Flow 2019: Sunnuntai

Tämän vuoden Flow Festival -sunnuntai käynnistyi osaltani kenties vielä hitaammin kuin lauantai. Kolmannen päivän väsymys yhdistettynä iltapäivän vesisateeseen ei varsinaisesti kutsunut festaroimaan, ja kaikki ns. pakolliset esiintyjät ajoittuivat muutenkin iltaan. Fiilis oli muuten kuitenkin hyvä, ja ystäviäkin oli saapumassa alueelle, joten yksin ei tarvinnut koko päivää palloilla.

Modeselektor oli lopulta lukkarissani päivän ensimmäinen akti (vaikka näinkin sitä ennen vilauksen myös Chisua). Berliiniläisklubin suomalaiseen festivaalitelttaan tuonut duo houkutteli paikalle kivasti populaa, vaikka kunnon reiveistä jäätiinkin harmittavan kauas. Transsiin pääsyä mikään ei kuitenkaan estänyt. Päällekkäin saksalaisten elektromestareiden kanssa esiintyi Mitski, amerikkalais-japanilainen indierokkari, jonka keikasta kuulin jäljestäpäin pelkkää ylistystä. Missaaminen siis harmittaa vietävästi! Mutta toivottavasti pääsen näkemään hänet livenä jossain toisaalla, joku toinen kerta. Seuraavaksi oman slottinsa valtasikin Father John Misty, ihanan sarkastista läppää heittävä, aurinkolasien taakse piiloutuva, J. Tillman -nimellä aiemmin esiintynyt Fleet Foxes -rumpali. Tästäkin keikasta kuulin hyvää, joskin nämä sanat tulivat enimmäkseen fanien suusta. Itse ei keikkaa seurannut alkua pidemmälle. Olen Father John Mistyn kerran livenä nähnyt Tavastialla (kuviakin löytyy jostain arkistosta, hoksasin juuri, etten ole niitä koskaan missään julkaissut), ja pidin keikasta todella paljon! En kuitenkaan halunnut pilata sitä mieletöntä muistoa, joka vuosien takaisesta intiimistä ja hauskasta meiningistä jäi. Festarien päälavalla kun ei vain millään olisi voitu päästä samaan fiilikseen.

Sittemmin teltassa Tove Lo hullaannutti yleisöä seksuaalisuudella ja päihteillä lääkitsemisellä kyllästetyillä hiteillään, tanssien ympäriinsä sinisessä tukassaan ja kimaltavissa sukkahousuissaan. Jos olisin fani, olisin nauttinut sydämeni kyllyydestä hyvästä esiintymisestä ja Disco Titseistä.

 

Flow2019-334

Flow2019-336

Flow2019-337

Flow2019-341

Flow2019-342

Flow2019-338

Flow2019-343

Flow2019-357

Flow2019-350

Flow2019-354

Flow2019-347

Flow2019-353

Flow2019-351

Flow2019-355

Flow2019-356

Flow2019-364

Flow2019-362

Flow2019-368

Flow2019-375

Flow2019-366

Flow2019-367

Flow2019-383

Flow2019-381

Flow2019-385

Flow2019-379

 

Niinikään jos kulkisin enemmän tuoreen ja riimeihin painottuvan musiikin parissa, olisin Toven Lon jälkeen suunnannut ehdottomasti tieni Balloonille tsekkaamaan Flohion. Mutta koska sydämeni on ikuinen nostalgikko ja tummasävyisen indien suurin rakastaja, oli The Cure ainoa oikea valinta. Reilusti kolmannelle tunnille yltänyt setti oli hyvin rakennettu – suurimpia hittejä, paljon Disintegration-levyn raitoja, Lullaby, A Forest (tärkein!); varmaa, joskaan ei niin yllättävää, soittoa. Goottipopin lähettiläät kuulostivat iästään huolimatta lähes samalta kuin vuosikymmeniä vanhoilla (!) levyillään. Mieltä lämmitti, kun näki Robert Smithin hymyilevän useasti peikkotukassaan, halailevan kitaraansa kuin lastaan. Oletin, että herra olisi jotenkin etäisempi, coolimpi, jopa masentuneempi. Lyriikat voivat johtaa harhaan, sillä lavalla vastassa oli onnellisen oloinen nallekarhumies. Tai ehkä se olikin se harha.

Curen jälkeen leijuin pilvissä ja olisin voinut jäädä sinne, mutta oli suunnattava vielä yhdelle viimeiselle keikalle. Historia toisti itseään, kun James Blaken elektroniset, minimalistiset ja samaan aikaan moniulotteiset, äänivallit valloittivat teltan Flow-sunnuntaina. En pudonnut maahan, hyppäsin vain toisenlaiselle pilvelle. Koko yleisö oli yhtä hurmosta, ja vaikka debyyttilevyn biisien setistä pois jättäminen kirpaisi, se tuntui vain hetken. Blake ei tee itsestään numeroa eikä elehdi kuin rokkikukko, vaan nöyränä istuutuu koskettimien taakse ja vähissä välispiikeissäkin rakentaa lauseensa tärkeistä asioista. Ja soittaa ja laulaa meille mieletöntä musiikkiaan.

Kuten ensimmäisen päivän raportissa jo totesin, oli Flow minulle tänä vuonna paria edellistä parempi. Syksyisessä ankeudessa voin vain haaveissa palata noihin päiviin, jotka ajan kultaamissa muistoissa tuntuvat superihanilta. Flowssa ollaan vuosien aikana nähty melkoisia maailmanluokan artisteja aina Björkistä Kanye Westiin, joten jännityksellä odotan, mitä ensi vuosi tuo tullessaan!

 

Päiväni pähkinänä:

  • Rakkain kappale: A Forest by The Cure
  • Eniten harmittanut skippaus: Mitski tai Flohio
  • Pahin virhe: syödä ahneuksissaan liikaa

 

Muista klikata kuvat isommiksi, ja lisää kuvia Flickrissä tietty!

 

Flow2019-387

Flow2019-388

Flow2019-389

Flow2019-390

Flow2019-391

Flow2019-397

Flow2019-395

Flow2019-392

Flow2019-411

Flow2019-405

Flow2019-432

Flow2019-408

Flow2019-401

Flow2019-418

Flow2019-421

Flow2019-434

Flow2019-429

Flow2019-412

Flow2019-439

Flow2019-441

Flow2019-446

Flow2019-450

Flow2019-449

Flow2019-443

Flow2019-453

 

This year my Flow Festival Sunday began even slower than Saturday. Tiredness and rainshowers didn’t exactly lift my energies up, even though I was in a good mood. Eventually Modeselektor was my first gig of the day (although I did see a glimpse from Chisu prior to). I loved how the duo brought Berlin club vibes into the Finnish festival scenery, even though a true dance rave was nowhere to be seen. But the crowd was in a trance anyway. Seeing Modeselektor unfortunately meant I didn’t see Mitski who was playing at the same time, but hopefully I’ll get to see her play live in the future, somewhere. Father John Misty was entertaining on Main stage soon after, with his indie tunes and sarcastic jokes. Too bad I’ve seen the lad some years prior at Tavastia, and yes he was brilliant, but I didn’t want to break that memory so I only checked a few first songs. Because let’s face it, you can never reach the same intimacy on a big festival stage than at a small club. From Tove Lo I also watched just the first tunes. If I were a fan, I would’ve been highly entertained and by the least danced my ass off to her big hits, but I had somewhere else to go to. Sure, that somewhere could’ve been the Balloon stage where Flohio was starting her set.

…But instead, as a great lover of dark indie music, and a nostalgic too, there’s no way I would’ve skipped seeing and old favourite, The Cure. The almost two-and-a-half-hour set was built up pretty wisely with hit songs in between smaller ones, lots of tunes from Disintegration, Lullaby, A Forest (the most meaningful Cure song!), and sure playing. The ambassadors of goth pop sounded pretty much the same as on their decades old (!) albums. What made me truly melt were the smiles of Robert Smith, the vocalist in his messy hair and red lips, and his way of cuddling his guitar as if it were a child of his. Depressed lyrics make the impression that their writer is, well, depressed, and distant of some sort. But instead on stage was a teddy bear full of warmth.

Afterwards I was flying in the clouds, but had to focus on the last gig of the evening: James Blake. History was repeating itself when those minimalistic yet complicated electronic masses of sound conquered the tent. The crowd was in ecstasy. The disappointment of leaving out debut album’s tracks from the set didn’t get me down very long, because in whole the gig was so full of love. Mr. Blake isn’t a rock god, he doesn’t make a fuss about himself, just sits humbly behind his keyboard and plays these unbelievable songs.

Like in Friday’s report I already said, Flow Festival was really good to me this year. Too bad that during these dismal, dark days I can only dream about the summer festival days in my memories. During the past years Flow’s had the honour to treat us with tons of big international stars, everything from Björk to Kanye West. So I’m really excited what next year will bring!

My day in a nutshell:

  • Dearest song: A Forest by The Cure
  • Missed-out gigs I feel sad about: Mitski and Flohio
  • Biggest regret: eating too much

 

Remember to click on the pics to see them better + check out more snaps at Flickr!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.