A Head Full of Dreams

Matkustin taannoin kahden mantereen välillä, jolloin elokuvista nauttiminen kuului olennaisena osana puuduttavaan lentokoneessa istumiseen. Yksi leffavalinta osui puolisen vuotta sitten julkaistuun Coldplay-dokkariin A Head Full of Dreams. Dokumentissa kerrataan Coldplayn tarina heidän omin sanojensa siivittämänä, ja videomateriaalia on aivan heidän alkuvuosistaan asti. Kuulostaa täydelliseltä, syventävältä tarinalta fanien ja muiden poppareiden iloksi. Jotain silti puuttuu.

Elokuvan parasta antia ovat ysärilaadulla kuvatut, kuin kenen tahansa opiskelijan sekoiluhetket paikallisella yliopistokampuksella: itsensä etsiminen ja löytäminen, yrittäminen, epäonnistuminen (tai siis Coldplayn kohdalla onnistuminen). Kaikki tuntuu kuitenkin tulleen suhteellisen helposti ja rosoisuus puuttuu. Toki dokkarissa mainitaan myös vaikeat hetket, ne, kun rumpali Will Championilta piti puhaltaa peli poikki, tai kun vihaposti alkoi saavuttaa lehtien palstoja, tai kun joku ei osannut laittaa korkkia kiinni ajoissa. Kaikki vastoinkäymiset kuitenkin sivuutetaan hyvin nopeasti. Siinä, missä filmi on temmoltaan hyvin rakennettu ja jaksaa pitää otteessaan, tuo ote lipeää puhuttaessa draamallisesta sisällöstä. Kuin joisi haaleaa teetä kaksi tuntia. Ei kuumaa, ei kylmää. Ei pahaa, mutta… niin.

A Head Full of Dreams saa aikaan kuitenkin sen, että a) haluaisin ehkä sittenkin kokea Coldplayn joskus livenä, vaikka kolmen ensimmäisen levyn jälkeen jo aiemmin pikkuhiljaa haalistunut mielenkiintoni lopahti täysin, sillä liveshow’t tämä bändi hallitsee, ja b) muistin, miten hyvä levy debyytti Parachutes oikeasti on. Vaikka jo silloin bändiä haukuttiin halvaksi Radiohead-kopioksi, ja jälkeenpäin U2’n kaltaiseksi, kaikkia ja samalla ei-ketään miellyttäväksi stadionbändiksi, ja joidenkin mielestä Chris Martin sekosi positiivisuushulluuteen viimeistään alkaessaan seurustella Gwyneth Paltrow’n kanssa, eivät biisit itsessään ole huonoja. Kaikista bändeistä ja artisteista ei tarvitse tykätä, eikä varsinkaan jokaisessa elämänvaiheessa levy levyltä, mutta eiköhän kannattaisi antaa kaikkien kukkien kukkia?

Joku pitää Coldplayn mahtipontisista biiseistä ja kollaboraatioista popin suurimpien starojen kanssa. Jotkut meistä palaavat alkujuurille melankolisten kitarariffien maailmaan. Ja molemmat ovat OK.

 

 

Just last week I travelled between two continents, a journey on which using your time effectively with movies is mandatory to get through the boring flight. One of the movies I hit play on was A Head Full of Dreams, a documentary about Coldplay. First, the flick which was released about half a year ago seems like a fan’s (or any popper’s really) paradise: footage from the old days, Coldplay’s journey with their own words. But something is missing.

One of the best features of the film are definitely scrappy video clips from the nineties. The parts where you’re just starting your own life away from home, as a uni student, searching for yourself, trying, failing (or in Coldplay’s case, succeeding). Still, everything seems to go rather smoothly. Where’s all the roughness? Yes, of course, there are times when drummer Will Champion just has to leave, where haters write their vile thoughts in daily newspapers and when someone takes celebrating with a bottle too far. But all that, the miserable parts, are shuffled under a carpet quickly. The tempo of the documentary is fine and keeps at its grasp well, but as far as drama goes, it’s quite flat. Like lukewarm tea. Not bad, but just missing something.

A Head Full of Clouds does a few things though: firstly, against all odds it makes me want to see Coldplay live some day, even though after the first three albums I really couldn’t have cared less about the band. But the live shows are somewhat of spectacles, which might be interesting to experience. Secondly, I remember again how brilliant the debut album Parachutes is. Surely even back then the band were called cheap Radiohead, and after that a U2 copy of stadion rock that pleases everyone and no-one at the same time, and some think Chris Martin truly lost his mind somewhere in the positivity alley after beginning to date Gwyneth Paltrow – but the songs themselves aren’t bad. Not everyone needs to like every band and artist, especially when regarding one’s own place in life and each and every album. But we can still leave everyone be as they are, right?

Someone likes Coldplay’s pompous pop songs and collaborations with the biggest stars in music world. Some of us prefer going back to where it all started, to the melancholy guitar riffs. And they both are OK.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.