Musiikki on kuulunut (blogi)elämääni aina. Kauan sitten teinkin Twilight Colaan pitkän postauksen aiheena musiikillinen elämäni. Osa 1 keskittyi musiikin kuuntelemiseen ja toisten säveltämän tuotannon vaikutuksiin omassa elämässäni. Omiin soitto- ja lauluharrastuksiini keskittyvää toista osaa en sen sijaan koskaan julkaissut. Rosvojen synttäriviikon kunniaksi uusitaan nyt se ensimmäinen osa!

Elettiin vuotta 1983. Syntymäpäiväni viikolla Billboardin listan ykkösenä killui Michael Jacksonin Beat It kuuluisine riffeineen. Alle kouluikäisenä parasta olivat Disneyn punaiset satukasetit sekä Rölli-peikko, molemmat lauluineen päivineen, ja ne osattiin ulkoa. Muutimme Englantiin pariksi vuodeksi 1980-luvun lopulla, ja siellä tutustuin paitsi yhä mahtavampiin TV-ohjelmiin ja niiden tunnusmelodioihin, myös Kylie Minoguen I Should Be So Lucky -hittiin, joka välittömästi kipusi myös oman listani ykköseksi. Saman naikkosen Locomotion tuli kovaa perässä. Ensimmäisenä henkilökohtaisena kosketuksenani pop-musiikkiin voidaan pitää tätä tapahtumaa.

Kaikki, keillä tiedän olevan vanhempia sisaruksia, ovat pääsääntöisesti kuunnelleet parempaa musiikkia nuorempana verrattuna minuun, vanhimpaan lapseen. En ole voinut ammentaa vaikutteita isosiskolta tai -veljeltä, vaan kaikki musiikin huiput ja pohjamudat on kierretty, TOP40-listaa ja Jyrkiä seuraten. Mutta kuten tiedämme, tie kohteeseen ei ole suora, vaan täynnä solmuja. Suomeen muuton jälkeen elin 1980-luvun slovari-C-kaseteista, joita vanhemmillani oli. Esimerkkeinä mainittakoon F. R. Davidin Words sekä Bonnie Tylerin It’s A Heartache. Ala-asteen kuluessa vanhempien kätköistä löytyi muutakin kivaa, kuten Abbaa, Queenia, Creedence Clearwater Revivalia ja Eaglesia. Sitten tuli eurohumppa. Teknojumputus ei ikinä ollut sataprosenttisesti minun juttuni, mutta annas kun radiosoittoon tuli jotain verrattain erilaista – Rednex! Siskolla oli tämä kasettina, ja muistan eräänkin kesäyön kun kolmestaan yhdessä Alicen kanssa laitoimme isukin stereot täysille, aukaisimme olohuoneen ulko-oven ja hypimme kasteisella pihanurmella Cotton Eye Joen tahtiin. Ensimmäinen bändipaitanikin oli Rednex. Toinen suuri ihkutuksen kohde ala-asteella oli Bon Jovi. Heidän legendaariset balladinsa Always ja Bed of Roses lyriikoineen ovat syöpyneet mieleeni ikiajoiksi.

Pienten jumputushairahdusten lisäksi olin myös armoton Whitney Houston -fani Bodyguardin tiimellyksessä. Sen sijaan kova poika- tai tyttöbändidiggari en ole koskaan ollut. NKOTB ja Take That olivat minulle tuttuja vain lehdistä, eivät levysoittimesta. Pidin poikapoppoiden tuotannosta lähinnä yksittäisistä biiseistä, mutta en koko kavalkadista. Esimerkkeinä mainittakoon East17’n Stay Another Day sekä tietenkin TT’n Babe. Kun tietoisuus Backstreet Boysin olemassaolosta saavutti myös tämän maailmankolkan, olin myyty. Voisiko tämä olla minun ikioma poikabändini? Vaan ei. Jaksoin ensimmäisen levyn ajan, jonka jälkeen koko bändi (lempijäseneni Nick Carter mukaan lukien…) sai jäädä soimaan jonnekin muualle, kuin minun huoneeseeni. BB’n tullessa pinnalle olin seiskaluokkalainen. Spice Girlsin tullessa tietoisuuteen olin jo siirtynyt rokkimaille.

Kenties tätä musiikinkuuntelun kehitystä yläasteen alussa saattoi kuvata myös trenditietoisuudeksi. Kehiin tuli Rasmus Ghostbusters-hitin kautta sekä Apulanta, jonka PVC-unelmia on edelleen yksi kauneimmista suomeksi lauletuista kappaleista (ja tuo väistämättä mieleeni discojen viimeiset hitaat). Rasmuksen kautta kehiin tuli saman lafkan Innpeach. Välillä kuuntelen näitä pumppuja edelleen – harva asia nimittäin päihittää nostalgian! Vaikka esimerkiksi Rasmus sai jäädä the-etuliitteen ja Jannen Akiksi vaihtumisen myötä repertuaaristani pois. Samoina vuosina vahvoina sydämeeni pääsivät perusbrittipopin (Oasis, Blur, Pulp, Suede, Ash) ohella mm. debyyttinsä julkaisseet HIM ja Babylon Zoo.

Suurin, ja monelle kaikista käsittämättömin, musiikillinen perversioni (Smakin lisäksi) on Hanson. Fanitin bändiä heti alusta alkaen, ja uusimpiakin levyjä omistan vaikken niitä oikeastaan juurikaan kuuntele. Olen tullut mielipiteideni suhteen hyökkääväksi puolustajaksi – useammin kuin jaksan laskea, olen joutunut kuuntelemaan ystäviltäni Hansonin haukkumista (minulla olisi varmaan kaikki valmiudet puolustaa bändiä oikeuden edessä). Tehdäänpä siis teillekin muutama seikka selväksi: ensinnäkin, kyseessä ei ole poikabändi. Toki bändin jäsenet olivat nimenomaan poikia, eivät miehiä, kun he aloittivat uransa. Mutta he tekevät itse omat biisinsä, laulavat ja soittavat itse, eivätkä keskity keikoillaan kummallisiin tanssirutiineihin. Kuinka monen poikabändin voi sanoa tekevän samaa? Ike, Tay ja Zac toimivat kuten mikä tahansa rokkibändi. Ainoana poikkeuksena se, että he aloittivat toimintansa huomattavan nuorina. Ehkä ikä on juurikin se, jonka vuoksi jotkut bändit jäseneineen tulevat helposti tallotuiksi. Helposti nuoret artistit jättää omaan arvoonsa, eikä heitä ota ammatillisesti yhtä vakavasti kuin pidemmän linjan rokkareita. Monitahoisesta persoonastani kertonee se, että Hansonin kanssa Nirvana jakoi pitkään ykköspallin paikan. Yläasteen keski- ja loppuvaiheen suosikkibändit ovat monet pysyneet menossa mukana näihinkin päiviin asti.

Lukiossa musiikkimakuni laajentui entisestään, kävi välillä harhateillä ja palasi sitten takaisin. Kaikki nuo sivuraiteetkin ovat kuitenkin jättäneet jälkensä minuun – räppikin. Inhoni ei kuitenkaan ole onneksi soljunut kahden maailman parhaan hiphop-artistin puolelle: Tupac Shakuriin ja Eminemiin. Vaikka en kumpaakaan kuuntele enää kuuntelun ilosta, arvostan molempien riimittelytaitoja.

Lukioaikoina pinnalla velloi kova nu-metal-aalto, joka sai sijan sydämessäni alternative rockin (Silverchair, Kent, Weezer, Manicsit) ja konevoittoisen musiikin (Massive Attack, Fatboy Slim) lisäksi. Olin pukeutunut lökäpöksyihin jo jonkin aikaa, joten koin Kornin, Limp Bizkitin, Linkin Parkin ja Deftonesin omikseni. Kotimaisista esiin pomppasivat Sara ja Nicole, joista jälkimmäinen vaihtoi sittemmin tyylinsä lähinnä örinään. Deftonesia lukuun ottamatta pomppumetalli menee läpi enää nostalgiatripeissä.

Lukion lopussa tutustuin kahteen maailmankaikkeuden hienoimpaan yhtyeeseen – Museen ja Manboyhin, kun molemmat julkaisivat debyyttilevynsä. Myös sittemmin kuopattu The Ark tuli tutuksi silloin, kun vain kourallinen suomalaisia tiesi mistä oli kyse. Noista lukiovuosista jotain on jäänyt, jotain uutta tullut, jokin vanha lemppari lähtenyt pois levyhyllyn tietämiltä. Kuuntelen erilaista musiikkia kausittain ja haalin jatkuvasti uutta kuunneltavaa. Myös vuodenaika vaikuttaa asiaan. Musiikkimakuni on verrattain laaja, ja pyrin suhtautumaan avoimin silmin kaikkeen uuteen. Pelkästään artistin nimen perusteella en teilaa kappaletta suoralta kädeltä (pois lukien Sunrise Avenue ja Pitbull, of course).

Keikat ovat elinehto ja jotain, jonka vuoksi kannattaa valvoa 28 tuntia putkeen. Keikat ovat hetkiä, jolloin on todella läsnä. Jolloin voi tuntea koko tunteiden kirjon yhden tunnin aikana, ja olla silti muistamatta mitään tapahtuneesta jälkikäteen. Hyppiä hikisenä massan mukana ja pyrkiä aina eturiviin, en tiedä mitään parempaa.

Rosvot.fi turns one year! To celebrate that all of us are feeling a tad nostalgic and celebrating the occasion during the week. If you click all the red links in my Finnish text (written when I first started blogging in 2009), you’ll find out what my musical history has been like during these past 30 years…