Delay Trees – Let Go

Rakastettu indiepoppoo Delay Trees julkaisee huomenna neljännen pitkäsoittonsa. Let Go’n on sanottu olevan aiempia melodisempi, kenties helpommin lähestyttävämpikin. Ainakin avausraita Black Ice on kaikkea tätä, ja nimestään huolimatta Kalifornian aurinkoa sykkivä kipale, levyn parhaimmistoa. Toki Delay Trees on aina osannut luoda unenomaista kitarahelinää, mutta tällä kertaa ripausta suurempi määrä valoa melankolian keskelle tuo kappaleisiin jo ensikuulemalta enemmän tarttumapintaa kuin edeltäjänsä. Musiikissa on silti ehdottomasti vivahteita vervemäisyydestä, myös sieltä surun puolelta.

Levyn muutama ensimmäinen biisi on tunnelmaltaan jossakin määrin samasta puusta veistettyjä. Loppupuolella tapahtuu enemmän, ja herkut Sound Of Darkness (kaikki ne loppupuolen kitarat, ah!) sekä It’s Not Who You Are pääsevät pujahtamaan korvamadoiksi ihan huomaamatta. Slovareita sivuutetaan  vasta ihan viimeisillä minuuteilla, jolloin Hope tuo välähdyksiä kotoisasta melankoliasta.

Let Go’ta kuunnellessa haluaisi kesäiset ainekset pyöränkoriin ja lähteä polkemaan, antaa tuulen tuivertaa kutreja. En vielä tiedä, nouseeko mikään yksittäinen biisi bändin parhaimpiin (ok, ehkä Sound Of Darkness, koska ne kitarat), mutta kokonaisuutena levy on tasokas, aikaa kestävä ja saa hymyn huulille. Eli bändin paras.

Photo by Pasi Vähänen

Beloved indie group Delay Trees releases their fourth long play tomorrow. Let Go has been said to be more melodic and maybe even more approachable than the previous ones. At least the opening track Black Ice is all of this and despite its name it pulses the Californian sun and is one of the best on the album. Of course Delay Trees have always known their thing with dreamy, jingling guitars, but this time more than just a pinch of light amidst all the melancholy brings more contagiousness. The music still has hues of The Verve, both in joy and in sadness.

A few of the first songs have pretty much similar vibes. On the second half more happens, and treats like Sound Of Darkness (the guitars after the second chorus, hello) and It’s Not Who You Are become earworms before you even notice. Slow songs aren’t found until the very end of the album with Hope bringing back the melancholy we as Finnish people feel at home with.

When listening to Let Go I want to pack up summery ingredients in a bag and take it with me on a bike ride, let the wind mess up my hair. I’m not sure yet if any individual song from the album is the best this band has ever done (ok, maybe Sound Of Darkness just because of those guitars), but as a whole the record is high-class, stands the test of time and brings a smile to your face. Simply: the best from Delay Trees.

Avainsanat: ,

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.