June heitti synttäriviikon kunniaksi kehiin vanhan postauksen musiikillisesta elämästään, joten päätin kehittää jotain samantyyppistä. Myös itselläni musiikki on ollut bloggaamisessa heti alusta alkaen vahvasti mukana. Ensimmäinen blogikirjoitukseni näki päivänvalon perjantaina 4.9.2009. Aiheena oli tietenkin musiikki, Tukholmassa kokemani Coldplayn mahtava keikka. Blogi (Silent All These Years) ei kuitenkaan ollut eikä edelleenkään ole musiikkiblogi, vaan sekoitus vähän kaikenlaista elämääni kuuluvaa ja minua inspiroivaa. Kun musiikkipostaukset alkoivat lopulta olla blogissa pääosassa, ja Junella oli sama juttu, päätimme yhdistää musiikkirakkautemme yhteiseksi musiikkiin keskittyväksi blogiksi. Niin siis syntyi Alice & June. Musiikki on pysynyt hieman salavihkaa mukana myös Silent All These Yearsissa, sillä vaikka siellä ei enää näy varsinaisia musapostauksia (soittolistoja lukuunottamatta), on musiikki vahvasti läsnä otsikoiden  ja biisilinkkien muodossa. Arviolta noin 95% kaikista blogiurani aikana kirjoittamista otsikoista on jonkin biisin nimi/lyriikanpätkä. Kyseinen biisi on sitten myös linkitetty jonnekin kuvien väliin.

Nyt aion kuitenkin kertoa teille vähän erilaisia muistoja, nimittäin kymmenestä elämäni tärkeimmästä artistista/bändistä. Tärkeydellä tarkoitetaan tässä yhteydessä siis niitä, joita olen fanittanut eniten, joiden kuvilla on nuoruudessa vuorattu seiniä ja joiden kaikki kappaleet osaan ulkoa vaikka unissani (okei, en ehkä kaikkia enää).  Minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa siitä, olenko jo joskus kirjoittanut näistä, enkä jaksa käydä läpi arkistoja. Here we go!

Peruskoulussa alaluokilla kolme suurinta musiikillista rakkauttani ja fanituskohdettani olivat Spice Girls, Hanson ja Nylon Beat. Kaikkien edellä mainittujen kuvat koristivat aikoinaan seiniäni lattiasta kattoon. SPICE GIRLS -fanitus sisälsi tietysti musiikin ja opeteltujen tanssiliikkeiden lisäksi myös järjettömän määrän kaikenlaista oheiskamaa: tarroja, kortteja, lehtiä, pinssejä.. Tästä huolimatta, ei, en koskaan nähnyt Spaissareita livenä. HANSON-fanitus keskittyi musiikin lisäksi tietysti erääseen herra Hansoniin: Tayloriin. NYLON BEATia fanitin intensiivisesti ensimmäisestä levystä (1996) aina kolmanteen (1998) asti. Sen jälkeen fanitukseni alkoi nopeasti hiipua. Nylon Beatin tytöistä fanitin enemmän Jonnaa kuin Eriniä, ihan jo siitä syystä, että meillä on sama nimi (suuri synttäripaljastus!). Näin Nylon Beatin ensimmäisen kerran ruotsinlaivalla, jonne olin lähtenyt ystäväni ja hänen perheensä kanssa. Keikan jälkeen jonotin jännittäen nimmareita.

Yläluokilla rakastuin totaalisesti aussi-trio SILVERCHAIRiin, ja se rakkaus on säilynyt näihin päiviin asti. Emotion Sickness on mielestäni edelleen maailman paras biisi. Silverchairin yhteydessä täytyy tietenkin mainita myös se ihastuminen/rakastuminen bändin solisti Daniel Johnsiin. Miettikää olin silloin vielä angstinen teini-ikäinen.. Muistan kuinka nauhoitin videolle jonkin bändin haastattelun sekä useita Neon Ballroomin aikaisia musiikkivideoita, joita sitten vahtasin niin paljon, että ystävällä meni jo hermo. Yliopistoaikana löysin bändin erittäin vahvasti uudelleen, vaikka en koskaan sen kuuntelemista ollut lopettanutkaan. Tuona aikana keräsin bändin KOKO tuotannon, aivan kaiken yhtä sinkkua lukuunottamatta (Findaways, LAS-faniklubilahja ajalta ennen liittymistäni). LAS on muuten ainut virallinen faniklubi, johon olen koskaan kuulunut (ja jonka jäsenyydestä olen siis maksanut). Vuonna 2007 yksi musiikillinen unelmani täyttyi, kun näin Silverchairin livenä Lontoon Carling Academy Brixtonin eturivistä. Ennen keikkaa koimme Junen kanssa myös totaalisen fangirl -hetken, kun tapasimme Chrisin ja Benin! Ehkä oli hyvä, että Daniel ei ollut paikalla, koska olisin luultavimmin pyörtynyt..

Vuonna 2004 (?) tutustuin ystäväni Marian kautta NINE INCH NAILSiin. Pian NIN jo heittikin ensimmäisen Suomen keikkansa Provinssirockissa (2005). Teltta oli ääriään myöten täynnä ja kuuma kuin sauna. Tuota keikkaa voi osaltani kuvailla herätyskokoukseksi, en osaa kuvailla sitä mitenkään muuten. Sanat eivät riitä. Heti sen jälkeisellä viikolla lainasin kirjastosta kaiken, mitä sieltä bändiin liittyen löytyi. Sen jälkeen alkoi levyjen hamstraaminen levykaupoista. Trent Reznorista tuli kertaheitolla yksi musiikkijumalistani. Olen missannut ehkä vain yhden (?) NINIn Suomen keikan. Tai sitten olen ollut niillä kaikilla, ei nyt pysty muistamaan.

PLACEBO astui elämääni kunnolla vasta 2000-luvun alkupuolella Soulmates Never Die -dvd:n nähtyäni. Se oli menoa sitten.  Rakkauteni bändiä kohtaan ei ole yhtä suuri kuin Junella, mutta fanituksesta voidaan todellakin puhua. Lensin ensimmäisen kerran ulkomaille joulukuussa 2006, kun lähdimme Junen kanssa Lontooseen katsomaan Placeboa. Oi, mitä ihania muistoja! Placebo on sen jälkeen tullut nähtyä livenä niin Suomessa kuin myös jälleen Lontoossa.

Myös TORI AMOS löysi tiensä sydämeeni 2000-luvun alkupuolella. Se oli ultimaalista rakkautta heti. Olen kuullut ja omistan – joko fyysisessä- ja/tai audiomuodossa – naisen musiikillisen tuotannon kokonaisuudessaan. Tarkoitan todellakin, että aivan kaiken. Plus miljoona bootlegia eli puhutaan tuhansista biiseistä. On kai sanomattakin selvää, että olen ollut naisen jokaisella Suomen keikalla. Mutta voi mitä antaisinkaan, jos pääsisin kokemaan vuoden 1998 Session at West 54th -liven (best version of Waitress, ever!).

Suomalaisista bändeistä tärkeimmät ja rakkaimmat ovat olleet Djbb ja Manboy. DON JOHNSON BIG BAND -fani minusta tuli Breaking Daylight levyn myötä vuonna 2003.  Oi, ja ihana ihanaTommy <3 Olen täysi fanityttö. Paras keikkamuistoni koskaan on se, kun Tommy nosti minut eturivistä tanssimaan Provinssirockin lavalle. Mitään muuta bändiä en muuten ole nähnyt niin montaa kertaa livenä kuin Johnsonit. Sekoan jo laskuissa.

Toisena tulee MANBOY, sillä niitäkin keikkoja on kertynyt aikamoinen määrä. Rakastuin Manboyn musiikkiin heti ensimmäisen levyn aikaan ja näin herrat ensimmäisen kerran livenä Provinssirockin Saarilavalla. Vuosi oli 2001 (oli muuten 1. Provinssini!) ja olin tietenkin eturivissä, kenenkäs muun kuin rakkaan Junen kanssa. Seuraava näkemäni bändin Provinssikeikka taisi olla kesällä 2004. Bändin toinen kokopitkä Blame The World oli juuri ilmestynyt keikkaa edeltävänä päivänä ja minä osasin jo kaikki biisit ulkoa. Oikeasti. Kuuluimme Junen kanssa molemmat aikoinaan Manboyn viralliseen streat teamiin. Tai, kuulumme kai edelleen, sillä bändi vähän kuin vain lakkasi olemasta/jäi määrittelemättömälle tauolle.

Yhden erittäin tärkeän bändin olen löytänyt vasta ”aikuisiällä” yliopiston loppuaikoina. Kyseessä on tietenkin THE NATIONAL. Tutustuin bändiin vasta hieman ennen bändin ensimmäistä Suomen keikkaa (2008) ja rakastuin sydänjuuriani myöten heti. Keikalla olin yhtä hymyä ja/tai kyyneltulvaa. Tietenkin olen ollut sen jälkeen jokaisella The Nationalin Suomen keikalla lukuunottamatta sitä toista Kulttuuritalon keikkaa (peräkkäiset päivät). Onneksi kävi silloin kuitenkin niin onnekkaasti, että osuin omaan makuuni sopivammalle keikkapäivälle, sillä sinä iltana kuultiin pari ehdotonta suosikkiani, joita ei seuraavana iltana soitettu. Eikä niitä ole koskaan toiste Suomessa soitettukaan. Ja arvatkaa kuka on ollut jokaisella keikalla kanssani? June tietenkin <3

P.S. Kuvista kyllä huomaa, että ovat vanhoja, ou gaad.. Kaikki muut ovat Junen ottamia, paitsi kolmas on allekirjoittaneen kamerasta.

Just a long long ramble of the ten most important bands of my life. Important here means those that I’ve really been, or still am, a total fan of. Oh and those photos, you can tell they’re old! All others photographed by June except the third by me.