Placebo @ Helsinki & London

Helsingin lokakuisen keikan jälkeen kirjoitin:

Onko elämää Placebon jälkeen? Aika nihkeästi, sanoisin. Pikkuhiljaa tässä alkaa päästä kiinni normaaliin elämään, löytää rytmin, vaikka pala sydämestä halajaa vielä takaisin hien ja kyynelten täyttämään iltaan.

Kaksi tuntia euforiaa takasi sen, että olen taipunut ajatukseen parhaasta Placebo-keikasta ikinä. Niin hyväntuulinen bändi ja lämminhenkinen ilta oli! Ai että. Se Brian Molkon (miten minusta tuntuu aina hassulta, jotenkin todella viralliselta, kirjoittaa vokalistin koko nimi, kun vuosia häntä on kutsuttu kaveripiirissä ihan vain Briiksi) eläytyminen, niin angstia vaativiin kipaleisiin kuin iloisempiinkin pätkiin. Without You I’m Nothingin aikana pyörineet Bowie-pätkät kirvoittivat vedet bändiläistenkin silmiin. Olen ollut keikoilla, joilla Stefan Olsdal on ollut illan tähti, mutta kyllä Molko veti pidemmän korren tällä kertaa. Anteeksi, siis Darth Molko, kuten fanit häntä kutsuvat sen jälkeen, kun hän viimeiseen encoreen palasi lavalle vetämään Kate Bush -coverin Running Up That Hill musta kylpytakki päällään. Oli ilmeisesti kylmä.

placebohki1

Settilistoja olin tutkinut etukäteen, joten biisit eivät sinänsä olleet yllättäviä, mutta silti niin ihania. Lady Of The Flowers, oikeasti, kuulin sen livenä! Ja vaikka Nancy Boy ei ole koskaan ollut the lempparini Placebon tuotannosta, oli sen liveversio ihan sairaan tykki. Every You Every Me’n poissaolo selkisi, kun hiljattain arkistoista kaivettu versio musiikkivideosta julkaistiin ja video pyöri keikan introna screeneillä. Protect Me From What I Want oli odotetuimpia, mutta valitettavasti biisissä ei kuultu livenä huuliharppua ollenkaan, mikä latisti sitä hieman. Onhan Brianin huuliharppuosuus ehkä seksikkäintä ikinä. Soulmates ja mainittu Without You I’m Nothing saivat väkisinkin itkemään, kun taas lopussa Special K ja Bitter End hyppimään kuin viimeistä päivää. Etummaiset rivit olivat täynnä teinejä (itsehän olen vanha enkä jaksanut jonottaa areenalle tuntikaupalla, vaikka sydän olisikin eturiviin halunnut – kroppa ei vaan pysty), mutta tein jännittävän huomion: viisi, kymmenen vuotta sitten nämä keikat olivat täyttä rynnimistä. Edessä sai pelätä rusentuvansa aitaa vasten, piti hyppiä ihan vain saadakseen happea ihmismeren keskellä. Ei enää. Jopa edessä oli jokaisella oma, pieni personal space. En tiedä, johtuuko se bändin vanhenemisesta – teinien ja nelikymppisten välillä on liian suuri ikäkuilu – vaiko siitä, että Placebo ei ole se kaikista coolein yhtye nyt, kun emoilu ei ole enää trendikästä. Who knows. Runnoutumisesta saatiin osviittaa kyllä siinä vaiheessa, kun bändin ydinkaksikko tuli aitaan kiinni yleisön yläpuolelle. Tämä oli niitä hetkiä, kun kirosin alimpaan helvettiin lyhyet raajani. En ylettynyt Briihin, vaikka kuinka yritin.

Visuaalisesti bändi luotti screeneihin ja valoihin, eihän Placebo olekaan tunnettu kikkailusta. Taustanäyttö oli jättimäinen, ja eri tasoilla liikkuvien valorivistöjen päissä oli pienempiä screenejä. Näiden korkeutta vaihtelemalla saatiin luotua erilaisia tunnelmia aina intiimistä lähemmäksi stadionmeininkiä. 25 biisiä jätti äärettömän tyhjäksi, ja olin niin emotionally drained, että meinasin saada paniikkikohtauksen jo viimeisen biisin aikana – nytkö tämä loppuu? Jälkeenpäin en osannut sanoa mitään, tärisin vain. Joku sanoikin hyvin, että keikka veti täysin vereslihalle. Avoimeksi, raa’aksi, alttiiksi kolhuille ja naarmuille.

placebohki2

Edelleen seison sanojeni takana. Mutta mitä tapahtuikaan Lontoossa? Autuaasti olin onnistunut unohtamaan settilistan, joka sinänsä pysyi samana, mutta joka onnistui silti yllättämään. Jengi Briteissä on keikoilla jokseenkin erilaista kuin Suomessa – kaikki pogoilevat mukana, eikä väljyydestä ole tietoakaan. Isompi bändi, isompi yleisö. Lisäksi permanto oli myyty aivan tupaten täyteen, mitä Suomessa ei tapahdu, kiitos yleisötapahtumien WC-määräysten (olette varmaan huomanneet, miten suurilla keikoilla permanto myydään vain puolilleen). Nancy Boy oli nopeampitahtinen kuin mitä kiertueen alussa kuultiin, mutta sen sijaan Lontoossa Without You I’m Nothing ei ollut puoliksikaan niin spesiaali kuin Helsingissä. Bowieta toki muisteltiin, mutta heti setin aluksi muisteltiin myös Leonard Cohenia, jolloin mainitussa biisissä fiittaavalle herralle ei suotu ihan niin paljoa screeniaikaa. Tipat Placebon silmissä nähtiin kuitenkin lopussa, kun yleisö hurrasi hurraamistaan, eikä muusikoilla ollut muuta mahdollisuutta kuin tuijottaa ihmismerta hymyillen, kyynelehtien.

Myös Lontoon keikka oli uskomattoman hieno, hientäytteinen, koko kropan muussiksi vetävä. Kiertueen toinen osa jatkuu ainakin Amerikan mantereilla ensi vuoden puolella, ja melkein kutkuttaisi lähteä sinne katsomaan vielä yksi keikka. 20-vuotisjuhlakiertue on ehdottomasti ollut Placeboa parhaimmillaan!

placeboldn

After the Helsinki gig in October I wondered whether there is any life after Placebo at all. The concert was so extremely powerful, releasing sweat and tears and smiles and screams. Two hours’ worth of endorphins, euphoria and singing on top of your voice was overwhelming. It may well have been my best Placebo gig ever, so warm and heartfelt the whole atmosphere was. And the band was on fire, connecting with the audience.

Hearing Lady Of The Flowers and Nancy Boy played live was ridiculous happiness, as was Protect Me From What I Want even though it wasn’t the French version and there was no mouth organ involved. Without You I’m Nothing made everyone, even Bri & Stef, shed tears because of David Bowie’s passing. Special K and Bitter End were as jumpy as always. Visually there were cool screens all over the place, but nothing particularly spectacular. Placebo isn’t known for overpowering stage decor, the music speaks for itself. First time ever that I actually saw with my own eyes, Brian came toward the audience in the end and actually threw high fives with fans. At this time I was cursing my short legs and arms into the very depths of hell.

After the gig I was emotionally drained. Just cried hysterically even before it all ended. Way too much for my head to handle!

But what happened in London, at the other end of the Placebo20 tour? (Or I should say Placebo20 tour part 1, as the second part will start soon.) It was as magnificent as the Helsinki gig, in a different way. Without You I’m Nothing wasn’t making everyone as tearful as in Finland due to a smaller amount of Bowie videos in the background (Leonard Cohen was also remembered prior to the gig). But the crowd was bigger, wilder and in the mood for some serious jumping. And again, you could get a glimpse of something wet in Brian’s eyes when he just stood on stage and watched the fans scream and applaud for minutes and minutes. A magical night.

This 20th anniversary tour has definitely showed us the best Placebo ever!

2 kommenttia kirjoitukseen Placebo @ Helsinki & London

  1. Pete P. kommentoi:

    Helsingin keikka oli tosiaan hieno! Placebolla on parikymmentä aivan timanttista biisiä, se tuli taas todistettua tässäkin. Siistiä että näit bändin myös Lonttosessa!

    1. June June kommentoi:

      Oli kyllä! Ja oli siistiä myös Lontoossa. Kuten sanoinkin, bändi oli kyllä niin elementissään tällä kiertueella, että oksat pois. <3

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.