Raita raidalta: The War On Drugs – Lost In The Dream

Saksassa Ferropolisin Melt!-festareilla toissa vuonna itselleni isoin uusi bändi-ihastus oli philadelphialainen The War On Drugs. Myöhäisen telttakeikan tunnelma, valot ja biisit lähentelivät jo uskonnollista kokemusta. Ennen kaikkea olo oli sellainen, että tässä hetkessä lavalla oli valtavan iso yhtye.

Samana kesänä Flow’ssa yhtye veti jälleen hienosti. Sain hankittua Slave Ambient -lp:n käsiini — levyllä sama tunne ei välittynyt aivan liven mittakaavassa, mutta osui silti.

Ja tässä sitä nyt ollaan, uuden Lost In The Dream -albumin kynnyksellä. Ensisoitot.

The War On Drugs – Lost In The Dream

01. Under The Pressure

Ärsyttävät tuplahaikat pakottavat tarkistamaan, onko levysoittimessa jokin lopullisesti vialla. Ei ole.

Jokaisella yksittäisellä pianoniskulla kappale tuntuu maalaavan elokuvallista maisemaa. Working Girliä tai muuta 80-luvun lopun itärannikkoleffaa. Voimaannuttavaa itsensälöytämiskohtausta.

Synat ujoilevat. Annetaan ymmärtää jotain, mutta ihan kaikkea ei vielä anneta.  Puolessavälissä uskalletaan päästää jo ohjaksista irti ja aloittaa se oma paahde. ”Under the pressure” tulee nopeasti ja kerää kaiken yhteen. Lopun norkoilu olisi kliseepäätös albumin loppuun. Sinnekään en sitä haluaisi, mutta tässä se tuntuu vielä oudommalta.

02. Red Eyes

Sinkkuirroitus. Samaan hypnoottiseen kulkuun ja rytmiin luottava kappale on alusta loppuun silkkaa Brucea. Yhteissoiton fiilis on niin vahva, että omia melodioita tai rummutteluja on pakko yrittää mielessä ujuttaa mukaan. Eivät kuulu, onneksi.

03. Suffering

Unelias, heräävä kaupunki. Taas yksi hypnotisoiva, ihanan loputon putki. Kun kasvavalla pianolla ja sumuisella kitarasoololla loppupuoliskolla vähän irroitellaan, tuntuu se kyljen kääntämiseltä. Saksofoni pakottaa silmät taas kiinni.

04. An Ocean In Between The Waves

Alku on pelkkää lämmittelyä. Vasta rumpuraidan raskastuttua tuntuu kappale syttyvän lopullisesti eloon. Vokaaleissa on nyt entistä enemmän Dylania.

Kierroksia tuntuu löytyvän koko ajan lisää. Ohut alku on vaivihkaa kääntynyt täysiveriseksi  kaahaukseksi. ”Whoo”, taas yksi. Kaikki päättyy seinään, syystä.

05. Disappearing

Hidas aloitus on tällä kertaa täydellisen ilmava. Joka puolella kelluu instrumentteja, joista napataan hetkeksi kiinni. Huuliharpun hukutettu miksaus on albumin kauneimpia yksityiskohtia. Samoin lopetuksen yksityiskohdat.

06. Eyes To The Wind

B-puoli alkaa selkeämpänä ja vahvempana. Ruraalimmasta äänipaletista huolimatta jalansija on taas ainakin puolisi isossa kaupungissa, isoissa rakennuksissa ja täysissä teissä.

Loppupuoli hakee vertaistaan, katsottiin sitten mitä tahansa. Jumalaiset jouset pilkistävät täysissä vedoissaankin vain paikoin ja saksofoni on ennalta-arvaamaton, täydellinen kuorrute. En tiedä, olisiko vaihe voinut ikinä tuntua liian pitkältä.

Albumin paras kappale.

07. The Haunting Idle

Edellisen lopun jälkeen pitää seuraavan aloituksen kestääkin. Lavallepaluu, koko raita.

08. Burning

Kontekstissaan alun synat tuntuvat suorastaan kujeilevilta. Rummut antavat taas vahvan viestin ja vaivattomuus tuntuu suorastaan mahdottomalta. Kehyksissä on taas Bruce, mutta nyt enemmän viitaten kuin versioiden.

09. Lost In The Dream

Albumin nimikkokappale käynnistyy shinsisti. Vokaalit vetävät kevyttä rekeä koko pakottamattoman kappaleen halki. Välipala. Välitila.

10. In Reverse

Viimeisen raidan äänimaisema on alussa nyt puolestaan silkkaa U2:ta. Täyttä aloitusta odotetaan minuuteissa aina puoleenväliin asti, mutta sieltä se tulee – grand parade. Kertosäkeen poimiminen pysäyttää mielestä kaiken muun.

Hirvittävän hyvä albumi kokonaisuudessaan. Keskittyen ehkä edellistä heikompi, vapaaksi päästettyään ei paljon muuta päiviinsä tarvitsisikaan.

Avainsanat:

2 kommenttia kirjoitukseen Raita raidalta: The War On Drugs – Lost In The Dream

  1. Juhani Juhani kommentoi:

    Kuuntelin tämän myös muutaman kerran jo, mutta aika pettynyt olin verrattuna aiempaan. Tuntuu venytetyltä ja muodottamalta monet biisit. Palaan asiaan taas jahka ennakkonihkeyden yli pääsen.

    1. Jyri Jyri kommentoi:

      Venytystä on. Ehkä enemmän useammalla kuuntelukerralla häiritsee se rakenteiden samankaltaisuus, albumi alkaa toistaa itseään. Mutta edelleen erinomainen, kun jättää keskittymättä ja antaa sen vain tapahtua.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.