Fink + Antero Lindgren -kilpailu

Englantilainen Fink saapuu Suomeen uuden, 15.9.2017 julkaistavan Resurgam-albuminsa tiimoilta 27.9.2017, jolloin hän nousee Tavastian lavalle. Lämmittelijänä keikalla on suomalainen Antero Lindgren. Yllä on ensimmäinen singlelohkaisu Cracks Appear Finkin tulevalta albumilta ja kyllähän se kuulostaa varsin hyvältä! Fink ei ole minulle artistina paria biisiä lukuunottamatta kovin tuttu, mutta Antero Lindgren sen sijaan on. Näin Antero Lindgrenin ensimmäistä kertaa vuonna 2013, jolloin herra bändeineen esiintyi Provinssissa. Tuo keikka oli mielestäni silloisen Provinssi-viikonlopun kokonaisuutena parhain keikka. Se on paljon se.  Kaivoin arkistojen kätköistä otteen festariraportista:

”Herra hurmasi Rumba-teltan yleisön totaalisesti. Missasin keikan alusta muutaman biisin, mutta ehdin paikalle juuri parahiksi kuulemaan suosikkini Darksiden. Lindgren oli aivan häkeltynyt yleisön vastaanotosta, mikä nosti itselle hymyn huulille. Parasta keikoissa ei ole täydellisesti soittaminen ja laulaminen ja tarkoin harkitut välispiikit vaan häkellyksestä kesken jäävät lauseet, muutama unohdettu biisinsana ja artistin silminnähtävä onnellisuus.”

Soolona olen nähnyt Lindgrenin Seinäjoella Warttibaarissa (Bar 15).  Muistan elävästi, kuinka herra soitti yleisön toivomuksesta Bells of Libertyn, vaikka aluksi hieman epäröi, sillä hän ei ollut koskaan aiemmin soittanut kappaletta livenä! Se on ehdottomasti yksi lemppareistani Lindgrenin tuotannosta, ja oli aivan mahtavaa kuulla se livenä. Antero Lindgren lämmittelee tämän syyskuun lopussa Finkia Tavastialla nimenomaan soolona. Lindgrenin kolmas albumi Blood Red julkaistaan muuten 22.9.2017, eli juuri sopivasti ennen keikkaa!  Alla on kaksi loistavaa maistiaista tulevalta albumilta.


Sinulla on nyt mahdollisuus nähdä molemmat miehet keikalla. Kommentoi tähän postaukseen, miksi haluaisit keikalle, niin olet mukana kisassa, jossa voit voittaa liput itsellesi ja avecillesi Finkin + Antero Lindgrenin keikalle Tavastialle 27.9.2017 (ikäraja K-18). Avecillisia lippuja on jaossa kaksin kappalein! Muistathan jättää kommentin loppuun myös sähköpostiosoitteesi, jotta voimme olla sinuun yhteydessä, jos onni osuu kohdallesi! Kilpailu päättyy 15.9.2017 klo 12.

Kilpailu on toteutettu yhdessä Fullsteamin kanssa.

Fink will be playing in Finland at Tavastia, 27.9.2017. He’ll release his new album Resurgam a few days before the gig, on the 15th of September. Antero Lindgren will be the supporting artist at the gig. The first single from Fink’s new album is called Cracks Appear and it sounds pretty good! I’m not that familiar with Fink’s music apart from a couple of songs like Warm Shadow. I’m much more familiar with Antero Lindgren. I’ve seen him with his band in Provinssi way back when and also solo in Seinäjoki at Bar 15. I vividly remember when he played Bells of Liberty – one of my favorites – at that particular gig when it was requested by the audience although he hesitated a little because he had never played it live before. It was amazing! He’ll be supporting Fink solo. Lindgren’s third album Blood Red will be released conveniently before the gig on the 22th of September. Above are the first two singles from the upcoming album and I really love them both. 

Now you can win tickets to Fink + Antero Lindgren’s Tavastia-gig (K-18) for yourself and a friend! Just comment below why you want to go to the gig and perhaps you’ll get lucky. There are two of these ticket bundles on offer. Remember to include your email address so we can contact you if you win.  The contest will end on September 15, 2017 at 12 (noon).

This contest has been arranged in collaboration with Fullsteam.

2 kommenttia

Flow 2017: Lauantai

Kuvat Alice & June

 

Flow’n pelätty lauantaipäivä alkoi yllättävän rauhallisissa merkeissä, siitäkin huolimatta, että Ilmatieteen laitos oli antanut suosituksen pysyä sisätiloissa illaksi saapuvan myrskyn aikana. The Holyn aikana moisesta myräkästä ei kuitenkaan vielä ollut tietoakaan – bändi rokkasi Black Tentissä täysillä. Minulla on itseasiassa vielä keväisen nelivitosen keikan kuvat julkaisematta ja kertomatta, että bändi on livenä tör-ke-än kova. Asiaa auttavat tuplarummut, jotka tuovat jytää kitaroiden lomaan. This Will Be the Day That I Die vetää sellaiseen hurmokseen, että sen tahdit voisivat puolestani jatkua ikuisesti. Pykäriä tuli myös seurattua päälavalta. Vierailijoita riitti aina yksittäisistä vokalisteista Ahjo Ensemble -kamarikuoroon. Kokonaisuus oli mietitty ja oikeastaan harmittaa, etten katsonut keikkaa aivan loppuun – ties mikä muu siinä vaiheessa houkutteli (ruoka?). Toki melkoi pian aloittelikin jo Silvana Imam, joka osoittautui tykiksi pakkaukseksi. Tiesin oikeastaan vain sen, että saatoin odottaa SKAM-viboja, mutten juuri mitään neidon livemeiningistä. Se paljastui hankalaksi kuvattavaksi, mutta helposti nautittavaksi. I have this thing with angry female rappers, huomaan. Ei se väärin oo. Lovee.

Flow2017-180

Flow2017-179

Flow2017-181

Flow2017-114

Flow2017-113

Flow2017-116

Flow2017-130

Flow2017-136

Flow2017-125

Flow2017-137

Flow2017-146

Flow2017-145

Flow2017-147

Flow2017-149

Flow2017-153

Flow2017-161

Flow2017-157

Flow2017-160

Flow2017-162

Flow2017-164

Flow2017-165

Flow2017-166

Flow2017-178

Flow2017-184

Flow2017-188

Flow2017-191

Flow2017-196

Flow2017-194

Flow2017-195

Näimme ystävien kanssa Front Yardin kulmilla. Toiset lähtivät syömään, minä ja Alice Jon Hopkinsin DJ-setin tahtiin bilettämään. Tai niinhän me luulimme, emme ehtineet liikkua kuin viisi metriä, ennen kuin taivas repesi. Siis kirjaimellisesti repesi – muutamassa minuutissa ehti kastua jokseenkin läpimäräksi, ennen kuin sai sadetakin kaivettua laukusta niskaansa. Puun alla oli hivenen helpompaa pitää sadetta kuin taivasalla, mutta ihmisten kiljunnasta huolimatta kaikki eivät löytäneet suojaa – pitihän teltatkin kovan tuulen ja romahdusvaaran vuoksi tyhjentää. Keikat keskeytettiin. Pahin myrskyvaihe ei kuitenkaan kestänyt kovin kauaa, vaikka sadetta saatiinkin pitkin iltaa. Teltatkin saatiin jossain vaiheessa auki ja mm. Alma pääsi aloittamaan settinsä lopulta, vaikkakin kovasti myöhässä. Sitä ennen kuitenkin päästiin katsomaan jotain, mitä oli odotettu kymmenisen vuotta – Goldfrappia! Train ja Oh La La saivat jalat liikkeelle, samallahan siinä lämpenikin, ja Alison toi tulen lavalle. Jotain pientä keikasta jäi puuttumaan, enkä osaa ihan pukea sanoiksi, mitä. Kenties aika vain on ajanut hieman bändin ohi. Silti mainio keikka, kannatti nähdä!

Flow2017-200

Flow2017-201

Flow2017-204

Flow2017-203

Flow2017-206

Flow2017-207

Flow2017-205

Flow2017-210

Flow2017-213

Flow2017-212

Flow2017-209

Kuten edellisenäkin päivänä, myös lauantaina päivän parhaaksi osoittautui viimeisenä näkemäni keikka – tällä kertaa kunnian sai The xx. Toisin kuin vuonna 2010, jolloin bändi korvasi keikkansa peruuttaneen Jónsin lyhyellä varoitusajalla siirtämällä settinsä silloisesta sinisestä teltasta päälavalle, tällä kertaa Romy, Jamie ja Oliver olivat valmiita ottamaan main stagen haltuun. Epäröinnistä tai pelosta ei ollut tietoakaan. Kaikki näytti hyvältä ja ennen kaikkea kuulosti hyvältä. Biisejä soitettiin kaikilta levyiltä (toki melko paljon uusimmalta), ja myös Jamien Loud Places sai soittoaikaa. Yleisö rakasti. Kaiken kruunasivat äärettömän upeat visut, joihin kuului kuusi suurta pystysuuntaista, pyörivää peilipaneelia, joiden kapeat sivut välkehtivät valoja yleisöön. Jos mainittu aiempi Flow-keikka jätti vähän tyhjäksi huonolla tavalla, tämä teki sen hyvällä tavalla. Sanalla sanoen u-pe-a.

Myrskystä ja kaikesta siitä ruuasta, johon on ilmeisesti ollut pakko tunkea korianteria, huolimatta lauantai oli kokonaisuutena Flow-viikonloppuni paras päivä. Sunnuntai ohjelmistoineen oli kuitenkin vielä odottamassa! In the meanwhile, lisää kuvia Flickrissä.

Alice //  Eipä minulla ole tähän paljon lisättävää. Saavuin alueelle tosiaan itse vasta juuri ennen Jon Hopkinsin DJ-settiä, kuten myös eräs ystävämme, joka oli ihka ensimmäistä kertaa Flow’ssa. Myrsky ei ollut kovin mukava tervetuliaistoivotus. Onneksi saimme kokea sekä Goldfrappin ja The xx:n, jotka olivat molemmat todella hyviä! Junen tavoin jäin silti kaipaamaan jotain Goldfrappin keikasta, The xx sen sijaan yllätti vain positiivisesti.  Alma jäi meiltä harmittavasti keikan myöhästymisen vuoksi väliin.

Flow2017-215

Flow2017-214

Flow2017-220

Flow2017-224

Flow2017-219

Flow2017-222

Flow2017-216

The feared Flow Saturday came with unexpected calmness despite that the meteorologists had informed people to stay inside in the evening as a storm was approaching. No wind or rain was seen yet when The Holy started their rocking set. I haven’t even told you about the gig I saw here in Oulu last spring, but I can tell you that these guys (and girl) rock your ass of. They sound so darn good with double drums giving an extra boost amongst the guitars that it’s quite ridiculous. This Will Be the Day That I Die could just go on forever if you ask me. I also checked out Pykäri at the main stage. The gig seemed very well thought through will various vocalists visiting and even a choir on stage. I even felt bad I left the gig halfway, can’t even remember why (probably to find me some food…). Next up: Silvana Imam. I didn’t really know what to expect except (:D) for some SKAM vibes, but I knew nothing from her live stuff. Turned out she was almost impossible to take photos from but extremely nice to watch on stage. I have this thing with angry female rappers, it seems. Luv.

After Silvana we met up with friends near the Front Yard. Two of us went to find food, me & Alice wanted to dance a bit to Jon Hopkins’ DJ set. Didn’t really get that far, just a couple of steps after the sky literally broke and pretty much hell was loose. There wasn’t any time to dig rain coats out of bags, you were already soaked by the time you got your coat on. We spent the time under a tree which was better than totally out in the pouring rain, but as all tents had to be evacuated for precaution, everyone at the festival didn’t get under a shelter. Gigs had to be cancelled. The worst part of the storm didn’t last long but it rained on and off all evening. Luckily for example Goldfrapp played on schedule. The gig was wonderful – yes it rained a bit but Alison was fire on stage. It was brilliant to hear songs like Oh La La and Train which you’ve waited to hear live for a decade, but something little seemed to be missing. Maybe it was just that time had passed by. Still a lovely gig.

Like the previous day, Saturday’s best act was the last I saw. This time it was The xx. Unlike in 2010 when the band had to take over main stage on quite a short notice after Jónsi had to cancel his gig, this time they were ready for a big stage. Romy, Jamie and Oliver were fully prepared. Everything looked and most of all, sounded good. Songs were played from all three records (a lot from the latest album of course) and even Jamie’s solo tune Loud Places got stage time. The crowd seemed to love everything. And as a cherry on top the visuality of it all was splendid, with huge panels on stage, rotating and bringing both lights and mirrors reflecting lights to the whole. If the previous Flow gig in 2010 left me empty in a bad way, this did in a good way. Gorgeous!

Despite the storm (and all the food with the devil called cilantro in it), Saturday in whole was probably the best day at the festival for me this year. But Sunday was yet to come! In the meanwhile, more pics at Flickr.

Alice //  Well I don’t have much to add. I arrived at the festival area just before Jon Hopkins’ DJ-set with a friend who had never been to Flow Festival before. So, the storm was not a kind welcome for her. Luckily we got to see Goldfrapp and The xx. They were both awesome, although I did feel there was a little something missing in Goldfrapp’s gig. The xx on the other hand blew me away in a positive way. I’m still bummed about the fact that we missed Alma’s gig because of the delay caused by the storm.

Ei kommentteja

Flow 2017: Perjantai

Kuvat Alice & June

 

Flow Festival 2017 alkoi varsin aurinkoisessa ja lämpimässä säässä Kauriinmetsästäjien keikalla. Itse kuitenkin istuin suurimman osan keikasta teltan ulkopuolella, sillä oma mielentilani oli siinä vaiheessa päivää – ja aika pitkälti iltaan asti – aika rajussa kontrastissa festivaalin aurinkoisen ja iloisen yleistunnelman kanssa. Kauriinmetsästäjiä seurasi ihastuttava ruotsalainen Skott Balloon 360 -lavalla, jonka jälkeen kiiruhdin päälavalle fiilistelemään suomalaista Satellite Storiesia.  Pidin muuten suuresti festarialueesta ja sen koristeluista tänä vuonna, mutta miinusta siitä, että Balloon 360 -lava oli niin kaukana kaikesta muusta. Katsoimme Junen kanssa kaikki yllä mainitut kolme samaa keikkaa, mutta onnistuimme löytämään toisemme vasta ennen Femme En Fourrurea. June hoiti perjantaina suurimman osan kuvaamisesta, itse kaivoin kameran repusta vasta tuolloin puolivälissä perjantaita. Femme En Fourruren keikasta nyt ei ole sen kummempaa sanottavaa, tanssijat sen shown lähinnä tekivät. Aphex Twinia katsoimme harmittavan vähän, kuten myös Car Seat Headrestia. Lana Del Reyn keikkaa ei saanut kuvata kuin harvat ja valitut – me emme kuuluneet tuohon joukkoon – ja hekin hyvin kaukaa. En ole koskaan kuunnellut Lana Del Reyta erityisemmin, mutta halusin toki nähdä naisen keikan, sillä pidän naisen musiikista vaikken sitä fanitakaan.  Lanan unelias esiintyminen häiritsi ajoittain, ja välillä tuntui kuin olisi kuullut samaa biisiä uudelleen ja uudelleen. Huonoksi en keikkaa silti voi kuvailla, mutta se jätti lopulta vähän kylmäksi.

Flow2017-1

Flow2017-2
Flow2017-5
Flow2017-8
Flow2017-11
Flow2017-14
Flow2017-21
Flow2017-15
Flow2017-25
Flow2017-27
Flow2017-28
Flow2017-33
Flow2017-32
Flow2017-36
Flow2017-38
Flow2017-39
Flow2017-46
Flow2017-41
Flow2017-43
Flow2017-45
Flow2017-59
Flow2017-56
Flow2017-67
Flow Festival 2017-2
Flow2017-62
Flow2017-69
Flow2017-71
Flow2017-72
Flow2017-75
Flow2017-78
Flow2017-81
Flow Festival 2017-8
Flow Festival 2017-11
Flow2017-84
Flow2017-91
Flow Festival 2017-10
Flow Festival 2017-12
Flow2017-92
Flow2017-93
Flow2017-97
Flow2017-95
Flow Festival 2017-15
Flow Festival 2017-19
Flow Festival 2017-22
Listasin alkuvuodesta blogiin unelmakeikkoja, ja perjantaina keskiyöllä esiintynyt London Grammar kuului kyseiselle listalle. London Grammar heitti Flow:ssa sellaisen keikan, että sitä todellakin kannatti odottaa kuin kuuta nousevaa! Tässä vaiheessa oma fiiliksenikin muuttui kuin taikaiskusta. Keikka onnistui jopa ylittämään odotukseni, ja siitä jatkuvasta, valtaisasta suosionosoitusten huutomerestä päätellen monen muunkin. Lontoolaistrio vaikutti lavalla myös melko häkeltyneeltä suomalaisten vastaanotosta, sillä kyseessä oli bändin ensimmäinen vierailu maassamme. Useat kappaleet kuulostivat livenä vielä paremmalta kuin levyllä, ja rakastan trion molempia levyjä suunnattomasti. Solisti Hannah Reidin ääni pääsi keikalla oikeuksiinsa erityisesti Rooting for You – kappaleen aikana, ja sai aikaan koko vartalon läpi kulkevat kylmät väreet. Tuollaisia lauluääniä kun ei kovin usein tule vastaan. Äärimmäisen kaunis Truth Is a Beautiful Thing herkisti minut kyyneliin: kyyneleet valuivat vuolaasti koko kappaleen ajan. Kolmas huippukohta keikalla oli Kavinsky-cover Nightcall. En voi liikaa hehkuttaa keikkaa, minun kirjoissani se oli kirkkaasti koko festarin paras keikka!

Hey Now
Who Am I
Big Picture
Wasting My Young Years
Sights
Hell to the Liars
Rooting For You
The Truth Is a Beautiful Thing
Nightcall (Kavinsky cover)
Strong
Oh Woman Oh Man
Metal & Dust

 

Flow2017-98

Flow Festival 2017-26

Flow2017-104

Flow2017-105

June //  Alicen tekstiin ei juuri ole lisättävää – Aphex Twin jäi kesken aivan liian aikaisin, Lana oli oma lakoninen itsensä (eli keikka ei juuri ollut parempi kuin Hartwallilla muutama vuosi sitten näkemäni, vaikka biisit ihania ovatkin) ja London Grammar oli huikea. Kauriinmetsästäjät tanssitti, vaikka niin aikaisessa vaiheessa festivaalia yleisö tuntuikin olevan melko varovaista. Eleganttia minimalismia ja silti suuria tunteita huokuva Skott oli ihastuttava, kuten oletinkin! Keikka tosin oli harmittavan lyhyt, debyyttiä odotellessa… Ehdin mainiosti tsekata myös Satellite Storiesia, Oulun omia poikia isolla lavalla. Bändi oli silminnähden hyvällä tuulella, eikä main stage tuntunut olevan yhtä kuin liian suuret saappaat, vaan juuri passeli. Olen tosin kuullut kaikki biisit jo niin tuhanteen kertaan sekä levyltä että livenä, että kaipaan ehkä jotain uutta. Toisaalta, hikinen klubi on muutenkin paras vaihtoehto Satelliittien pogoilemiselle.

Muistakeehan, lisää kuvia Flickrissä!

Flow2017-22
Flow2017-37
Flow2017-58
Flow2017-47
Flow2017-60
Flow2017-61

Flow2017-90

Flow2017-108

Flow Festival 2017 started in sunny weather and the first gig of the day for both of us was Kauriinmetsästäjät. June was photographing while I on the other hand was sitting outside the tent for the most part of the gig. My own mood that Friday was in stark contrast with the sunny and happy atmosphere of the festival. After Kauriinmetsästäjät it was time to go see the enchanting Skott on the Balloon 360 -stage. I really liked the festival area and especially all the decorations this year but a negative thing was that the Balloon 360 -stage was so far from everything else. When Skott finished her set I rushed to the main stage where Satellite Stories was already playing. June and I didn’t find each other until Femme En Fourrure’s gig. There is not that much to say about it, the dancers mainly were the whole show. We watched Aphex Twin and Car Seat Headrest sadly only for a while. I really wanted to see Lana Del Rey even though I’m not a fan. I do like her music but I’ve never even listened to any of her albums wholly. Her stage presence was really drowsy and at times it was a bit annoying. There were also times when it felt I was listening to the same song over and over again. Still, I can’t say the gig was bad because it really wasn’t, but there was just something missing. 

At the beginning of the year I listed my dream gigs and London Grammar was on that list. Deservedly so because the gig I witnessed at Flow Festival was stunning! At that point there was a real change in my mood as well. My expectations were exceeded and so were apparently many others’ as well, gathering from that huge roar of applause after every single song.  The trio on stage seemed a bit baffled by the audience’s reception and told us so. This was London Grammar’s first time in Finland and I really hope they’ll come back soon. Most of the songs sounded even better live than on the records. I love both of the trio’s records tremendously. Hannah Reid’s voice really shone and astonished on Rooting for You, and gave me total chills all over my body. Those kind of voices are few and far between. The incredibly beautiful Truth Is a Beautiful Thing right after that made me cry throughout the whole song. The third highlight of the gig was the Kavinsky-cover Nightcall. In my books this was definetely the best gig of the entire festival!

June //   I really don’t have much to add to Alice’s text – had to leave Aphex Twin at the peak of the party, Lana was her own phlegmatic self (the gig wasn’t really much better than the one I saw at Hartwall a couple of years ago) and London Grammar left speechless. Kauriinmetsästäjät. The tent was full of dancing people – but it was still early and the crowd felt a bit cautious. Didn’t really get to the mood myself, so I’m waiting for a proper club gig. At Balloon 360 stage Skott was adorable! She has this tendency of bringing elegance, minimalism and a load of emotion on stage all at once. Too bad the set was a pretty short one! I also had plenty of time to check out Oulu’s own boys Satellite Stories on the main stage. I don’t think they’ve ever played on a stage this big, but the lads felt comfortable and in an extremely good mood. I’ve heard the brilliant songs so many times now both at home and live, that I kind of need something new now. Or maybe all I need is a few glasses of wine and a sweaty club, who knows.

Remember, more pictures at Flickr!

Ei kommentteja

The Killers – Wonderful Wonderful

The Killers julkaisi muutama päivä sitten kaksi uutta maistiaista ensi kuun loppupuolella julkaistavalta albumiltaan Wonderful Wonderful.  Toinen niistä – Run for Cover – kuulostaa tutulta The Killersilta eikä sykähdyttänyt sen suuremmin, mutta uuden albumin nimikko- ja avausraita sen sijaan hypnotisoi minut heti.  Wonderful Wonderful on hyvin erilaista ja synkempää The Killersia. Se kuulostaa öiseltä, vaaralliselta aavikolta.

The Killers released  a couple new tracks from their upcoming album Wonderful Wonderful a few days ago.  Run for Cover is a sort of typical The Killers song but the title track Wonderful Wonderful on the other hand is  very different from their other stuff. It immediately hypnotized me with it’s sombre ambiance, reminding me of the dark and dangerous wasteland. 

Ei kommentteja

Varjofestivaali 2017

Oulussa järjestettiin kuun alussa uusi pieni festivaali, Varjofestivaali. Tarkoitus oli tuoda Flow’ssa nähtävät nousevat artistit ja heidän lajitoverinsa pohjoisille leveyspiireille, mutta kuitenkin tarjota urbaania ympäristöä perinteisten suomalaisten musafestareiden sijaan. Paikkana oli Tukikohta Oulun Välivainiolla. Monikaan ei tuntunut etukäteen mestaa tietävän, vaikka siellä järjestetäänkin keikkoja ja muuta kaupunkikulttuurin aktiviteettia tuon tuosta. Kaksipäiväisen festarin aikana esiintyjiä oli aina Samuli Putrosta Asaan ja Yonasta Draama-Helmiin, ja välissä saattoi kipaista pistämässä jalalla koreaksi reiviteltassa. Ruoka- ja juomatarjonnan osalta jäi jonkin verran petrattavaa (esim. kahvin puuttuminen ja veden hinta toivat miinusta – omaa pulloa ei alueelle saanut viedä edes tyhjänä), mutta toisaalta alueelta oli helppo poistua läheiseen kauppaan hakemaan kofeiiniannoksensa. Ilmeisesti liput eivät olleet tehneet kauppaansa, sillä aloituspäivänä tapahtuman facebook-sivulle ilmestyi supertarjous: yhdellä lipulla kaksi sisään. Melkoista. Uusilla tapahtumilla toki kestää aina hetki saada oma jalansijansa muiden rientojen lomassa, mutta ehkä markkinointi kaipaisi sekin pientä kehitystä. Ulkomusiikillisista seikoista piristysruiskeina olivat mm. Glitternistin koju sekä KEKSI kollektiivin freestyle-katutanssia.

Varjo2017-3

Varjo2017-1

Varjo2017-24

Varjo2017-27

Oma settini alkoi siinä vaiheessa perjantaita vielä melko tyhjille, graffitien täyttämille seinille esiintyvällä Draama-Helmillä. Mimmi ei kuulu levylautaseni vakiovierailijoihiin, kuten oikeastaan aika harva festareilla esiintynyt, mutta olin joka tapauksessa äärimmäisen kiinnostunut lähes kaikista artisteista – myös Draama-Helmistä, jonka epälooginen höpötys biittien päälle vangitsee. Jotenkin hämmentävää, ja silti siihen jää kiinni. Elias Gould niinikään sai soittaa vielä melkoisen pienelle yleisöjoukolle, ja ehkä poppari olikin jotenkin väärässä paikassa näillä festareilla. Nähtyäni hänet viime vuonna Flow’ssa, jäi tämänkertainen keikka energisyydessään jälkeen ainoastaan yleisön vuoksi. Laulaja bändeineen veti kyllä ihailtavan täysillä. Tuuttimörkö tai Töölön Ketterä eivät kumpikaan kuulu nekään superlemppareihini, mutta tässä vaiheessa paikalle pikkuhiljaa virrannut yleisö tuntui olevan hyvin messissä viimeistään siinä vaiheessa, kun Vesta nousi lavalle fiittaamaan. Jalkahan siinä itselläkin vipatti. Toinen harppaus epämukavuusalueelle otettiin, kun menin katsomaan Sini Sabotagea. Kuten aiempienkin bändien, myös Sinin asenteesta ja energiasta tykkäsin todella kovasti! Biiseistä tiesin hädin tuskin pari sen yhden lisäksi, mutta eipä sillä väliä, meininki oli hyvä silti. Illan viimeiseksi jäi osaltani Yona, josta en pidä jostain syystä yhtään, mutta joka on taidokas esiintyjä ja siksi livenä viihdyttävää katsottavaa ja kuunneltavaa. Kaiken sinetöi yläpuolelle kaartuva sateenkaari ja kotimatkan valaiseva auringonlasku.

Varjo2017-2

Varjo2017-4

Varjo2017-8

Varjo2017-10

Varjo2017-9

Varjo2017-5

Varjo2017-14

Varjo2017-16

Varjo2017-19

Varjo2017-20

Varjo2017-21

Varjo2017-23

Varjo2017-26

Varjo2017-27

Varjo2017-29

Varjo2017-30

Varjo2017-31

Varjo2017-35

Varjo2017-32

Varjo2017-33

Varjo2017-40

Varjo2017-44

Varjo2017-47

Varjo2017-52

Varjo2017-46

Varjo2017-55

Varjo2017-59

Varjo2017-60

Varjo2017-72

Varjo2017-65

Varjo2017-66

Varjo2017-71

Varjo2017-74

Seuraavana päivänä muut riennot pitivät minut valitettavasti pois alkutaipaleelta, ja missasin Kauriinmetsästäjien ja Riston kuulemma vallan mainiot keikat. Höh (terkut Nuppikselle!). Lauantain ensimmäiseksi päätyi siis Vesta, jonka näkemistä odotin kovasti. Neitoa häiritsivät muualta kuuluvat epämääräiset biitit, mutta ilmeisesti hänen onnistui jättää ne lopulta omaan arvoonsa, sillä keikassa mitään häiriöitä ei huomannut. En tiedä oliko äänentoistossa jotain hämminkiä, sillä laulu ei kuulostanut niin puhtaalta kuin odotin ja tiesin, mihin Vesta pystyy. Kuitenkin upea setti mimmiltä, josta tulee vielä jotain suurta. Seuraavaksi esiintyneen Ville Leinosen setti oli vähintäänkin mielenkiintoinen. En oikein tiennyt mitä odottaa ja livelaulun, taustanauhojen, suomeksi käännettyjen discohittien ja erinäisten asuvaihdosten kombo sai aivot hämilleen. En vieläkään tiedä, pidinkö keikasta tosi paljon vai inhosinko sitä, mikä kai oikeastaan olikin tarkoitus. Asa & Band kuului taas osastoon ”ei todellakaan meikäläisen juttu”, mutta livenä melkein mikä tahansa musiikki on niin erilaista verrattuna levytettyihin kipaleisiin, joita kuunnellaan kotona ylhäisessä yksinäisyydessä. Yritä siinä nyt sitten murjottaa kaatosateessa, kun toisilla on niin hyvä meno lavalla! Not gonna happen. Tanssijalka ei päässyt lepäämään vielä sittenkään, kun toisen stagen valtasi hahmo nimeltä Stig. Yksi mieleenpainuvimmista asioista Stigin keikalla oli DJ, jolla oli vähintäänkin yhtä uppoava huumorintaju kuin itse artistilla. Läpänheiton lomassa lavalla muun muassa twerkattiin, mikä loi eksentrisen kontrastin DJn portsarityyppisen ulkomuodon kanssa. Viihdyin! Faneja paikalle keränneen Samuli Putron (ja koko alueen) jätin muutaman biisin jälkeen, siitäkin huolimatta, että alku enteili rentoa ja hauskaa keikkaa. Harmikseni reivitelttakin jäi osaltani vain lyhyeksi visiitiksi, vaikka koko yön läpi jatkunut tamppaus olisi houkutellutkin – siis jos energiaa olisi vanhuksella riittänyt.

Vaikka pieniä miinuksia havaittiinkin, kaiken kaikkiaan Varjofestivaali oli ihana ja persoonallinen lisä Oulun kesätapahtumiin. Tukikohta oli alueena passeli, vaikka ulkopaikkakuntalaisten voikin olla hankalaa löytää sinne – mielestäni muutaman kilometrin säteelle keskustasta pääsee parhaiten liikkumaan pyörällä julkisten sijaan, mikä ei ole helpointa mahdollista kaupunkipyörien loistaessa poissaolollaan. Toivottavasti Varjofestivaali järjestetään myös ensi vuonna! Qstock ja Bättre Folk (vaikka teknisesti ottaen ei Oulussa olekaan) ovat omat kävijäkuntansa lunastaneet, Varjofestivaalille soisi tapahtuvan samoin.

Psst. tuttuun tapaan lisää kuvia Flickrissä!

Varjo2017-77

Varjo2017-80

Varjo2017-84

Varjo2017-81

Varjo2017-86

Varjo2017-85

Varjo2017-87

Varjo2017-90

Varjo2017-97

Varjo2017-100

Varjo2017-99

Varjo2017-101

Varjo2017-103

Varjo2017-109

Varjo2017-110

Varjo2017-114

Varjo2017-115

Varjo2017-121

Varjo2017-129

Varjo2017-125

Varjo2017-131

Varjo2017-132

Varjo2017-135

Varjo2017-137

At the beginning of the month a new festival took place in Oulu, Varjofestivaali. The small urban happening brought Finnish rising stars usually seen at happenings like Flow Festival up North. Although some details could’ve been better, I enjoyed my weekend at Tukikohta and wish all the best for the festival. I hope it will be organized also in 2018, because I will be there. And like usually – more pics at Flickr!

Ei kommentteja

Whitney Houston – Queen of the Night

Perjantaibiisinä Oulun Musiikkivideofestivaalien hengessä erästä edesmennyttä popdiivaa! Festarithan alkoivat toissapäivänä, mutta tänä vuonna ohjelmistossa on, harmi kyllä, yllättävän vähän superkiinnostavia näytöksiä. Muutama dokumentti kiinnostaa – yksi niistä on Can I Be Me, joka kertoo 1990-luvun musiikkiteollisuudesta, sen asettamista paineista ja yhden artistin epätoivoisesta luovimisesta kaiken sen keskellä. Luvassa on traagisia tapahtumia ja huikeita livepätkiä – eli herkkua allekirjoittaneelle, joka ala-asteella oli kova Whitney Houston -fani, kulutti Bodyguardin VHS’n puhki ja tanssi illat läpeensä alla olevan biisin tahtiin.

As your Friday tune here’s one in the mindset of Oulu Music Video Festival! The festival began on Wednesday, but unfortunately there aren’t that many interesting things in the schedule. Some documentaries yes, and one of them is Can I Be Me which tells the tale of 1990’s music industry and its narrow frames one has to fit into, through one of the time’s biggest pop divas, Whitney Houston. The movie should be a treat for someone like me who used to be a huge Whitney fan some 25 years ago. Yup, Bodyguard was my favorite movie and yup, this video was one of my favourite songs.

Ei kommentteja