Miten haastavaa joskus onkaan selviytyä alkusyksyn päivistä, jotka ovat kauniita mutta myös raskaita. Kun haluaisi palata huolettomiin kesäpäiviin, niihin, kun ainoa asia mistä piti selvitä oli aikataulujen noudattaminen jotta ehtisi haluamalleen keikalle. Onneksi on valokuvat, joiden avulla palata menneeseen.

 

 

Flow Festivalin lauantaista on kuukausi aikaa. Se tosin tuntuu ihan mahdottoman paljon pidemmältä ajalta. Sen jälkeen on toki tapahtunutkin musiikkirintamalla vaikka ja mitä, joista jutellaan myöhemmin, mutta ensin kurkistus Suvilahden pyörteisiin. Lauantai oli täynnä toinen toisiaan upeampia keikkoja ja paria yksittäistä keikkaa lukuun ottamatta tämän vuoden Flown paras päivä. Samaan aikaan lauantai oli ainoa päivä, jolloin pieni ihmisangsti nosti päätään. Mutta iltapäivällä siitä ei onneksi ollut vielä tietoa. Balloonin ja Pekko Käpin & K:H:H:L’n kautta suuntasin telttaan katsomaan SOFAa, joka ei koskaan petä. SonSonin ja FanFanin energia on jotain käsittämätöntä ja niin kaukana omista jaksamisleveleistäni, että keikkaa katsoessa hengästyttää – ja silti siitä nauttii täysillä. Parempaa menoa saa hakea! Feminismin puolesta räppäävät mimmit eivät ole vielä julkaisseet kokonaista albumia, mutta materiaalin määrästä se ei ainakaan jää kiinni. Lavalla vierailivat niin Ringa Manner kuin F. SOFAn jälkeen pääsin vihdoin jonottamatta sisään Pink Spacen pyörteisiin, jonka jälkeen taide jatkui yhdellä festareiden odotetuimmista, eli Swan/Koistinen-duon ainutlaatuisella keikalla yhdessä heidän EP’nsä jousisovitukset tehneen Owen Pallettin kanssa. Keikka koostui niin yhteisistä kappaleista kuin kummankin omasta materiaalista. Punaisella puvustuksella korostettiin teatraalisuutta, ja setti oli yksityiskohtia myöten hiottu kokonaisuus – ei mikään festarikeikka muiden joukossa. Jälkeenpäin jossain keikka-arviossa vilautettiin termiä pateettinen. Sellainen tunne oli kuitenkin kaukana teltasta, jossa toki suru ja epätoivo olivat läsnä, mutta yhdessä toivon ja ilon ja musiikkiin kohdistuvat rakkauden kanssa.  Pallett soitti vain yhden oman biisinsä, E is for Estranged, jonka myötä oli ihana palata vuosien takaiseen Flow-keikkaan. Kaiken kaikkiaan hypnoottinen kokemus, joka oli 45 minuutin kestollaan yksinkertaisesti liian lyhyt.

Seinabo Sey on noussut Suomessakin pikkulavoilta päälavalle, ja sai yleisön notkumaan letkeiden rytmien tahtiin auringon paistaessa pilvien lomitse. Päälava päiväsaikaan on kuitenkin aina petollinen, kun suhteesta esiintyjän ja yleisön välillä on mahdoton saada intiimiä. Loppuiltojen suuret, tanssittavat keikat ovat asia erikseen. Hyvin Seinabo Sey tuntui silti vetävän, sekä iloa että taitoa kun riitti. Hyvä mielihän tästä tuli! Agendalla oli seuraavaksi jälleen telttaan meno, kun Ruusut oli vuorossa. Koko Lapin Kulta Red Arena oli täpösen täynnä joraavia ihmisiä, eikä ihme – jo ennen yhdenkään biisi ilmestymistä popin superyhtyeeksi tituleerattu Ruusut tietää miten tehdä tarttuvia elektrosävytteisiä pop-kipaleita. Sen olen kuitenkin huomannut, että vaikka bändi ansaitsee suuret lavat ja yleisöäkin niille riittää, pienemmät mestat toimivat silti minulle paremmin. Puikkelehdin siis ulos teltasta, kun en saanut sitä otetta, minkä olisin halunnut. Toki useamman kerran bändin nähneenä mitään erityisiä yllätyksiä setti ei olisi voinut antaakaan.

 

 

Kaikesta huolimatta yllättämään pääsi Jesse Markin. Sekä itse esiintyjä mielettömällä äänellään ja läsnäolollaan, että yleisö, joka täytti pallolavan jokaisen kolkan ja bailasi mukana. Olipa mieletöntä! Toki Markinilla on pitkän linjan esiintymiskokemus, mutta soolobiisien vetäminen on verrattain uutta. Bändi täydensi vokaaleja ja kaikille jäi taatusti onnellinen olo. Lisäpisteet vaaleanpunaisista yksityiskohdista, joita jokaiselta muusikolta löytyi, oli se sitten kissasukat (!) tai syntikan piuhat.

Illan todellakin kruunasi Tame Impala. Aussibändi on oikeastaan yhtä kuin sen luoja Kevin Parker, jonka tunnistettava laulu nostaa muutenkin tarttuvan psykedeelisen indien seuraavalle tasolle. Skippasin pitissä kuvaamisen, sillä ajattelin, että staattisesti valaistulla korokkeella soittavia musikantteja ei ehkä ole maailman mielenkiintoisinta kuvata. Lisäksi sain vinkin konfettisateesta, joten sekä kuvaamisen että fiiliksen lisäksi jääminen yleisön sekaan ystävän kanssa oli paras päätös. Konfetilta ei todellakaan vältytty, vaan sitä sateli jopa kolmeen otteeseen keikan aikana, laservalojen rytmittäessä nauttivaa yleisöä. Niin upeaa! Parkerillekin annan suuresti lisäpisteitä siitä, että hänellä oli päällään The Smashing Pumpkinsin Siamese Dream -aikainen kiertuepaita. Kyllä vanhan pumpparifanin sydämessä läikähti.

Upeaa tuntui olevan myös illan viimeisen setin aikana, kun ruotsalaispoppari Robyn valloitti punaisen teltan. Jälleen kerran paikka oli äärilaitojaan myöten täynnä, siis niin tuutattu, että kun kuvaamaankaan ei päässyt ennen kuudetta biisiä, menetin hermoni ja päätin lopulta skipata keikan. (Tämän siitä saa, kun on kuvailemassa selvinpäin ja muut – noh, eivät ole.) Kaikesta päätellen illan päätös oli kuitenkin hurmiollinen. Tanssin määrää ei voinut rajata, yhteislaulu raikui kortteleiden päähän ja moni sai taatusti rahoilleen vastinetta. Itselleni onnea oli päästä majapaikkaan viidessä minuutissa ja painua peiton alle.

 

Päiväni pähkinänä:

• Suurimmat sydämentykytykset: Swan/Koistinen/Pallett
• Hurmoksellisin yleisö: Jesse Markin
• Parhaita hetkiä: Tame Impalan aikana
• Katsoisin mielelläni toisenlaisissa olosuhteissa: Robyn

 

Lisää kuvia tietty Flickrissä! (+ klikkailehan nämäkin postauksen kuvat isommiksi)

 

 

How come it feels so hard to live through the first days of autumn although they’re oh so beautiful? You just want to go back to those summer days when your biggest problem was how to survive to all the gigs you want to see. Luckily there are photographs of all those moments. My Flow Festival Saturday was probably the best of this year’s festival, due to all those brilliant live sets I saw. Yet Saturday was the only day I skipped a gig ’cause of a minor angst towards people. Oh well. In the afternoon there was no knowledge of anything that sort, so after hopping by at the balloon and Pekko Käppi & K:H:H:L I went to the tent to see SOFA. This feminist duo of hugely energised rappers sort of takes your breath away with all the hopping around the stage. Seriously, where does that energy come from? A totally different set but ever so beautiful was Swan/Koistinen duo with Owen Pallett, who’s arranged strings on their EP. The gig was hugely artistic and aesthetic with focus on the music, of course, but also on the details. Red dresses accompanied songs which were from the EP and from both singers’ own material. Pallett played only one of his own tracks, E is for Estranged, but that single tune brought me straight back to a gig all those years ago. Sure feelings altered from sadness to hope, but nothing made me want to leave. The only bad thing about the set was that its 45-minute durance was way too short.

Next up: Seinabo Sey (playing at daytime on the main stage is always a bit tricky, but she seemed to manage pretty well, with all that talent), Ruusut (didn’t watch that long, I’ve seen them tons of times and somehow a big tent full of people didn’t match my mood at that time) and Jesse Markin. The latter threw me by surprise even though I sort of knew what to expect. But the singer and the band and the crowd were all so very much present, enjoying themselves and having a good time, that there was no way anyone could’ve had a frown on their face. Marvellous!

The highlight of the evening though, after all the brilliant gigs, was Tame Impala. This Aussie band is technically the vocalist, Kevin Parker, whose unique voice lifts the catching melodies onto the next level. I didn’t get into the pit ’cause photographing static musicians isn’t the best thing ever and because I heard there was going to be confetti. So enjoying the gig amidst the audience with a friend and a camera was the best decision at that point. And confetti did we get! Alongside with laser beams and Parker wearing a Smashing Pumpkins’ Siamese Dream era tour t-shirt. So much goodness fitted onto Flow main stage, phew.

Swedish pop sensation Robyn was the final call for the evening. This is were I lost my nerves with just too many people crammed into one space, drunk, and me tired, that I left the place after a couple of songs. The gig itself was a cherry on top of a good festival for many, I’d assume, with all the dancing and singing and partying echoing over several blocks. Just this time not for me and I called it a day.

My day in a nutshell:

• Biggest heartbeats: Swan/Koistinen/Pallett
• Most euphoric crowd: Jesse Markin
• Best moments: during Tame Impala
• Would see in a different environment: Robyn

More pics at Flickr, of course! (+ remember to click these int he post bigger too)