Eilen vihasin vähän maailmaa.

Luin perjantain Hesarista suurella innostuksella artikkelin Vivian Maierista. Yhdysvaltalainen harrastelijavalokuvaaja kuvasi elämänsä aikana satoja tuhansia otoksia arkisista aiheista, leimallisen ajanmukaisella katutyylillä. Vaikka en osaakaan tulkita taiteenlajia muulla tuntemuksella kuin ehkä keskimääräistä visuaalisemman ihmisen näkökyvyllä, tekivät kuvat heti lähtemättömän vaikutuksen. Astetta kiehtovammaksi tarina kehittyi, kun kävi ilmi että Maier ei ollut valokuviaan vedostanut tai esittänyt muille ihmisille. Ei ihmekään, että yleinen kiinnostus taiteilijaa kohtaan on herännyt.

Teeman lauantaina esittämä dokumentti vei kuitenkin makua suusta. Alkuvaiheessa tuntuivat paistavan läpi Maierin negatiivit sattumalta käsiinsä saaneen keräilijän, John Maloofin dollareiden värjäämät motivaatiot. Rahaa toki tehdään postuumilla taiteella, eikä siinä mitään — typerältä toki tuntuu, ettei taiteilija itse tai jokin aiheellinen instanssi myöhäisherännäisestä legendastatuksesta kostu, mutta näin se vain menee. Eivät keräilijät taidekikseissään rahojaan levittele.

Enemmän ahdisti kuitenkin Maierin elämän läpikäyminen. Alusta asti tämä tunnistettiin yksityisyyttään suojelevaksi ihmiseksi – mutta silti Maloof trendikkäässä pakkomielteisyydessään halusi kääntää ihmisen elämästä nurin jokaisen kiven. Kun erakkona sopivasti hetkeä aiemmin kuollut taiteilija ei voinut enää asiaa estää, saatiin rauhassa penkoa läpi kaikki, mitä pengottavissa oli. Miesvihaaja! Uuh! Hamstraaja! Aah!

Pari dokumentissa haastatelluista ihmisistä totesi, että Maier ei olisi varmastikaan halunnut kuviensa tulevan esille. Vielä vähemmän hän olisi itse halunnut olla valokeilassa. Kun joka toinen mielipidettään esittelevä ja omasta viidestätoista minuutistaan humaloituva ihminen kummasteli, miksei Maier halunnut tuoda töitään esiin ja ottaa vastaan sitä kuuluisuutta, joka hänelle olisi kiistattomien lahjojensa vuoksi kuulunut, ahdistuin lopullisesti.

Maailma, jossa kaikkien asioiden perimmäisenä motivaattorina on vain menestyksen ja julkisuuden nälkä, on loputtoman masentava. Maailma, jossa kaikki pitää jakaa, sopii Maloofille – mutta kaikkien ei pitäisi joutua samaan muottiin työnnettävän. Omissa tykkäysonanioissaan on maailmaa toki vaikea moisesta vinkkelistä katsoa.