The Avalanches – Frankie Sinatra

Kulttiyhtye the Avalanches palaa valokeilaan kuudentoista vuoden tauon jälkeen uudella kappaleella ja uudella levyllä. Tämä musiikkiblogi palaa samana päivänä  vuoden ja kuuden kuukauden tauon jälkeen – ainakin yhden postauksen ajaksi.

Seitsikosta trioksi puolessatoista vuosikymmenessä kutistuneen australialaistrion uutta tulemista on odoteltu kuumeisesti jo melkein yhtä kauan. Uutta ja epätäsmällistä infoa on tihkunut yhtä epätasaisin väliajoin: vuoroin äänessä ovat olleet studiokollaboraatiokokemusta hehkuttaneet vierailijat, toisinaan taas viimeisten samplejen clearaamista työstävä ydinporukka. Ja sitten on taas vierähtänyt vuosi ja toinen ilman seuraavaa tiedoksiantoa.

Kevään mittaan yhtyeen ulostulot ovat olleet kuitenkin jo sen verran vakavastiotettavia, että usko aitoon paluuseen on kohonnut koetustasolta vahvaa astetta vankemmaksi. Ja katso!, tänä aamuna se keskuuteemme ilmestyi.

The Avalanches – Frankie Sinatra

Aah, Frankie Sinatra.

Kun itselleni tärkeä yhtye julkaisee uutta materiaalia, on päällimmäisenä tunteena ollut useammin pelko kuin innostus. Jos uusi kappale ei olekaan hyvä, nollaako se koko aiemman tuotannon? Onko ensialbumi sittenkään samanlainen klassikko, jos sophomore tiputtaa yhtyeen osaamiseltaan tavallisten kuolevaisten sekaan? Vaatiiko jokainen hehkutuslause jatkossa rinnalleen sen tylsääkin tylsemmän adversatiivisen konjuktionsa – vai olisiko helpompaa jatkaa tässä tietämättömyyden blississä, jossa the Stone Roseskin on joukkokivitysten sijaan edelleen ihanasti telakalla?

Ja! Miltä yhtyeen uuden materiaalin pitäisi taukonsa jälkeen kuulostaa? Niin saumattomalta jatkumolta siihen aiempaan parhaaseen ikinä, ettei uuskappaletta epäröisi uskoa vanhan rosterin unohdetuksi b-puoleksi? Niin dramaattiselta metamorfoosilta, että se jo itsessään oikeuttaa absurdeihin mittoihin venyneen levytystauon kuulijassa, joka uskoo olevansa oikeutettu oikeutusta vaatimaan?

Kuluneen puolentoista vuoteni aikana musiikin kuuntelu ei ole lakannut, mutta tottumukset ovat selvästi muuttuneet. Uusi musiikki kiinnostaa vähemmän ja siihen törmää harvemmin, kun sitä ei etsimällä lähde etsimään. Satunnainen uustuttavuus silloin ja toinen tällöin on huomattavan kaukana siitä vaiheesta, jolloin viikot täyttyivät pienbändien haalimisesta. Samaan aikaan ylempänä manailtu suhtautuminen vanhojen lemppareiden uusiin julkaisuihin on helpottunut ja itselle asetettu kuuntelukynnyksen korkeus laskenut. Jälkimmäisestä palkintoa on tipahdellut kuluneen vuoden aikana vaikkapa New Orderin ja Blurin tahoilta.

Tänä aamuna sormi ei play-nappulan kohdalla vapissut. Danny Brownin ja MF Doomin feattailema uusi the Avalanches -ralli jäi ensimmäisellä kerralla vähän mietityttämään, mutta kertosäkeen calypso-samplea huomasi hetkeä myöhemmin lauleskevan itse suihkussa mitä ahnaimmin. Parin tunnin kuluttua ilmoilla oli mieluisa musiikkivideo, ja kappaleen huomasi potkivan taas vähän aiempaa kovemmin. Ensikuuntelulla leijunut huoli tietystä tasapaksuudesta tuntuu hälvenevän soitto soitolta. Grower on niin monesti kohtelias kiertoilmaisu ei-niin-hyvälle biisille, mutta tällä kertaa kasvun kulmakerroin on oikeasti mallillaan.

Riittävän tuttu, riittävän uusi – ja aivan riittävän hyvä syy paluulle. Sekä bändin että blogin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.