorgeous voice, tender songs and a great sense of humour. Like the Australian singer-songwriter Stu Larsen (who left his job at a bank a few years back to hit the road and make music!), I could’ve listened to both of these for ages!

And then there’s Kent. The Swedish band whom I’ve loved for fifteen years now, starting cautiously from Isola and bursting into flames with Hagnesta Hill. This love stays even though all new, electro-filled songs wouldn’t dig so deep into my soul – and I have to add all the newbies work live on stage very well. And yes, we heard diamonds like Dom Andra and Utan Dina Andetag. The set was way too short for my taste and without and encore, but it ended in 747 – probably the most beautiful song ever made on planet Earth. My heart cries out a thousand thank yous.

Thank you Provinssi for a great two days of festival life! And like before, more pics at Flickr.